Part 13

"Aivan oikein, mestari", alotti vanhus. Mutta mestari saattoi hyvin arvata, että vanhus tahtoi sekaantua asiaan ja ehkäistä hänen puhemiestoimensa. Siksi hän sanoi itsellään olevan kovin kiireen, puhui miltei kuoleman kynsissä olevan tahdon pyhyydestä ja riensi pois ennenkun vanhus oli ennättänyt saada sanaakaan suustaan.

Siinä nyt oli tuo hyvä Holderin mummo. Saunaisäntä meni luultavasti suoraa päätä Gringeliin.

Kun eukko astui sisään, tapasi hän Fritzin jälleen kalpeana ja heikkona vuoteellaan ja kuuli hänen heikolla äänellä hourailevan jostakin "kuumekoirasta".

"Oi Jumala!" ajatteli hän, "saunaisäntä oli sittenkin oikeassa, Fritz hourailee jälleen. Jos hänen todellakin täytyy kuolla, niin en voi unohtaa etten täyttänytkään hänen viimeistä toivomustaan Walleriinan Eevan suhteen. Ja vielä lisäksi olisin hänen kuolemaansa syypää."

"Kas tässä, Fritz", sanoi hän, asettaen valmistamansa juoman vapisevin käsin hänen viereensä.

Fritz yhä hiljalleen toivoi, että isoäiti oli häntä vain uskotellut. "Schnödlerkin on voinut puhua noin vanhuksen neuvomana", ajatteli hän itsekseen. Tosin saunaisännän yksityispuheet eivät näyttäneet pitävän yhtä hänen otaksumiensa kanssa, mutta pääasiallisesti ne soveltuivat hänen toivomuksiinsa. Ja kuitenkin täytyi hänen myöntää: "Uskon näin ainoastaan sentähden, että toivoisin asian niin olevan."

"Mummo!" sanoi hän. "Te ette olekkaan suorittanut tuota asiaa valmiiksi. Te olette kuin kuumehoureen koira..."

Vanhus löi ajatuksissaan kätensä yhteen. "Mutta Fritz..."

"Kuin ihmiset, tarkotin. Te olette kuin kaikki ihmiset. Te ette sitä tahdo. Tahtoisitte minulle väkisin toisen."

Suuttunut ääni, jolla hän nuo sanat lausui, kaikui niin heikkona, että se tärisytti vanhuksen mieltä enemmän kuin itse puheen sisällys. Hän kuuli hengessään siinä jo kuolinkellojen sointua.

"Mutta, Fritz poikaseni, kuinka voit noin ajatella?" sanoi hän itkien. Hän näki jo mestari Schrammin, hautausmenojen toimittajan, seisovan mustaan viittaansa puettuna oven edessä. Ja hän päätti ensi tilassa perinpohjaisesti korvata, mitä oli Eevan asiassa laiminlyönyt.

"Onhan se jo sovittu, Fritz, ja mitä vielä puuttuu, se on yhdellä ainoalla sanalla tehty. Menen myöskin pastorin luo. Älä nyt vaan suutu, silloin tulet taas huonommaksi."

Fritz näki vanhuksen ottavan viittansa. Hän alkoi todella pelätä, että hän nyt vasta pakottikin mummonsa tekemään sen, minkä hän niin sydämestään toivoi tekemättömäksi. Siitä huolimatta hän ei tahtonut sisintään paljastaa.

"Ellei se ole vielä tehty", jatkoi hän, "niin antakaa sen olla, mummo. Kuuletteko?"

Mummo ei uskonut vanhoja korviaan. Hän kääntyi, saadakseen silmillään lisävahvistusta.

Mutta mummon tarkkaava katse osotti Fritzille, että hän oli vähällä ilmaista sisimpänsä.

"Voin sen suorittaa jo itsekin. Luuletteko minua pieneksi lapseksi, jolle uskotellaan mitä tahansa. Ei teidän tarvitse minun puolestani tehdä semmoista, mikä ei ole teille mieluista."

Tuo lempeys koski aina mummon sydänjuuriin.

"Kuulkaas mummo! Jos en itse kykenekkään, niin kyllä aina löydän jonkun, joka sen tekee."

"Saunaisäntä!" ajatteli vanhus mustasukkaisen tuskallisesti. "Ehkä sentään ennätän ennen häntä. Matkalla Gringeliin on jos kuinka paljo kapakoita."

"Teiltä en tahdo nyt mitään. Teidän ei pidä nyt mitään tehdä. Kuuletteko? Muuten suututatte minut vielä enemmän!"

"Mitä puhutkaan, Fritz poikaseni! Onhan asia jo seposen selvä. Sinä tulet vielä sairaaksi tarpeettomasta puhumisesta. Jospa mieluummin voisit hiukan nukkua!"

Mummo istuutui tuolille ja näytti syventyvän neuleeseensä. Hän tahtoi odottaa sairaan nukkumista.

Isoäidin viimeiset puheet olivat taas miltei eksyttäneet Fritzin. Hän ymmärsi ettei hän tällä tavoin voisi koskaan päästä asiansa perille. Ja huomatessaan ettei hän, uhmansa ja ylpeytensä kanssa hiljaa taistellen, rohjennut näyttää kasvojaan viisaalle isoäidille, kääntyi hän toiselle kyljelleen.

"Mummo! Tahdon sanoa teille jotakin, mutta -- jos tietäisin -- no, älkää nyt viitsikö."

Hänen poskilleen nousi häpeän puna, kun ei isoäiti heti rientänyt hänen avukseen. Silloin hänen mieleensä johtui että ehkä vanhus sillaikaa, kun hän itse oli ajatuksiinsa vaipuneena, olikin poistunut huoneesta. Fritz kääntyi ympäri. Vanhus oli tiessään. Viittakaan ei ollut enää paikoillaan. Pelästyneenä sairas nousi istualleen. "Nyt vasta hän on Walleriina-rouvan luo mennytkin!" johtui hänen mieleensä. "Nyt tuli Heleija-toiveista loppu!" Nyt vasta hän oikein tunsi, kuinka koko hänen onnensa riippui tuosta tytöstä. "Ja täytyykö minun nyt naida Walleriinan Eeva? Mummo, mummo! Olettehan vielä siellä! Kuulkaa!"

Mutta mummo ei kuullut. Hän oli todellakin matkalla Walleriina-rouvan luo.

Juostessaan vajanoven eteen, lupasi Fritz pyhästi tästä hetkestä heittää tällaisen verukkeilla elämisen; olkoon se kuinka viekottelevaa tahansa.

Vanhus ei ollut enää vajankaan ulkopuolella.

Hyville päätöksille ominaista on, että ne tavallisesti tehdään liian myöhään.

23.

"Usko minua, Liisu", sanoi Heleija vuoteen ääreen polvistuneena ja kiertäen vasemman käsivartensa, nukkuneen lapsen ympäri. "Sinusta en luovu elämässäni. En tarvitse muita lapsia kuin sinut. Eikä minusta tule sittenkään huonoa ihmistä. Mitään sellaista kuin äsken tapahtui, en varmaankaan tee tajuissani, sen voit uskoa Liisuseni, ja äitivainajani taivaassa on minua auttava, etten tee niin enää unissakaan."

Hän tunsi tämän päätöksensä pyhän vakavuuden, ja se antoi hänelle uusia voimia. Muutenkaan eivät yölliset unikuvat voineet kestää valoisan aamun raitista katsetta. Hänelle selveni yhä varmemmaksi, että valvova Heleija ei ollut mitenkään vastuunalainen siitä, mitä tuo uneksiva oli tehnyt tai saattoi tehdä. Vain osa siitä jäi jäljelle: todellisuus, joka oli unen pohjana.

Tähän yöhön saakka oli tuon terveen, voimakkaan tytön sielu sukupuolisessa suhteessa ollut täydelleen lapsen kannalla. Kun hänestä aluksi tuntui vastenmieliseltä nähdä Fritzin hurjistelua, niin se johtui hänen luonnollisesta hyväntahtoisuudestaan. Sittemmin vahtitupanaisten loppumattomat varotukset ja neuvot totuttivat hänet alati Fritziä ajattelemaan. Pelko, myötätuntoisuus, tuska ja itsensäsyyttelemiset olivat kiihdyttäneet noita ajatuksia sydämelliseksi osanotoksi ja syventäneet hänen sielunelämäänsä, joka kuitenkin jäi yhä sukupuolettomaksi, kunnes mustasukkaisuus vihdoinkin herätti hänessä naisen eloon. Unikuvat olivat vain olleet kukan verholehtiä, jotka hedelmöittämisen jälkeen huoletta voivat varista.

Pian oli hänen ainoa ajatuksensa: "Kunhan vain tuo Eevan asia olisi pelkkää unennäköä! Muuten on kaikki hyvin."

Lapsen aamiaismaito vei Heleijan viimeiset rovot. Se ei häneen koskenut. Nuo syvät, vuolaat tunteet paisuttivat hänen sydäntään ääriään myöten, jättämättä suruille sijaa. Kurjuus ei kammottanut -- hän pukeutui tietämättään kuin juhlapäivää varten. Siinäkin näyttäytyi hänen sisäinen muutoksensa.

Seisoessaan pienen peilinsä edessä, jota hänen täytyi kääntää miten milloinkin koko vartalonsa nähdäkseen, selvisi hänelle ensi kerran eläessään kuinka kaunis hän oikeastaan oli. Tuohon täyteläiseen mutta samalla kuitenkin solakkaan vartaloon verraten on Eeva vain kuin varjo. Eikä hänellä ole sellaiset hiuksetkaan, niin kirkasväriset ja paksut, aina lähes polviin saakka ulottuvat. Vain epäselvä tunne siitä ettei kuitenkaan kaikki surut ole hälvenneet, saa hänen huutamaan Liisulle: "Kyllä tästä vielä hyvää tulee, Liisuseni, tulee varmaan!"

Jo oli aika lähteäkin, jos mieli täksi päiväksi työhön tarjoutua.

Hän ottaa Liisun käsivarrelleen, sillä yksin hän ei voi lasta taloon jättää. Jos tämä nyt tapahtuisi Fritzin tähden -- kuinka helpolta tuntuisikaan tuo yöllinen itsensä tarjoominen! Fritzin tähden hän voisi pyytää noilta suurilta rouvilta vaikka polvillaan anteeksi, ja murtuneen ylpeyden tuskat vain lisäisivät tuota toiseen sulautumisen suloisuutta. Kuinka kaikki onkaan eilisestä muuttunut! Hän painaa lasta rintaansa ja tuntee olevansa sille jotain velkaa, sillä Fritz on hänelle nyt rakkaampi kuin tuo pieni olento.

Pian hän on kaupungissa. Luonnollista on, ettei hän lähde minkään vahtitupanaisen luokse. Tuossa on talo, jonka yläosa on vihreäksi, alaosa siniseksi maalattu. Molempien kerrosten omistajat ovat keskenään vihoissa ja ilmottavat keskinäiset välinsä tuolla tavoin ohikulkeville. Alakerroksessa asuvalla on paljo peltoja ja niittyjä. Talon edessä on puolakärryt, mies paraikaa voitelee niiden pyöriä. Hänen vaimonsa seisoo ikkunassa ja puhuu hänen kanssaan.

"Hyvää huomenta!" sanoo Heleija tavalliseen tapaansa. Mies vastaa puoliääneen, aivankuin toivoisi ettei kukaan sitä kuulisi. Rouva katsoo syrjään.

"Kuljin äsken maittenne sivu. Siellä näkyy olevan vielä paljo heinää korjaamatta. Teidän kai täytyy ottaa lisäväkeä?"

Hän ei saa vastausta, ei mitään rohkaisevaa: "Niin, jospa tekin voisitte tulla?" Heleijan sydän paisuu. Katsahdus Liisuun saa hänet talttumaan. "Minä voisin teitä auttaa tämän aamupäivän", jatkaa hän.

"Tuolta tulee luullakseni Walleriina-rouvan renki", sanoo rouva miehelleen. "Laita itsesi pian sisään!"

Heleija näkee hyvin, että nuo ihmiset pelkäävät Walleriina-rouvaa. Jottei kuluttaisi suotta aikaansa, rientää hän edelleen sanoen mennessään: "Vaikka eihän tuo minulle sentään oikein soveltuisikaan. Teidän täytyy tulla toimeen omin voimin."

Mies, joka oli jo ennättänyt ovelle, näkee hänen menevän ja tulee jälleen ulos työtään jatkamaan.

"Mutta siinä ei auta mikään!" sanoo Heleija. "Sinun täytyy saada maitoa ja leipää, Liisu-rukka. Ja jos vain tuo Eevan asia ei ole unta pahempaa, niin otan mielelläni vastaan enemmänkin tätä lajia."

Tuolta tulee Puutarha-Kasperi. Hän kiistelee, Heleijaa huomaamatta, vaimonsa kanssa, joka seuraa häntä tyttärineen -- kaikilla on harava olalla. "Se on sinun syysi! Jos olisit aikoinasi hommannut, niin meillä olisi nyt väkeä. Mutta sinulle ei asia johdu mieleenkään, ennenkun se jo pitäisi olla valmiina."

"Nytpä sattui!" ajattelee Heleija.

"Hyvää heinäpäivää!" sanoo hän ääneensä ja jatkaa ikäänkuin leikkiä laskien: "Näen että haluaisitte Heleijan niityllenne, vaikkette arvaa pyytää, kun tiedätte että olen aina viikkokausia edeltäkäsin tilattu."

Puutarha-Kasperi säikähtää, änkyttäen nolona: "Niin, monesti kyllä -- omituinen sää, luulisin -- ellei -- niin, kuitenkin -- on melkein liiaksikin varattu..."

Veri syöksähtää Heleijan kasvoihin. "Luulenpa melkein että luulette minun tarjoutuvan", sanoo hän nauraen.

"Niinkö todellakin", sanoo Kasperi keventynein mielin. Hän aikoo vielä vaihtaa jonkun leikkipuheen tytön kanssa, kun hänen vaimonsa tahallaan, ikäänkuin epähuomiosta, töytää häntä haravalla päähän. Kasperi oli mies, joka ymmärsi yskän. Hän nieli sanottavansa ja jatkoi vaieten matkaansa.

Mutta yksi tyttäristä kääntyi mennessään: "Jokohan tiedät sen asian, Heleija? Sunnuntaina viikon päästä ovat Holderin Fritzin ja Gringelin Eevan häät."

Heleijan polvet vavahtavat. Se ei siis ollutkaan unta! Tuskansa ahdistamana hän kuulee tyttöjen tirskuvan. Hän kokoo kaikki voimansa ja sanoo nauraen: "Tänäänkö te sen vasta kuulitte? Minä olin jo ennättänyt sen miltei unohtaa!"

Nuori vaimo, joka tulee häntä vastaan, sanoo toiselle: "Onpa se Heleija itsensä somistanut! Hän varmaan luulee, että häät ovat jo tänään."

Heleija puristaa tietämättään lasta pakottavaa rintaansa vasten niin, että se miltei alkaa itkeä. "Eevan häihin toki pukeudun hiukan paremmin", sanoo hän nauraen olkansa yli tuolle nuorelle naiselle. Sitten hän kääntyy käsivarrellaan istuvan lapsen puoleen: "Hyi, Liisu, emme me itke! Sitä iloa emme ihmisille suo. Naurahan, Liisuseni, naura! Mekö päästäisimme tämän Gringelin Eevan korviin? Mekö sallisimme noitten mahtavien rouvain riemuun ratketa? Mitä Fritz minulle kuuluu? Tuollainen tuhma uni pitää unohtaa. En huoli ainakaan hänestä! En huoli kenestäkään! Niin se on, ja sillä hyvä!"

Mutta hän sanoo sen aivan kuin kone. Hän katselee hämmästyneenä ympärilleen: missä hän oikein on? Kun ei vain tekisi mitään tyhmyyksiä! Todellakin, olenhan työhön tarjoutumassa. "Tule, Liisu -- mutta liian hyvännahkaisia ei olla!"

Siitä tulikin omituinen tarjoutuminen, jommoista tuskin oli ennen Luckenbachissa nähty. Mutta tarjooja esiintyi ylpeänä ja ylimielisenä, vaikka jokaisen hänen naurunsa takana väreili vaivoin pidätetty itku, ja hilpeys pukeutui vain siksi niin hurjaan muotoon, ettei tuo toinen mieliala pääsisi voitolle.

Harvat tunnustivat rehellisesti olevansa kynsin hampain sidotut orpanuus-, sukulaisuus- y.m. suhteiden kautta. Iva, joka muualla peittelemättä tuli hänen osakseen, oli omiansa vain yhä enemmän hänen oikullista mielentilaansa kiihottamaan. Näytti siltä kuin hän ei olisi ensinkään työstä välittänyt, vaan päinvastoin iloinnut, kun ei sitä saanut.

Ulkonaisesti näin ylimielisenä reutoen ja sisällisesti tuskan ja surun kanssa kamppaillen sattui hän kotimatkallaan tapaamaan mestari Schrammin, joka oli ollut hänen äitinsä holhoojana ja sittemmin hänenkin. Mestari katsoi häneen päätään pudistaen. Kun Heleija hänet vihdoin saavutti ja kun vanhus ei huomannut läheisyydessä mitään todistajia, sanoi hän: "Olen oikeastaan niinsanoakseni matkalla sinun luoksesi."

Heleija ei ollut huomaavinaan, että mestari näytti itsekin miltei ihmettelevän aikeensa rohkeutta. "Silloinhan meillä on sama tie", sanoi hän astuen ohitse edelle.

Mestari asetti askeleensa niin, ettei kukaan ohikulkija huomaisi hänen Heleijaa seuraavan. Eikä hän muuten olisi kyennyt tyttöä seuraamaankaan tinkimättä käytöksensä arvokkuudesta -- niin nopeaan tyttö kulki hänen edellään.

Vihdoin hän saavutti tytön hänen talonsa luona.

Sisääntultua asetti Heleija lapsen, joka ei milloinkaan ollut hänestä tuntunut niin raskaalta, lattialle, antaen sille leikkikaluiksi pari pelikorttia -- ainoat jäännökset vahtituvan loistoajoilta.

Mestarikin tätä ihmetteli. "Olet käynyt työtä etsimässä", sanoi hän. "En ollut kotona, kun kävit meillä. Työtä minulla ei tosin olisi ollutkaan -- sillä..."

"Ymmärrän hyvin", riensi Heleija avuksi. "Teillä on väkeä liiaksikin. Minä tulinkin vaan, kun satuin juuri ohi kulkemaan."

"No eipä nyt juuri väen paljoudenkaan tähden. Ja vaikka minulla olisikin väkeä kyllin, niin olisihan sieltä aina jotain ruuanpuolta joutanut. Mutta sinun täytyy sitä noutaa vasta illalla, ihmisten tähden."

Tämä tarjous loukkasi Heleijaa enemmän kuin kaikki päiväiset ivapuheet. Hänen poskillaan väikehtivät taas valkeat pilkut, kun hän nauraen vastasi: "Syömäänkö sinne tulisin?"

Mestari näytti tällä kertaa pudistavan päätään muistakin syistä kuin ihmettelystä. "Olisiko siinä sittenkin perää", sanoi hän puoleksi paheksuen, puoleksi surkutellen, "kun ihmiset sanovat sinulla olevan ruokaa työtä tekemättäkin? Ja että haet työtä vain näön vuoksi? Ja minä näen ettei sinulla ole vaatteidenkaan puute. Sinä et ole minun mieleeni, mutta ettei isä- ja äitivainajasi kääntyisi haudassaan tähtesi, koetan minäkin sinua varottaa."

Heleija ponnisti kaikki voimansa itsensä hillitäkseen. Rauhottuakseen hän kysyi mestarilta:

"Kyllä kai jo huomaatte, mistä tuollaiset puheet ovat kotoisin? Mitä te nurkassa seisotte? Tuossa on tuoli ja uuninpenkki."

Mutta mestari likistäytyi vielä kiinteämmin seinää vasten.

"Arvelen jo siinä olevan kyllin että olen tänne tullut, enkä halua päälle päätteeksi näyttäytyä ihmisille ilmareikien kautta. Ja noista aukoista ne sanovat, että sade varmaan teki sinulle hyvän palveluksen, sillä nyt eivät naapurit kuule ovien avautumista ja sulkeutumista, kun öisin ehkä otat vieraita vastaan. En tahdo väittää ihmisten olevan oikeassakaan. Mutta naimattoman, itsekseen asuvan naisihmisen ei pitäisi yleensä antaa asioiden kehittyä niin pitkälle, että tuollaisia arveluita saattaa syntyä. Sinä et minun ajatukseni mukaan voi tehdä mitään viisaampaa, kuin katsoa miten pikimmin saat hunnun päähäsi. Minä puolestani en tahtoisi uskoa sinusta mitään pahaa, ja sentähden olisi mieleeni, jos suostuisit leipurille vaimoksi. Hän on jo kauvan aikaa antanut minun huomata, että hän haluaisi sinut naida, niin hyvänä taikka huonona kuin olet. Mutta lapsesta sinun täytyy ensin luopua."

Heleija hypähti raivostuneena ylös tuoliltaan. "Hänkö?" sanoi hän halveksien. "Joka ei välitä omasta lapsestaan? Te ette tahdo uskoa minusta mitään pahaa, ja kuitenkin arvelette että ottaisin tuollaisen."

Mestari Schramm ravisti päätänsä. "Hänen suhteensa ei syntyisi arveluita itse Walleriina-rouvassakaan", sanoi hän. "Leipurilla on kahdeksan lehmää, ja hän voi tuskin leipoa niin paljon kuin saa myydyksi."

"Minkätähden ette itse mene naimisiin noitten lehmien kanssa, koska olette niihin niin ihastunut?" sanoi tyttö. "Minä en välitä lehmistä enkä härjistä. Voin tulla yksinkin toimeen. Ja sitten ne teidän ihmisenne! Voisinko tehdä mitään heille mieluisempaa kuin ruveta huonoksi."

"Olkoon miten hyvänsä", sanoi mestari, muuttuen äkkiä hyvin viralliseksi. "Mutta muista puhumatta sinun ei tarvitse luulla että oikeuskaan puolestaan kärsii sellaista pahennusta, miksikä talosi nyt on koko kaupungille, se on: ellei asiat muutu, niin meidän kai täytyy lähettää luoksesi oikeuden palvelija."

Heleija aivan jäykistyi suuttumuksesta. "Koettakoon vain tulla tänne", sanoi hän, "kyllä näytän! Talo on minun. Kukaan ei auta minua sen hoidossa. Mitä kenellekään kuuluu, vaikka puhkaisen seinät kokonaan enkä jätä paikoilleen muuta kuin katon. Haluaisin sanoa teille, että voitte huolehtia itsestänne ja jättää muut rauhaan."

"Sinä puhut kuin nainen ainakin", vastasi mestari, ihmetellen itsekin omaa ylemmyyttään. "Puhut kuin nainen. Luuletko sinä että poliisi muka tulee omin päinsä? Hänet lähettää esivalta, ja esivalta on siihen oikeutettu, sillä me emme voi oikeuden puolesta kärsiä mitään vallattomuuksia. No, olen sanonut mitä minun on holhoojanasi sanoa pitänyt. Tee nyt miten tahdot, mutta älä tästä lähtien syytä minua."

Samalla kiinnitti mestari liivinnapit esiliinansa alla, näyttäen ihmettelevän niiden monilukuisuutta. Sitten hän läksi.

Heleijalla ei ollut aikaa miettiä sitä eikä tätä -- lapsi vaati ruokaa. Muulloin hän oli vastaukseksi häntä nauraen suudellut: "Oikein, Liisu! Sinustakin tulee kerran Heleija, joka ei jätä ihmisiä vastausta vaille!" Tällä kertaa hän, ensin turhaan haettuaan kaikki paikat, mihin vielä joku kreutzeri saattoi olla kätkeytyneenä, tempasi päättävästi lapsen syliinsä ja juoksi ulos edes ovia sulkematta.

Hänen ei ollut pitkä matka leipurin komeaan taloon. Pääkäytävän sivussa oleva puoti oli aivankuin piiritetty. Siellä kahdet käsivarret kurottivat milloin leipiä puodinikkunasta ulos, milloin rahoja sisään. Toiset olivat ala-ikäisen oppipojan, toiset yli-ikäisen palvelustytön.

Mutta Heleija ei huomannut tuosta kaikesta mitään. Hän riensi ohitse tupaan sellaisella kiireellä, että hyvin näki hänen kiirehtivän jonkun päätöksen toimeenpanoon, ennenkun saattaisi sitä katua.

Paksu leipurimestari istui tuvassa tyytyväisenä aamiaisensa ääressä. Koko hänen olentonsa loisti ylenmääräistä tyytyväisyyttä. Valkoinen takki ympäröi hyvinvoipaa ruumista, kalju hikinen pää, jauhot, jotka häntä puuterina ympäröivät, valkeat kotikengät, kaikki todisti yltäkylläisyyttä.

Ensin hän näytti ihmettelevän Heleijan tuloa, mutta ihmettely sulautui tyytyväisyyden hymyksi. Hän nyökäytti päätään puoleksi omille mielijohteilleen: "hm, joko tuo villivarsa lopultakin kesyttyy?" -- osaksi itse Heleijalle.

Hänen pelkkä katseensa sai Heleijan punastumaan häpeästä ja suuttumuksesta.

"Ei teidän tarvitse noin päätänne nöykäyttää!" sanoi tyttö puolittain ylenkatseellisesti, puolittain kiukustuneena. "Lapsi tahtoo ruokaa, muuta ei." Hän tarttui esillä olevaan leipään, ja jo liikkeestä näkyi että vastenmielisyys miestä kohtaan siirtyi hänen tavaroihinsakin.

"Niinkö?" huudahti leipurimestari. "Jos Heleija jää luokseni, niin on lapsella oleva kyllin ruokaa ja sinulla samaten. Minun puolestani olkoon sekin täällä." Heleija kääntyi ovensuuhun päin. Lapsi tuntui saastutetulta, kun moinen mies sitä edes mainitsi.

"Lapsi on minun, eikä teidän tarvitse siitä vatkuttaa!" sanoi hän.

Leipurimestari sulautui leveään nauruun. "Sittenpä en käsitä", vastasi hän, "miksi minun pitäisi antaa sille syötävää, jos se ei kerran minulle kuulu."

Heleija seisoi hetken hämmästyneenä. Lausunnon totuus koski häneen niin vakavasti, että hänen piti panna leipä jälleen pöydälle. Sitten hän sanoi niin välinpitämättömällä äänellä kuin ei olisi asiasta millänsäkään: "Luulisitteko sen olevan varkautta? Mutta teidän leipäänne hän ei syö. Eikä hän sitä haluakkaan."

Leipuri nauroi hänen mennessään, ojentautuen mukavaan asentoon. "Kyllä hätä neuvoo. Ellei kananpoikanen ole vielä kypsä, niin tottapa pian kypsyy."

Mutta Heleija lauloi ja ilakoi lapsen kanssa koko kotimatkan, kunnes olivat kahden pienessä kamarissa.

Silloin vasta hänen silmistään puhkesi rajusateen tapainen itku. Onko tuollainen ihminen oikeutettu edes ajatuksissaan loukkaamaan ja halventamaan kunniallista tyttöä!

Mutta siellä ulkona oli jo pari kertaa koputettu ovelle ja naurettu.

Konemaisesti Heleija painoi nenäliinan kasvoilleen, kun kamarin ovi hänen takanaan äkkiä avautui. Oliko hänen huono maineensa jo antanut jollekin elostelijalle lähestymisen aihetta?

Kaikki tuon kookkaan solakan vartalon lihakset jännittyivät hänen äkkiä kääntyessään. Hän seisoi valkoisena ja jäykkänä kuin marmoripatsas.

"Hyvää päivää taloon!" kuului kevytmielinen ääni.

Ovensuuhun ilmestyi naisolento, pienempi Heleijaa, ja samalla niin hänen kaltaisensa ja hänestä eroava, kuin kaksi samalla käsialalla kirjotettua eri sanaa. Miten kylmät, suletut ja lapsekkaan puhtaat ovatkaan Heleijan kasvonpiirteet ja liikkeet, miten huolettoman keveät ja houkutushaluiset toisen kasvot ja olento! Heleijassa on kaikki jännitettyä, toisessa velttoa. Samannäköiset silmät näyttävät toisella tuskin silmäteriä, toisella koko valkuaisen; toisella nauraessa näkyvät tuskin valkoiset hampaansa, toisella sen lisäksi punaiset ikenetkin.

Heleija tunsi tulokkaan omaksi sisarekseen ja astui vakavan torjuvasti häntä vastaan. "Sinun ei pitänyt viiteen vuoteen tulla tähän taloon", sanoi hän. "Mitä varten tulet jo nyt, kun tuskin toinen on alkamassa? Pidä myöskin mielessäsi, että minä en kärsi tuota kevytmielistä naurua. Lähettääkö herrasväkesi sinut luokseni, ja mitä oikein tahdot?"

"Pitäisikö sitten aina vain lähetettynä tulla?" vastasi sisar, tunkeutuen joustavasti kamarin ovesta sisään. "Herrasväkeä ei minulla myöskään ole."

"Ovatko he ajaneet sinut palveluksesta?" kysyi Heleija totisena.

Sisar astuu ensin tietämättään askeleen taaksepäin Heleijan katseen tieltä, mutta sitten hän vastaa uhmaten, koska tietää uhman häntä kaunistavan: "Itse olen mennyt tieheni. Ihmiset luulevat että tanssiminen on syntiä, mutta minä tahdon nauttia niin kauvan kun olen nuori. Ja samoin tekevät muutkin, vaikka ovat niin pyhiä olevinaan." -- Punaiset ikenet nauravat imarrellen. "Älähän nyt enää huoli murjotella. Miten on lapsen laita? Onko se terve?"

Heleija esti sisarelta pääsyn lapsen luo. Näytti siltä kuin olisi rehevä köynnöskasvi pyrkinyt pujahtamaan marmoripylvään sivu.

"Ehkä, jos olisit tullut kunnolliseksi", sanoi Heleija. "Mutta sellaisena et häneen koske, sanon minä!"

"Hm, niinkuin muka itse olisit mikään pyhimys!" naurahti sisar. "Olin kerran niin typerä että olisin tahtonut tulla toisellaiseksi minäkin, koska luulin sinutkin semmoiseksi. Mutta ei sinun tarvitse minua katsella niin ylhäisen ylpeästi. Huonoistakaan ei se kuitenkaan ole kaikkein huonoin, joka ei tahdo esiintyä ihmisten edessä parempana kuin on. Mutta on niitä, jotka pyrkivät niin esiintymään, vaikka ihmiset tietävätkin toista."

"Mitä ihmiset tietävät?" kysyi Heleija astuen askeleen lähemmäs sisartaan.

Tämä peräytyi, sanoen koko joukon äskeistä sävyisemmin: "Kysy heiltä itseltään. Mutta luulisi toki sinun tietävän sen paremmin kuin ihmisten."

"Nyt lähdet paikalla!" sanoi Heleija käskevästi. "Tässä talossa ei ole milloinkaan ollut kelvottomilla sijaa."

Sisar jatkoi yhä nolompana: "Saattaapa olla, että on kerran ollut sellaisellakin sija."