Part 12

Heleija oli tietämättään kiertänyt käsivartensa Liisun ympärille, joka seisoi juuri hänen edessään. Kun rouva Dotin otti lasit nenältään, ikäänkuin ollakseen näkemättä mitä tyttö tuohon ehkä vastaisi, lausui tämä tavallista hiljemmällä äänellä: "En puhu mielelläni siitä asiasta." Ja nostaessaan lapsen syliinsä hän jatkoi, puhuen enemmän tälle kuin emännälle: "Jokaisen täytyy tuntea ympäristönsä ja tietää pahentaako vai parantaako hän asiansa. Niin, Liisuseni, me emme pyydä anteeksi, silloin kun muitten pitäisi pyytää meiltä, eikä meitä erota toisistamme muu kuin haudankaivaja. Niin se on, ja sillä hyvä! -- Ettepä ole minulle sanonut, rouva Dotin, mitä se nisu-ukko toimittaa, jonka teille Grunden markkinoilta toin? Jos se olisi ollut elävä, niin se olisi syönyt teidät, sensijaan että te syötte hänet. Ja teidän oluestanne olisi hänen nenänsä jo aivan punainen."

"Niin", sanoi emäntä ja pisti lasinsa jälleen kaulahuivin poimuihin, "opeta karhua tanssimaan, pian se jälleen ryömii nelin! Ja vaikkapa joskus kuulisin että olet kerrankin tullut järkiisi, niin pian sinulla on jälleen vanhat temppusi. Niin suuri ja väkevä kuin oletkin, olet kuitenkin pelkkä lapsi. Olen sinulle sanonut: tee miten tahdot, mutta älä myöskään luule saavasi minulta turvaa, ellet neuvojani seuraa. Eipä siltä, etten sinun tähtesi uskaltaisi rikkoa välejäni noiden suurten rouvien kanssa. Mutta ei pidä myöskään sanottaman, että Reickerin emäntä on hänen uppiniskaisuuttaan tukenut. Nyt tahdon minäkin kerran sanoa: niin se on, ja sillä hyvä! Jumalan haltuun!"

"Silloinhan se joltain kuuluu, kun te sen sanotte", naurahti Heleija. Hän näki emännän hetken epäröivän pitikö hänen poistua aukon vai oven kautta. Mutta ihminen mieluummin poistuu samaa tietä kuin on tullutkin.

Heleija ei ollut ensinkään sillä mielellä, kuin hän uskotteli emännälle olevansa. Hän jäi seisomaan talon edustalle, katsellen vanhuksen jälkeen. Emäntä Dotin oli ainoa, jolta hän saattoi odottaa osanottoa ja apua hädässään -- hän oli vähällä huutaa vanhuksen jälleen takaisin. Mutta emäntä olisi pysynyt sanassaan, eikä Heleija puolestaan saattanut pyytää anteeksi, vaikka olisi tahtonutkin.

Illalla heinätyöstä palaavien ohikulkijain pilapuheet vahvistivat häntä yhä pysymään entisessä uppiniskaisuudessaan.

Jos edelliset yöt olivat olleet ikäviä, niin eivät seuraavat suinkaan olleet iloisempia.

Hätä uhkasi entistä ankarammin. Hän oli ärtynyt ja katkera ihmisille, jotka niin väärin käyttäytyivät häntä kohtaan. Ja kuitenkaan hän ei ollut milloinkaan painavammin tuntenut kuinka kipeästi hän heitä tarvitsi.

"Mitäpä minusta!" sanoi hän huolestuneena, istuen vuoteessaan. "Mitäpä minusta! Jos olisin yksin, niin he eivät voisi minua pakottaa mihinkään niin kauvan kun niityllä kasvaa juuria ja purossa on vettä. Mutta Liisun tähden, jota tähän saakka olen ruokkinut vuohenmaidolla ja teellä! Jos olisin voinut edes pitää vuoheni! Mutta anteeksi en pyydä missään tapauksessa. Tahdon vielä tarjoutua työhön. En ymmärrä kuinka minä, jota kaikki ennen ovat kilvan pyytäneet, nyt voin sanoa ihmisille: antakaa minulle työtä! Mutta tahdon kuitenkin vielä tarjoutua Liisun tähden. Niin teen kun teenkin huomenna. Mutta nyt tahdon nukkua. Olkaa vaiti ajatukset, sen sanon teille viimeisen kerran -- ja sillä hyvä!"

Tämän jälkeen Heleija kääntyi päättävästi kyljelleen, antaakseen sanoilleen parempaa pontta. Mutta unipa ei saapunutkaan. Hän haki vaistomaisesti ajatuksilleen uutta kiinnityskohtaa. Katseensa sattui lapsen pieneen kätöseen, joka täydessä kuunvalossa lepäsi peitteellä hänen vieressään. Samassa johtui hänen mieleensä mitenkä hänen sisarensa lapsina olivat vaivanneet päätänsä tutkiakseen kädenselässä olevista suonista tulevien miestensä nimien alkukirjaimia. Hän itse oli silloin tehnyt heistä pilaa ja sisaret olivat arvelleet, että kun Heleijan kädenselässä ei ollut mitään kirjaimia huomattavissa, niin hän ei milloinkaan miestä saisikaan. Nyt, kun hänen täytyi ponnistella äskeisiä ajatuksiaan vastaan, teki hänen mieli tutkia kättään. Ja niin miltei itseään häveten kun hän tuon tekikin, hän kuitenkin luuli selvästi voivansa lukea kädestään kaksi toisiinsa kiertynyttä kirjainta. Hän tunsi punastuvansa yhä enemmän eikä ilennyt enää käteensä katsoa. Sillä niin reipas ja rohkea kun hän olikin ihmisten edessä, yhtä ujo oli hän itselleen.

Ja kun nyt Liisu, äkkiä heräten, näki hoitajansa niin iloisena ja rupesi omalla tavallaan hänen kanssaan sopertelemaan, silloin pelkäsi Heleija hänen viisaita silmiään. Oli aivan kuin lapsi olisi tahtonut mainita tuon nimen, vaikka hän tiesi ettei tyttönen voinut lausua ainoatakaan sanaa.

"Älä ole tyhmä, Liisu!" sanoi hän nopeaan. "Eihän se ole tottakaan. Kuu katselee ikkunasta sisään, nähdäkseen oletko sinä hyvä lapsi, ja kertoo sitten pikku veljilleen taivaassa että sinä nukut kiltisti. Katsoppas, kun se on jo tuolla Gringelin kohdalla. Siellä se ensin nauttii jotain virvoketta ja sitten se paneutuu maata."

Lapsi oli uudelleen nukahtanut.

Heleijasta tuntui nyt aivankuin hänen olisi pitänyt pyytää itseltään anteeksi, että hänen kädessään oli F ja H kirjaimet. Sillä sitä hän ei tullut ajatelleeksi, että suonihaarautumista saattoi lukea mitä vain itse halusi.

"Tyhmyyksiä", sanoi hän kädelleen. "Minä en tarvitse miestä. En häntä enkä ketään muutakaan. Mutta veli -- se olisi vallan eri asia. Olisihan hauskaa kun olisi joku, jolle voisi uskoa kaikki. Ja veljenä Holderin Fritz kyllä olisi minunkin mielestäni hyvä. Jos hän olisi minun veljeni, kuinka pitäisinkään huolta hänen tavaroistaan! Olisin koko päivän häntä auttamassa. Iltasin siivoisin ja puhdistaisin työhuoneen. Sitten hänen pitäisi saada siisti kaulahuivi, sillä tuota hänen kauluslaitostaan en voi kärsiä, ja nuo pitkät tupsut leikkaan hänen piipustaan jo ensi päivänä. Polttakoon vain tupakkaa minun puolestani; se nyt näyttää kuin miehelle kuuluvan. Ja ilman liiviä kuin mikäkin hampuusi! On kurjaa kun noin kaunisvartaloinen ihminen ei pidä parempaa huolta itsestään. Hän on kauniin poika, minkä milloinkaan olen nähnyt. Mutta nuo pitkät villit hiukset eivät häntä ensinkään kaunista, vain likaavat takinkauluksen. En myöskään kieltäisi häneltä oluthaarikkaa silloin tällöin, mutta rahat tietysti pitäisi olla minulla".

Näin hän ajatteli. Mutta pian häipyivät sanat ja kohta ajatuksetkin. Hänen silmänsä sulkeutuvat. Hän tuskin enää kykenee käsittämään mitä kaksi talon ohi kulkevaa keskenään puhelevat.

Toinen sanoo: "Nyt hän entistä paremmin tarvitsee reipasta vaimoa, sormi kun on pilalla."

Heleija ajattelee uneen vaipumaisillaan: "He tarkottavat Fritziä."

"Ja Eeva kai on äitinsä tapainen", sanoo toinen. "Siinä vasta muoria on!"

"Eeva" -- ajattelee Heleija vielä, eikä sitten enää muuta. Hän on jo nukahtanut.

Miten kauvan hän tällä kertaa nukkuukin. Herätessä on jo täysi päivä.

Hän kuulee tuvassaan puhuttavan. Ovatko nuo tuhmat rouvat taasen siellä? Mutta hänellä ei ole aikaa ihmetellä, hän kuulee tamppimyllyn Reetan sanovan: "Heleijan täytyy tulla aivan paikalla Ulrikin-niitylle työhön!" Hän pukeutuu kiireesti, ja sillaikaa Walleriina-rouva vastaa jotain Reetalle. "Nyt Walleriina-rouva lyö polviinsa", ajattelee Heleija itsekseen. "Nyt se alkaa. Aivan oikein!"

"Sillä niin totta kuin isävainajani oli kankuri, tässä istun ja sanon: kyllä Heleija tulee aivan paikalla!"

Hän on jo ulkona ja ihmettelee miksi hän kulettaa kärryjä mukanaan. Eihän hän niitä siellä tarvitse. Hän on jo myöskin joutunut kauvas Ulrikin-niityn ohi. Hän on Ulrikin-metsässä ja kulkee jälleen kotiinpäin. Hän kuulee vielä takanaan talonpoikaisvaimon äänen. Havuneulaset tuoksuvat niin väkeviltä. Silloin astuu yhtäkkiä Fritz esiin puun takaa -- mutta ei enää Ulrikin-metsässä, vaan hänen omassa puutarhassaan.

Fritz tarttuu hänen käteensä.

"Päästä minut irti!" sanoo Heleija. "Tahdon pitää käteni vapaana."

Hän katsoo Fritzin kasvoihin. Ne ovat kalpeat, mutta niin hyvännäköiset, että oikein sydämeen koskee.

"Eikö niin?" sanoo hän Fritzille. "Sinä olet tahtonut minut omaksesi? Et ole tilannut itsellesi mitään kirvestä? Olen aina ajatellut että sinä minut ottaisit, saadaksesi talosi hyvään kuntoon."

"Niin", sanoo Fritz ja katsoo häneen, "se on kyllä pahasti! Mutta kun mummo on kerran lukinnut laatikkonsa, niin ei sulhaspaitakangasta voida enää panna pois. Sitä ei nyt enää voi muuttaa."

Sen käsittää Heleijakin. "Koska niin on", sanoo hän surullisesti, "niin se on tosiaankin liian myöhäistä. Mutta älä niin narrimaisesti pidä minua kädestä!"

"Koskeeko? Niin, olenhan minä väkevä. Olen Hurja-Fritz."

"Yhtäkaikki. Ja vaikka olisit kymmenesti väkevämpi, niin en sinua pelkää. Mutta älä katso minuun noin, en voi sitä kestää. Oi Fritz, mitä sinä Gringelin Eevalla! Hänestä ei ole sinulle. Kukaan muu ei sinulle sovi kuin minä. Kunpa en olisi sinua puroon sysännyt; nyt sinä ehkä luulet etten sinusta huoli. Sinä ajattelet että Eevalla on rahaa, mutta Gringelissä on paljo lapsiakin. Ja sinun työkalusi! Ne Eeva heittää nurkasta toiseen, niinkuin hänen tapansa on. Ja kaikkialla on likaa ja siivottomuutta. Mutta päästä nyt irti, en anna noin tarttua olkapäihini. Päästä -- oi Jumala, en ymmärrä mikä minun on! En ole vielä milloinkaan tämmöistä tuntenut. Tällaista on varmaankin taivaassa -- ellei samalla niin ahdistaisi!"

"Mikä sitten?"

"En tiedä."

"Jospa tuo Liisu olisikin sinun lapsesi, tai jos sinulla olisi toinen lapsi, joka olisi sinun omasi!"

"Mutta tuoltahan tulee heisipuu ihan taloni eteen. Ja miksi vanha Schramm on punaiseen kirkkotakkiinsa puettu? Ja hän kulettaa käsivarresta Walleriina-rouvaa. Eihän semmoistakaan ole milloinkaan ennen tapahtunut, että vanha rouva on morsiusneitona, tyttärensä häissä. Oi, älä ota häntä, Fritz! Älä ota Gringelin Eevaa! Ja päästä minut irti, muuten minun täytyy puristaa sinut kuoliaaksi -- etkä sinä sitten enää voi ottaa Gringelin Eevaa."

"Purista, purista minut kuoliaaksi!" sanoo Fritz, kiertää käsivartensa hänen ympärilleen ja painaa huulensa hänen huuliaan vasten.

"Päästä minut irti!" huutaa Heleija suuttuneena ja kuumat veret syöksyvät hänen kasvoihinsa. Hän työntää Fritzin rajusti luotaan, niin että tämä viskautuu kauvas, niinkuin silloin Ulrikin-sillan luona. Hän itse kaatuu, lyöden päänsä puuta vasten.

Kuinka kylmä tuo puu onkaan. Niinkuin se ei olisikaan puu, vaan kalkkiseinä. Hän kiertää hapuillen kätensä sen ympärille, sillä äkkiä on tullut yö, vain pieni nelikulmainen pilvi tuolla vastapäätä on jonkun verran valoisampi, muuten koko seutu on pimeä ja puutarha samoin.

Se on todellakin seinä, jota vastaan nojautuneena hän istuu. Maa hänen allaan on pehmeä kuin vuode. Vieressään hän kuulee hiljaista hengitystä. Hän tuntee olevansa paitasillaan. Häpeän puna polttaa hänen kasvojaan yhä tulisemmin. Fritz on häntä suudellut! Ja kuinka hän on itse puhunut Fritzin kanssa! Eihän hän ole voinut puhua sillä tavalla! Eihän hän ole saattanut antaa miehen itseään suudella! Mutta hänhän tuntee vielä pinnistystä rinnassaan siitä, että hän niin lujasti puristi Fritziä itseään vasten. Hän tuntee vielä huulillaan Fritzin huulten lämpimän kosketuksen ja sydämessään ennen aavistamattoman tunteen.

Ja kuitenkin kevyt hengitys hänen vieressään on Liisun. Nelikulmainen valoisampi ala on hänen kamarinikkunansa. Hän istuu vuoteessaan. Onkohan kaikki ollutkin vain unta?

Kuinka hyvältä tuntuisi, jos niin olisi! Silloin ei sekään pitäisi paikkaansa, että Fritz kosii Gringelin Eevaa. Sillä sitä ajatusta hän ei voinut sietää. Mutta silloinhan sekin, että hän rakastaa häntä, Heleijaa, olisi myöskin unennäköä, ja se häntä suretti.

Jos hän nukkuisi uudelleen, niin hän ehkä näkisi edelleen unta samasta asiasta. Kuka tietää mitä hän vielä unissaan tekisi! Hänen kasvojaan vieläkin polttaa, ajatellessaan mitä jo on tehnyt. Mitähän Fritz hänestä ajattelee? Mitä nuo naiset nyt sanovatkaan!

Hän oikein itkee suuttumuksesta itseään kohtaan, ettei hän voi vapautua noista tunteista eikä edes tahtoisikaan vapautua, ei mistään hinnasta!

"En välitä Fritzistä rahtuakaan!" sanoo hän ääneen. "Menköön Gringelin Eevan kanssa naimisiin. En välitä hänestä! En välitä kenestäkään! Niin se on, ja sillä hyvä!" Mutta hän ei pääse itsestään selville. Hän yhä sekottaa toisiinsa unen ja todellisuuden.

Hän menee avonaisen ikkunan luo vilvottelemaan.

"Jospa menisin uimaan!" sanoi hän itsekseen.

Hän tietää ettei Liisu herää ennen aamua. Hän pukeutuu. Muistellessaan tunteitaan Fritzin sanoessa: "Jos sinulla olisi toinen lapsi, joka olisi omasi", koskee hänen sydämeensä pikku Liisun puolesta kuin hän olisi todella tahtonut luopua tyttösestä. Hän pyytää sydämessään nukkuvalta anteeksi. Sitten hän rientää uimaan.

Mutta seisoessaan lymypaikassaan, jossa niin usein ennenkin on öiseen aikaan uinut, hän ei voi pakottaa itseään edes kaulahuiviaan riisumaan. Muulloin hän oli vapaasti kuin lapsi heittäytynyt viileään virtaan. Mutta nyt -- hän tietää ettei kukaan häntä näe, ja kuitenkaan hän ei voi. Hän häpeää puita, taivasta, vettä, yötä ja itseäänkin.

Onko hän sitten tehnyt jotain pahaa?

Kun hänen mieleensä johtuu Gringelin Eeva, niin sydämensä on tuskasta pakahtua. Tässä hän nyt seisoo. Syvyys houkuttelee häntä tuhansin äänin sellaisenaan heittäytymään sen viileään syliin. Hiljainen tuulenpuuska häntä pelottaa, hän pakenee kotiinsa kuin arka kauris.

Ensimäinen uniko hänet niin muutti? Muulloin hän ei pelännyt ketään. Eikä hän nytkään pelkää muiden voimaa, hän pelkää omaa heikkouttaan. Ja sitä hän ei tuntenut vielä tunti aikaisemmin.

Nousevan aamun ensimäinen puna heijastuu hänen pieneen rikkonaiseen peiliinsä. Hän katselee lasta. Se oli kuitenkin herännyt hänen poissa ollessaan. Se oli istuutunut vuoteeseen ja itkenyt. Sitten se oli nukahtanut istualleen, ruumis etukumarassa. Hän polvistuu vuoteen viereen ja kiertää hiljaa käsivartensa tytön ympäri.

"Usko minua, Liisu", sanoo hän nukkuvalle, "sinusta en luovu elämässäni. En tarvitse muita lapsia kuin sinut. Eikä minusta tule sittenkään huono ihminen. Mitään sellaista kuin äsken en varmaankaan tee tajuissani, sen voit uskoa Liisuseni, ja äitivainajani taivaassa on minua auttava, etten tee niin enää unissanikaan."

22.

Holderin Fritzin luonnostaan vahva terveys oli sillaikaa voittanut sairauden. Hän sai jälleen liikkua vapaasti ulkona.

"Onpa sentään kummallista", sanoi hän istuutuen puutarhansa tuolille, "että sairaanaolostakin on jotain oppimista! Terveenä tuskin huomaamme aurinkoa ja taivasta, puita ja ruohoa ja kaikkea muuta mitä ympärillämme on. Mutta kun olemme viikon pari sairaina, niin aivan uusi, eloisa, hyörivä ja häärivä maailma avautuu silmiemme eteen. On kuin noiduttua, että nyt huomaan erikseen jokaisen maassa makaavan kiven, jokaisen siipiään puhdistavan hyttysen ja jokaisen ruohonkorren. Siitä vasta näen, miten tuhmaa entinen hurjisteluni on ollut. Vaikken kykenisi yhtään jäsentä liikuttamaan, niin kykenen kuitenkin olemaan kunnon mies."

Samassa seisoi isoäiti hänen edessään. Vanhus itki.

"Mitä te itkette, mummo?" kysyi Fritz.

Vanhus nyyhkytti: "Oi hyvä Jumala! Että nyt taasen istut tuossa ja olet terveenä -- sehän minua itkettää."

"Olette tuhma, mummo", sanoi Fritz. -- "Joko olette järjestänyt tuon asian -- tiedättehän kenenkä kanssa?"

"Odotahan nyt, kunnes jälleen vahvistut ja voit itsekin siellä käydä."

"Eikö muuta puutu?" kysyi Fritz. "He siis tietävät senkin, että olen vaaninut Eevaa, saadakseni puhua kahdenkesken hänen kanssaan?"

"Tietysti, poikaseni, tietysti", vastasi vanhus. "On se kuitenkin omituista tämä ihmiselämä. Kuulehan, Fritz, etkö kerran ihmetellyt, kun sinun työpajasi oli perinpohjin siivottu?"

"Tarkotatte: tuohon vanhaan aikaan?" Niin nimitti Fritz muutoksensa edellistä aikaa.

"Sitä juuri", vastasi isoäiti.

Fritzin mieleen juolahti nyt asia. "Niin, siivosittehan te kerran salaa työpajani, kun pelkäsitte minun raivostuvan, jos saisin siitä tiedon. Ja minä raivostuin silloin, en ollut löytää työkalujani."

"Kyllä kai", arveli vanhus, "kun olit tottunut niitä etsimään ympäri nurkkia lastujen alta."

"Niin", sanoi Fritz, "se oli viimeisten Grunden markkinain jälkeisenä aamuna, jolloin minä -- te tiedätte kyllä jo mitä, enhän mielelläni ajattele tuota entistä aikaa. Olin silloin raivoissani, kun minun täytyi hakea kalujani oikeilta paikoiltaan. Vajan ovikin oli sulettu."

"Arvaappa kerran, Fritz, kuka sen teki! Minä se en ollut".

Fritz mietti hetkisen ja sanoi sitten suuttuneena itsekseen: "Pitääkö minun aina ensiksi ajatella _häntä?_ Johtuupa mieleeni että hän olisi voinut sen tehdä. Vaikka onhan se mahdotonta."

"Voinhan sen sinulle sanoa, Fritz. Heleija sen teki."

"Siis kuitenkin?" Fritzin kalpeille kasvoille nousi tumma puna. Hän tunsi sen ja huudahti suuttuneena: "Walleriinan Eevastahan teidän piti puhua!"

Niin hän huusi, ja kuitenkin hän olisi mielellään tahtonut tietää oliko vanhuksen puheessa perää. Mutta eikö hänellä sidotussa kädessään ollut lahjomaton vastatodistaja? Heikkouteensa suuttuneena hän jatkoi: "Ellei kaikki ole kunnossa siksi, kun alan jälleen ulkona käydä, niin menen Amerikkaan."

Vanhus pelästyi. Hän alkoi jo pelätä ettei voisikaan toteuttaa aiettaan.

"Mitä siitä enää puhutkaan, Fritz poikaseni?" puheli hän kuin ilman aikojaan. "Asia on jo päätetty. Walleriina-rouva on lyönyt polviinsa ja sanonut: Tässä istun ja sanon: sellaisen pariskunnan, kuin minun tytöntynkäni ja rouva Holderin pojanpojan, on itse taivas yhdistänyt. Tulkoon mestari Holder vain itse puheilleni! Hän on ollut hyvillä mielin siitä, että sade on miltei maahan kukistanut Heleijan talon. Kaupungin rouvat niin kauvan pelottelivat Heleijaa -- voinhan sen sinulle nyt jo sanoa, Fritz -- että sinä muka väijyit kirveellä Heleijaa tehdäksesi hänelle vaikka mitä, kunnes tyttö suuttui, ja mitä sitten tapahtui, sen tiedät. Ja kun Heleija huomasi ettei se ollutkaan totta, silloin hän suuttui vielä kerran ja ajoi kaikki nuo naiset talostaan. Nyt he iloitsevat että tytön on käynyt huonosti."

Oli uskallettua isoäidin jo nyt mainita Fritzille Heleijan teko ja siten antaa hänen huomata, että asian oikea laita tunnettiin kaikista hänen salaamisyrityksistään huolimatta. Vanhus tiesi sen vallan hyvin. Hän oli aikonut odottaa siksi kunnes Fritz, rauhallisemmaksi tultuaan, voisi iloita siitä että hänen vakuutuksensa neuvotteluista Walleriina-rouvan kanssa olivat pelkkiä verukkeita. Mutta Fritzin yhä uudistuvat kiivaat vaatimukset liiton vahvistamisesta eivät enää myöntäneet asian lykkäystä.

On tarpeetonta mainita millaisella jännityksellä isoäidin silmät seurasivat pojanpoikansa kasvonilmettä mainitessaan tuon arveluttavan kohdan. Kuinka hänkin kalpeni nähdessään Fritzin vielä entisestään kalpenevan ja huuliaan purevan.

Mummo ei tiennyt että suuttumus, jonka hän näki nousevan Fritzin kasvoille, johtui juuri siitä ajatuksesta, miten suuren ilon tieto hänen erehdyksestään Heleijan mielenlaadun suhteen olisikaan tuottanut, ellei tuo tieto nyt olisi tullut liian myöhään. Se oli suuttumusta itseensä, että hänen mieleensä oli johtunut tuo onneton Eeva-juttu, josta hänen nyt täytyi pitää kiinni, vaikka häveten huomasi olleensa siinä hyvin yksinkertainen. Mutta hänen täytyi ihmisten tähden pysyä päätöksessään, ja tuntiessaan tuon pakon kamalan painon, hän huudahti suuttuneena: "Ne teidän ihmisenne! Mitä he tietävät? He sanovat että minä muka väijyin Heleijaa, voidakseen sitten sen johdosta minua moittia ja pilkata."

"Ei niin", koetti vanhus hyvitellä. "Sinä luulet että he ovat muka paheksuneet sitä, että sinä olit Heleijaan mieltynyt. Mutta niin ei asia ole. Siitä he ovat sinua päin vastoin kiittäneet. Mutta se ei ole ollut heidän mielestään oikein, että alotit asiasi niin eriskummallisella tavalla. Joka tahtoo ihmisiltä jotain salata, hän vasta oikein heidän uteliaisuuttaan herättää. Ja jos joku koettaa jotain salata, niin he luulevat että on ollutkin salattavaa, sillä hyvää ei kenenkään tarvitse salata. Sinä olet niin paljo ajatellut muita ihmisiä ja käyttäytynyt niin salaperäisesti, että olet pelästyttänyt itse Heleijan ja sitten ihmisten tähden sanonut liikkuneesikin Gringelin Eevan vuoksi. Ihmiset ovat arvelleet että ei pitäisi heistä niin paljo välittää."

Isoäidin huomio kääntyi jälleen potilaan hyvinvointiin. Hän oli itselleen suuttunut siitä, että oli tämän aikaansaanut. Olihan saunaisäntä painanut hänen mieleensä, että piti tarkasti välttää kaikkea mielenliikutusta ja suuttumusta. Hän meni toimittamaan pojanpojalleen virvottavaa juomaa.

Fritzille oli isoäidin poistuminen mieleen. Hänen oli vaikea olla enää suuttunut eikä hän voinut sietää ajatusta, että isoäiti näkisi hänet surullisena taikka huomaisi hänen ajattelevan Heleijaa.

"Se on muka ollut tyhmää, että olen niin paljon ajatellut muita ihmisiä", sanoi hän itsekseen. "Ja ketkä niin ovat arvelleet? Ihmiset! Ihmiset sanovat ettei pidä niin paljon välittää ihmisistä. Taivaan nimessä! Tuosta voisi joutua aivan pyörälle! Ja hulluinta siinä on, että he ovat oikeassa. Se on siis narri, joka välittää ihmisistä. Ja se on vielä suurempi narri, joka tekee jotain heidän kiusakseen, kuin se joka koettaa olla heidän mielikseen. Ja minä muka olen tullut toiseksi, paremmaksi mieheksi ja syvälliseksi ajattelijaksi. Hurjistelua, nulikka, tuota sinun vanhaa hurjisteluasi! Sinä muka olet ollut jotain, kun olet käyttäytynyt oikein naurettavasti. Taivaan nimessä! Jos voisin edes tehdä sen tekemättömäksi, mutta tässä minun täytyy olla tyhmyyteeni kytkettynä kuin lapsi pahaantekoonsa." "Jospa asia olisikin niin, kuin vähän arvelen! Mutta sekin saattaa olla vain ajatusteni kuumehoureita. Mummo ei ole milloinkaan oikein selvästi tahtonut sanoa, onko hän todellakin suorinut Eevan asian valmiiksi, ja on aina puhunut Heleijasta aivankuin ohimennen. Ei olisi ensinkään mahdotonta, että hän on vain sanonut käyneensä Walleriina-rouvan luona. Enkä tiedä kuinka iloinen olisin, jos asia olisi niinpäin. Mutta minun on mahdotonta sanoa siitä mummolle mitään. Hurjistelemaan en enää rupea, olkoon miten hyvänsä. Mitä kerran sanoo, siinä on pysyttävä, vaikka sydän kahtia halkeisi. Jos saisin Heleijan omakseni, niin olisin jo huomenna terve. Jospa vain tietäisin mitä hän on ajatellut ihmisten sanoessa, että olen tahtonut häntä kosia. Jos tietäisin, onko hän tekoaan katunut? Oikeinkohan itkenytkin? Tekisin vaikka mitä saadakseni asiasta selkoa. Tuolta tulee mestari Schnödler. Jospa voisin häneltä urkkia! Mutta hän on liian viisas. Kylläpä olisi hullua, jos minun täytyisi ottaa tuo Eeva, en voisi sen jälkeen enää koskaan tulla oikein terveeksi, sen tiedän. Enkä tahtoisikaan tulla terveeksi."

Mestari Schnödler huomasi, mitä Fritzin teki mieli tietää.

Ja kun Walleriinan Eevallekin oli eduksi, että puhemies vastasi samaan nuottiin kuin mummo oli häntä kehottanut, niin hän esitti asian Eevan kanssa jo aivan valmiiksi sovituksi ja kaupungillakin tunnetuksi. Ihmiset olivat muka jo kauvan aavistaneet että näin kävisi. Niitä muutamia puheita, että Fritzin kosiminen oikeastaan olisi tarkottanut Heleijaa, ei uskottu, koska Holderin Fritz ei ollut niitä miehiä, jotka huojuvat sinne tänne.

Fritzissä saivat saunaisännän puheet aikaan sellaisen mielenliikutuksen, että hän antoi jälleen kantaa itsensä vuoteeseensa.

Saunaisäntäkin käytti hyväkseen tätä asian tilaa. Hän saattoi vanhuksen hyvinsovitetuilla rauhotuspuheillaan pian mitä suurimpaan tuskaan.

Ikäänkuin ohimennen hän sanoi, että Fritz näytti luulevan mummonsa koettaneen vain uskotella täyttäneensä hänen toivomuksensa. Sen oli saunaisäntä huomannut, vaikkei hän sentään tahtonut väittää, että se arveluttava käänne, joka jälleen näytti uhkaavan paranevaa potilasta, johtuisi suorastaan siitä. Mummon piti vain tarkasti välttää kaikkea keskustelua tuosta asiasta.

"Mitä siihen tulee, että tuo riivattu mies sanoo ylihuomenna lähtevänsä Amerikkaan, niin siitä me pian selvän otamme. Niinkuin hän muka kaiken lisäksi vielä kaipaisi merikipua! Minäpä tiedustan onko tuo Walleriina-rouvan asia jo selvä, ja ellei ole, niin minä sen selvitän. Älkää olko millännekään, rouva Holder, merellä kuoleminen ei ole läheskään samaa kuin pudota katolta ja taittaa niskansa."