Part 11

Anna-Maijaa sensijaan haetaan sitä ahkerammin töihin. Milloin hänet kutsuu Walleriina-rouva, milloin kankurin emäntä, milloin joku muu. Hän joutuu enää hyvin vähän olemaan kotonaan. Hän puhuu joka päivä yhä ylhäisemmin, aikaapa jo heilautella myssyään aivan Walleriina-rouvan tapaan.

Vain harvoin on hänellä enää aikaa ohimennessä pysähtyä alakertaan juttelemaan, ja silloin hän antaa hyväntahtoisesti tuon uuden loistonsa valaista Heleijan himmentynyttä olentoa. Hänellä ei ole rohkeutta tarjota mitään tytölle, vaikkapa haluakin olisi. Sillä hän tuntee Heleijan. Ja tämä ei näytä siltä kuin hän olisi minkään tarpeessa. Päinvastoin hän laskee pilaakin vanhuksesta. Hän näyttelee häntä kohtaan Walleriina-rouvan ja kankurin emännän osia ja tekee tuon niin taidokkaasti, että Anna-Maija toisinaan unohtaa happamanimelän naurunsa ja niiaa niin syvään, kuin Heleija olisi joku noita mahtavia rouvia.

Eräänä sadepäivänä tuli Anna-Maija hämäränaikana Heleijan luo hänen tupaansa. Tyttö huomasi kaikesta, että vanhuksella oli jotain sydämellään.

"Enhän minä ole noita teidän suurellisia rouvianne, niin ettei teidän tarvitse alottaa ilmoista, tahtoessanne minulle jotain sanoa", huomautti Heleija. "Asia on hyvin yksinkertainen, joko puhutte tai olette puhumatta. Niin se on, ja sillä hyvä! Tai ehkä säästätte sanottavanne siksi, kun olen sytyttänyt lampun."

"Älä vain minun tähteni lamppua sytytä, hyvä Heleija!" hätäili Anna-Maija, joka yhä etsi puheensa pasmalankaa.

"Enkä, vaan tuon Liisu-tytön tähden."

"Liisuhan istuu aivan rauhallisena, ja öljy tulee niin kalliiksi..."

"No, olkoon vielä vähän aikaa, mutta sitten..."

"Niin", sanoi Anna-Maija. --"Kerranhan se on tehtävä", ajatteli hän ja koetti nykäistä itseään suoraan asiaan.

"Jos voisit ottaa lapsen mukanasi työmaille", sanoi hän. "Onhan se jo kyllin suuri. Muutenhan minä tosiaankin asuisin teillä mieluummin kuin muualla."

"Tahdotte siis muuttaa?" kysyi Heleija.

"Niin", sanoi Anna-Maija. "Minun rintani ei enää kestä tuota heisipuun tuoksua."

"Tänä vuonna se on jo kukkinut", vastasi Heleija rauhallisesti. "Eikä se kuki enää kokonaiseen vuoteen."

"Ja sitten puro", jatkoi Anna-Maija nolona.

"Niin tosiaankin, puro!" säesti Heleija. "Se on todellakin kamalan märkä. Oletteko jo tänään aikonut muuttaa?"

Vanhus myönnytteli.

"Nytpä ymmärrän", sanoi Heleija, "miksi öljy on niin kallista ja minkätähden tulette luokseni hämärissä. Olette ajatellut että muuten näkisin päältänne, että ajattelette verukkeita. Jos olisitte tullut yöllä, niin se olisi ollut vielä parempi, sillä silloin en olisi kuullutkaan. Te olette minun puolestani oma herranne ja voitte antautua Walleriina-rouvan armoille milloin tahdotte. Minulla ei ole teille mitään sanottavaa eikä pahastumisen syytä. Ja mitä Liisuun tulee, niin sen asian täytyy kyllä selviytyä, niinkuin selviytyykin -- ja sillä hyvä!"

Mutta Anna-Maijan mielestä ei kaikki vielä ollut hyvin. Hän olisi niin halusta kuullut, ettei Heleija voinut tulla hänettä toimeen. Sillä niin paljon kuin hän olikin Heleijasta vieraantunut, oli tyttö hänelle kuitenkin liian rakas. Hänhän menikin vain pelosta, että nuo mahtavat rouvat voisivat pitää syntinä, jos hän vielä jäisi asumaan Heleijan luo. Mutta ei ole niinkään helppoa jättää taloa, jossa on kauvan asunut, saamatta sitä tunnustusta, että häntä siellä edes hiukan kaivataan. Hän kehitteli auki suuren paperin, jossa oli pieni sokerileipä, ja antoi sen Liisulle.

"Kunpa et olisi tehnyt tuota noille suurellisille rouville!" lausahti hän vapisevin äänin vielä ovessa. "Ja kun olisit mielikseni edes kerran niiannut, mutta..."

Nyyhkytys katkasi puheen, hän vain viittoili käsillään.

Lukkoon painautuvan oven kalahdus osotti hänen menneen.

Ulkona sateessa hän vielä seisoi jonkun aikaa silmät vettä valuen.

Mutta Heleija itsekin oli sivuuttanut totuuden samana hetkenä, kun siitä vanhusta moitti. Sillä hänelle ei ollut ensinkään yhdentekevää, että Anna-Maija pyrki hänen luotaan pois.

Eipä silti että hän olisi vielä siitäkään, että tuo uskollinen vanhuskin hänet jätti, huomannut mitä hänestä ajateltiin koko kaupungissa.

Mutta Anna-Maija oli kokonaisen ihmisijän talossa asunut. Hän oli siellä asunut jo ennenkun Heleijan äiti vastanaituna nuorikkona sinne muutti. Yksi toisensa jälkeen oli Heleijan muistin aikana jättänyt talon. Ensin paareilla kannettuna isä, äiti ja nuoremmat sisarukset -- vanhemman siskon oli hän itse karkottanut. Nyt, kun Anna-Maijakin läksi, vasta tyhjyys tuntuvaksi tuli. Niinkuin olisi äitiä kannettu toisen kerran ulos. Silloinkin oli näin satanut. Ja vanha heisipuu kahisi yhtä omituisesti kuin silloinkin. Aivankuin ihmiset kirkossa rukoiltuaan kohoavat syvään hengähtäen hiljaa istualleen.

Kaikki tuo johtui nyt hänen mieleensä. Ja hän olisi sen Anna-Maijalle sanonutkin. Mutta hän pelkäsi äänensä pettävän puhuessaan. Ja mieluummin kuin että olisi ruikuttaen ilmaissut tunteensa, hän jäi vaieten ikkunansa ääreen istumaan.

21.

Kohtalon näin Heleijaa ahdistaessa se otti yhtä ilmeisesti Anna-Maijan hoivaansa. Aivankuin olisi vanhus sen kehotuksesta päättänyt jättää Heleijan mökin. Sillä sopivampaan aikaan hän ei olisi voinut muuttaa harvoja kapistuksiaan uuteen asuntoonsa.

Tuon pienen talon ränstynyt olkikatto soi sille nykyistä loppumatonta sadetta vastaan yhä vaillinaisempaa suojaa. Vanhojen saviseinien halkeamat taas ottivat avosylin vastaan vihollisen, joka siitä kiitollisena suurenteli niitä parhaan taitonsa mukaan. Mikäli Heleija reikiä tukki, sikäli sade niitä jälleen repi. Heisipuu ei voinut muuta kuin neuvottomana heilutella yhä jäykkeneviä oksiaan. Aika ajoin se koputteli seinään, ikäänkuin yhä uudestaan tutkiakseen niiden lujuutta, ja aina koputettua se ravisti yhä surullisemmin päätään, rukoillen että sade vihdoinkin taukoisi. Mutta se ei saanut siltä muuta vastausta kuin alati ratisevan pilkkanaurun.

Talopahasen ilkein naapuri oli kuitenkin kallio, joka maata motkotti aivan sen oikeassa päässä kiinni. Se valoi öljyä tuleen, tai tässä tapauksessa vettä veteen. Se kokosi kaikki laelleen putoavat vedet ja syöksi ne rinteeltään mökkiparan niskaan, ikäänkuin se olisi ollut mikähän liikkeelle pantava myllynratas.

Vasen sivuseinä paraikaa vajoili. Kattokin olisi suistunut, ellei kallio vihdoinkin olisi armahtanut ja tuota häilyvää olkapäällään kannattanut. Sitten alkoi suurin osa etuseinää vajota. Se kumartui väsyneesti eteenpäin, ikäänkuin kurkistaen kulman takaa apua. Sitten se vaipui hiljaisen nöyryyden esikuvana pää polvia vasten.

Talo muistutti nyt suihkukaivoa, jonka yhdessä kulmassa vanha heisipuu seisoi velttona kuin läpeensä kastunut sateenvarjo, lyöden tuollaisesta ilkiteosta kauhuissaan oksat päänsä yli yhteen.

Walleriina-rouva teki melkein saman tempun, kun saunaemäntä toi Gringeliin uutisen Heleijan talopahasen kohtalosta. Hän löi molemmat kätensä polviaan vasten.

"Siitä nyt näkee kuinka oikeassa olimme", arveli hän. "Onhan ennenkin satanut, mutta tämä sade on kuin taivaan näkyväinen rangaistus. Ja koko Luckenbachin täytyy olla samassa kadotuksessa. Se, joka helatuorstaina on kuusikymmentä täyttänyt, tietää mitä puhuu. Tässä istun ja sanon: onko tämä olevinaan sade? Ei, se on vedenpaisumus erään syntisen tähden."

"Niin", sopersi mestari Schnödler, "Heleija on kuin jättiläisten tyttäret. -- Mutta minulla on teille jotain puhuttavaa!"

"Ja Herra on taas tälläkin kertaa erään viattoman pelastanut", jatkoi Walleriina-rouva. "Anna-Maija tuolla on kuin toinen Noak."

Anna-Maija, joka puhdisti oven luona lamppuja, niiasi syvään. Hänen suunsa meni hymyyn, mutta sydämessään hän huokaili mökin kohtalon tähden.

"On se omituista", sanoi seppä lievästi nikottaen. "Näyttää siltä että kaikki vanhan testamentin tapaukset uudistuvat vielä kerran tässä hyvässä Luckenbachissa. Ensin oli parati'sista karkotus, nyt on vedenpaisumus, näkemättä on enää Baabelin torni ja Israelin lasten lähtö Egyptistä."

"Se on ollut!" sanoi Walleriina-rouva. "Mutta nyt se vasta on lopullisesti täytetty. Faarao, joka on paaduttanut sydämensä, makaa nyt Punaisessa meressä. Taivas on puhunut."

Seppä ja toisetkin vieraat menivät. Mestari Schnödler ryntäsi Walleriina-rouvan luo, kuiskatakseen jotain hänen korvaansa.

"_Tuota_ koskevaa!" sanoi hän osottaen Eevaa, joka juuri astui huoneeseen.

"Eevaseni!" huusi Walleriina-rouva. "No, miten hänen laitansa nyt on?" kysyi Eeva tullen heidän luokseen.

"Se se vasta mies on", naurahti mestari Schnödler. "On oikein nautinto nähdä sellaista miestä kuumeessa! Soisin että tekin, rouva, kerran saisitte sellaisen kuumeen. Te vasta elämää pitäisitte. Eikä sillä vielä niskaa taiteta. Älkää olko millännekään, Walleriina-rouva. Kyllä me teistä selvän saisimme. Silloin kun tuo poika hourailee, niin hän ei puhu muusta kuin Heleijasta. 'En pääse hänestä irti', huutaa hän, 'Tuolla hän on, ja tuolla, ja tuolla'. Ja hän osottaa milloin rintaansa, milloin päätänsä. Noiduttu mies -- mutta kyllä me hänestä selvän otamme. Mutta kun taas on selvällä päällä, silloin aina kysyy: 'Mummo, joko olette selvittänyt asian Walleriina-rouvan kanssa?' Niin ihastunut hän on tähän neitoseen."

Gringelin Eeva näytti olevan toista mieltä. Mutta: "Kunhan ensin hänet saan", sanoi hän itsekseen, "kyllä tuon toisen pian mielestä poistan."

Mestari Schnödler oli itsekseen samaa mieltä kuin Eeva, vaikkei tahtonut sitä ilmaista joko kohteliaisuudesta tai muista syistä.

Walleriina-rouvan mieleen vain ei juolahtanut, että Fritz saattaisi olla kiintynyt kuningas Faaraoon. "Entäs hänen mummonsa?" kysyi Eeva. "Hän ei millään ehdolla tahdo että minä asian järjestäisin. On siinä muijaa! Mutta kyllä hänestä selvän saan. Jos pitäisi antautua puheisiin jonkun tyttöletukan kanssa, silloin voisin muka minäkin sen tehdä. Mutta sellaisen luo, kuin Walleriina-rouva, pitää hänen itse tulla. Ja kuka tietää milloin se tapahtuu. Minä en saa muka asiasta hiiskua sanaakaan. Fritz on muka niin kummallinen. Jos ihmiset rupeisivat puhumaan että hän kosii Gringelin Eevaa, silloin hän voisi muka aivan uhalla vielä ottaa Heleijan."

"Hm", ajatteli Gringelin Eeva. 'Tytöntynkä' arvasi aivan oikein, ettei Holderin mummo olisi hänestä huolinut. Hän ajatteli: "Kunhan vain asiasta tulee valmis, kyllä sitten eukon pehmitän".

"Luulisipa Fritzin itsensä jo kyllin vanhaksi", sanoi hän, "voidakseen lähettää kenen itse tahtoo. Vanhus ei voi minua oikein sietää. Olkoon minun puolestani. Naittakoon vaan hänet tuolle raakalaiselle ja kääriköön hänet vaikka pumpuleihin aina hävyttömiä kasvojaan myöten. Mutta jos joku sellaisia saa aikaan, ei hän ainakaan minulta saa suurta puhemiespalkkaa."

Mestari Schnödler käsitti hyvin että tämä merkitsi: "Voisit saada minulta hyvän puhemiespalkan."

Hän katsoi tyttöön veitikkamaisesti.

Mutta Walleriina-rouva heilautti myssyään:

"Holderin mummo on aivan oikeassa. Tuollaista asiamiestä ei lähetetä Gringelin emännän luo tällaisessa asiassa. Holderin mummo tietää miten on käännyttävä suurten rouvien puoleen. Tässä istun ja sanon: Gringel ei kaupittele kellekkään!"

Tytöntynkä tarttui pulloon, jonka kylkeen oli kirjotettu "Espanjan palsamia", ja kaasi mestari Schnödlerin pyytämättä hänelle kaksi lasia peräkkäin. Äitinsä selän takana hän teki kieltävän liikkeen maksun suhteen ja sanoi: "Mestarin ei tarvitse enää turhaan asiasta huolehtia. Minä olen samaa mieltä kuin äitinikin."

Mestari Schnödler ymmärsi yskän. Hän nyökäytti nauraen päätään Eevalle ja sanoi Walleriina-rouvaa osottaen: "Helkkarin ylväs tuo Walleriina-rouva! Mutta kyllä me hänestä selvän saamme."

Mestari meni ja Walleriina-rouva kääntyi Anna-Maijan puoleen, joka juuri pukeutui siniseen vaippaansa mennäkseen ulos.

"Eikö niin, Anna-Maija?" sanoi hän. "Ellemme me suuret rouvat olisi suuttuneet, niin olisi nyt kenties koko Luckenbach hukkunut kuningas Faaraon kanssa. Ja jos olisimme käyttäytyneet vielä toisin, niin kenties koko sadetta ei olisi tullutkaan. Vai mitä te siitä arvelette, Anna-Maija?"

"Oi!" sanoi Anna-Maija. "Aivan niinkuin te arvelette, Walleriina-rouva. En minä ainakaan tee itseäni syypääksi minkäänlaisiin arveluihin. Walleriina-rouva kyllä tietää ettei ole mitään arvelemista sen lisäksi, mitä hän itse arvelee. Joka on niin rikas kuin Walleriina-rouva ja helatuorstaina kuusikymmentä täyttänyt!"

"Anna-Maija on jotakuinkin järkevä ihminen hänen oloihinsa katsottuna", arveli Walleriina-rouva tuosta nöyryyteensä hukkuvasta. "Sentähden onkin Herra häntä niin näkyväisesti kädellään korottanut. Tästä esimerkistä voitte nähdä ettei Jumala ole vain umpimähkään maailmaa luonut, vaan että hänellä on silloin ollut joku ajatus luodessaan toiset rikkaiksi ja toiset köyhiksi."

Ulkoa kuului tuulen suhinaa. Se oli itätuuli, joka nyt nousi kapinaan sateen jatkuvaa valtaa vastaan.

"Siinäpä se!" sanoi Walleriina-rouva taivaan sinisilmän ensi kerran jälleen pilkistäessä harmaiden sadepilvien takaa. "Onhan se päivän selvää. Tuuli on oikein odottamalla odottanut siksi, kunnes rangaistus on päättynyt. Ja kun ei sen ole tarvinnut odottaa siihen saakka, kunnes talo olisi kokonaan hävinnyt, niin näemme ettei taivas ole halunnut kokonaan tuhota kuningas Faaraota, vaan on ainoastaan tahtonut häntä nöyryyttää ja sen kautta johdattaa hänet oikealle tielle. Ja kun Jumalalla on jotain sen tapaista tekeillä, silloin pitää ihmisten rientää hänelle avuksi. Mitä minuun tulee, niin tässä istun ja sanon: mitä voin kuningas Faaraon käännyttämiseksi tehdä, sen teen rehellisesti ja uskollisesti."

Näin riemuitsi Walleriina-rouva, päättäen kohtalon avuksi jälleen ruveta Heleijan asioista huolehtimaan.

Vanha Anna-Maija sensijaan kyyhkyslakassaan -- sillä sellaisena oli hänen nykyinen asuntonsa aikaisemmin ollut -- oli tosin ylpeä taivaan välittömästä armosta, mutta salassa hän kuitenkin itki vanhan talon kohtaloa ja kuningas Faaraon kovuutta ja tunnottomuutta.

Vanhus ei voinut oikein tottua enemmän uuteen suosioon kuin kyyhkyslakkaansakaan, hänen kun täytyi niistä molemmista nauttia aivan yksin. Rankkasateessakin hän hiipi vanhaan siniseen viittaansa käärittynä hämärissä pelokkain askelin entisen tyyssijansa ympäri. Siellä hän kulki ja kiusasi vanhaa harmaata päätään kuvittelemalla mitenkä kaikki olisi voinut olla toisin, jos Heleija vain olisi seurannut hänen neuvojaan. Ja joka kerta kun hän muisteli heidän viimeistä eroaan ja jäähyväisleivosta, nyyhkytti hän uudelleen ajatellen: "Olisipa tyttö edes sanonut että hän toivoisi minun jäävän! Eikä hän ole minun mielikseni niiannut ainoatakaan kertaa."

Kuinka sydämestään iloitsivatkaan nyt kaupunkilaiset itätuulesta. Niin miellyttävältä ei olisi tuntunut suloisin länsituulikaan kuin nyt tämän kuivan veitikan karkea olemus.

Sillä karkeutta ja ankaruutta itätuulelta vaadittiin ajaakseen tiehensä tuon raskaan pilvijoukon. Vihaisesti puuskahdellen se lennätti ne takaisin kotimaansa, läntisen meren helmaan. Jälelle jäi vain valkoisina pumpulihiuteina liiteleviä siekaleita. Ja niitäkin jo aurinko ruusuisin sormin kehräili pitkiksi hienoiksi langoiksi.

Kaiken harmaan jälkeen heräsi nyt entinen väriloisto eloon. Kuin tulipunaiset hämähäkit vihreällä paperilla häärivät vihannalla niityllä punaiset hameet, ja tummat takit ja housut kuin mustat kuoriaiset niiden välissä. Ken vain kykeni viikatetta tai haravaa heiluttelemaan, riensi riemuin hikikylpyyn. Pikku kaupunkiin ei jäänyt ainoatakaan tervettä käsivarsiparia.

Ja kuitenkin yhdet, kenties terveimmät, jotka ennen muita kuuluivat vapaaseen ilmaan.

Eipä siltä että niiden haltija olisi ilmanpuutetta kärsinyt. Heleija olisi ulos- ja sisäänkäydessään voinut päästä ovea avaamatta, sillä oven viereen seinään oli syntynyt miehenkorkuinen aukko. Mutta hän sulki oven huolellisemmin kuin milloinkaan ennen, vaikkei mennytkään pitemmälle kuin puutarhaansa. Ja hän kulki nyt vielä kepeämmin askelin ja pystypäisempänä kuin konsanaan, aina väliin virittäen iloisen laulunpätkän. Hän teki ihmisille kiusaa. Niinpä hän istui päivät pitkät, kun ei kukaan häntä työhön pyytänyt, kaikkien nähtävänä tupansa pöydän ääressä. Mutta hän ei näyttänyt ketään huomaavan, ja seinään syntyneestä aukosta hän ei ollut tietävinään.

Tuo oli kaupungin kaikille pilkkakirveille todellinen juhlanäky. Jokainen koetti välttämättä päästä tuota kummaa näkemään, kuiskatakseen jollekin naapurille tai tuttavalle huomautuksiaan juuri niin ääneen, että ne paraiksi ylettivät Heleijan korvaan. Mutta tytöllä oli aina jokaiseen pilkkasanaan raitis nauru ja näppärä sutkaus vastaukseksi.

Öisin oli asianlaita toisin. Kun kaikki äänet olivat sammuneet ja hänen ylpeytensä lauennut jännityksestään, silloin hänen uupunutta mieltään painoi raskaana nykyisyyden ja uhkaavan tulevaisuuden taakka. Mutta silloin tuli Fritzistä hänen onnekseen hänen yksinäisten hetkiensä eroamaton seurakumppani -- päivä päivältä yhä suuremmassa määrässä.

Kun Heleija eräänä aamuna heräsi, eikä päivän noustessa sen säteet heijastaneetkaan hänen pieneen peiliinsä, silloin hänen lannistettu mielensä jälleen virisi uuteen eloon. Nopeasti hyppäsi hän vuoteestaan. Tosiaankin: koko taivas oli kauttaaltaan harmaiden pilvien peitossa. Pääskyset lensivät tavallista nopeammin ja niin matalalla, että ne miltei koskettivat puron pintaa. "Nyt heidän on pakosta tuleminen", nauroi hän itsekseen, "tuon runsaan heinänsadon tähden, joka makaa vielä levällään ulkona. Tällaisen aamun seuralaisena on tavallisesti sade ennen iltaa. Nyt minua tullaan taas työhön hakemaan. Ja kun kerran pääsen asiaan käsiksi, niin tiedän kyllä että kelpaan vastakin, kun he taas näkevät mitä voin aikaansaada."

Niin nopeaan hän ei ollut milloinkaan pukeutunut eikä peseytynyt. Hän otti ylleen keveimmän hameensa, voidakseen oikein reippaasti liikkua. Pian kuuluikin koputus, kerran, sitten uudestaan ja yhä uudestaan, mutta koputtaja ei ollut työhön kutsuja, vaan vanha heisipuu. Huonoa leikintekoa niin arvossapidetyn ystävän puolelta! Heleija miltei uskoi, että rouvat olivat tuon vanhan puunkin hänestä vierottaneet. Ja mitä korkeammalle aurinko nousi, sitä ylemmä pääskyset kohosivat, kunnes vuorenhuippujen ympärillä näkyi pitempiaikaista poutaa ennustava punerva auer.

Heleijan ajatukset eivät kohonneet pääskysten kera -- ei puuttunut paljon etteivät hänen silmänsä pisaroineet.

Silloin kuului ulkona ruohikossa hitaasti lähenevät ontuvat askeleet.

Silmänräpäyksessä oli Heleijan ylpeys jälleen herännyt. Hän istui suorana tuolillaan, laulaen iloista laulua.

Askeleet pysähtyivät aivan etuseinässä olevan aukon eteen. Heleija ei ollut huomaavinaankaan paikalleenseisahtuneen raskasta hengitystä. Se kuului hänestä kuin Walleriina-rouvan hengitykseltä. Veri syöksähti tytön poskille aina silmiin saakka, mutta hän lauloi yhä reippaammin lauluaan.

Ulkoa kuului nyt kevyt yskähdys, jossa värähti hämmästys ja loukkaantumus. Vihdoin kuului Reickerin ravintolan emännän suuttunut ääni: "Mutta oletko aivan hupsu, tyttö? Mitä narripeliä tämä on?"

Ärsyytynyttä tyttöä harmitti rouvan äänensävy. "Hän on myöskin noita suurellisia tai ainakin tahtoo niitä olla", ajatteli hän itsekseen. Sitten hän huusi kovalla äänellä, vaikka rouva Dotin olisi aukon kautta kuullut pienimmänkin kuiskeen: "Onko siellä ketään oven takana?"

Tämä ilveily harmitti jälleen ravintolan emäntää, joka tosiaankin tahtoi käydä suuresta rouvasta. "Minun kanssani et kujeile", sanoi hän. "Siihen et pysty."

Siitä huolimatta meni Heleija ensin ikkunan luo, aukaisten sen sangen juhlallisesti. "Vai te se olettekin, rouva Dotin? Mutta miksette käy taloon? Minä en mielelläni pidä ikkunoita auki, kun Liisu saa paraikaa hampaita. Ja kun ikkuna on sulettu, niin ei oikein kuule mitä ulkona puhutaan."

Reickerin emäntä pudisti päätään ajatellen: "Miten lie tuonkin järjen laita? En olisi uskonut, että tämä talonjuttu olisi häneen niin koskenut." Hän aikoi tulla huoneeseen aukon kautta, mutta kun kuuli Heleijan avaavan ovea, niin ajatteli: "Jos hänen laitansa todella on vähän niin ja noin, niin täytyy tehdä hänen mielikseen. Tuollaiset ihmiset voivat suutuksissaan vaikka mitä tehdä."

Ovi avautui ja emäntämme astui ehdottomasti askeleen taaksepäin, kun hän näki Heleijan seisovan niin lähellä itseään. Hänen mieleensä johtui sinä silmänräpäyksenä kaikellaisia juttuja hulluista. Mutta tarkemmin Heleijaa katseltuaan, huomaamatta mitään mielenhäiriön oireita, vielä vähemmin raivokohtauksen tapaista, liikkasi hän tytön jälessä tupaan.

"Hyvää päivää", sanoi hän sitten --"vaikka kasvoistasi päättäen sinulla toivottamattakin on hyvinvointia kyllältä."

"Oi", vastasi Heleija hilpeästi, "hyvää ei koskaan saa liiaksi. Taisittepa minua vähän säikähtää?"

"Ja sinä luulet olevasi ainoa, joka et pelkää", naurahti ravintolan emäntä keventynein mielin, sillä hän näki kohta että Heleija oli entisensä. Silmäillessään tupaa harmitti häntä kuitenkin, että Heleija vielä sellaisten tapausten ja tekojen jälkeen saattoi olla entisellään. Sentähden hän jatkoi: "Nyt saat jättää kaikki metkusi sikseen! Olen tullut tänne pulmakseni kanssasi vakaan sanan. Mutta saatan lähteä sitä sanomattakin."

Rouva Dotin istuutui uuninpenkille ja asetti eteensä pöydälle mukanaan tuomansa nyytin. Heleija toi ikkunan luota tuolinsa, asettuen vierastaan vastapäätä.

Tämä ensi työkseen veti kaulahuivinsa poimuista silmälasinsa esille. Sitten hän silitti esiliinaansa, kumartui Heleijaan päin, pani lasit nenälleen ja alotti: "Tyttö, tyttö, mitä olet tehnytkään! Menet työntämään Holderin Fritzin veteen, koskei hän tahdo sinua kosia, ja kun nuo suuret rouvat sinua teostasi nuhtelevat, olet niin tuhma, että ajat heidät talostasi!"

"Koskei hän tahtonut minua kosia?" huusi Heleija suuttuneena. Emäntä otti lasit nenältään, niinkuin tapansa oli aina milloin ei itse puhunut. Mutta Heleija jatkoi: "Tuon ovat muut teille uskotelleet, vaikka teidän pitäisi tietää millaisia teidän suuret rouvanne ovat. Ja heidän pitäisi ensin ajatella omaa syytään, miten kauvan he minun korvaani toitottelivat että Fritz väijyy, tehdäkseen minulle jotain pahaa, kunnes minäkin sen uskoin."

"Olkoon niinkin", vastasi ravintolan emäntä, asettaen jälleen lasit paikoilleen, "sillä asiaan ei lopullisesti vaikuta lainkaan mitenkä se on ollut. Koko juttu on tämä: sinä olet köyhä tyttö ja he ovat isosia naisia. Vaikka he itse olisivat työntäneet Fritzin puroon, niin se ei siihen vaikuta, sillä köyhän tytön ei sovi kohdella suuria rouvia niinkuin sinä olet tehnyt. Olen aina ajatellut, että sinun luonteisellesi pakostakin kerran käy hullusti. Köyhyys ja ylpeys ovat huonoja aviokumppaneita. Ylpeydelläsi olet suututtanut kaikki ihmiset ja kuka tietää miten vielä voi käydä, ellet ajoissa käänny. Mene siis vielä tänä päivänä noiden isoisten naisten luo ja pyydä heiltä anteeksi rikoksesi. Walleriina-rouva on itse hyvyys, kun ei häntä vain ehdointahdoin ärsytetä, niinkuin nyt on tapahtunut. Sitäpaitsi..."

Heleijan poskilla vuorottelivat rouva Dotinin puheen aikana alituiseen valkoiset ja punaiset pilkut. "Sitähän minäkin, että teillä on vielä lisättävänä joku 'sitäpaitsi' tai kaksikin. Se on kaikki sitä samaa, ja joka kerran suun täydeltä puhuu, se voi puhua enemmänkin. Sanon vaan että minun korvaani ei pysähdy kymmeneskään osa teidän puheestanne."

Emäntä asetti jälleen lasit paikoilleen, sanoen rauhallisesti: "Se on sinun asiasi. Tee miten tahdot, kuuntele tai et. Mutta minä puhun, koska se on minun velvollisuuteni. Tuo Liisun asia olisi aivan oikea ja kauniskin, ellet olisi köyhä tyttö, jolla on tarpeeksi huolehtimista itsestäsikin. Ja luuletko sinä tekeväsi hyvää sisarellesi vapauttaessasi hänet vitsauksesta, jonka hän itse on itselleen hankkinut, nostaessasi hänen hartioiltaan surun, joka voisi hänet saattaa järkiinsä paremmin kuin sinun puheesi, joista välittämättä hän voi jatkaa yhtä kevytmielisesti kuin on alottanutkin."