Part 10

Nyt ei enää mikään mahti maailmassa voinut pidättää Walleriina-rouvan myssyä vasemmalla korvalla. Hän löi molemmin käsin esiliinaansa ja sanoi: "Siis lopultakin! Menemme sinne, mistä olemme tulleetkin, jos tosin toisin sydämin. Tulimme harjottamaan kristillistä rakkautta, varottamaan ja jumalista elämää neuvomaan. Mutta se, jonka sielun korvat ovat lukossa, se lukitsee maallisetkin korvansa. Niin totta kuin isävainajani oli kankuri, tässä seison ja sanon: Heleija on kerran näkevä mitä hän on tehnyt! Onko Holderin Fritz häntä väijynyt? Ei, vaan etsinyt vannepajuja. Mutta mistä muualta voi ihminen pajuja etsiä ellei sieltä, missä niitä kasvaa? Heleija on kai myöskin pajuja etsinyt, koska hän aina on työskennellyt pajujen kohdalla. Nyt kai ymmärretään miksi Heleija on aina nauranut, milloin on sanottu Fritzin häntä väijyvän."

Heleija riensi ovelle ja avasi sen selk'selälleen. Hoikkana ja kookkaana hän seisoi ovensuussa, näyttäen puukalikalla rouville mistä tie kulki. Huulet sulettuina, silmät leimuten kuin ukkospilvien yläpuolella kaareutuva sinitaivas hän näytti siltä enkeliltä, joka ajoi ensimäiset syntiset paratiisista.

Walleriina-rouva astui muutamia askeleita taaksepäin ja olisi kääntyessään varmaan kaatunut päistikkaa ovesta ulos, jos hän olisi voinut siitä kulkea muuten kuin kylittäin. Hän sulki siten itseltään ja muilta muutamaksi minuutiksi oven, niin että toiset, vaistomaisesti Heleijaa väistäessään, työntyivät takaisin tuvan peränurkkaan. Mutta vain hetkeksi. Sillä Walleriina-rouva oli huoneenleveydestään huolimatta reipas rouva ja tapasi jälleen pian entisen puheenlankansa.

"Nyt ymmärtää jokainen", sanoi hän, "kuka oikeastaan on toista väijynyt. Tietysti tyttö on nauranut, kun me viattomat lampaat olemme varotelleet häntä, joka itse on väijyjänä ollut."

"Niin," sanoi kankurin emäntä työntyen nopeasti ovesta ulos, "hän itse on keksinyt koko jutun, että Holderin Fritz muka häntä väijyy."

Muurarin emäntä oli sillävälin seurannut viimeisen puhujan esimerkkiä. Hänkin oli jo turvassa: "Mitään niin kauheeta ei ole vielä ikänä kuultu nuoren tytön tehneen!"

"Todella", sanoi satulasepän emäntä uloskiirehtimisestä hengästyneenä. "Annappa sanoa naimattomalle miehelle Grunden markkinoilta tullessaan, että jos tämä naisi hänet, niin hän ehkä vielä tekisi hänestä miehen!"

"Ja kun mies ei huoli", jatkoi lukkosepän emäntä ohimennessään, "niin ei muuta kuin työntää hänet kärryillä puroon."

"Ja miksi?" sanoi puusepän emäntä päästyään hänkin turvalliselle alueelle. "Koska me emme ole tahtoneet yhtyä hänen vainoomisiinsa."

"Oi", huokaili vapautunut saunaemäntä itsekseen, "mies on niin hyvä, että sanoo itse pudonneensa, kun tämä ilkimys työntää hänet sillalta alas."

Tuvassa vielä viipyvien tuska tietysti nousi puhe puheelta, joilla vapautuneet yhä ärsyttivät Heleijaa. Kun sepän emäntä oli vuorossa harpatakseen Heleijan ohi, tarttui lähinnä takana seisova häneen ja tähän taas seuraava. Sepän emännän voimat eivät kuitenkaan riittäneet hinatakseen koko tuota ketjua mukanaan. Hän kaatui ovessa ja toiset syöksyivät sekamelskassa hänen ylitsensä. Vaivoin he siitä selviytyivät, toistensa yli vierien ja ryömien.

Heleijan täytyi pakostakin nauraa. Kun viimeisetkin jo olivat lähteneet, heitti hän oven kiinni. Hän tunsi vihansa sulavan nauruun.

Ulkona olevat naiset eivät vielä menneet tiehensä. "Ei hänen tarvitse luullakkaan", sanoi puusepän emäntä, "että kukaan enää menisi tuonne, missä kahvikin maistuu aivan myrkytetyltä. Ja kuka tietää? Ja miksei? On ihmisiä, joista voi sitäkin uskoa?"

"Nyt pitää koko kaupungin saaman tietää, miten asia oikein on!" sanoi kankurin emäntä.

"Siellä ei ole muuta kuin likaa ja siivottomuutta!" huusi joku toinen.

"Ja jos hän menee niin pitkälle", kuului sepän emännän ääni jo pajujen luota, "niin oikeudessa hänelle kyllä näytetään että ne, jotka mustaavat toisten mainetta, joutuvat kidutushuoneeseen."

Linnavuoren keskinousulta kuului: "Tässä seison ja sanon, että sellaisia häitä kuin hän nyt menetti, ei ole vielä Luckenbachissa nähty."

"Ja nytpä tulee sekin ilmi", huusi vielä kauvempaa kukkarontekijän emäntä, "onko tuo lapsi hänen sisarensa vai hänen omansa!"

Aivan viimeiseksi kuului vielä kuin kaikuna Linnavuoren ylimmältä töyräältä: "Niin totta kuin isävainajani oli..."

Sitten ei kuulunut muuta kuin heisipuun kahinaa ja pajujen hiljaista suhinaa.

"Antaisin vaikka mitä", sanoi vanha Anna-Maija lamppua sytyttäen, "kun et tätä temppua olisi tehnyt. Kaupungin suurellisimmat rouvat olet nyt vihottanut."

"Kunpa minä olin oikeassa!"

Vanhus ravisti päätään. "Siitä olisi vielä puhumista", sanoi hän, "vaikken olekkaan helatuorstaina kuuttakymmentä täyttänyt."

Heleija katsoi taakseen, tutkiakseen käyttelikö vanhus Walleriina-rouvan puhetapaa pilkoillaan. Mutta kun tämä puhui täysin totisena, jopa hartaasti, avasi Heleija ikkunan päästäkseen enempää kuulemasta.

"Jos olisit heidän arvoisena, niin asia olisi aivan toinen", kehräsi vanhus kankurin emännän näkymättömällä rukilla. "Mutta köyhä kansa voi olla oikeassa vain köyhän kansan suhteen. Paremmat ihmiset ovat kuin Jumalan ilma. Se on otettava vastaan sellaisenaan, ja jos se on hyvä, niin iloitaan, kuitenkaan luulottelematta, että sen olisi _pitänytkin_ sellainen olla. Ja miksi? Siksi että jos se on huono, täytyy aina ajatella että se voisi olla vieläkin huonompi, ja siihenkin täytyisi tyytyä."

Heleija kääntyi kiivaasti ikkunasta häneen päin. "Ja sentähden te arvelette että köyhien pitäisi olla heidän ilmaviirejään ja kääntyä aina sinne päin, mihin he puhaltavat! Mutta minä olen minä, enkä pelkää koko kaupunkia, vielä vähemmän teidän tyhmiä rouvianne. Menkäähän nyt jo omaan huoneeseenne älkääkä ärsyttäkö minua aivan villiksi!"

"Olisit mieluummin", sanoi Anna-Maija, "saanut olla neljä vuotta kirkossa käymättä!"

Hän asetti lampun, jonka oli jo ottanut käteensä, jälleen pöydälle.

Mutta Heleija sanoi kärsimättömästi: "Diktus on jo puhaltanut, kiiruhtakaa toki omaan huoneeseenne."

Vanhus otti jälleen lampun käteensä: "Tahtoisin -- tahtoisin -- mutta sinä -- sinä et minun mielikseni edes niiannut. -- Sinä olet -- no menenhän minä. Tahtoisin -- no hyvää yötä, Heleija -- nuku hyvin!"

Anna-Maija kapusi portaita ylös. Heleija avasi tuvan oven mennäkseen purolle.

"Ja jos he minut vangitsevatkin", sanoi hän ulos mennessään, "käytökseni tähden Fritziä kohtaan, niin olen sen ansainnut kymmenesti. Ja se on tuhat kertaa parempi kuin että Fritz olisi kuollut, vaikkei yksikään elävä sielu tietäisi, että minä olen sen tehnyt."

Pajukossa puron reunalla hän kumartui, kahmasi vettä kourallansa ja pirskotti sitä palaviin kasvoihinsa.

Sitten hän syventyi ajattelemaan mitä Fritz nyt siellä kotonaan mahtoi tehdä ja ajatella. Mitä syvemmästi hän tunsi oman voimansa ja itsenäisyytensä, sitä syvemmäksi kasvoi hänen säälinsä Fritziä kohtaan. Hän, Heleija, saattoi nauraa koko maailmalle ja saattoi tehdä työtä. Mutta Fritz? Tyttö kuvaili mielessään miten Fritz turhaan ponnisteli pidelläkseen puukkoa tai kirvestä kädessään. Työ ei valmistu, nälkä ja huolet häntä vielä enemmän heikontavat. Heleija kyllä tiesi että Fritz oli pikemmin rikas kuin köyhä, mutta hän kuvaili asian mielessään sellaiseksi, kuin miksi se olisi muodostunut hänen omissa ahtaissa oloissaan.

Niin oli Fritzin laita ja kaikki oli hänen syynsä. Fritz oli tarkottanut hyvää, ja nyt hänen täytyy ajatella, että Heleija on vihoissaan häntä ahdistanut.

"Jospa edes voisin sanoa hänelle, etten ole tehnyt sitä tahallani. Jos hän tosiaankin olisi niin viisas, että vielä minua kosisi. Silloin minä korvaisin tuon menetetyn sormen ja hänestä voisi siitä huolimatta vielä tulla mies. Mutta kuka hänelle tuon tiedon saattaa? Jos teen sen itse, niin silloin vasta naiset saisivat puheenaihetta! Enkä edes tiedä tarvitseeko hän minua. Hän kai luulisi että minä tarvitsen häntä. En tarvitse ketään, voin tulla itsekin toimeen. Mutta kun voisin auttaa häntä hänen itsensä siitä mitään tietämättä."

Tuulenpuuska liikutti lepänlatvaa, muistuttaen häntä siitä että hän yhä vielä oli kyykkysillään puron rannalla.

Tuolla Leppäkujan luona -- siellä oli Holderin Fritzin perunapelto. Heleija oli tänään ohikulkiessaan nähnyt että pelto oli niin rikkaruohon vallassa, että perunat olivat miltei tukehtumaisillaan.

Muutamilla harppauksilla hän saavutti talonsa. Heitettyään nopean silmäyksen lapseen, joka makasi makeinta untaan, hän otti naulasta kuokan ja riensi nopein askelin pellolle päin.

Hän veti hameen päänsä yli, ettei kukaan häntä tuntisi. Hän pelästyi, kun hänen takanaan kohisi. Hänen sydämensä sykki rajusti.

Tuossa oli jo pelto. Hän pysähtyi pientareen luo, tyynnyttääkseen kiihtynyttä mieltään.

Millaisessa kunnossa olikaan pelto? Fritz oli varmaan kokonaan unohtanut perunansa. Heleija ravisti uudelleen ja yhä uudelleen päätänsä. Kuinka kipeästi Fritz kaipasikaan kunnollista vaimoa!

Hänestä tuntui hyvin vastenmieliseltä, että tuuli nyt juuri herkesi puhaltamasta. Hän oli luottanut siihen, että sen suhistessa ei hänen oloaan niin huomattaisi pellolla. Kostealla niityllä kurnuttelivat sammakot. Vesi solisi myllynkourussa ja Heleijan varovaiset kuokaniskut yhtyivät laakson öisiin säveliin. Silloin tällöin helähti kaupungin kirkontornin kellon lyönti -- siihen vastasi kaukaisena kaikuna raatihuoneen kello ja vanhan Diktuksen vartijatorvi.

Vihdoin yhä kirkastuva kuunvalo vaati Heleijan lopettamaan salaisen työnsä.

Kuu kohosi -- vaaleiden, sadetta ennustavien sumujen ympäröimänä -- kuin paitasillaan vuoteeltaan Helmivuoren takaa.

18.

Isoäidin mieleenjohtuma mennä saunaisäntää herättämään oli onnellinen ajatus. Mutta helposti se ei ollut toteutettu.

Vanha mummo tosin pääsi pian jalkeilleen ja riensi kiireintä vauhtiaan Pajukujan vihreäikkunaiseen taloon. Mutta saunaisännän nostattaminen vuoteestaan, johon hänet tavallisesti oli saattanut pieni kohmelon tapainen, sekä sen seikan selvittäminen mitä varten hänen piti nousta, oli sitä vaikeampaa.

Vihdoin siitäkin selvittiin ja vanhus asteli edellä valaisten tietä mestari Schnödlerille. Mutta mestari lienee käsittänyt muorin varotukset: "tuolla on kuoppa -- tuolla on kivi, mestari!" niinpäin, että mestarin piti kuoppaan langeta ja kiveen kompastua -- ainakin hän suoritti nuo molemmat temput mitä suurimmalla omantunnontarkkuudella.

Asianlaita olikin niin kuin jo "vahtituvassa" kuulimme -- he tapasivat Fritzin tajuttomana vuoteeltaan.

Vanhus oli aivan suunniltaan, mutta mestari Schnödler sanoi häntä rauhottaakseen, ylenkatseellisesti naurahtaen: "On sitä pahempiakin nähty, rouva Holder. Tämä ei ole läheskään katolta pudonneen ja niskansa taittaneen veroinen. Kyllä me hänestä selvän saamme, rouva Holder."

Voitonvarmuudessaan hän oli vähällä kaatua makaavan yli. Estääkseen mahdollisia epäilyksiä rouva Holderin puolelta, hän sanoi: "Se johtuu janosta, hyvä rouva. Ei tippaakaan! Ei tippaakaan koko päivänä."

Samassa hän tarttui Fritzin käsivarteen ja koetteli valtimoa. Se kuitenkin tuotti jonkinlaisia vaikeuksia, hän kun etsi valtimoa kyynäspään kohdalta.

Vanhuksen silmät seurasivat tuskallisesti mestari Schnödlerin suuta. Hän pelkäsi kuulevansa: "Ei hänestä enää tule kalua". Mutta mestari nyökäytti jälleen leikillisesti päätään sanoen: "Riivatun mies! Valtimokaan ei enää lyö, mutta kyllä me hänestä selvän saamme."

"Mutta mitä paikkaa te oikein koettelittekaan, mestari?"

Mestari huomasi erehdyksensä ja siirsi kätensä alemmaksi.

"Katsokaas, rouva", selitti hän vanhukselle, "sellainen mies kuin Fritz ei ole niinkuin muut raukat. Jokaisella räätälilläkin on valtimo ranteessa, mutta Fritzin tapaiselta mieheltä odotetaan enemmän."

Lähellä vuoteen pääpuolta oli ruukku. Saunaisäntä tarttui siihen käsiksi. Ensin hän kuitenkin sitä haisteli. "Onpa vahinko että tuollainen mies juo silkkaa vettä. Siihen hän on liian hyvä." Hän kaatoi ruukun sisällyksen Fritzin päähän. Sitten hän nyökäytti veitikkamaisesti päätään vanhukselle.

Fritz ilmasihe jo joitakuita elon merkkejä.

Saunaisäntä iski jälleen silmää vanhalle naiselle. "Mitäs sanoinkaan? Liikkuihan hän jo. Ja yhä parempaa tulee. Kyllä hänestä selvän saamme. Älkää olko millännekään, rouva Holder. Aivan eri juttu olisi, jos hän olisi niskansa taittanut."

Vanhus muisti loukkaantuneen sormen ja huomautti siitä. "Oi, mestari, kun ei Fritzin sormi vain olisi vahingoittunut!"

"Vahingoittunut?" vastasi mestari. "Silloin leikkaamme sen pois!"

Vanhus näki jo pojanpoikansa rampana ja nyyhkytti ääneen.

Mutta mestari nauroi häntä rauhottaakseen oikein hirtehisen naurua: "Mitäs sormi on? Onhan tuossa vielä luuta ja lihaa tarpeeksi, vaikka leikattaisiin kaikki kymmenen sormea ja vielä varpaat lisäksi. Se käy kuin voideltu, olenkohan vain ottanut veitsen mukaani? Katsokaahan, rouva -- yks, kaks, noin! Älkää olko millännekään, rouva Holder!"

Vanhus pidätteli tuskissaan mestaria molemmin käsin. Hän näytti uskovan, että tämä todella saattaisi leikata Fritziltä sormen vain näyttääkseen hänelle kuinka helposti se oli tehty ja ettei hänen sitä tarvinnut surra.

"Mitä?" sanoi mestari. "Pääasia on rohkaista ihmisten mielet. Ja jos tuo tuolla makaakin kuoleman kielissä, niin ei teidän tarvitse sitä surra, sitä vartenhan minä olen olemassa. Mitä sitten kuolema on? Ja sellaiselle miehelle! Tuohan kuolee tuohon kauniisti vuoteelleen -- aivan toinen asia olisi, jos hän olisi niskansa taittanut. Älkää olko millännekään, rouva Holder!"

"Oi, hyvä Jumala, hän kuolee!" huudahti vanhus.

"Mitä?" kysyi mestari. "Tuoko? Ei niitä maitakaan."

"Mutta olettehan sen itse sanonut, mestari Schnödler."

"Niin kyllä, esimerkin vuoksi", vastasi mestari, "näyttääkseni miten teitä rauhottaisin, jos niinkuin kuolemakin sattuisi. Mutta tuon kanssa ei ole mitään hätää. Korkeintaan aika hermokuume ja jäykkä sormi, muuta ei. Älkää olko millännekään, rouva Holder!"

Samassa hän kääri hihansa, niin että näkyviin tuli kaksi karvaisten karhunkäpäläin ja ihmiskäsien välimuotoa. Ensin hän niitä heristi, haki sitten sidetarpeensa ja tarttui Fritzin käsivarteen.

"Sormi jääpi jäykäksi, muuta ei", nauroi hän vanhukselle, ikäänkuin tekisi tuolla tiedonannolla suuren ilon. "Mutta eikö täällä ole mitään muuta kuin vettä? En ole tänään vielä saanut tippaakaan vettä väkevämpää."

"Pojanpoikani ei juo enää muuta kuin vettä", vastasi vanhus.

"Tuossapa nyt näette seuraukset! Jos hän olisi rauhallisesti istunut Gringelissä, niin hän ei olisi puroon pudonnutkaan."

Sairas hytkähti. Mestari Schnödler huolimattomalla sitomisellaan tahtoi osottaa Holderin mummolle, ettei ollut mitään syytä levottomuuteen.

"Enpä ole moista runkoa ennen käsitellyt, vaikka olen Dresdenissä opissa ollut! Tuollainen rintakehä, ja vyötäiset hoikat kuin tytöllä. Aivan kuin Heleijalla."

Heleijan nimi vaikutti sairaaseen voimakkaammin kuin kylmällä vedellä valeleminen. Hän kohottautui puoleksi istualleen ja sanoi heikolla äänellä: "Mitä se minua liikuttaa? Gringelin Eevaa minä olen tavotellut!"

Holderin mummo oli yhtenä ilon hykäyksenä nähdessään Fritzinsä jälleen tajuissaan. Hän hyväili häntä kuin pientä lasta.

"Tekö se olettekin, mummo? Joko olette asianne toimittanut?"

"Mutta Fritz-poikaseni", vastasi vanhus. "Sanoithan sen vasta tänä yönä. Mitä oikein ajatteletkaan? Enhän voi öiseen aikaan mennä ihmisten luo."

"Niinpä tehkää se huomenna!" sanoi Fritz.

Hän vaipui jälleen vuoteelleen.

"Niin, Fritz, tietysti aikaisin huomisaamuna", vakuutti vanhus. Sitten hän taasen katsoi levottomasti mestari Schnödleriin. Sairaan takaisin vaipuminen saattoi hänet uudestaan levottomaksi.

Mutta mestari viittasi hänet pois sairaan vuoteen äärestä.

"Väsyn seisomiseen", sanoi hän heidän tullessaan höyläpenkin luo. "En ole vielä tänään saanut vettä väkevämpää. Minulla on huomenna asiaa Gringeliin -- voisin siis tuonkin asian samalla suorittaa."

Vanhus pelästyi: "Minkä asian?"

"Tuon Eevalle suoritettavan."

Vanhus ei ollut vieläkään häntä ymmärtävinään. Silloin mestari kertoi mitä hän vaitiolon lupausta vastaan oli kuullut eräältä toiselta, jonka nimeä hän ei uskaltanut mainita. Sillä hän tarkotti räätäliä.

Nyt vasta Holderin mummo sai kuulla koko tuon jutun pojanpoikansa seikkailuista. Kuinka hän oli Heleijaan rakastunut, kunnes lopulta itse selittää, että hän onkin tavotellut Gringelin Walleriinan Eevaa.

Tuo viimeinen käänne tuntui mummosta ihmeelliseltä, samoinkuin koko juttu. Holderin mummo ei ollut tuhma nainen. Taitavasti kyseltyään saunaisännältä mitä ei itse tiennyt, oivalsi hän pian tapausten sisällisen yhteyden. Parasta näytti hänestä olevan, että Fritz ensin sai rauhottua. Jos mummo tekisi hänen tahtonsa mukaan, niin hänen täytyisi sitä myöhemmin katua. Kunpa hänen vain onnistuisi pitää Fritziä siinä luulossa, että kaikki tapahtui hänen tahtonsa mukaan, kunnes hän oli tyyntynyt! Siihen mennessä kyllä kaikki järjestyisi hyvin.

Mutta mestari Schnödler välittäjäinnossaan voisi tuon kaiken pilata. Sentähden sanoikin viisas mummo vähän mietittyään: "Niinpä todellakin, mestari Schnödler, mitä tekin asiasta arvelette? Eipä silti, ettei Fritzini tietäisi mitä tekee. Mutta sellaisen rouvan kuin Walleriina-rouvan tyttöä ei sovi noin vaan toisen kautta tilata. Siksi täytyy minun itseni mennä. Ja pitäähän mestari muidenkin suhteen vielä asian salassa. Minun Fritzini on hyvin omituinen. Kun ihmiset luulevat että hän on tavotellut Heleijaa, silloin hän ihmisten kiusaksi tahtoo Walleriinan Eevaa. Jos taasen ihmiset sanovat hänen Eevaa tavottelevan, niin hän varmaan kääntyy taas Heleijan puoleen. Ja jos luulette Walleriina-rouvan asiaan suostuvan, niin hän ei suinkaan mestaria siitä kiitä, jos te asian turmelette. Ja jos Fritz mahdollisesti teiltä jotakin kysyy, niin sanokaa vain, että minä olen kyllä asian toimittanut. Mutta mitä te oikein Fritzistäni arvelette? Sitähän minun pitikin kysyä."

"Kuumeen hän saa ja aika hyvän", vastasi mestari. "Kun tauti tarttuu tuollaiseen mieheen, niin se ei olekkaan mikään räätälinkuume. Vaan älkää olko millännekään, rouva Holder. Huomenna tulen jälleen, kyllä me hänestä selvän saamme!"

Vanhus auttoi mestarin ulos. Hän katsoi huolestuneena hänen jälkeensä. Mestari huomasi tämän. Parinkymmenen askeleen päässä vajan ovesta häneen tarttui uudestaan rauhottamisinto. Hän kääntyi vaivaloisesti vakuuttaen: "Ei vettä väkevämpää, rouva Holder, ei vettä väkevämpää!"

19.

Kuun ennustus kävi toteen. Heleija ei ollut vielä nukkunutkaan, kun jo alkoi sade rapista. Herätessään hän kuuli vesipisarain kahisevan olkikatolla ja heisipuun lehdillä. Ja ennen sitä aikaa, jolloin hän tavallisesti meni päivätyöhönsä, valui kuin saavista kaataen.

Muuan pieni tyttö tuli peruuttamaan hänen siksi päiväksi sovitun ulkotyönsä.

"Huomenna varmaankin on jo parempi sää", arveli Heleija.

Tyttönen sanoi mennessään: "Heleijan ei tarvitse tulla ennenkun äiti jälleen kutsuu."

Heleija katsoi ihmetellen hänen jälkeensä. Sitten hän sanoi: "Ei haittaa. Ellei siellä, niin muualla. Työtä on yllinkyllin."

Anna-Maija oli sinä aamuna sangen totinen, kun hän laskeutui alas ottaakseen lapsen hoitoonsa.

Samaan aikaan antoi Walleriina-rouva noutaa tuolit ja kahvikupit. Tuo seikka koski hyväntahtoiseen vanhukseen aina sydän juuria myöten. Ylhäiset vieraskäynnit olivat hänen mielestään antaneet Heleijalle jonkinlaista ylevyyden arvoa ja loistoa, josta osa kirkastaen lankesi hänenkin päälleen. Hän tunsi samoin kuin vanhat uskolliset palvelijat, jotka herrasväkensä rappeutumisessa näkevät omankin kunniansa himmenevän. Heleija oli hänelle rakas. Se jo oli häntä surettanut, ettei Heleija ollut hänen hyväkseen suostunut edes yhteen ainoaan niiaukseen. Ja vaikkei hän kokonaan hyväksynytkään noiden suurellisten naisten käytöstä, niin hän ei kuitenkaan kunnioituksessaan heitä kohtaan ymmärtänyt kuinka köyhä voisi asettua uhmaavalle kannalle heidän suhteensa. Se, että Heleija oli sellaista yrittänyt, tuntui hänestä majesteetinrikokselta.

Kun Heleija tällä kertaa jäi kotiin, oli hänkin liikaa ja kömpi päätään pudistaen jälleen huoneeseensa.

Tyttö istuutui ompeluksineen etuseinän ikkunalle -- takimainen oli heisipuun sisäänkurkistamista varten -- eikä ajatuksiinsa vaipuneena edes huomannut vanhuksen lähtöä.

20.

Ei milloinkaan toinen päivä eroa niin toisesta kuin ne päivät, jotka seurasivat Heleijan viimeistä Zainhammerin matkaa. Tälläkin päivällä oli aivan oma luontonsa. Niinkuin tupanen olisi ensi kerran ollut tyhjä. Heisipuu näytti aivan kaljupäiseltä, sensijaan että se ennen oli tirkistellyt tuhatkiharaisena. Lapsi, joka leikki Heleijan lähistöllä, pysytteli tiedottomasti vielä sillä pienellä alalla, mikä sillä nyt viikkokausia oli ollut käytettävään ja väisteli yhä polvia, joita ei enää ollut. Niillä seuduin, missä Walleriina-rouva oli istunut, se yhä liikkui suuressa kaaressa. Jopa itse Heleija oli kulkiessaan väistävinään tuon mahtavan rouvan liehuvaa myssyä.

Muuten hän unohti kaiken muun Fritziä ajatellessaan.

Näillä ajatuksilla oli omituinen vaikutus häneen itseensä. Tieto syyllisyydestään ja mietiskelyt miten saattaisi sen, mitä ei enää voinut tekemättömäksi tehdä, ainakin osaksi sovittaa, herätti hänen sisäisen maailmansa, joka tähän saakka oli uinunut tuon reippaan tytön käyttäessä voimiaan uuvuttavaan ruumiilliseen työhön. Se ilmeni pian hänen ulkonäössäänkin. Katseensa syventyi -- siinä kuvastui uuden elämän alku.

Aikaa oli Heleijalla kyllin, ja sitä näytti suotavan hänelle yhä enemmän tämän uuden olomuodon kehittämiseen.

Yön kuluessa taukosi sade joksikin aikaa. Mutta jo seuraavana aamuna se alotti uudelleen, laulaen päivästä päivään samaa yksitoikkoista säveltä.

Tunti kului tunnin jälkeen, päivä päivän, viikko viikon. Yksin sade pysyi alallaan ainaisessa yksitoikkoisuudessaan. Se, jolla ei ollut kelloa, ei enää pian tietänyt yön ja päivän erotusta.

Ensin ihmiset katsoivat ilmapuntaria joka tunti, sitten joka päivä, lopulta eivät viitsineet enää vilaistakaan. Tuntui siltä kuin ei voisi toisin ollakkaan. Ensin ikävöitiin jälleen nähdä vihreätä ja sinistä, lopulta unohdettiin, että enää muita värejä olikaan kuin harmaa. Harava ja kuokka olivat muuttuneet satumaisiksi muinaiskaluiksi.

Ihmiset joutuivat päästään pyörälle tästä uudesta maailmanjärjestyksestä, jossa vesi näytti anastavan ilman sijan.

Kunpa vatsankin sijalle olisi ilmestynyt joku uusi järjestys. Mutta sydänalan kohdalla muistutteli tuo entinen yhä olemassaolostaan. Nälkä oli se rengas, joka lujimmin liitti nykyisyyden menneisyyteen.

Ja jos tuollainen heinäsää herätti varakkaittenkin huolia, mitenkä sen täytyikään ahdistaa yksinäisen tytön sydäntä, joka tänään kulutti mitä eilen ansaitsi! Kun vieri päivä päivän perään kenenkään pyytämättä häntä työhönsä, enemmän pesuun ja siivoamiseen kuin muihinkaan sisä- ja taloustöihin, silloin hänen lopultakin olisi pitänyt ymmärtää mitä hän, Walleriina-rouvan sanojen mukaan, oli aikaansaanut. Mutta hän tahtoi mieluummin laskea sen olosuhteiden kuin omaksi syykseen. Tosiaankin, kuka nyt pesisi vaatteita, kun ei voinut niitä kuivattaa! Kukapa lattioita, kun jokainen toi kengissään sisään puolet Luckenbachin pelloista! Taitamattomuutensa ompelijana hän oli valmis tunnustamaan, mutta ompeleminen ei hänestä ollut mitään työtä. Hän ajatteli samoin kuin useimmat hänen säätyynsä kuuluvat. Kun heidän itsensä täytyy joskus kirjottaa kirje tai muu sentapainen, niin se tuntuu niin vaikealta ja kiusalliselta, että he joka kirjaimen sijasta mielellään hakkaisivat sylen halkoja. Mutta kun joku tekee sitä työnään aamusta iltaan, niin se ei muka ole mitään, pikemmin jonkunlaista laiskurin elämää.

"Eikä minua huvita tuollainen laiskurintyö!" jatkoi Heleija ajatuksiaan. "Mutta tullappa kerrankin taas kaunis sää!"

Hän tietää kuuluvansa kauniin ilman toveruuteen. Hän on Luckenbachin heinäniityillä yhtä asiaankuuluva ja välttämätön kuin aurinko ja kuivattava tuuli.

Tosiaankin! Siihen mennessä on syöty, mitä hän tähän saakka on pannut säästöön mahdollisen sairauden varalle. Ei itseään varten, vaan pikku Liisun, tytön varalle.