Part 1

HELEIJA

Kertomus thüringiläisestä kansanelämästä

Kirj.

OTTO LUDWIG

Suom. Ester Peltonen

WSOY, Porvoo, 1908

1.

"Kas, Anni! Grunden markkinoilleko matka?"

"Vielä pitemmällekin, aina Zainhammeriin saakka. Mutta sanokaas, rouva Dotin, onko teillä sinne jotain asiaa. Ehkäpä taasen herra mestarille? Ja sanokaa pian. Sillä muutenkin aina viipyy ja kovin myöhään en tahtoisi matkaani venyttää."

"Onpas sillä kiire!" virkkoi ravintolan emäntä, jonka oven edessä tämä keskustelu oli sukeutunut. "Luulisi melkein että nykyajan tyttöletukat ne vasta tyttöjä ovatkin. Olen sitä minäkin ollut nuori, enkä suinkaan hitaimpia, mutta oli toki silloin aikaa edes henkeään vetää."

"Vai olette tekin ollut tytönheilakka?" kysyi Anni kuin ihmetellen, sillä emäntä oli niitä olentoja, joiden ei luulisi koskaan nuoria olleenkaan.

Ympärillä seisovat miehet purskahtivat nauruun. Tyttö suorasukuisine ihmettelyineen tuntui tavallistaan pirteämmältä. "Miten jumalattoman koreasti hänen ruskeat silmänsä välkähtivätkään!" ajatteli itsekseen räätäli, ja ilman muuta olisi hän siepannut tytöltä suoraa päätä suukkosen, kun vain olisi tiennyt miten päästä asiaan käsiksi. Tuota hän oli koko keskustelun ajan miettinyt, mutta turhaan. Tyttö oli kookkaanlainen, kokonaista päätä pientä räätäliä pitempi. Varpailleenkin kohoten räätäli olisi ylettynyt aivoin hänen kaulakuoppaansa. Ja voidakseen vetää tytön pään puoleensa, olisi hänen pitänyt olla paljoa vahvempi, tai tytön paljoa heikompi.

Tytön silmät hymyilivät nyt yhtä rehdisti kuin äsken veitikkamaisesti. "Älkää pahastuko, rouva Dotin. Ei se ollut pahasti tarkotettu. Aatelkaahan että tänään on Grunden markkinat, ja silloin tulee monesta vakaasta ihmisestä aika vekkuli."

"Sinä se olet vuodet läpeensä vekkuli!" hymähti ravintolan emäntä. "Vaan saattaa täällä hyvinkin olla jotain herra mestarille." Hän riensi portista sisään ja pihan poikki ravintolarakennukseen.

Räätälin silmät laskeutuivat tytön vaaleista hiuksista ja täyteläisistä huulista hänen työntökärryjään tarkastamaan. Hän ihmetteli niitten tanakkaa tekoa ja köyttönuoran lujuutta. "Mitäs sinä noilla aiot noutaa?" kysäsi hän.

"Miehen!" nauroi seppä.

"Sepän!" vastasi tyttö totisena. "Ne ovat köysillä sidottavat, jotteivät poikkeisi kotimatkalla joka ravintolaan."

"Entäs räätälit?" kysyi neulamestari miltei kadehtien. "Eikös niitä sidotakkaan?"

"Kyllä vaan", vastasi tyttö. "Ei kuitenkaan ravintolain vuoksi, vaan jottei tuuli puhaltaisi niitä kärryiltä alas."

"Sinun pitäisi kosia Holderin Fritziä", yskähti kankuri. "Jos teille syntyisi poikanen, niin se varmaan repisi tornin kirkosta erilleen."

"Se olisi liian myöhäistä", tokasi tyttö rauhallisesti. "Siihen mennessä te varmaan olette sen jo yskimällä kaatanut."

Ravintolan emäntä tuli samassa ulos, tuoden pienen mytyn, joka sovitettiin nopeasti kärryille. Miehet pyysivät tytön hiukan odottamaan, koska hekin kohta joutuisivat mukaan. "Hyvä seura lyhentää puolet matkaa", sanoivat.

"Sen minäkin uskon", tokasi tyttö, "ja niinpä lähdenkin mieluummin yksin. Jos saan teille, rouva Dotin, sieltä jotain tuomisia, niin poikkean kotimatkalla. Ja jos hyvin käy, niin tuon teille markkinatuliaisiksi vehnäisen miehen. Hyvästi, rouva Dotin!"

Viimeiset sanat kuuluivat jo kappaleen matkan päästä. Tyttö oli nopeampi ja ketterämpi kuin mitä olisi hänen kookkaaseen vartaloonsa nähden luullut. Tahtomattaan katsoivat kaikki hänen jälkeensä.

"Aina reipas, että hei vaan!" yskähti kankuri.

"Niinpä on _Heleija_ nimensäkin", naurahti ravintolan emäntä.

Räätäli seisoi mietteissään: "Totisesti, eipä pitäisikään ristitä ihmisiä ennenkun voi antaa niille sopivat nimet. Silloin ei sattuisi että joku hulivili saa nimekseen Vilho Vakaa tai joku juopporatti Kaino Raitis, vaan kun nimen kuulisi, niin heti tietäisi mikä on miehiään. Heleija! Ihan tuntuu sitä kuullessa kuin näkisi ihmisen tanssivan."

"Voittehan pitää huolen", sanoi seppä, "että annatte tyttärillenne tanssivia nimiä, kunhan joskus sellaisia saatte. Ja ellette sattuisi milloinkaan tyttäriä kasvattamaan, niin voittehan edes heidän nimiensä kanssa tanssia. Mutta kenen olennossa on jotain merkillistä, hänen ei tarvitse olla milläänsäkään, kyllä ihmiset ristivät hänet pyytämättäänkin vielä toisen kerran."

Räätälin kasvoista olisi voinut nähdä, että sepän puhe tarkotti nimenomaan häntä, vaikkei toisten nauru olisikaan sitä ilmaissut.

Hän nimittäin kolmestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta yhä vielä huokaili hongankolistajaäitipuolensa kurin alaisena. Tämä yhä vielä nimitteli häntä vain "pojaksi". Ja luonnollista oli että siitä hetkestä asti, kun tuo nimi tuli ihmisten tietoon, kaikki muutkin sanoivat häntä "Pojaksi". Kerrottiinpa äitipuolen kohtelevan häntä kaikin puolin nimeä vastaavasti. Moni sanoi nähneensä mitenkä tuo vahva nainen oli asettanut hänet pitkälleen tuolille, vetänyt vasemmalla kädellään "nimettömät" kireälle ja oikealla jakanut espanjalaisen ruokokepin terveisiä sille ruumiinosalle, jonka kestävyys tulee räätälöidessä muutenkin kovalle koetukselle.

Räätäli kohautti vaieten olkapäitään ikäänkuin sanoen: "Tunteehan jokainen sepän, pilkkakirveen!"

Mutta ravintolan emännän mieleen johdatti juuri tienkäänteeseen häviävän punaisen arkihameen lieve jälleen Heleijan. "Hänen nimensä voisi", sanoi hän, "yhtä hyvin olla Kelvokki kuin Heleija -- parempaa tyttöä ei ole koko kaupungissa, vaikka hän onkin hieman omaa laatuaan. Kun hänen vanhempi sisarensa kaupungissa palvellessaan sai lapsen tuon paksun leipurin kanssa, silloin Anni otti sisarensa sieltä pois ja toimitti hänelle paikan muualla -- en tiedä tarkkaan missä, mutta kaukana täältä. Kun olet elänyt kunniallisesti viisi vuotta -- sanoi hän siskolleen -- niin tahdon jälleen olla sisaresi ja pikku Liisu on taas lapsesi. Mutta sitä ennen sinä et saa astua minun kynnykseni yli, ettäs sen tiedät. -- Mutta lapsen hän on pitänyt, ja monet äidit eivät ole niin hyviä omille lapsilleen kuin Heleija pikku Liisulle."

"Niin, Heleija -- ja Pöyhkämaija!" yskähti kankuri. "Missä vaan miehen näkee, niin pyörii pilkka ja pistokset huulillaan. Mutta minä sanon: hänen käy vielä samoin kuin sisarensa -- enkä minä ole ainoa, joka sen hänelle suon."

Se keskinäisen ymmärtämisen pilkahdus, mikä näkyi päitään nöykäyttävien miesten silmissä, osotti heidän olevan samaa mieltä kuin kankuri.

He olivat sillä välin maksaneet oluensa ja sytyttäneet piippunsa ja suoriutuivat nyt taipaleelle. Markkinapaikalle oli vielä runsaan kahden tunnin matka.

Viimeinen lähtijöistä huusi olkansa yli ravintolan emännälle, joka kaivolla huuhteli käytettyjä laseja: "Ihana ilma tänään!"

Ravintolan emäntä katsahti ylös, tarkastellen vuorien takaa kohoavia huurupilviä. "Sitä ei kestä iltaan", sanoi hän. "Grunden markkinapäivänä on ilmoisen ijän satanut."

2.

Ravintolan emäntä sen tietää ja tietääpä sen koko maailma kuinka oikukas sää on Grunden markkinapäivänä. Vaikka päivä alkaisi kuinka siintävänä ja kultaisena, niin jo ennen päivällisaikaa alkaa pilviä kohota joka taholta; ne sitten pinnistelevät ja ponnistelevat, kunnes uusi taivas on kasvanut vanhan alle. Sekin menisi sinään, jos se vain ymmärtäisi silleen jäädä. Mutta siellä yhä pinnistelee ja ponnistelee, myötä ja vastaan, taivas tummuu tummumistaan, pilviä yhtyy ja eroo, kunnes vihdoin kipinät räiskyvät ja koko pilvikudos repeää omasta painostaan ukkosenjyrinäksi ja pilvensiekaleet pirstoutuvat lukemattomiksi pisaroiksi myymäläkojujen, myyjäin ja ostajain yli.

Voi sitä, joka silloin on viimeisiä tuossa hurjassa keppien, päiden, hattujen ja lakkien sekamelskassa, mikä työntyy pelastusta tarjoovia ovia kohden! Joukon kulettamana hän ei lopulta tiedä mikä liikkuu, hän vai ympäristö, talot vai myymäkojut. Väliin näkyy tuo pelastava ovi, väliin se katoaa, mutta likemmäksi hän ei pääse. Sateen ja myötätunnon pehmittämä hatturähjä laskeutuu vähitellen lempeästi hänen kärsivien kasvojensa peitteeksi, kunnes virta äkkiä työntää hänet sisään jostakin ovesta, jota ei muista koskaan nähneensä.

Näin on itse markkinapaikalla. Kaupunkiin johtavat tiet tarjoovat paljon samallaisen ohella kuitenkin aivan eri näön. Kotimatkalla olevat ovat jo hyvän aikaa pitentäneet ja kiirehtäneet askeleitaan -- nyt he syöksyvät juoksuun. Tienvarren poppeleissa istuvien ihmettelevien korppien silmissä näyttää tie sieniä kasvavalta kankaalta -- siinä punaisia, sinisiä, harmaita, mustia. Sateenvarjo on päivän sankari. Kenellä ei sitä ole, pyrkii sellaisen muodostamaan. Alushameet, kääreet, vastaostetut vesikannut, ruukut, keittoastiat -- kaikki unohtavat huutavassa hädässä alkuperäisen kutsumuksensa. Tuolla rientävät vaimot ja tytöt, päätään esiliinalla peittäen, sukat ja kengät kädessä keikkuen, lätäköistä ja vedestä välkkyvää tietä myöten. Tuolla joku tulla roiskuttaa höyryävän hevosen selässä, niin että naiset huutavat ja miehet pakenevat. Tuossa taas vaunut täpötäysinä vierivät ohi. Hädästä pelastuneet naurahtelevat. Seisoa töllistelemään ei jää kukaan, korkeintaan joku päihtynyt, hätänsä autuaasti unohtaen, tahtoo asettua levolle keskelle tietä. Mutta hänetkin riistävät mukanaan nauravat miehet tai harmista itkevät naiset, puoleksi huutaen, puoleksi laahaten, miten vain parhaiten onnistuu.

Näin on asian laita ollut kaikilla Grunden markkinoilla, siitä asti kun nämä markkinat ovat almanakkaan merkityt.

Se, joka tahtoo kuulla asiasta vielä tarkemmin, kuunnelkoon Reickerin ravintolan emäntää, joka juuri on siitä kertonut vierailleen. Vieras-rukat -- he ovat kuin sillit tynnyrissä! Ajatelkaamme sata henkeä sullottuna ahtaaseen kyläravintolaan, päät raskaissa lampun- ja tupakansavupilvissä, märkien vaatekappaleiden tuskanhikeen käärittyinä. Olisipa siinä todella joutunut neuvottomaksi, minkä noista lukemattomista pöydän alla ristin rastin olevista raajoista ottaisi omikseen loukkaamatta toisen onnettomuustoverin omistusoikeutta, jos olisi pakko paeta täydellistä tukehtumista. Sillä siellä täällä tuikkivat lamput kykenivät valaisemaan vain sen verran, että ihmiset oikein näkivät miten pimeätä oli.

Mutta hätä voi tuntua siunaukselta, kun se pelastaa vielä suuremmasta hädästä. Ja pian päättyi suuremman kanssa pienempikin. Sade laimeni, ja ketä ei kodistaan huolehtiminen ajanut tuohon heikkenevään vihmaan, se viipyi ravintolassa kunnes sade kokonaan taukosi.

Taivaskin vaaleni, pilvissä näkyi jo aukkoja. Kuu kohosi varpailleen ja katseli pilvien lomitse märkää tietä. Sieltä kuulsi sitä vastaan tuhat peiliä, joista se näki mielihyväkseen miten paljon kauniimmaksi ja pulleaposkisemmaksi se sitten eilisen oli taas tullut.

Mutta oli sellaistakin väkeä, joka syystä tai toisesta jäi rauhallisesti ravintolaan, odotellen tien kuivahtamista. Tätä lajia oli myöskin meidän miehinen kolmiapilaamme Luckenbachista. Sepän oli vain silloin hauska kotonaan, kun hän voi syöttää eukolleen tekaistuja juttuja tai tehdä hänelle kepposia. Martin-emäntä, kankurin aviopuoliso, taas sairasti kokonaista tautiliutaa, joilla oli se omituisuus, että ne alkoivat häntä vaivata joka kerta kun hän kuuli Marttinsa läähättävän kotiportaita ylös, eivätkä tauonneet ennenkun tämä jälleen yskien lähti tiehensä. Mikä räätälille teki oman lieden suloisuuden katkeraksi, sen tiedämme jo ennestään.

Nuo kolme istuivat lopulta miltei yksin, kukin omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Olipa todella tarpeen sellainen ääni kuin se, mikä nyt juuri kuului oven takaa, herättääkseen heidät jälleen.

"Tässä on miehenne, rouva Dotin!" kuului ulkoa Heleijan ääni. "Se on paras mies kuin ajatella saattaa. Se ei polta tupakkaa eikä juo viinaa, ja kun häneen kyllästytte, ei teidän tarvitse muuta kuin puraista siltä pää poikki."

"Siihen se kelpaa!" kuultiin emännän nauravan. "Niinpä otankin hänet. Mutta jos sen kanssa pitäisi naimisiin mennä, en suinkaan siitä huolisi."

"Olisitte varmaan kerran mennyt mielellännekin naimisiin, kun vieläkin niin halusta naimisista puhutte."

"Niinpä niin", vastasi emäntä, "mutta silloin kun kaikkein mieluimmin olisin mennyt, silloin olen siitä kaikkein vähimmän puhunut. Se on ollut tyttöjen tapa aina maailman alusta."

"Niin _te_ sanotte. Jokainen luulee, että muiden laita on sama kuin hänen itsensä", kuului taas tytön ääni.

"Ja minä arvelen, että niinkuin jokainen luulee, niin asia myöskin _on_!"

"Mutta se ei sittenkään ole niin! Ja jos sellaisia onkin, niin tarvitseeko teidän silti sanoa, että kaikki ovat sellaisia? Ne ovat niitä, jotka eivät tule yksin toimeen. Ja jonka on pakko, en häntä moiti, mutta minä en niin tekisi, vaikka olisi tuhat kertaa pakko. Vaan nykyajan tytöt ovat vielä heikompia ja yksinkertaisempia kuin itse miehentallukat."

"Ei se sentähden ole. Meneväthän miehetkin mielellään naimisiin. Ja jos jokainen ottaisi vain vahvimmat ja viisaimmat, niin kenelle ne muut sitten joutuisivat?"

"Minun puolestani vaikka Langenselzin käelle! Mitä se minua liikuttaa? Miehet pyrkivät naimisiin, jotta saisivat taloonsa narrin, ja tytöt koska he itse ovat narreja. Antakaa minulle mieluummin kippo olutta."

"Miehet ja tytöt! Niinkuin et itse muka olisi tyttö! Vai mikä luulet olevasi?"

"Minä olen minä. -- Ja minä en kerta kaikkiaan huoli kenestäkään, vaikka lautasella tarjoaisitte ja vaikka hän olisi prinssi. Leipäni ansaitsen itse, olen kyllin vahva ja viisas tullakseni yksin toimeen. Niin se on, ja sillä hyvä!"

Samassa ovi aukeni ja sisään astui tyttö hohtavin kasvoin ja hänen jälessään emäntä nauraen niin, että koko ruumis hytkyi. Huoneessa olevien miesten teki mieli jatkaa kuulemaansa keskustelua. Tyttö nojautui pöydän päähän. Räätäli heti etsimään sopivaa tilaisuutta toteuttaakseen aamullisen rohkean aikeensa. -- Tyttö oli närkästyksissään vielä työntänyt huulensa aivan liian houkuttelevasti eteenpäin. Niiden ympäriltä aina täyteläisiin poskiin saakka oli paennut kasvojen kullanruskea puna. Räätäli oli aamulla arvellut kaikkein viehättävimmäksi, että tyttö saattoi hymyillä pelkästään silmillään; nyt hänestä näytti vielä hurmaavammalta niiden uhmaava ilme.

Istuen samalla pöydällä, johon tyttö nojautui selkä häneen käännettynä, alkoi räätäli siirtyä yhä lähemmäs. Päästyään kerran selän taakse, hänen tarvitsisi vain huudahtaa. Kun tyttö sitten säikähtyneenä mitään aavistamatta kääntäisi kasvonsa häneen päin, niin olisi hänen aikeensa onnistunut.

Seppä näytti katselevan aivan toisaanne. Hän piteli piippua aivan lähellä silmiään, jotka pelkästä veitikkamaisuudesta olivat niin vinossa, että hän Heleijasta näytti vaanivalta kissalta. Joskus hänen ruumiinsa kuitenkin hytkähti vaivoin tukahdetusta naurusta.

Mutta kankuri, joka ei tiennyt tuosta kaikesta mitään, yski ja huudahteli: "Kyllähän naisväki voimakasta ja viisasta on! Kun he huiskuttavat käsiään, niin he kuvittelevat työtä tekevänsä, ja kun heidän kielensä käy, niin se on heidän mielestään ajattelemista. Tosiaankin, kutkuttelevat tuvanlattiaa luudalla juuri sen verran, että se hiukan naurahtaa, ja juoksevat kolme kertaa aitassa saadakseen kourallisen suolaa pataan!"

Tyttö vaikeni kuin kuritettu lapsi, vieno väreily vain toisinaan karehti täyteläisillä huulilla.

Vielä hivaus, ja räätäli oli päämaalissaan. Hän jo tunsi tytön häneen päin kääntyneen kyljen lämmön -- kylmänväreet kulkivat hänen ruumiinsa läpi ja hänen oli yhä vaikeampi hengittää kuulumattomasti. Vielä ei tytön pitäisi katsahtaa taakseen. Silloin tokasi seppä häntä auttaakseen: "Mitä vielä! Lyön vetoa että tuo Anni voittaa kaksi miesroikaletta, jos nimittäin suukovusta on kysymys."

"Te olette tosin vahvempia", sanoi tyttö äskeistä paljoa kesymmin. "Ja käsivarren voimalla te pidätte koko naissuvun kurissa." Hän oli jo muutamia kertoja ikäänkuin konemaisesti kätensä kämmenpuolella pyyhkäissyt pöytää, mikä temppu saattoi räätälin aikalailla levottomaksi. Nyt hän samalla tavalla ja yhä poiskääntyneenä pyyhkäsi pöydältä koko miehen, kaikesta päättäen osottaen tuolle seikalle yhtä vähän huomiota kuin jos olisi pyyhkäissyt kangastilkun lattialle.

Kaikki katsoivat nauraen räätäliin, joka niin äkkiarvaamatta tapasi itsensä lattialla istumassa ja ikäänkuin tuumimassa miten hän sinne oikein oli joutunut.

Heleija näytti vielä enemmän hämmästyneeltä kuin räätäli, vilaistessaan syrjäsilmällä lattialla istuvaan mieheen.

Seppä nauroi niin, että kyyneleet kihosivat silmiin, harmitellen kuitenkin hiljaisuudessa ja vannoen ei lepäävänsä ennenkun vielä taidokkaammalla kepposella kostaisi tytölle räätälin ja koko miehisen maailman puolesta. Siinä oli samassa rahtunen sekä kateutta että mustasukkaisuutta. Sillä hänen mielestään noin perinpohjainen toisen pilkkaaminen kuului _hänen_ alaansa ja Heleija oli hänen silmissään kuin rangaistava salametsästäjä.

Hän oli kuitenkin epävarma eräästä seikasta. Olisihan tytön pitänyt osottaa suurempaa iloa, jos räätälin pilkkaaminen olisi ollut hänen tarkotuksensa. Päin vastoin ilmeni tytön äänessä vilpitöntä harmia sanoessaan: "Minun puolestani saatte vätystää miten tahdotte. Kunhan vain saisin kärryni liejusta irti! Tuon kolmituntisen sateen jälkeen on ulkona sellainen liejujärvi, että matalampaankin uppoaa."

Seppä höristi korviaan. Mitä? Pitikö koston hetken sattua niin pian? Mutta vielä hän ei uskaltanut luottaa onneensa.

"Niin", sanoi hän, "Heleija tahtoo meitä narrata, jotta saisi nauraa makean naurun, kun annamme vetää itseämme nenästä."

"Ja sille kannattaisi nauraa!" vastasi Heleija. "Mutta minun täytyy päästä kotiin, enkä saa yksin kärryjä irti."

Hänen äänensä vapisi viimeisiä sanoja lausuessaan. Räätälin mielestä se oli kuin tukahdettua itkua; mitä sävyisemmäksi tyttö tuli, sitä enemmän räätälin rinta pullistui.

"Arvelenpa", sanoi seppä ja hänen silmänsä siristyivät siristymistään, "arvelenpa että Heleija on kyllin vahva ja viisas tullakseen yksinkin toimeen. Jos hän on niin viisas, niin eipä hän ole ottanut suurempaa kuormaa kuin minkä jaksaa sysätä, ja jos hän kykenee yksin kaikki tekemään, niin hän kyllä jaksanee kulettaa mitä on kärryille ottanut."

"Jos vain ilma olisi pysynyt ennallaan", sanoi Heleija. "Vaan kuka ilmalle mitään mahtaa!"

"Niin tosiaankin -- ilma!" yskähti kankuri riemuiten. "Se on naisten syntipukki. Tosiaankin! Ellei huonoa ilmaa olisi, niin voisi lattiatkin pestä useammin. Hossareetta olisi paras rikkaruohonkitkijä ja kaikki teidän toimenne olisivat erinomaisia, Hätäleena ja Myöhäsmaija paraimpia puutarhureita. Jos todellakin kaikki syntyisi itsestään kuin ilma, silloin ei kenenkään tarvitsisi turvautua siihen, että hän on vain nainen!"

"Ja heikompaa rakennetta kuin mies!" tokasi räätäli ja hänen pullistettu nyrkkinsä osotti: minä se olen yksi niitä vahvoja!

Seppäkin aikoi sanoa sanansa, mutta kankuri oli kerran päässyt vauhtiin. "Sellaista rakennetta että aina ajattelevat: mieluummin jalka katketkoon kuin kaksi kertaa samalle asialle, ja mitä yhdellä kertaa silmä näkee, sen voi samalla kertaa kädet saavuttaa. Siksipä häntä jo raamatussa sanotaan heikoksi astiaksi ja että miehen pitää hänen herransa oleman. Minkätähden? Koska naikkonen ei ole muuta kuin -- naikkonen, jotavastoin mies on aina mies!"

"Niinpä niin", sanoi Heleija, "jospa minä olisin kyennyt tuon asian noin selvittämään! Mutta nyt kärryni jäävät kuin jäävätkin liejuun."

Seppä ei vieläkään saanut sananvuoroa. Kankuri tahtoi pitää puoliaan ja kuka tietää mitä hän vielä orsi sanoiksi yskähdellyt, ellei räätäli olisi tokaissut: "Ja sinne niiden pitää jäädäkin oikeuden ja kohtuuden mukaan! Onpa paikallaan että tyttösen täytyy latoa kuormansa uudestaan ja lisäksi joutua kaikkien naurun alaiseksi."

Seppä, joka jo kauvan molemmin käsin huitoen oli puheenvuoroa vaatinut, keskeytti vihdoin sekä räätälin puheen että kankurin yskinnän.

"Mutta eihän Heleija", sanoi hän myötätuntoisesti, "oikeastaan voi sille mitään, että on tytöksi syntynyt."

"Ja toisekseen sanotaan raamatussakin, että vahvemman astian pitää olla heikommalle avullinen. Mutta --"

"Mutta ei noin vaan ilman muuta!" keskeytti kankuri.

"Hänen täytyy pyytää anteeksi!" tokasi räätäli.

"Niin, sitä mitä hän äsken puhui miehistä", jatkoi seppä. "Se on ikävä velvollisuus, mutta ei auta."

"Kylläpä käski!" sanoi Heleija. "Sen tehtyäni minun kuitenkin täytyisi itse auttaa itseni teidän nauraessanne. Kun olen avun saanut, silloin kyllä, vaan en sitä ennen -- se olkoon sanottu!"

Räätäli, joka näytti melkein päätä tavallistaan pitemmältä, paloi halusta nostaa kärryt liejusta _yhdellä_ nykäsyllä, siten näyttääkseen Heleijalle mikä "mies" on. Hän katsahti miltei kunnioittavan hämmästyneesti itseensä. Kankurikaan ei malttanut enää istua alallaan, vaan sylkäsi jo käsiinsä. Seppä olisi mielellään siinä istuessaan nauttinut voiton riemua. Ja kun ei tyttö edes leikillään suostunut anteeksipyyntöön, niin seppäkin nousi ja saattue läksi liikkeelle, tyttö etunenässä.

Ravintolan emännän varotus kaikui kuuroille korville. Tytön omituinen asento, heilutellessaan siellä kärryjensä kannatushihnaa mitä viattomimmin kasvoin, näytti hänestä kissan hännän heilutukselta ennen loppuhyppäystä.

Ulkona oli sillä aikaa noussut tuulispää, joka vihmoi tien vierellä kasvavista puista sateenripsettä vasten silmiä.

"Missä nuo kärrypahaset nyt ovat?" kysyi seppä ympärilleen katsellen.

Heleija kulki edellä, salaten tarkoin hymyilevien silmiensä pilkkeen, sillä kuu jo paistoi. Hän meni erään suuren lätäkön reunalle, jonka keskellä kärryt seisoivat. Pyörä oli vaipunut liejuun aina kappaa myöten.

Valkoinen liina peitti kärryille sälytettyä kuormaa. Se näytti niin mitättömältä, että räätäliä miltei harmitti päästä niin helpolla voimannäytteellä.

"Siinä työtä paraiksi räätälille!" sanoi seppä.

Räätäli vähällä pahastui. "Seppä tai räätäli!" sanoi hän, tehden tuon erotuksen vähäpätöisyyttä kuvaavan halveksivan käsiliikkeen. "Mies on aina mies, ja ellei tämä tapahtuisi vaivaisen naisihmisen avuksi, niin olisi koko yritys liian vähäpätöinen oppipojallenikin."

Niin halveksivasti ympärilleen silmäillen kun hän astuikin kärrynaisojen väliin, oli siihen kuitenkin yhdistynyt luja päätös panna kaikki voimansa liikkeelle. Sillä kärryjen piti linnun keveydellä kohota liejusta. Vaan nepä eivät kohonneetkaan. Hän työnsi työntämistään, milloin toisella, milloin toisella olkapäällään, milloin molemmin yhtaikaa, milloin kannatushihnaa alentaen, milloin ylemmäs kohottaen, mutta kärryt seisoivat paikoillaan kuin naulatut. Raivoissaan heitti räätäli vihdoin yrityksensä sikseen. "Taikajuoma!" huusi hän. "Koiruutta! Minä kyllä tiedän mitä jaksan, mitä en. Ravintolan emäntä oli oikeassa -- kuormaan on ladottu jotain erikoista."

"Niin onkin", sanoi Heleija -- "kuusi räätäliä!"

Mutta kankuria hävetti sydämensä pohjasta koko miessuvun puolesta, että hän oli päästänyt räätälin ensin voimiaan koettamaan. Suuttuneena työnsi hän hänet kärryjen luota. Jo sylkäisee kouriinsa, ei kuten räätäli, vaan miehen lailla. Jo tarttuu aisoihin niin, että pitkät sormet natisevat, kumartuu kuin olisi tarkotus rynnätä maan keskipisteeseen, ponnistaa kuin raivoava elefantti -- nyt makaa hervotonna, naama kuormassa kiinni ja polvet lätäkköön vajonneina. Kärryt seisovat paikallaan.

"Tuhat tulimaista ja yhdeksänsataa!" sadatteli vuorostaan kankuri, pyyhkien likaa polvistaan. "Räätäli on oikeassa. Valhetta ja petosta kaikki tyyni! Tyttöletukka, mitä kummia olet kuormaasi ajanut? Taikajuonia, noituutta!"

"Niin tosiaan", sanoi Heleija, "se on noiduttu, sellaisille vahvoille olennoille kuin te kaksi olette!"'

Räätäli ja kankuri ojentelivat sadatellen käsivarsiaan ja sääriään, mutta seppä o hymyili niin murhaavasti, että Heleijan täytyi katsoa toisaanne pysyäkseen totisena.

"Helkkarin tyttö!" ajatteli seppä. "Saattaisinpa melkein pitää hänestä tuon jutun tähden. Kankurille ja räätälille sattui paraiksi, mitä heidän tarvitsee olla tuollaisia vätyksiä! Mutta loppu tästä pelistä on tehtävä, muuten hän paisuu vallan suunniltaan."