Part 9

"Mitä tahdon? Niin, tahdon todellakin jotain!" Hän lähensi hehkuvat kasvonsa äitiinsä, hänen katseensa hakivat rukoillen äidin silmiä. "Äiti, Anna Maria ja minä rakastamme toisiamme. Olemme juuri ilmaisseet tunteemme toisillemme, -- me tahdomme omistaa toisemme. Minä kutsun hänet tänne." Ja hän aikoi kiiruhtaa ovelle.

Äiti hypähti paikaltaan ja pidätti häntä. "Ei, ei, jätä se!" Ja sitten pääsi hänen huuliltaan, tuikeammin kuin hän olisi tahtonutkaan: "Ei ihme, jos nuori mies rakastuu, kun hänelle niin tarjoillaan rakkautta! Poikani, sinä tulet vielä usein rakastumaan! Se haihtuu -- se on nuoruuden unelma -- pelkkää lapsellisuutta!"

"Ei, sitä se ei ole!" Nuorukaisen kasvojen puna tummeni, hän yritti kiivastua, mutta hillitsi mielensä. "Olemme kyllin vanhoja tietääksemme mitä tahdomme", sanoi hän, pakottaen itsensä puhumaan tyynesti. "Pyytäisin ettet puhuisi lapsellisuudesta, äiti. En ole myöskään rakastunut, joskin kutsut tunnettani sillä nimellä. Mieleni täyttää toinen, ylevämpi tunne. Se täyttää meidän kummankin mielen, -- ja on aina täyttävä. Siitä me olemme kumpikin täysin selvillä, ja kun minun pian taas on lähteminen täältä, tahtoisimme sitä ennen viettää sotavihkiäiset."

Sotavihkiäiset! Parin päivän tuttavuuden jälkeen vihkiäiset?! Äiti katsoa tuijotti poikaansa.

Rudolf näki äitinsä silmissä muutakin kuin rajatonta hämmästystä: niissä kuvastui todellista kauhistumista. "Olet hämmästyksissäsi, eikö niin? Mutta, äiti --", hän laski kätensä hänen ympärilleen, kuten hänen tapanansa oli ollut poikasena halutessaan äidiltä jotain, -- "eihän sinun pidä olla siitä niin -- niin -- no, niin ihmeissäsi. Monet tarvitsevat viikkoja ja kuukausia, oppiaksensa tuntemaan toisensa, me olemme rakastaneet toisiamme heti ensi katseesta saakka. Ja niin juuri tulee ollakin, se on ainoata todellista, oikeata rakkautta. Ei mikään muu tunne vedä sille vertoja. Älä katso minua tuolla tavoin, älä seiso tuon näköisenä, -- mikä sinun oikein on?!" Hän sanoi sen huolestuneena, mutta vieläkin enemmän loukkaantuneena, -- olivathan äidin kasvot niin kalpeat ja näyttiväthän ne siltä, kuin olisi hänelle ilmoitettu jotakin kammottavaa. Johan hän nyt olisi voinut tointua hämmästyksestään! Mutta hän oli yhä vain vaiti. "Sinä et sano mitään -- äiti!" Rudolf kävi kärsimättömäksi. Että äiti oli hämmästyksissään, sen hän kyllä ymmärsi, -- odottamattomasti oli tuo kaikki yllättänyt hänet itsensäkin. "No, mutta sanohan nyt toki jotakin!"

"Mitä minä sanoisin -- sanoisin tuohon! Sehän on niin mahdotonta, niin, niin --!" Rouva Berthold! haki sanoja, hän ei olisi tahtonut loukata poikaansa, mutta lopuksi hän ei kumminkaan voinut hillitä itseänsä: "Niin hullunkurista. Luuletko todellakin, että me suostuisimme sellaiseen mielettömyyteen?"

"Mielettömyyteen?" Rudolf kiivastui. "Nimität mielettömyydeksi ainoata järjellistä menettelyä. Mutta sitähän ette te enää ymmärrä."

"Hyvä Jumala, Rudolf, sinähän olet niin nuori, aivan liian nuori mennäksesi naimisiin. Mikä sinä sitten olet, mitä sinä omistat? Ethän sinä voi vielä edes elättää itseäsikään."

Rudolf katsoi ihmeissään äitiinsä. "Mutta olettehan _te_ olemassa, te pidätte meistä huolta -- luonnollisesti!"

"Vai niin -- vai on se niin luonnollista!" Katkera tunne valtasi äidin mielen. Neuvoja ei vanhemmilta kysytä, mutta elättämään he kyllä kelpaavat -- ja vastaamaan kaikesta. "Sinä erehdyt", sanoi hän levollisesti. Hän oli äkkiä käynyt kylmäkiskoiseksi, aivan vastoin luontoansa, ja hänen lempeä äänensä soinnahti ankaralta. "Sellaista mielettömyyttä minä puolestani en suinkaan aio kannattaa. Kirjoita isällesi ja kysy mitä hän ajattelee, -- hän on sanova aivan samaa. Minä en suostu siihen!"

"Suostu tai ole suostumatta!" Rudolf polki jalkansa maahan. "Anna Maria tulee vaimokseni ja jo nyt -- heti -- sanokaa mitä tahdotte, vihitytän itseni häneen!" Hän syöksähti ulos huoneesta, paiskaten oven kiinni jälkeensä.

Voi hyvä Jumala, kunpa edes isä olisi ollut kotona. Hän saisi tuon ihmisen, tuon poikasen järkiinsä! Äiti tunsi olevansa liian heikko siihen. Aina oli hän hemmotellut Rudolfia, pitänyt hänestä huolta parhaansa mukaan, rakastanut häntä ylen määrin, -- tämä oli siis kiitos! Hän seisoi kuin herpaantuneena. Mitä oli hänen tekeminen, miten vastustaminen poikansa mielettömyyttä? Kunpa edes hänen miehensä olisi hänen luonansa, hänen miehensä! Äkkiä hän tunsi kiihkeätä kaipausta.

"Vihitytän itseni häneen", oli poika sanonut. Sotavihkiäiset -- ikäänkuin eivät ne merkitsisi sen enempää. Eikö tuo poikanen tiennyt, että noita paria huumauksen päivää vielä seuraisi todellinen elämä, aivan toisenlaatuinen elämä! Nyt olivat kaikki olot sikin sokin, mutta sitten olisi kaikki taasen tavallisessa järjestyksessä. Olisiko, voisiko Anna Maria olla hänelle sopiva puoliso? Kaunis ja iloinen hän kyllä oli, hauska toveri, mutta ei vaimo, jolla olisi pysyvä sisällinen arvo. Nyt vasta luuli hän todella tuntevansa tuon tytön. Hän oli olento, joka otti mielellään vastaan, mitä oli tarjolla, siksi ettei hän voinut odottaa muuta. Varallisuutta ei hänellä ollut, hän ei ollut oppinut mitään. Kun nuoruus olisi mennyttä, ei jäisi mitään jäljelle. Ja olisiko upseerintytär sopiva miehelle, jolla oli henkisiä pyrkimyksiä? Siinä säädyssä oli niin paljon pintapuolisuutta. Kun sota, joka toistaiseksi tasoitti kaikki eroavaisuudet, olisi lopussa, kävisi tuo kaikki ilmi.

Oli niin monenmoista, jota hän olisi voinut sanoa Rudolfille, jos tämä vain olisi tahtonut häntä kuunnella. Hänen jalkojansa raukaisi, hänen täytyi istua sohvaan. Hän istui hetken aikaa nojaten päätänsä molempiin käsiin. Sitten hän nousi, hän tahtoi hakea Rudolfin käsiinsä ja puhua rauhallisemmin hänen kanssaan.

Mutta Emilia sanoi, että nuori herra oli mennyt Anna Maria neidin kanssa kävelemään.

Äiti nousi portaita ylös hänen huoneeseensa: siellä oli kaikki ennallaan, hänen poikansa vain oli muuttunut. Murheellisiin ajatuksiin vaipuneena jäi hän sinne seisomaan. Silloin hän vasta huomasi, että hänen poikansa Heinz seisoi akkunan ääressä viereisessä huoneessa. Hän oli pannut käsivartensa ristiin rinnalle ja katsoi Krügerin lesken taloon päin, joka nyt näkyi selvästi puutarhan päästä, lehdettömän päärynäpuun takaa. Hiljaisena talo sieltä häämötti, kuin lepoon loihdittuna.

"Mitäs mietit, poikani?" Äiti kosketti hänen olkaansa. Heinz ei ollut huomannut hänen tuloansa, tuskin kuullut hänen kysymystäänkään, hän säpsähti. "Mitä sinä tahdot?" kysyi hän töykeästi.

Silloin poistui äiti jälleen. Hänestä tuntui kuin olisi hän jälleen jäänyt yksin, mutta paljon yksinäisemmäksi kuin silloin, kun he molemmat vielä olivat sodassa.

Hän ei voinut pakottaa itseään menemään illalliselle, Emilian täytyi syyttää päänsärkyä. Hän kävi levolle, mutta alhaalta kuului täyteläistä, iloista, raikuvaa naurua. Rudolf ja Anna Maria olivat siellä -- ja noin hilpeitä he voivat olla! -- -- --

Hedwig Bertholdi ei saanut unta tänä yönä. Keskiyöllä hän nousi, puki hiukan yllensä ja alkoi kirjoittaa miehellensä. Hänen kätensä vapisi, mutta hänen miehensä kyllä osaisi lukea nuokin epätasaiset rivit. Ei koskaan vielä hän ollut kirjoittanut hänelle tällä tavoin. Koskaan vielä ei hän ollut niin voimakkaasti tuntenut heidän yhteenkuuluvaisuuttansa, kuin tänä sisäisen ristiriidan hetkenä. Nimittäisiköhän hänen miehensäkin sitä lapsellisuudeksi, mielettömyydeksi, järjettömyydeksi, kuten hän? Ellei hän niin tehnyt, niin mukaantuisi Hedwig toisten tahtoon, -- mutta hän oli vakuutettu, että hänen miehensä olisi samaa mieltä kuin hän.

Kirje venyi pitkäksi. Kirjoittaessaan hän tuli rauhallisemmaksi; hän päätti ottaa seuraavana päivänä asian uudelleen puheeksi Rudolfin kanssa. Täytyihän Rudolfin käsittää hänen perustelunsa, käsittää, että ainoastaan hellä huolenpito hänen elämänonnestaan pidätti äitiä antamasta suostumustaan sellaiseen ajattelemattomaan tekoon. 'Mutta sitähän te ette enää ymmärrä -- _te_ ette enää ymmärrä', tuo soi yhtä mittaa hänen korvissansa. Ei, niin vanha ei hän sentään vielä ollut, ettei enää käsittänyt rakkautta! Tyttömäinen punehdus kohosi hänen poskillensa. Mutta rakkautta ei ollut se vetovoima, jota nuo kaksi tunsivat toisiinsa, se oli vain ajan kiihkeyden synnyttämää hetkellistä intohimoa. Satojen ja tuhansien kävi niin, -- he erehtyivät luulemaan aistillisuutta, jonka sodan ja kauhujen nostama miehekkyys oli saanut hereille, sydämen hiljaiseksi kiintymykseksi.

Häneen oli äskettäin tehnyt syvän vaikutuksen eräs nainen, jonka hän oli nähnyt junassa, -- nuori, kaunis rouva, jolla oli hulmuava suruhuntu hänen kiharoitaan peittävässä valkoreunaisessa mustassa hatussa. Kaksikymmentä vuotta vanha voi hän kenties olla, ja hänen sormessaan kiilsi kaksi vihkisormusta. Leskenpuku teki hänet vielä kauniimmaksi, ja sen hän näytti tietävän, -- hänen katseensa loisti, hänen silmänsä hymyilivät. Hän keskusteli vilkkaasti erään nuoren upseerin kanssa, joka ei saanut silmiänsä hänestä käännetyiksi. Tuo nainen ei pysyisi kauan leskenä, siitä oli Hedwig heti ollut selvillä. Ja häntä täytyi hänen nyt jälleen ajatella, melkein tuskallisen itsepintaisesti. Unettoman yön kiihottamassa mielikuvituksessaan vaihtoi hän tuon nuoren kauniin lesken kuvan toiseen -- musta kiharatukka kävi ruskeaksi -- hänen eteensä kuvastui Anna Marian loistava katse, hän kuuli hänen raikkaan naurunsa.

Ehti tulla aamu, ennenkuin Hedwig ummisti silmänsä. Mutta pian oli hän jälleen jalkeilla, levoton halu saada puhua Rudolfin kanssa, saada hänet vakuutetuksi mielettömyydestään, ajoi hänet vuoteesta.

Aamiaispöydässä oli Anna Maria kalpea ja hiljaisempi kuin muulloin; hän näytti olevan hämillään. Rudolf ei kääntänyt katsettansa hänestä, äitiä hän tervehti jäykästi. Uhkamielisyys näytti kadonneen hänestä, mutta hilpeys myöskin. Hän oli masentunut, ja äiti huomasi, kuinka kiihkeästi hän halusi päästä hänen puheillensa. Nyt hänen jo oli häntä sääli. Tyhmä poikaparka! "Tulehan sitten jälkeenpäin luokseni", sanoi hän.

Tuskin oli Hedwig noussut pöydästä ja ehtinyt puutarhahuoneeseen kukkiensa luo, kun Rudolf jo seisoi hänen takanansa. "Haluat jotakin?" Nuorukaisen katse oli epävarma.

"Rudolf, haluaisin vielä kerran keskustella kanssasi. Nyt ei todellakaan ole sellainen aika, että tahtoisi olla epäsovussa lähimpiensä kanssa. Olen punninnut tuumaasi -- kaiken yötä, -- olen kirjoittanut isälle. Meidän on mahdoton antaa suostumustamme, tule toki järkiisi! Olet vielä liian nuori solmiaksesi liiton elämää varten."

"Tai kenties pikemmin kuolemaa varten." Rudolfin katse oli synkkä. Sitten hän jatkoi nopeasti: "Luuletko ehkä, etten minä voi kaatua? Se on varsin mahdollista, jopa luultavaakin. Ken on nähnyt niin monien tovereiden kaatuvan -- oikealla, vasemmalla, edessä, takana -- se tietää varsin hyvin, kuinka läheltä kuolema häntä uhkaa."

Hedwig yritti sanoa jotain vastaan, mutta hän ei saanut sanaakaan esiin. Hän jäykistyi kauhusta: entä jos Rudolf todellakin kaatuisi, ei enää palaisi? Äkkiä näki hän edessään rouva Krügerin, tuon leskiraukan. Mitä olisikaan tämä nyt valmis antamaan, saadaksensa sovitetuksi sen, mitä hänen ja hänen poikansa välillä oli ollut! Aivan äskettäin oli Hedwig nähnyt hänet aidan takaa ja pelästynyt nähdessään, kuinka hän oli muuttunut. Hänen voimakas vartalonsa oli kutistunut kokoon, lihavat kasvot olivat käyneet keltaisiksi ja elottomiksi kuin muumion. 'Ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä toivomusta', sanoi Emilia. Eikö tuo oppimaton tyttö siinä ollut lausunut suurta elämänviisautta? Kun hän ajatteli, että Rudolf ei enää palaisi -- silloin sai mieluummin tapahtua mitä tahansa! Hän veti syvään henkeä, hän tarttui poikansa käteen. "Mutta odotahan toki, odota edes kunnes sota on lopussa. Eihän sitä voi enää kestää kauan. Ja tehän olette nuoria molemmat!"

"Juuri siksi, että on sota, en tahdo odottaa." Kärsimättömästi tempaisi nuorukainen kätensä äidin kädestä. "Tuota iankaikkista odottamista! Minulla ei ole enää aikaa siihen." Hänen suonensa paisuivat jälleen suuttumuksesta, puna kohosi jälleen hänen poskillensa, ja hän kävi kiihkeäksi kuten edellisenä päivänä.

Rauhoittavasti silitteli äiti hänen univormunsa hihaa. "Rudolf, lapseni, minähän rakastan sinua!"

Rudolf naurahti: "Sen huomaa!" Tuo iva vihloi äidin sydäntä, mutta hän toisti lempeästi: "Rakastan sinua, siksi ajattelen onneasi."

"Minä en ymmärrä sinua -- sinä et ymmärrä minua." Rudolf jakoi kädellään ilmaa, kuin olisi siinä ollut syvä juopa, ja jatkoi, katsoen häneen kylmästi: "Meillä on erilaiset mielipiteet onnesta. Sinä olet tuolla", -- hän osoitti kauas etäisyyteen -- "minä täällä."

Äiti vavahti äkkiä: niin, he eivät enää ymmärtäneet toisiansa. Lamauttava tuska valtasi hänet: lapsensa, entisen Rudolfinsa hän oli menettänyt! Hänen edessään seisoi muukalainen, jonka otsa uhkui uhmaa, jonka hampaat olivat niin lujasti puristetut yhteen, että leuka näytti kulmikkaalta, antaen hänelle häikäilemättömän ilmeen. Tuota muutosta ei ollut saanut aikaan yksin rakastuminen, vaan hänet oli muuttanut -- sota! Se oli muovaillut hänet uudelleen. Tuo ehdoton luottamus omaan itseensä, kyky olla välittämättä entisistä -- yhdistettynä raakaan voimaan... Niin, näin täytyi kaiketi olla, muutoin ei saavutettaisi voittoja! Eihän häntä käynyt mistään nuhteleminen!

Rudolf oli kääntynyt ovea kohden, mutta hän viivähti vielä: tahtoikohan äiti vielä sanoa jotain?

Äiti katsoi häneen silmin, joissa kuvastui rakkaus ja tuska. Tuossa seisoi hänen poikansa hänen edessänsä, -- lapsi ja samalla mies! Kaikki toiveet, joita hänellä oli ollut häneen nähden, kaikki tulevaisuudentuumat, jotka hän oli kohdistanut tähän, juuri tähän poikaan, hänen moninaisiin lahjoihinsa, opintoihinsa -- kaikki näki hän tuhotuiksi! Kuinka voisi hän saavuttaa ainoankaan noista päämääristä, jos hän nyt jo ottaisi avioliiton kahleet kantaaksensa? Niin, toiveisiin nähden kävi hänen kuten tuhansien ja taas tuhansien äitien. Onnelliset ne, joiden ei tarvinnut luopua _kaikista_ toiveista!

Hän näki edessään lukemattoman joukon vaikeroivia, surevia, murtuneita äitejä. He raastoivat tukkaansa, he löivät rintoihinsa, heidän valitushuutonsa kohosi taivaalle yhtä voimakkaana, yhtä kammottavana kuin Hekuban päivinä.

Ja etumaisena kulki Krügerin leski, kasvot kuihtuneina, surujen uurtamina. Kuin varoittavasti kohotti hän kätensä Hedwigiä kohden: "Pahinta on, jos on eronnut toisistaan epäsovussa!"

Ei, ei! Hedwig olisi halunnut huutaa ääneen: ei sitä, sitä ei ainakaan! Ei koskaan ollut hän rakastanut kiihkeämmin kuin juuri tänä hetkenä ja juuri tätä poikaa Hän kurotti kätensä häntä kohden, hänen äänensä vapisi: "Poikani! Olemme jo kerran taistelleet keskenämme, -- sinä tahdoit sotaan, minä en olisi tahtonut päästää sinua, -- en tahdo enää toistamiseen taistella kanssasi!"

"Se ei sinua hyödyttäisikään, ei enempää kuin silloin. Ja joskin yhä vielä kutsuisit sitä kuten eilen: mielettömyydeksi, lapsellisuudeksi, -- sanopa minun puolestani vaikka hulluudeksikin, niin en sittenkään voi elää ilman Anna Mariaa. Minun täytyy -- -- -- minun täytyy! Tahdon voittaa onneni!"

"No sitten!" Äidin huulet värähtelivät, mutta hänen vapiseva äänensä oli käynyt levollisemmaksi. "No, Jumalan nimessä sitten! En tahdo enää panna mitään esteitä tiellesi. Isäsi kanssa saat itse siitä sopia. Minä --" hänen äänensä tukehtui, hän ei voinut puhua enempää.

"Äiti!" Rudolf tarttui hänen molempiin käsiinsä, nuoruuden hillittömyydellä tempaisi hän hänet syleilyynsä. "Ah, tiesinhän että olet kiltti äitini!" Hän hyväili äidin kylmiä poskia. "Ja Anna Maria ajatteli, ettet sinä enää pidä hänestä. Mutta pidäthän sinä toki, eikö totta, äiti, jo minullekin mieliksi."

Äiti nyökkäsi vaieten. Hänen päänsä oli vaipunut pojan olalle, tämä ei voinut nähdä hänen kasvojansa. Ei hän nähnyt, kuinka ne värähtelivät ja vavahtelivat. Hän työnsi äidin luotansa. "Äiti, nyt noudan Anna Mariani luoksesi!" Hän riensi ovelle, nyt ei äiti enää pidättänyt häntä.

Hän seisoi tuijottaen eteensä kuin olisivat hänen ajatuksensa olleet toisaalla: Uhri se oli ollut -- suuri uhri. Mutta muut äidit olivat uhranneet vielä äärettömän paljon enemmän. Nyt oli uhrien aika!

Hitaasti pyyhkäisi hän kylmällä kädellään kylmiä kasvojansa, epäjärjestykseen joutunutta tukkaansa. Hän pakotti itsensä hymyilemään.

X.

Punaisen tiilikirkon kellot soivat. Kirkko oli keskellä muinoista kylää, mutta sen kellojen sointi kaikui kauas yli uusien huvilakatujen aina kedoille saakka. Minkätähden soitettiin? Oliko jälleen saatu voitto? Tähän aikaan päivästä ei pidetty maahanpaniaisia, -- voittoa se kaiketi tarkoitti. Mutta missä?

Gallipoli oli puhdistettu vihollisista, englantilaiset olivat lähteneet tiehensä kovien otteluiden alaisina olleilta Dardanelleilta. Turkkilaiset olivat puolustautuneet uljaasti, suurin tappioin oli vihollisen täytynyt nousta laivoihinsa, nyt vallitsi siellä rauha, kuolemanhiljaisuus. Mikä oli säästynyt puolikuulta, sen olivat rutot surmanneet. Kanuunat vaikenivat, ainoastaan haaskakotkat rääkkyivät autiolla rannalla. Ja lännessä oli myöskin rauhallista, -- ainoastaan vähäisiä tykki- ja miinataisteluita, toisaalla voitettu pala juoksuhautaa, toisaalla menetetty; se oli kuin nousu- ja pakoveden vaihtelua. Itäisellä sotanäyttämöllä Galitsiassa ja Bessarabian rajalla oli kaikkialla torjuttu venäläisten hyökkäykset, yli kaksituhatta kaatunutta oli heiltä äskettäin jäänyt taistelukentälle. Venäläisillä oli kyllä väkeä, väkeä lukematon määrä; kuin heinäsirkkaparvia, jotka pimittävät ilman, tuli sitä uudelleen ja yhä uudelleen. Ratkaisevaa voittoa ei sielläkään voitu saavuttaa. Volhyniassa, Dniesterin varrella ja Czartoryskyn luona -- ken muistikaan kaikki nuo nimet! -- kävi samoin. Tyrolin rintamalla, jäätyneessä, lumipeitteisessä vuoristossa keskeytti talvi sotatoimet; Görzin tienoilla tai Gardaseen varrella paukahtelivat tuon tuostakin italialaisten kanuunat. Ainoastaan Montenegrossa oli eloisampaa. Siellä hyökkäsivät keisarillis-kuninkaalliset joukot talvista Karstia vastaan. Loveen, mereltä päin täysin voittamattomalta näyttävän jyrkän vuorimuurin ylin, lujasti linnoitettu huippu, oli valloitettu -- tarkoittaisikohan soitto jo Cettinjeä?

Esikaupungissa ilmestyvän lehden toimistossa ja telefonivirastossa tiedusteltiin asiaa uteliaasti ja hermostuneesti.

Soitettiin vain häitten takia. Mutta voittoa se sittenkin merkitsi, hyvin nopeatakin voittoa! Isä Bertholdi oli myöskin antanut myöntymyksensä. Järkisyitä ei liioin otettu huomioon näihin aikoihin, kiihkeämmin kuin koskaan vaati nuoruus oikeuksiansa. Vaikea oli isän ollut suostua nuoremman poikansa ajattelemattomaan tekoon, joskin hän käsitti poikansa mieltymyksen tuohon kauniiseen tyttöön ja oivalsi hyvin ettei Rudolf tyytynyt epämääräisiin tulevaisuudentoiveisiin. Kenpä voi sanoa: Sodan _jälkeen?!_

Nuori pari ei tänään nähnyt iloisia kasvoja ympärillään. Rouva von Lossberg oli saapunut, täydessä surupuvussa miehensä jälkeen ja huolestuneena vanhimman poikansa takia, jonka tila oli arveluttava, päättäen viimeksisaapuneesta kortista, jota ei ollut kirjoittanut hän itse, vaan sairaanhoitajatar. Mielellään olisi hän halunnut iloisesti toivottaa tyttärellensä onnea, mutta tuo aivan odottamaton tieto näistä sotavihkiäisistä sekä kiireellinen matka olivat kysyneet hänen hermojansa liiaksi. Tuo nainen, joka oli hiljaisella mielenlujuudella painanut umpeen puolisonsa silmät, itki nyt ääneen: vieläkö nyt tämäkin lisäksi! Iloitsemisen taito oli käynyt hänelle oudoksi. Ja oliko nyt sitten syytä iloita? Aineellisessa suhteessa oli Anna Marian tulevaisuus tosin turvattu, taistelua toimeentulosta ei hänen kylläkään tarvitsisi käydä --, mutta entä jos nuori aviomies kaatuisi tai tulisi raajarikoksi? "Oletko sitäkin punninnut?" kysyi hän itkien tyttäreltään, kun tämä nauraen kiiruhti häntä syleilemään. Rouva von Lossberg oli tuossa suuressa Reinin viereisessä linnoituksessa nähnyt hyvin paljon nuoria leskiä.

Oliko tuo onnentoivotus?! Mutta morsion silmät eivät himmentyneet. Hän oli vain hetken aikaa ihmeissään, sillä hän oli ajatellut, että äiti ottaisi riemuiten osaa hänen iloonsa. Mutta hänen onnentunteensa ei silti vähennyt, se täytti hänen mielensä kuin ylitsevuotavan pikarin. Lempeän anteeksiantavasti silitti hän äidin kuihtunutta poskea. "Sinä olet niin arka, ethän ole ennen ollut tuollainen. En ymmärrä sinua ollenkaan. Tietysti olemme ottaneet huomioon kaikki mahdollisuudet. Olemme jutelleet kaikesta, Rudolf ja minä. Onhan meillä ikää kylläksi, tiedämme mitä teemme. Ja, äiti", -- hänen loistava katseensa muuttui vain silmänräpäyksen ajaksi vakavammaksi, -- "tulkoon nyt mitä tahansa! Ja jos niin täytyisi käydä, tahdon mieluummin olla hänen leskensä, kuin etten olisi ollut hänen vaimonsa." Äiti pani nopeasti kätensä hänen suullensa.

Oli hyvä, että molemmat nuorimmat Lossbergit olivat saaneet kadettikoulusta luvan tulla häihin. Egon ja Ewald tunsivat itsensä sangen tärkeiksi henkilöiksi, he oikoivat univormupukuista vartaloansa. Toivottavasti kestäisi sotaa niin kauan, että hekin vielä pääsisivät mukaan. Anna Maria ei ollut tavannut veljiänsä isänsä kuoleman jälkeen, ja silloin oli kaikki ollut niin surullista. Mutta nyt kiusoitteli hän heitä, nauroi ja oli vallaton.

"Sinun ei pidä niin usein pudistaa päätäsi", sanoi Bertholdi salaa rouvallensa. Tämä puristi hänen kättänsä: hyvä oli, että hän oli häntä siitä huomauttanut, ei hän ollut itse huomannut niin tehneensä. Eikö tämä morsian sitten lainkaan ajatellut mikä tulevaisuus häntä odotti? Hetkinen onnea vain, viikko vain vielä, ja lisälomakin olisi lopussa -- ja sitten seuraisi pitkä, pitkä odotus. Postin odottaminen jännitetyin mielin, tuskallinen levottomuus, ainainen pelko pahimmasta, Rudolf oli oikeassa, hän lienee todellakin ollut liian vanha käsittääkseen niitä tunteita, jotka tekivät nuo nuoret sokeiksi ja kuuroiksi. Salaa tavotteli hän jälleen miehensä kättä. Kuinka hyvä olikaan, että hän oli täällä! Itse puolestansa hän synkkine aavistuksineen tunsi olevansa kuin kovan onnen profeetta, vaivoin vain kykeni hän esiintymään tyynen ystävällisenä. Hänen sydämessään riehui yhä vieläkin taistelu; jospa tuo tyttö ei ikinä olisi tullut taloon! Hänen kiintymyksensä Anna Mariaan oli tykkänään kadonnut.

"Sinä olet mustasukkainen", sanoi hänen miehensä. "Enemmän kuin kaikki tulevaisuudenhuolet vaivaa sinua se, että sinun nyt täytyy jakaa poikasi rakkaus toisen kanssa."

Hän painoi päänsä alas: eikös sekin ollut vaikeata? Ei koskaan, ei koskaan hän olisi taistelutta antanut suostumustaan, ellei rouva Krügerin synkkä kuva olisi varoittavana varjona langennut hänen tiellensä.

Heidän lähtiessään kirkkoon alkoi sataa. Sadepisaroita morsiamen seppeleessä, -- ne tuottaisivat onnea! Miksi ei hän tulisikin onnelliseksi, -- olihan hän rikas, kaunis, nuori! Uteliaat katselijat, joita oli runsaasti kokoontunut kirkon edustalle, olivat haltioissaan. Suopea mumina tervehti kaunista morsianta hänen laskeutuessaan vaunuista. Olipa hän hieno! Valkoista silkkiä oli hänen pukunsa, utuisena ja monipoimuisena verhosi häntä morsiushuntu, laskeutuen alas pyöreästä myrttiseppeleestä. Eikä hän ollut kalpea, kuten morsiamet enimmäkseen, vaan hänen kasvonsa olivat kukoistavat kuin ruusu. Ja kuinka sorea olikaan sulhanen! Hiukan nuori tosin vielä!

"Se vika vähenee päivä päivältä", sanoi eräs vanha vaimo.

Sulhasen äiti kuuli kaikki nuo arvostelut, hänen aistinsa olivat tänään tarkemmat kuin olisi ollut suotavaa. Hän huomasi kaikki nuo uteliaat, ihailevat, osaaottavaiset, kateelliset katseet. Hän tunsi sadepisaroita päässänsä, ne tuntuivat hänestä kuin kyyneleiltä. Kirkon sisäänkäytävää koristavain havuseppelten tuoksu tunki hänen nenäänsä, hän tunsi karvaan ma'un huulillansa. Hän ei kuullut ainoastaan urkujen ääntä, joka tulvahti heitä vastaan avoimesta kirkonovesta, hän kuuli myöskin joka kuiskauksen läheisyydessään.

"Kunpa nuori aviomies vain palaisi takaisin!" sanoi joku. Siihen vastasi toinen: "Älkääpä tuossa pahoja ennustelko!"