Part 8

Mitä merkitsi taistella omaa itseään vastaan, sitä ei Erich Dombrowski ymmärtänyt. Mutta sen hän ymmärsi, että tuo ankara rouva myöskin oli hyvä. Kun hänen sisarensa Minna aikoi heittää kadulta ottamaansa lokaa Dietrichin sikaripuodin akkunaan, lyödä paiskasi hän sen pois hänen kädestänsä, sanoen: "Mitä sanoisikaan isä, joka on sodassa?" Ja vakuuttavasti hän jatkoi: "Hän itkisi siitä kuullessaan."

"Ei toki, ei isä itke", sanoi Minna.

"Itkeepä kyllä!" Erich veti sisarensa pois ja työnsi häntä selästä edellään.

Gertrud mietiskeli, että kunpa joku huolehtisi hänenkin pienokaisestaan. Poika oli jo virkeä eikä halunnut enää nukkua vaunussa kaiken päivää. Jokaisena vapaahetkenään otti Gertrud hänet mukaansa ulos ja leikki hänen kanssaan, opettaen häntä jo seisomaan. Jalat kyllä jo kantoivat, mutta juoksusta ei vielä tullut mitään, hän kaatui kumoon. Enimmäkseen hän ryömiskeli. Mutta lattia oli kylmä, siinä ei ollut mitään mattoa, ei edes olkimattoakaan, lautojen välisissä raoissa kasvoi homesieniä, rakennus oli kostea, kun ei sillä ollut mitään suojaa tuulta ja sadetta vastaan. Juuri Gertrudin huoneen ulkoseinään iski sade pahimmin, ja kun ulkona pakasti, kimmelsivät ohuessa seinässä jääkristallit sisäpuolellakin. Mutta kaikki tuo olisi vielä mennyt mukiin, jos hänellä vain olisi ollut enemmän aikaa hoidella lastansa. Ensin rautatiematka, sitten vielä pitkä kulku työpaikalle. Mutta hän ei löytänyt mitään asuntoa läheisyydessä.

Tänään tunsi hän jotain epätoivon tapaista, voidessaan vasta myöhään illalla ottaa lapsen käsivarrelleen, kulkeaksensa sen kanssa edestakaisin huoneessa. Hän oli puolikuollut väsymyksestä: hän oli noussut varhain, matkustanut kaupunkiin, tehnyt kauan työtä, nauttimatta päivälliseksi muuta kuin leipää ja hiukan kahvia --, nyt olisi hän kernaasti mennyt levolle, mutta pienokainen halusi nyt leperrellä. Poikasen kasvot olivat pöhöttyneet, hän oli nähtävästi itkenyt kauan. Eikö Minka Dombrowski sitten ollut lainkaan välittänyt lapsiparasta?

Gertrud aukaisi huoneensa oven ja huusi pimeään eteiseen. Kenties Minkalla oli vielä vähän vaikeata. Huoneessa oli kylmä, ohuen kynttilän lepattavassa valossa näki hän jääkristallien kimmeltävän seinässä. Huutoonsa ei hän saanut vastausta, kylmä tiilieteinen tuijotti häntä vastaan äänetönnä ja synkkänä kuin hauta; äkkiä tempaisi hän oven jälleen kiinni.

Viereisestä huoneesta, jossa lapset nyt nukkuivat -- äiti oli toimittanut heidät sinne, kun alhaalla muka oli lämpimämpi --, kuului liikettä. Väliseinään kolkutettiin hiljaa. Nyt kuului kuiskaus: "Onko jotain tapahtunut?"

"Eikö äiti ole siellä?"

"Ei."

"Äiti on kyllä kotona", äänteli Minna.

Mitä poika vielä kuiskasi seinän takaa, sitä ei Gertrud ymmärtänyt. Hän aavisti, mitä se oli, -- ylhäällä oli kaiketi vieraita. Voi tuota naista! -- miten tämä kaikki päättyisikään? Nyt oli hänellä siis jo joku luonansakin! Gertrudia olisi haluttanut jälleen temmata ovi auki, nousta ylös portaita, jotka jyrkästi kuin tikapuut kohosivat ullakkokamarin ovelle, ja lyödä nyrkkinsä oveen: "Hävetkää toki!" Hän oli kuin tukehtumaisillaan. Mutta sitten hän hillitsi mielensä: mitä häneen koski, mitä tuo nainen teki! Oliko _hänellä_ oikeutta esiintyä hyveen tulkkina?

Vavahtaen lykkäsi Getrud salvan ovensa eteen. Häntä kammotti vieras mieshenkilö heidän yksinäisessä talossansa. Kunpa vain Dombrowski palaisi! Dombrowskiko --?! Hänen päätänsä kuumotti tuota ajatellessa. Ei, ei hänen pitänyt tulla, -- mutta jos tulisi rauha, jospa vihdoinkin tulisi rauha! Se parantaisi sentään monta seikkaa. Hänelle itsellensä se tosin ei toisi paljoa mukanansa, -- ei rakastettua, josta päivän huolet jo olivat hänet loitontaneet niin kauas, mutta joka tänään taas tuntui hänestä niin läheiseltä, niin ihmeellisen läheiseltä! Tuo mies, jonka hän tiesi olevan ylhäällä Minkan luona, sekoitti hänen ajatuksensa. Kaikenmoisia mietteitä tuli hänen mieleensä, salaisia muistoja ja myös nuhteita hänelle itsellensä. Muistot olivat sentään voimakkaammat.

Kylmästä väristen ja muistojen järkyttämin mielin paneutui Gertrud levolle jääkylmään vuoteeseensa. Hän otti pienokaisen viereensä ja veti peitteen korvillensa. Tapahtuipa ylhäällä mitä tahansa, niin ei hän tahtonut sitä kuulla eikä nähdä. Yhdestä seikasta oli hän kuitenkin selvillä: täältä oli hänen lähdettävä tiehensä. Mutta minne --?!

Seuraavana päivänä vaikutti Minka Dombrowski hiukan aralta. Hänen mustat silmänsä katsoivat syrjään, kun Gertrud kysyi: "Ettekö kuullut, kun minä huusin eilen illalla?"

Hänellä oli ollut hammassärkyä, sanoi hän, ja hän oli sitonut paksun liinan päänsä ympärille. Hänen terveet, vahvat hampaansa kimmelsivät hänen nyt hämillään nauraessaan.

Gertrud ei sanonut siihen sen enempää. Hänen päänsä tuntui raskaalta, hän oli nukkunut huonosti. Myöhään yöllä oli hän kuullut askeleita, tuon poistuvan miehen askeleet, ja hänen kynnyksensä alta oli näkynyt valoa Voi hyvä Jumala, -- entä Dombrowski -- Dombrowski-parka!

Koko päivän hän suruissaan ajatteli tuota petettyä miestä. Kun hän illalla tuli kylmänkoleassa talvi-ilmassa työpaikaltaan asemalle, matkatakseen kotiin, tuntui hänestä yksin Berlinikin vaikuttavan surumieliseltä. Tuonkaltaisena ei hän ollut vielä koskaan ennen sitä nähnyt, johtuiko se vain hänen omasta mielentilastaan, vai oliko siellä todellakin niin alakuloista ja tyhjää, kuin hänestä tänään tuntui? Kulkihan siellä vielä ihmisiä, kulki paljonkin, mutta ne näyttivät rientävän tietänsä kiiruusti ja äänettöminä. Ei missään näkynyt huvikseen vetelehtiviä kulkijoita, ei nurkissa seisoskelijoita eikä näyteakkunoiden katselijoita, ei tuota hyörinää ja touhua, joka muutoin vallitsi kaduilla. Ja yötaivas, joka tumman verhon kaltaisena avartui yli jättiläiskaupungin, ei kajastanut mitään loistavaa valohohdetta. Ja suuret kauppahuoneet, joiden nimet muutoin olivat olleet nähtävänä kirjavassa värivalaistuksessa, rivinä kultaisia, hopeisia, monivärisiä tähtösiä, olivat nyt jättäneet tämän ilmoittamistavan.

Synkkä tunne, jonka aiheuttajasta hän ei ollut täysin selvillä, valtasi hänen mielensä. Tulisiko aika yhä tukalammaksi? Kuinka kävisi silloin hänen, köyhän työläisnaisen, yksinäisen äidin, jolla oli isätön lapsi?! Hänen mieltänsä ahdisti niin tuikeasti, että hän olisi mieluummin heittäytynyt junan eteen, kuin mennyt vaunuun. Minne hän silloin joutuisi, mistä saisi turvaa? Kaikilla muilla oli jokin turvapaikka maailmassa, hän yksin oli ilman, kokonaan oman onnensa nojassa. Ja väsynyt hän oli ja nälissään. Hänelle tuli ohimenevä ajatus: entä Gustavin äiti? Jos hän menisi hänen luoksensa, ei hän varmaankaan sulkisi häneltä oveansa. Mutta sitten hän näki edessään tuon vaimon ankaran katseen, ja vanha viha valtasi jälleen hänen mielensä: kuinka toisin olisikaan ollut, ellei tuota vaimoa olisi ollut olemassa! Ei ikinä hän menisi hänen luoksensa. Pyörien alle, pyörien alle, silloin on tuska lopussa!

Otsa vaunun hikiseen akkunaan nojaten, tuijotti Gertrud ulos pimeyteen, jonka lävitse he täristen kulkivat. Häntä kammotti kotimatka, joka kävi tuulisen kentän poikki, häntä kammotti hänen kylmä huoneensa ja elämä yleensä. Syvään huoaten kohotti hän otsansa akkunasta ja nojasi silmät ummessa päänsä istuimen puuseinään.

"Voitteko pahoin?" Käsi kosketti kevyesti hänen käsivarttansa. Pelästyneenä aukaisi hän silmänsä. Hän ei ollut ollenkaan huomannut, että juuri viime hetkenä ennen lähtöä joku oli temmannut auki vaununoven ja tullut nopeasti sisään.

Nainen, jolla oli yllään kallisarvoinen turkki, ei soveltunut ollenkaan kolmanteen luokkaan, mutta hän esiintyi kuin olisi hänen tapanansa ollut matkustaa täällä. Vaimolle, joka sankakoppa sylissään istui ahtaalla hänen rinnallaan, pyrki hän ystävällisesti tekemään tilaa. Pienelle vastapäätä istuvalle pojalle, joka potki häntä ilmassa riippuvilla jaloillaan, hän sanoi: "Pidäpä jalkasi hiljaa, poikaseni!" -- mutta samalla hän katsoi häneen ystävällisesti.

Rouva von Voigtin huomio kiintyi tuohon kalpeaan riutuneeseen naiseen, joka häntä vastapäätä ummessa silmin nojasi kovaan seinään. Kuinka paljon tuollaisia kasvoja näkikään nykyisin! Äänessä, joka teki tuon kysymyksen Gertrudille, ei ollut uteliaisuutta. Rouva von Voigt tunsi sen itse: sodan aikana oli säälintunne hänen sydämessään kasvanut ja kehittynyt, kuten linnun siivet kasvavat, kun niitä lakataan leikkaamasta; hänen yhteiskunnallinen asemansa ja kasvatuksensa olivat pitäneet häntä määrätyissä rajoissa, nyt toimivat hänen tunteensa vapaammin.

Gertrud oikaisihe ja pani karvalakkinsa paikalleen. Hän tunsi noiden kirkkaitten silmien tutkivan katseen. Tylysti ei hän sentään voinut esiintyä, vaan sanoi: "Kiitoksia kysymästänne, voin kyllä hyvin, olen vain väsyksissäni."

Miellyttävät kasvot! Rouva von Voigt silmäili hänen sormiansa, jotka olivat täynnä neulan jälkiä, hänen paljaita käsiänsä. Nuo kasvot olivat ilmehikkäät, eivät aivan tavallisen työläisnaisen kasvot. "Te kai käytte työssä Berlinissä? Asutteko tekin täälläpäin?"

Gertrud hymyili kiitollisena, -- kuinka kauan siitä olikaan, kun kukaan oli osanotolla tiedustellut hänen elämäänsä!

"Minä neulon reppuja", vastasi hän hiljaa. Hän kumartui aivan lähelle rouva von Voigtia, eihän toisten tarvinnut kuulla mitä he puhuivat.

Nyt näki rouva von Voigt aivan edessään parin silmiä, jotka olivat itkeneet niin paljon, että niistä oli nuoruudenhohde häipynyt. "Ansaitsetteko te hyvin?"

"Neljä markkaa viisikymmentä, jos teen työtä koko päivän. Aikaisemmin neuloin sotamiesten viittoja, sillä ansaitsin paremmin. Mutta pelkään että reppujen neulominen myöskin pian on lopussa, ei ole nahkaa. Enkä tiedä mitä sitten teen!" Synkkä, suljettu ilme tuli hänen ruskeisiin silmiinsä: "Ehkä saan vielä ryhtyä katuja lakaisemaan, -- ken tietää!" Mielenkatkeruus toi nuo sanat hänen huulillensa, oli kuin vieraan rouvan katseet olisivat pakottaneet hänet paljastamaan sisimpänsä. "Pystyisin kyllä konttorityöhönkin, olen sitä harjoitellut. Mutta kukaan ei ota minua!"

Eikö tuo kajahtanut kuin mitä syvimmän tuskan huudahdukselta? Rouva von Voigt pani kätensä rauhoittavasti noille pistosten repelemille sormille. Toiset matkustajat olivat jo alkaneet tarkata, ja hän lausui siksi kuiskaten: "Tyyntykäähän nyt! Puhumme siitä toisen kerran. Ettekö tahdo tulla minun luokseni?" Hän mainitsi nimensä ja osoitteensa.

Gertrud säpsähti. Ihme ettei hän ollut tuntenut häntä heti. Sehän oli Minka Dombrowskin ylhäinen tuttava. Arasti sopersi hän: "Kiitoksia!" Sitten hän vaikeni.

Rouva oli vielä nyökännyt hänelle: "Siis näkemiin!" Gertrud tunsi täydelleen hänen ystävällisyytensä, mutta hänen luoksensa ei hän sittenkään aikonut mennä. Mitä tiesi tuo ylhäinen nainen hänen hädästänsä?!

Kulkiessaan Dietrichin tupakkapuodin ohitse, tuli hän äkkiä ajatelleeksi, ettei hän ollut nähnyt Margaretaa varsin pitkään aikaan. Sisäiset ja ulkonaiset kärsimykset olivat saattaneet hänet unohtamaan hänet tykkänään. Hän loi katseen näyteakkunasta sisään, rouva Dietrich seisoi tiskin takana tuossa huonosti valaistussa pienessä puodissa. Tällä haavaa ei siellä ollut mitään harmaatakkeja sikareja ostamassa. Gertrud meni nopeasti sisään ja kysyi Gretcheniä.

"Kas, neiti Hieselhahn!" Rouvan pieni muoto näytti tänään vielä pienemmältä. "Gretchen ei ole kotona."

"Onko hän vielä sentraalissa?"

"Sentraalissako? Eihän hän ole siellä enää ollenkaan toimessa. Ettekö ole tiennyt sitä?" Äiti oli peräti ihmeissään.

"En ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin."

"Ja kumminkin hän alinomaa sanoo menevänsä teidän luoksenne. Hyvä Jumala", -- hän alkoi itkeä, -- "en tiedä lainkaan miten hänen laitansa on. Hän on niin kovin hermostunut. Väliin hän sanoo niin, väliin näin. Hänellä oli jonkun aikaa lomaa, mutta nyt hän on tykkänään sieltä poissa. Telefonineidin toimi onkin perin raskasta. 'Äiti', sanoi hän, 'et usko mitä kaikkea siinä saa kuulla. Ja eihän voi olla aivan ajattelematta sitä mitä kuulee.' Minusta on hyvä, että hän luopui toimestaan, niin vaikeata kuin se toisaalta onkin. Minunhan on nyt yksin huolehdittava toimeentulostamme."

"Pianhan hän menee naimisiin", lohdutteli Gertrud.

"Luuletteko niin?" Äidin huolestunut katse kävi vielä huolestuneemmaksi.

"Mitä tietoja hänellä on ollut sulhaseltaan? Voiko hän hyvin? Eikö hän pian tule tänne?"

"Tiedättekö, neiti Hieselhahn", -- rouva meni aivan lähelle häntä ja alkoi puhua kuiskaten -- "sehän se juuri on pahinta. Väliin hän sanoo: 'Hän tulee ylihuomenna', ja sitten hän nauraa ja iloitsee aivan mielettömästi, -- toisen kerran hän sanoo: 'Hän on haavoittunut', ja sitten hän suree ja huolehtii. Väliin hän sitten sanoo: 'Ei hän tule koskaan!' ja itkee itsensä puolikuolleeksi. Hyvä neiti, vakuutan teille, että siitä voi mennä sekaisin. Eihän minusta edes ollut näin kauheata silloin, kun mieheni sairasti pitkäaikaista vesitautia ja sitten kuoli, kuin se mitä Gretchenin vuoksi saan kokea. Ajatelkaas, äskettäin hän heittäytyi erään harmaatakin kaulaan, joka oli täällä sikareja ostamassa. Samassa hän päästi huudon, joka yhä vieläkin soi korvissani. Mies nauroi makeasti: 'Ei niin kiihkeästi!' Hän oli nainut mies eikä enää aivan nuorikaan. Gretchen näki hänet vain selästäpäin, nehän ovat kaikki yhdennäköisiä. Mutta sitten hän sulkeutui huoneeseensa. Turhaan rukoilin ovella: 'Avaahan nyt toki!' Olin oikein kovassa tuskassa. Ja sitten täytyy vielä seista täällä puodissa ja olla ystävällinen eikä voi edes sanoa miksi laskee väärin tai antaa väärin takaisin. Tunnen vielä pelästyksen luissani enkä pääse siitä enää eroon. Kunpa sota vain edes pian loppuisi!"

"Minun täytyy nyt lähteä", sanoi Gertrud ahdistetuin mielin.

"Viipykää toki vielä hiukan", pyysi rouva, "ehkä hän tulee pian".

"Minne hän sitten on mennyt?"

"Sitä en tiedä, enhän minä uskalla kysyä, silloin hän suuttuu. Minun täytyy antaa hänen toimia aivan mielensä mukaan. Mutta niin hullusti kuin nyt ei ole ollut koskaan ennen: hän kirjoittaa hänelle alinomaa, hän ei tee muuta kuin kirjoittaa kirjeitä ja lähettää kääröjä: leivoksia, suklaata, konvehteja, koleralääkkeitä, piparminttua, makkaraa, sukkia. Mieluummin hän itse näkee nälkää, varakkaitahan me emme ole." Rouva väänteli käsiänsä: "Hyvä neiti, en tiedä mikä minun on, olen niin levoton!"

Levottomaksi oli Gertrudkin käynyt. Kunpa vain voisi vaikuttaa Gretcheniin, saada hänet rauhallisemmalle mielelle. Tätä juuri ajatellessaan tunsi Gertrud kuinka kaksi käsivartta kietoutui kiihkeästi hänen ympärilleen, hänet pysähdyttäen. "Trude!"

Gretchenhän se oli! Tuliset suutelot hehkuivat Gertrudin huulilla.

"Mainiota että saan tavata sinut. Olen niin onnellinen, niin onnellinen. Trudeni, nyt tulee hän pian, nyt vietämme häät! Tänään olin Hertzogilla, olen ostanut valkoista silkkiä morsiuspuvuksi. Kaunis en kylläkään ole, sen tiedän varsin hyvin, mutta sitten tulen olemaan kaunis. Trudeni, rakas Trudeni!" Yhä uudelleen syleili hän ystävätärtään. Hänen silmänsä loistivat huonosti valaistun kadun puolipimeässä.

"Onko hän kirjoittanut milloin tulee?"

"Ei vielä aivan tarkoin. Mutta tiedätkö" -- Margareta Dietrich nojasi raskaasti ystävättärensä käsivarteen ja kulki hänen kanssaan edelleen, -- "tänään päivällisen jälkeen olin paneutunut hieman lepäämään ja nukahdin, silloin tuli hän huoneeseen. Hän tuli vuoteeni ääreen. Hän kumartui ylitseni ja suuteli minua -- oi, Gertrud!" Margareta veti syvään henkeä, hänen käsivartensa vapisivat, väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. "Ja hän sanoi: 'Ole varuillasi -- tulen pian!' Silloin nousin heti, puin ylleni ja läksin Berliniin ostoksille Hertzogin liikkeeseen. Myrttiseppeleen ostin myöskin samalla. Tahdotko nähdä, Trude?"

Hän aikoi avata käärön ja laatikon, joita kantoi.

"Ei, ei, ei nyt!" Gertrud esteli häntä, hän tunsi kammoa tuota tyttöä kohtaan. "Mene kotiin, Gretchen, äitisi on levoton sinusta."

Gretchen pudisti kärsimättömästi päätänsä. "Odottakoon vaan! Odottaa olen minäkin saanut. Kuule, etköhän sentään tahtoisi nähdä tätä seppelettä ja pukuani? Ne ovat niin kauniit. Mennään tuonne lyhdyn alle!"

Gertrud riuhtaisihe irti. "Mene kotiin, minun täytyy myöskin mennä!" Hän kiiruhti pois, hän ei enää kuullut mitä toinen huusi hänen jälkeensä. Epämääräisen kauhun valtaamana kiiti hän nopeasti eteenpäin. Voi hyvä Jumala tuota sotaa -- tuota sotaa! Gretchenhän tuntui olevan aivan sekaisin. Arasti katseli hän ympärilleen: eikös hän itsekin tänä iltana kuullut kaikkialla kuiskailua? Pidätettyä naurua, suuteloita?

Pimeässä liikuskeli rakastavia pareja. Eivät ne välittäneet kylmästä eikä tien loasta. Sotamorsiamet riippuivat sotamiestensä kaulassa. Talven alusta saakka oli täällä ollut sotaväkeä majoitettuna, hiljainen esikaupunki oli juuri omiansa rakkausseikkailujen tyyssijaksi. Ketäpä muita täällä enää olisi iltamyöhällä liikuskellut yksinäisillä teillä?! Ei kukaan häirinnyt sotamiestä ja hänen tyttöstänsä. Moni, jolla jo oli morsian kotona odottamassa, alkoi täällä huvin uudelleen alusta. Sota yllytti yhä kiihkeämpään eloon. Mitä kammottavammat kauhut odottivat rintamalla, sen tulisemmaksi kävi täällä rakastelu. Täytyihän käyttää hyväkseen aikaa, joka vielä oli käytettävissä.

Pimeissä käytävissä seisoivat rakastavaiset. Joskin puut olivat lehdettömiä, soivat leveät rungot kumminkin suojaa. Huvilain ovisopukoissa, puutarhojen aitain takana he piiloskelivat. Oli kylmä, ja kumminkin kävi kuin kuumeinen hengähdys läpi talviyön, kiihkeä myrsky riehui puitten oksissa ja ihmisten sydämissä.

Gertrud oli nyt ulkona korkotiellä. Kedoilta tuli tuulenpuuska, joka tempoili häntä mukaansa, puskui kylmää häntä vastaan, niin että hänestä tuntui kuin olisi hän ollut apposen alaston.

Minkaa ei näkynyt, ei kuulunut, talon yksinäinen ulkoeteinen ammotti synkkänä häntä vastaan. Kun Gertrud avasi huoneensa oven, kajahti hänelle vastaan hänen hylätyn lapsensa itku.

IX.

Rouva Bertholdille saapui kirje rouva von Lossbergilta. Tämä pyysi että Anna Marialle ilmoitettaisiin varovasti että hänen vanhin veljensä, joka jo kauan sitten oli saanut käskyn lähteä Balkanille, oli sairastunut Makedoniassa Vardarin läheisyydessä lavantautiin. Hän oli kyllä jo itse kirjoittanut Sofian sairaalasta, mutta kirjoitus oli niin vapisevaa, niin epäselvää, ettei sitä ollenkaan voinut tuntea hänen aikaisemmin niin tarmokkaaksi käsialakseen. Rouva von Lossberg kirjoitti aivan levollisesti. Tämä vanhin poika, oiva upseeri, jota odotti loistava tulevaisuus, oli ollut hänen miehensä ylpeys. Kyllähän hän paranisi, suuressa bulgarialaisessa sairaalassa hän kyllä saisi hyvän hoidon, itse kuningatar oli lähettänyt saksalaiselle upseerille kukkia ja viiniä. Mutta Makedonian taisteluihin ei hän tietenkään enää voisi ottaa osaa, ja siitä oli äiti pahoillaan hänen tähtensä.

Anna Maria itki, kun rouva Bertholdi kertoi hänelle kirjeen sisällön: hänen rakas, herttainen, kaunis Jörginsä! Mutta pian hän jälleen tunsi lohdutusta: voihan Jörg sentään jo paremmin. Muut ajatukset ja tunteet täyttivät hänen mielensä.

Se, mikä oli alkanut leikin tavoin, näytti nopeasti kehittyvän täydeksi todeksi. Vain viisi päivää oli Rudolf Bertholdi ollut kotona, ja jo luulivat he molemmat olevansa selvillä siitä että heidän täytyi tulla toistensa omaksi, tehdä liitto koko elämäksi. Vielä ei Rudolf ollut puhunut Anna Marialle, mutta katseet, joita hän häneen loi, puhuivat selvää kieltä. Ja tyttönen odotti vain, milloin saisi heittäytyä hänen povellensa. Ei hän pystynyt ajattelemaan, ei punnitsemaan mitään, hän oli kuin kuumeessa. Kauhulla ajatteli hän illoin levolle käydessään: taasen yksi päivä mennyttä! Rudolfilla oli ainoastaan kaksi viikkoa lomaa. Kiihkeästi aaltoili tyttösen veri, kahdeksantoista ikävuotensa ajattelemattomuudella lykkäsi hän kaikki muut ajatukset luotansa, ei mikään tuottanut hänelle epäilyksiä, hän ei ylimalkaan harkinnut mitään. Ruusunhohde kirkasti hänen elämänsä, ja niin tulisi olemaankin, ikuisesti, ikuisesti!

Syynä siihen, ettei Rudolf Bertholdi vielä ollut lausunut ilmi tunteitaan tytölle, joka hänestä oli kaunein ja paras koko maailmassa, oli pieni hitunen punnitsemiskykyä, joka hänelle vielä oli jäänyt jäljelle ja joka häntä siitä pidätti, -- sillä olihan hän vielä niin nuori. Tuonkin hitusen riisti häneltä Emilia, jonka hän näki itkevän.

Emilia itkikin nykyisin päivät päästänsä. Tosin hän koetti salata kyyneleensä isäntäväeltään, erittäinkin herra Bertholdilta, mutta hänen lähdettyänsä ei hän enää niin välittänyt hillitä itseänsä, rouvahan kyllä tiesi hänen huolistansa. Nuorten herrojen ei hän luullut huomaavan mitään, muualla näyttivät niiden silmät olevan. Mutta Rudolf pyysikin häneltä selvitystä. Emilia oli ollut jo pari vuotta talossa ja oli usein auttanut häntä salaamaan jonkun kepposen. Ennen oli hän aina nauraen näytellyt valkoisia hampaitaan, ja muutos pisti Rudolfin silmiin.

Emilia ujosteli -- eihän hän voinut sanoa täyttä totuutta noin nuorelle ihmiselle. Niinpä hän siis kertoi hänelle surevansa sitä, ettei ollut mennyt kultansa kanssa naimisiin, ennenkuin tämä läksi sotaan. Nyt ei hän saanut rauhaa yöllä eikä päivällä, häntä vaivasi ainainen ikävä. Samassa hänen silmänsä jälleen kyyneltyivät.

Nuori mies silmäili häntä säälivästi; hänen kauniit kasvonsa olivat käyneet kapeammiksi eivätkä olleet enää niin pyöreät ja raikkaat kuin ennen. Ja hän nyökkäsi hänelle myöntävästi. Niin, tyhmästi hän oli menetellyt, kovin tyhmästi. Kun niin rakastaa toisiansa, niin on mentävä naimisiin. Miettiväisesti katsoi hän hetken eteensä, ja hänen melkein poikamaisilla kasvoillaan, joilla viikset vasta alkoivat versoa, kuvastui monenlaisia tunteita; sitten hän oikaisi itsensä äkkiä, ikäänkuin tehden lujan päätöksen. Molemmin käsin vetäisi hän univormutakkinsa suoraksi ja läksi sitten nopein askelin huoneesta. Missähän Anna Maria oli? -- --

Äiti istui yksin huoneessansa, ja hänen kasvoillansa oli surumielinen ilme. Nyt olivat hänen poikansa kotona, -- molemmat pojat -- ja kuinka hän olikaan siitä iloinnut! Mutta nyt ei kumminkaan kaikki ollut niin, kuin hän oli kuvaillut. Hän rypisti otsaansa, hänen katseensa synkistyi: Anna Maria oli tunkeutunut hänen ja hänen poikansa väliin. Rudolf ei välittänyt kenestäkään muusta kuin Anna Mariasta. Jos tyttö ei ollut saapuvilla, kävi hän rauhattomaksi, keskustelu katkesi, hän läksi häntä hakemaan. Niinkö vähän hän sitten rakastikin äitiänsä, että vieras tyttö, johon hän oli tutustunut vasta muutama päivä sitten, oli hänelle rakkaampi? Kiihkeä suuttumus täytti äidin mielen, Tänään hän ei ollut lempeällä mielellä, hän oli kiusaantunut. Anna Maria käyttäytyi epähienosti, tungettelevasti. Ei ikinä hän olisi odottanut häneltä sellaista! Rudolfin lähdettyä hän aikoi vakavasti ottaa asian puheeksi hänen kanssaan.

Hedwig Bertholdi ei huomannut, kuinka kohtuuton hänen arvostelunsa oli. Hän tunsi vastenmielisyyttä tyttöä kohtaan, jota vielä äskettäin oli hemmotellut. Ellei Anna Maria olisi pyrkinyt kiihdyttämään hänen poikansa tunteita, ei Rudolf olisi ollut tuollainen. Mutta eikö ole luonnollista että nuori mies menee päästä pyörälle, kun häneen luodaan sellaisia silmäyksiä? Lähtiessään sotaan oli hän ollut täysi lapsi, ja tuskin hänellä oli ollut tilaisuutta ollenkaan seurustella tyttöjen kanssa. Pelkkää lapsellisuuttahan tämäkin oli kaikki tyynni, Jumalan kiitos! Hyvä että heidän seurustelustansa pian tulisi loppu.

Ja tuota seikkaa, jota äiti muutoin olisi ajatellut kauhulla, hän nyt ajatteli jonkinmoisella tyydytyksellä, -- nimittäin loman loppua. Sittenhän tuokin asia olisi lopussa. Hän päätti olla kärsivällinen.

Pyrkien salaamaan pojaltaan mielipahansa, hän hymyili hänelle, kun hän jälleen palasi huoneeseen. "No, poikani, tuletko kerran hiukan minunkin luokseni?" Hän yritti vetää hänet viereensä pehmeälle sohvalle.

Mutta Rudolf istuutui häntä vastapäätä. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen silmissään oli outo säihky, joka sai äidin säpsähtämään.

"No?" Hän katsoi odottavasti poikaansa. Tämä oli yrittänyt puhua, mutta sitten kumminkin vaiennut. Se oudoksutti äitiä. "Mitä sinä sitten tahdot?" kysyi hän hiukan ärtyisästi. Oliko hän sitten niin pelättävä, ettei hänen poikansa rohjennut puhua suutansa puhtaaksi?