Part 7

Emilia pyyhki salaa silmiänsä. Hänen ennen niin kirkkaat silmänsä olivat menettäneet loisteensa. Rouva Bertholdi tiesi, että hänen rakastettunsa oli sodassa. Olikohan tälle tapahtunut jotain?

Tuo nuori tyttö pääsi kyyneleiltä tuskin ääneen, ja rouvan tiedustellessa häneltä tuota asiaa ne tulvahtivat viljavina esiin yli hänen kasvojensa. "Ei, hän on terve -- mutta siellä on muuan -- Belgiassa -- siellä, missä hän on majaillut niin kauan, -- ja se, se -- voi, hyvä rouva!" Hän peitti kasvonsa tomuliinalla ja nyyhkytti suonenvedontapaisesti. Koko hänen ruumiinsa vavahteli.

Vasta monien kehotusten jälkeen suostui hän puhumaan. Hän halusi keventää sydäntään, mutta samalla oli jotain, joka salpasi hänen hengityksensä. Vihdoin seurasi tunnustus: hänen sulhasensa oli antautunut suhteisiin tuon belgiattaren kanssa, ja tämä odotti nyt lasta. Tänä aamuna oli hän kirjoittanut siitä morsiamelleen. "Nyt ei hän tiedä, mitä hänen on tehtävä, onhan hän rehellinen mies. Ja minä -- minä!" Emilia väänteli käsiänsä. "Mihin _minä_ nyt joudun?"

Rouva Bertholdi oli hämillään: eihän Emilia toki liene --?!

Emilia puhui edelleen: "Tuollainen häpeämätön muukalais-naikkonen, -- onpa hän mahtanut häntä ahdistella! Ei, minä tiedän kyllä, hänellä ei ole ollut mitään sellaista mielessä, mutta tuo nainen on juossut hänen perässään, tarjoutunut hänelle, armollinen rouva, -- senhän tietää, millaista väkeä ne ovat! Voi, jos en vain -- -- jospa minä vain en -- --!" Hän löi otsaansa joutuen yhä enemmän pois suunniltaan. Ja yhä hän toisteli: "Kunpa en olisi, jos en olisi --!"

Rouva kävi yhä vakavamman näköiseksi, hänen ilmeensä yhä kummastelevammaksi: mitä saisikaan hän vielä kuulla!

Silloin huusi Emilia sen ääneen, hänen kyyneltyneet silmänsä leimusivat: "Jos minä en olisi kieltäytynyt -- silloin -- niin ei ikinä olisi käynyt näin! Minä en tahtonut, -- ajattelin, etten saanut niin tehdä! Mutta ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä toivomusta. Nyt hän on tuon toisen oma. -- Voi hyvä Jumala, mitä minä nyt teen, miten minun nyt käy?" Pidellen pääparkaansa molemmin käsin juoksi hän ulos huoneesta.

Hedwig jäi seisomaan hämmästyksen valtaamana: Emilia oli niin hauska, siveä tyttö, oli aina pitänyt itseänsä arvossa -- ja nyt? Hedwig pudisti päätänsä. 'Ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä toivomusta!' Eikös rouva Krüger ollut kerran sanonut juuri samaa? Mutta kaikkia toivomuksia ei silti käy täyttäminen!

Anna Maria syöksähti huoneeseen heilutellen kädessään sähkösanomaa. "Hurraa, taas sähkösanoma!" Seisten vieretysten, kuumat posket vastakkain, lukivat he sen. Ja vielä siinä seistessänsä kuulivat he nopeita juoksuaskeleita portaista, ovi temmattiin auki. "Äiti!" Huudahtaen hämmästyksestä vaipui Hegwig Bertholdi nuoremman poikansa syliin. --

Nyt oli hän saanut korvauksen monista surunpäivistä, koko yksinolon ankeasta ajasta. Äiti istui molempien poikiensa välissä pöydässä. Isä oli myöskin tullut. Tosin hänen oli onnistunut saada lomaa ainoastaan kahdeksi päiväksi, mutta olivathan he sentään jälleen kaikki koolla. Samppanjalasit kilisivät. "Terveydeksenne!" sanoi isä, katsoen mielihyvällä poikiensa ruskettuneita kasvoja.

Hedwig loisti ilosta. Kylläpä noita poikia kannatti katsella! Vaan eivät ne enää olleetkaan mitään poikia, ne olivat miehiä, hartiakkaita solakkuudestaan huolimatta, voimakkaita ja itsetietoisia. Hän ei voinut kylläksensä katsella heitä. Hän oli aina tiennyt, että Heinz oli kaunis mies, mutta että Rudolfin ulkomuoto kehittyisi tuollaiseksi, sitä hän ei olisi aavistanut. Hän oli enemmän ihaillut hänen henkisiä lahjojansa; hän oli aina ollut hiljainen, miettiväinen, vaatimaton, -- häntä oli aina ajateltu tulevana tiedemiehenä, -- nyt oli hän joka suhteessa Heinzin veroinen. Kenties oli hän nyt häntä kauniimpikin. Ja kuinka hänellä oli puhe vallassaan! Sillävälin kuin vanhempi veli puhui sotakokemuksistaan jonkunmoisella pidättyväisyydellä, ikäänkuin opitulla arvokkaisuudella -- karttaen niitä juuri mainitakaan -- mitäs siinä olikaan puhumista: olihan kysymys vain upseerivelvollisuuksien täyttämisestä --, antoi nuorempi eloa uhkuvia kuvauksia marsseista, retkeilyistä, hyökkäyksistä ja vastahyökkäyksistä. 'Kuolleen miehen' luona oli hän ollut mukana ja samaten aikoinaan Loretto-kukkulankin luona. Kaikenmoisista seikkailuista kertoili hän myöskin, joihin he olivat huvikseen ryhtyneet.

Oikein äitiä vapisutti vielä jälkeenkinpäin. "Mutta Rudolf, kuinka harkitsematonta, kuinka uhkarohkeata!" Silloin nauroi Rudolf voimakasta, huoletonta naurua, ja hänen silmänsä loistivat, valkoiset hampaat kimmelsivät vaaleitten viiksiuntuvain takaa. Hän sukaisi leveäksikäyneellä kädellänsä lyhyttä tukkaansa; ennen se oli pehmeinä kiharoina kiemurrellut alas otsalle, antaen hänelle haaveksivan ilmeen. Nyt ei hän enää ollut mikään haaveileva nuorukainen, ei, hän oli täysikehittynyt mies, jolla oli vakava jalansija todellisessa elämässä.

Äidin täytyi katsoa häntä aina uudelleen. Eikö hän kaiken ilon ohella myöskin tuntenut vienoa surumielisyyttäkin? Oliko tuo sitten todellakin vielä hänen Rudolfinsa, hänen pienokaisensa, hänen nuorempansa? Hän johti keskustelun hänen kirjoihinsa, huvitteluihinsa, soittoon, runoiluun.

Rudolf katsoi häneen ihmeissään: oliko todellakin ollut aika, jolloin tuollainen oli häntä huvittanut? Kuinka merkityksetöntä tuo kaikki oli ollut! Hänen puolestansa saisi sotaa kestää kauankin, häntä miellytti soturielämä, marsseista ja kaikesta kauheasta huolimatta. Hän ei voinut enää lainkaan kuvitella mielessänsä, millaista tulisi olemaan rauhan palattua, missään tapauksessa ei hänelle pälkähtäisi päähän ryhtyä jatkamaan äkkiä keskeytyneitä lukujansa.

"Ja minä aina ajattelin, että sinusta tulisi perheeseemme tiedemies", sanoi äiti hiljaa.

Poika nauroi: "Ei, äiti, sitä et toki voine minulta vaatia!"

"Mutta mitäs sinusta sitten tulee? Mitä tästä kaikesta lopuksi tuleekaan?" -- Oliko kaikki, kaikki muuttunut äkkiä? Eikö entisyys enää merkinnyt mitään?

Rudolf nauroi jälleen. "Älä huolehdi suotta! Minä en nykyisin yleensä suunnittele mitään. Sitä ei tee kukaan rintamalla. Me otamme kunkin hetken sellaisena kuin se on, emmekä kysy mitä seuraava tuo mukanansa. Jos niin tekisimme, niin emme tuntisi yhtään ilon hetkeä! Me nautimme, nautimme siitä että vielä elämme!" Hän kohotti lasinsa ja kilisti sitä vastapäätä istuvan Anna Marian lasiin. Heidän silmänsä hymyilivät. "Elämän malja!"

Neiti von Lossberg oli aina sievä, tänään hän oli kaunis. Kuten äiti silmäili hänkin alati tuota nuorta aliupseeria. Samppanja ajoi hänen verensä kiihkeästi pitkin suonia. Hän ei ollut tottunut tähän juomaan; Koblenzin kasinossa oli hän korkeintaan joskus saanut hiukan maistella vaahtoavaa reininviiniä. Silmin, jotka olivat loistavammat kuin koskaan ennen, katsoi hän Rudolf Bertholdiin. Hänen sydämensä sykähteli; hän ei tiennyt itsekään, miksi oli niin kiihtynyt. Pitkistä ajoista oli hän nyt jälleen ensi kertaa nuorten miesten seurassa. Siitä oli kauan, kauan, kun hän viimeksi oli tuntenut olevansa kaunis. Tänään hän tiesi olevansa. Noiden kolmen miehen silmät ilmaisivat sen hänelle. Mutta Rudolfin katseessa oli muutakin kuin ihailua. Se kohosi hänelle päähän ja huumasi häntä enemmän kuin samppanja, herättäen voitonriemua: tuo nuori mies halusi omistaa hänet! Ja neitonen naureskeli, laski leikkiä, hehkui -- hän oli kuin ruusu, joka auringon suudelman herättämänä on puhjennut täyteen kauneuteensa.

"Eikö hän ole viehättävä?" kysyi Hedwig onnellisena mieheltänsä heidän noustuansa ruokapöydästä. Bertholdi nyökkäsi mielissään; hän piti hyvästä ruuasta ja katseli mielellään kauneutta, -- hän oli hyvällä tuulella. Mutta hänen rouvansa kasvot, jotka tämä oli kysyväisinä kääntänyt häntä kohden, liikuttivat äkkiä hänen mieltänsä, ja hän laski kookkaan kätensä niiden ympärille. "Kyllä, oikein kaunis. Mutta olit sinäkin ainakin yhtä kaunis. Olet yhä vieläkin kaunis, oma Hedwigini!" Hän katsoi häneen hellästi ja suuteli häntä.

Hedwig punehtui ja vetääntyi suorastaan arastellen hänen luotansa; eihän hän ollut enää lainkaan tottunut siihen, että hänen miehensä käyttäytyi tuolla tavoin.

Laskien kätensä hänen hartioilleen, veti Bertholdi hänet viereensä sohvaan. Tässä samassa sohvassa, joskaan ei samassa huoneessa, olivat he usein istuneet rinnakkain avioliittonsa ensi vuosina. Miksikä ei myöhemminkin? Mies katsoi vaimoonsa; hän oli ollut poissa tarpeeksi kauan tunteaksensa kuinka vieläkin rakasti häntä. Häntä kiinnitti häneen paljon voimakkaampi tunne, kuin pelkkä miellyttävä tottumus.

Hedwig istui aivan hiljaa. Haaveksivin katsein silmäili hän noita kolmea nuorta olentoa, jotka menivät ruokasalista puutarhahuoneeseen. Siellä he istuivat pienen pöydän ääreen suuren palmun alle. Veljekset polttelivat, Anna Mariallekin he tarjosivat paperossia. Mitä, eikö hän ollut polttanut vielä koskaan?

Nyt tuprutteli hän rohkeasti. Taivuttaen tuuheatukkaista päätään taapäin koetti hän parhaansa mukaan puhallella renkaita. Jokainen epäonnistunut yritys, joka yskäkohtaus sai nuorukaiset tyrskähtämään nauruun. He nauroivat kaikki kolme; joka sana, joka katse, tytön hienon nenän nyrpistys herätti hilpeyttä. Palmujen alla oli niin miellyttävää, niin lämpöistä, kaikenlaisten kasvien tuoksua leijaili ilmassa.

"Onpa täällä miellyttävää", sanoi Heinz päästäen mielihyvän huokauksen. "Eihän ennen oikein huomannutkaan, kuinka kotona on herttaista!"

Niin, siellä oli herttaista, mutta nyt herttaisempaa kuin koskaan ennen! Rudolfin tulinen katse hyväili tuota vaaleapukuista olentoa. Kuinka sorea hän oli kasvultansa, -- solakka ja sentään täyteläinen, melkein upea! Hän tunsi voimakasta mielenliikutusta -- aivan äkkiä. Lähtiessään sotaan oli hän ollut liian nuori tietääksensä mitä rakkaus oli, -- mutta nyt, nyt! Hän hengitti kiihkeästi, merkitsikö tämä rakkautta ensi näkemällä?

Ikäänkuin varoen hukkaamasta aikaa, kuin haluten käyttää jokaisen kallisarvoisen hetken, hän antautui täydelleen ihailunsa valtaan. Ja Anna Maria antoi katseittensa puhua, nauroi, punehtui, katsoi alas ja loi häneen jälleen avonaisen, hellän silmäyksen. He olivat äkkiä niin kokonaan täyttäneet toinen toisensa mielen, kuin auringonpaiste kesäpäivänä täyttää kaikkeuden. Mitä koski heihin sota ja ihmisten synkät surut? He tunsivat vain riemua, riemua siitä, että olivat nuoria ja miellyttivät toisiansa.

Vanhempi veli näytti ikävystyneeltä ja tunsi olevansa liikaa. Hän nousi, eivätkä he pyytäneet häntä jäämään. Poltellen seisoi hän pari silmänräpäystä akkunan ääressä. Ruokasalissa näyttivät vanhemmat hiukan levähtävän, äiti istui sohvan toisessa kulmauksessa, isä toisessa, molemmilla oli silmät ummessa. Ulkona kirkasti talvipäivän viime säde puutarhaa, suuri lehmus näytti viehättävältä samaten kuin kuuset, joille talvi oli kevyesti sirotellut hieman luntansa. Hänen päätänsä poltti. Tottuneena oleskeluun raittiissa ilmassa, tunsi hän tarvitsevansa pari keuhkollista ulkoilmaa. Hän avasi hiljaa oven, joka johti puutarhahuoneesta ulkosalle.

Maa oli hiukan jäässä, tiet olivat kuivat huolimatta lumesta; se oli haihtunut ilmaan muualta paitsi puiden lehvistä ja havuista. Lännessä oli talviaurinko jo laskenut, mutta taivaanranta hehkui vielä. Punertavalle kultapohjalle kuvastuivat äärettömän hienorakenteisina kaukaisimpien puiden hopeanharmaat oksat kaikkine hopeakudoksineen, hennon harson kaltaisena peittäen taivaan punaposkia. Ainoastaan lähin ympäristö vaikutti todelliselta. Siinä seisoivat puut kookkaina ja tukevina; mutta nekin näyttivät hopeahohteen ympäröiminä vaipuneen haaveilevaan hiljaisuuteen.

Heinz Bertholdi kierteli puutarhaa. Hänen mielensä valtasi miellyttävä kodintunne. Mutta hän ei vielä voinut uskoa tätä kaikkea todellisuudeksi, ero oli liian suuri kaiken veren ja kaikkien kauhujen jälkeen! Paljon enemmän oli ollut verta ja kauhua kuin mitä hän oli kirjoittanutkaan. Ja nyt tämä rauha! Hän kohotti katseensa: tuollahan oli iltatähti. Hiljaa alkoi hän hyräillä: "Oi armas iltatähtösein!" Ihmeellisen suurena ja kirkkaana se loisti, kaukana hehkuvasta kultapohjasta, vienon siniharmaalla taustalla. Ja tuolta, Krügerin lesken vanhan päärynäpuun takaa, kuukin sukelsi esiin, kapeana, sirona sirppinä, mutta selväpiirteisenä ja kylmän saavuttamattomana. Kaikki taivaankappaleet halusivat tulla lausumaan hänet tervetulleeksi kotiin! Nuori mies hymyili. Mutta kukas tuolla oli? Uusi ilmiö naapurin puutarhassa!

Krügerin puutarhassa käyskenteli rouva Rossi. Häntä ei haluttanut kävellä ulkona kaupungilla; kadut olivat hänestä niin autioita, ja jokainen katse, joka kohtasi hänen surupukuun verhotun olentonsa, näytti hänestä osoittavan uteliaisuutta. Hän käveli usein hyvällä säällä täällä edestakaisin, täällä ei kukaan häirinnyt häntä. Pää painuneena alas kulki hän hitaasti tietänsä edelleen. Tumma huntu peitti hänen tukkaansa, hänen valkoiset kasvonsa hohtivat sen rinnalla kuin himmeä helmiäinen. Hellästi piteli hän suurta valkoista kaniinia rintaansa vasten. Ihmeissään katseli se ympärilleen punaisilla silmillään: eipä ollut ennen tapahtunut että sitä olisi kantamalla kuljetettu ulos virkistysretkelle!

Nuori mies lausui aidan ylitse tervehdyksen. Ei hän ollut tahtonut esiintyä liian rohkeana, hän ei itsekään tiennyt mikä hänet sai 'Hyvää iltaa!' sanomaan. Tuo hiljaa käyskentelevä olento ei ollut muukalainen, vaan Unetar, joka hiipi liehuvissa mustissa pukimissaan unhoa suomaan. Häntä olisi haluttanut sanoa: "Tervehdin sinua! Lausun sinut tervetulleeksi! Sirota unikukkia ylitseni, niin että unohdan kauhut, jotka säälimätön päivä on tuonut mukanansa!" Mutta hän heräsi haaveistaan, pyyhkäisi polttavaa otsaansa: tuohan oli pelkkää mielettömyyttä, hän oli liian äkkiä juonut liiaksi. Hän tunsi äkkiä joutuvansa hämilleen. Mustapukuinen nainen oli suunnannut katseensa häneen, ja hänen suurten silmiensä ilme oli ollut pelästynyt ja alakuloisen kysyväinen.

Lili ei ollut huomannut että naapurin puutarhassa oli ketään. Tervehdys oli äkkiä herättänyt hänet syvistä surullisista mietteistä. Hän oli ajatellut miestänsä ja mietiskellyt, millaisiksi heidän välinsä olisivat muodostuneet. Olisiko hän ehkä syössyt miehensä syliin riemuhuudolla, unohtaen kaiken mikä heitä erotti? Ah, nyt voi hän ajatella häntä ilman mitään nuhteen tunnetta, rakkaudella, jota ei mikään enää häirinnyt, rakkaudella, joka oli käynyt niin ihmeelliseksi, että hän soi hänelle haudan levon tuolla vuoren rinteellä. Hänen oli niin hyvä olla, ei hän enää tiennyt vihasta ja vainosta -- kuinka monesta pettymyksestä olikaan hän päässyt! Kunpa hänen vaimonsakin laita olisi ollut yhtä hyvin! Voimakas kuolonkaiho täytti nuoren naisen mielen -- mitä varten hän enää eläisi? Hänellä ei ollut miestä, ei lasta. Mitä hän vielä odotti?

Nuori upseeri kumarsi, lausuen nimensä.

Ystävällinen ilme kajasti hetkisen noilla alakuloisilla kasvoilla. "Vai niin, luutnantti Bertholdi, kuulin kyllä, että te olitte tullut eilen!" Hän ojensi nuorelle miehelle maailmannaisen liikkeellä kätensä aidan ylitse. Hän hillitsi mielensä, eihän hän halunnut kenenkään sääliä, eikä ainakaan henkilön, joka oli ollut hänen miehensä vihollinen "Olemme jo ennen tavanneet toisemme", sanoi hän kylmän kohteliaasti, "nimeni oli silloin Lili von Voigt."

"Niin, niin kyllä", sanoi upseeri nopeasti, lyöden kantansa yhteen. Kuinka kömpelöä, ettei hän ollut tuntenut häntä heti! Hän hymyili: "Te olitte siihen aikaan täkäläisen nuorison jumaloima ihanne, -- ja sitten te menitte naimisiin luutnantti Rossin kanssa."

"Mieheni on kuollut."

Heinz tuijotti häneen: "Kaatunutko?"

Lili nyökkäsi, rypistäen kulmiansa. Heinz ei kyennyt muuhun kuin syvällä kumarruksella lausumaan surkuttelunsa. He seisoivat hetkisen ääneti. Mitä olisi hänen sanottava, kohteliain sanoinko valitettava surua? Se ei luonnistunut häneltä; hänestä oli kaikki tänään niin toisin kuin ennen, jokapäiväisyys muodollisuuksineen tuntui olevan niin loitolla. Tämä nainen ei ollut toisten naisten kaltainen, hän oli kuin ilmestys. Mutta kumminkin oli Heinz vihoissaan itsellensä: kuinka hän olikaan niin kömpelö? Hän pyrki saamaan keskustelun alulle. Valkoinen kaniini tuli hänelle avuksi. Se hyppäsi Lilin käsivarrelta, yhdellä loikkauksella oli se poissa ja hypiskeli kaalintynkien välissä. "Rouva Krügerin kaniini! Tänne, Lumikki!"

Mutta tottelevainen kuin koira ei tuo pikku eläin ollut, se iloitsi harvinaisesta vapaudestaan. Nyt se kävi jäniksen tavoin istumaan takajalkojensa varaan. Se haisteli ilmaa punaisella nenällänsä. Nyt hypiskeli se jälleen nopeasti tiehensä, lentäen väliin nurinkin ja lyöden käpälänsä yhteen.

"Lumikki! Lumikki!" Mutta mitä kiivaammin Lili sitä ajoi, sen nopsemmaksi se kävi.

Nuori mies nojasi kätensä aitaan. Vikkelästi hypähti hän sen ylitse. "Sallitteko, armollinen rouva, minun auttaa!"

Nyt ajoivat he sitä yhdessä. Ei ollut niinkään helppo saada sitä kiinni; väliin se pysähtyi ja painoi päänsä maahan, mutta kun vain käsi kurottautui sitä tavottamaan, oli se jo poissa.

Ajajat kompastelivat rouva Krügerin kaalintynkien keskellä. Nuori mies nauroi: olipa tämä peräti hullunkurista! Nyt nauroi myöskin mustapukuinen nainen. Hän tunsi äkkiä jälleen olevansa nuori. Huntu oli lentänyt hänen päästään, hänen tukkansa liehui, hän hengitti nopeasti, hänen tuli kuuma, ja hänen poskensa punoittivat. Kaikki muu oli hetkiseksi unohtunut.

"Pitäkää varanne!" huusi Heinz, "ajan sen teidän luoksenne!" Nauraen vastasi nuori rouva: "Voi, pääsi taaskin! Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!"

Se oli kuin leikkiä. Vihdoinkin joutui karkulainen kiinni; ahdisteltu eläinparka vapisi. Lili otti sen jälleen syliinsä, hän silitteli sitä ja hänen äänensä kajahti hyväilevältä: "Voi sinua pupuparkaa! Mutta miksikä sinä juokset tiehesi, miksi et tahdo olla minun luonani?"

"Niin, sitä minäkään en käsitä!" Nuori upseeri katseli häntä ihailevin silmäyksin: kuinka hän oli muuttunutkaan parissa silmänräpäyksessä! Nyt oli hän jälleen kuin nuori tyttö ja sentään hempeä ja hellä kuin naitu nainen ja ihmeellisen ihana! Heinz hyväili myöskin kaniinia.

"Koettakaa, kuinka se vapisee kupeistaan. Tästä näin! Kuinka sen sydän tykyttää!" Hän ohjasi Heinzin kättä.

Nuoren upseerin sydän tykytti myöskin. --

Tänä iltana makasi Heinz Bertholdi vuoteessaan pitkän aikaa silmät avoinna. Nyt olisi hänellä kerrankin ollut tilaisuus nukkua täysin rauhallisesti: ei kuulunut kanuunain pauketta, ei naulapohjaisten sotilassaappaiden kolinaa, ei pitkähäntäisten rottien sipsutusta. Ei mikään käsky voinut ajaa häntä jalkeille eikä mikään vastuunalaisuuden tunne. Mutta kumminkaan ei hän saanut unta silmiinsä. Tuo rouva miellytti häntä nyt tuhansin verroin enemmän kuin tyttönä. Silloin oli Lili von Voigt usein tullut häntä vastaan, kun hän vielä kirjat kainalossa kävi koulua viimeistä vuotta. He olivat silloin aina kiiruusti temmanneet lakit päästään, hän ja toverit, -- tulihan siellä 'kaunis Lili'. Mutta toisten ihailu ei ollut silloin tarttunut häneen; Lilissä oli hänen mielestänsä ollut jotain liian kylmänomaista. Nyt hänen kauneudessaan oli jotain liikuttavaa. Rouva Rossi, leski -- jo leski -- nuori rouvaraukka! Hänen miehensä lepäsi kaukana kuoloon jähmettyneenä. Ja nyt täytyi vaimonkin jähmettyä yksinäisyyteensä kuin talven pakkaseen!

Kun Heinz vihdoin nukahti, näki hän unessa tuon nuoren lesken, ja sadat lesket seurasivat häntä. Se oli pitkä, pitkä kulkue. Hän aikoi laskea heidät, mutta ei voinut, niitä oli liian paljon. Heidän mustat pukimensa tuoksahtivat ummehtuneilta, heidän mustat huntunsa liehuivat kuin suruliput. Nuoret olivat heidän kasvonsa ja kauniit -- he olivat kaikki Lili von Voigtin näköisiä. Heinz koetti kääntyä pois, mutta ei voinut, hänen täytyi vastoin tahtoansa katsoa heidän jälkeensä. Ja hänen täytyi kuunnella heitä. --

He vaikeroivat yhteen ääneen: "Yksin -- yksin -- olemme niin yksin ja olemme vielä nuoria. Käsivartemme ovat lämpöiset, sydämemme hehkuvat, me käymme mustissa ja pukeutuisimme mieluummin ruusunpunaiseen. Kirottu olkoon sota! Se on tehnyt meidät leskiksi. Kosta, kosta puolestamme, sinä nuori soturi!"

VIII.

Nykyisin näki kaduilla paljon lomailijoita, rintamalla oli tällä haavaa rauhallisempaa. Kovin olikin heille oleskelu kotona tarpeen, erittäinkin niille, jotka olivat lännessä tehneet vastarintaa tuon kammottavan hyökkäyksen torjumiseksi.

"Tuleekohan minunkin mieheni kotiin?" sanoi Minka Dombrowski Gertrud Hieselhahnille. Tämä kohautti hartioitaan. Hänen katseensa näytti huolestuneelta: entä jos mies pääsisi selville asioista! Kuinka usein olikaan Minka kertonut hänelle, kuinka mustasukkainen hänen miehensä oli -- ja eikö hänellä ollut siihen syytä yllinkyllin?

Tuosta sunnuntaista saakka, jolloin Minka valkoiseen puettuna oli mennyt kotoa ja palannut vasta seuraavana aamuna kuoloon väsyneenä, heittäytynyt vuoteelle ja nukkunut puolipäivään saakka, oli hän lakkaamatta puhunut parturistaan, jolla oli Berlinissä varsin tuottava liike. Alati hän siitä lörpötteli. Eikö tuon miehen sitten ollut pian jälleen palaaminen sotaan? Gertrud toivoi niin tapahtuvan, mutta Minka kertoi nauraen: hänen berliniläisensä oli sukkelapäinen mies. Jos hänet sinne lähetettäisiinkin, tulisi hän kumminkin pian takaisin. Hän saisi jälleen luuvalon.

Gertrud puri huultansa, hänen täytyi olla vaiti. Hän olisi kernaasti lähtenyt täältä tiehensä, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rahaa, kaikki oli jo nytkin niin kallista ja kävi yhä kalliimmaksi päivä päivältä. Tämä syrjässä sijaitseva asunto oli ainakin huokea. Sitäpaitsi oli Minka Dombrowski hyväluontoinen ihminen eikä ahdistellut häntä, jos hän ei milloin voinutkaan maksaa vuokraa. Mutta hyvä ei hänen ollut olla.

Dombrowskin eukko, joka ennen oli ollut niin ahkera, laiminlöi nyt pesu- ja siistimispaikkansa. Jo pari kertaa oli kenraalinrouva von Voigt lähettänyt häntä noutamaan, ja luutnantinrouva Rossi oli kirjoittanut kortin; mutta he olivat saaneet turhaan odottaa. "Pitäähän teidän ainakin ilmoittaa, ettette tule", sanoi Gertrud.

"Vielä mitä!" naureskeli Minka. "Peskööt itse paitansa ja puhdistakoot akkunansa, -- mikä työjuhta minä olen! Mieheni on sodassa, se riittää minunkin puolestani, en minä viitsi rääkätä itseäni pilalle. Nähdä mokomaa vaivaa parin lantin takia!" Nähdessään Gertrudin pelästyneet kasvot hän lisäsi: "No, neiti, älkää ottako tätä niin vakavalta kannalta, menenhän minä."

Enimmäkseen pysytteli Minka kotona, hääriskeli pienessä taloudessaan ja kävi usein Berlinissä. Tyhjän vajan alati avoimella ovella riippui yhä edelleen rikkinäinen miehentakki, ja pumpulla oli yhä päässään pohjaton hattu. Ihme oli, etteivät lapset tulleet vieläkin pahankurisemmiksi.

Rouva von Voigt oli ryhtynyt toimiin saadakseen tämän pienen yhteiskunnan sivistyneet naiset yhteistoimintaan. "Miehemme ovat sodassa, poikamme myös, meillä on kyllin aikaa. Täällä on niin paljon rouvia ja täysikasvuisia tyttäriä; kaikki eivät voi hoitaa sairaita, mutta on aivan yhtä tärkeätä huolehtia siitä, ettei isällisen kurin puute käy lapsiin nähden liian tuntuvaksi. Mikä uhkaa muutoin poikia? Kasvatuslaitos. -- Ja tyttöjä --?"

Oli aivan ilmeistä, kuinka suureksi eduksi pienille Dombrowskeille tuo tarkka valvonta oli. Tuota ylhäistä rouvaa kohtaan, jolla oli niin ankara katse ja joka äskettäin oli käynyt koulussakin opettajattaren puheilla, tunsivat lapset kunnioittavaa pelkoa. Erichiä oli hän jo kerran nipistänyt korvasta, hänen aikoessaan varastaa omenan kopasta, jonka asemalla myyskentelevä vihanneskauppias oli asettanut ovensa eteen. "Oletko jo ennenkin tehnyt niin?" Rouvan katseet tunkivat koko hänen olentonsa läpi. "Mitähän sanoisi isäsi, joka on sodassa, jos tulisi kotiin ja kuulisi tästä!"

Pojalle tulivat kyyneleet silmiin; niin, isäänsä hän kyllä rakasti, ja omenan oli hän ottanut siksi että hänen oli nälkä.

"Saat nyt tämän omenan, ostan sen sinulle. Mutta älä tee enää toiste sillä tavoin. Kun isä on sodassa, täytyy myöskin pojan taistella -- omaa itseänsä vastaan."