Part 6

Joka ikisessä kirjeessä, jonka hän lähetti pojillensa, hän kertoeli seikkaperäisesti, 'kasvattityttärestään.' Mitä Anna Maria ajatteli, mitä hän sanoi, mitä hän teki, miltä hän näytti, miten miellytti muita, kaikki oli tärkeätä. "Viehättävä tyttö", kirjoitti Bertholdi, kun hänen rouvansa lähetti hänelle Anna Marian valokuvan. Heinz sai sen myöskin. "Ihastuttava kerrassaan", kirjoitti tämä. Rudolfille lähetti hän sen myöskin, mutta tämä ei maininnut siitä mitään. Se pahoitti äitiä. Ah, hänen nuorempi poikansa oli muuttunut suuresti, -- ja muuttuneet ne olivat molemmat. Tuskin he enää tiedustelivat kuinka kotona voitiin. Entisyys näytti kokonaan haihtuneen heidän mielestänsä. Oli kuin ei maailmassa enää olisikaan ollut mitään muuta kuin 'juoksuhautoja, salakaivantoja, täyssattumia, käsikranaatteja, kaasuhyökkäyksiä!' Ja kylmäverisyydellä, joka äitiin vaikutti raakuudelta, kuvaili Rudolf, -- hän, joka ei ennen olisi voinut tehdä eläimellekään pahaa, joka talvella oli ruokkinut lintuja, joka oli silitellyt joka koiraa, -- hänen juoksuhautaansa tunkeutuneen vihollisen kaameata loppua. Surren ajatteli äiti: liian kauan ovat he jo olleet erillään kotioloista, jopa sodan olisi aika loppua, jotta pojat jälleen palaisivat tavalliseen elämään, opintojansa jatkamaan, entisiä harrastuksiaan toteuttamaan. Väliin oli hänestä kuin nuo, joille hän kirjoitti, eivät olisikaan olleet hänen poikiansa, vaan ventovieraita miehiä. Jo aikoja täysi-ikäisiä, kovaluontoisia miehiä, joihin hän ei enää kyennyt vaikuttamaan, joihin eivät enää pystyneet mitkään lempeämmät vaikutelmat. Eivät he enää olleet niitä poikasia, joille ero oli tuntunut niin vaikealta. Vielä näki hän edessään Rudolfinsa nuoret kasvot ja hänen kalpeaksi käyneet huulensa. Omituinen värähdys oli käynyt yli hänen muotonsa, -- uhkasiko itku tulla? "Rakas äiti", hän oli kurottanut kätensä äitiä kohden, -- juna lähti. Saisiko hän enää koskaan kuulla tuon saman, yhtä lempeästi ja tuntehikkaasti lausuttuna: "Rakas äiti!"

Mutta Anna Mariasta, jolle hän luki ääneen poikiensa kirjeet, tuo kaikki oli aivan luonnollista. "Täytyyhän heidän muuttua", sanoi hän, "muutoin he eivät saisi mitään aikaan. Minusta tuo on ihanaa kaikki tyyni. Toivoisin vain olevani itse siellä mukana!"

Ja hän alkoi rallattaa laulua, jonka usein oli kuullut kotona Koblenzissa sotamiesten marssiessa ohitse, jonnekin, sotaan:

"Sotamies se hauska veikko. Mieli hällä pelvoton. Ilo raikuu laulussansa. Tytöill' lemmekäs hän on. Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!"

* * * * *

Raivokkaana riehui taistelu Champagnessa. Tuli paljon junia tuoden haavoittuneita, pitkät rivit vaunuja, joissa oli kauas näkyvä suuri punainen risti. Monena yönä heräsi Hedwig Bertholdi säpsähtäen unesta, -- hänen molemmat poikansa olivat länsirintamalla, -- läpi esikaupungin hiljaisuuden kajahti palokunnantalon tornista höyrysireenin valittava, onton kolea toitotus. Tuli ei ollut valloillaan, vaan haavoittuneita jätettiin tännekin.

Koulujen vanhemmat oppilaat olivat kutsutut avustamaan; koululakki vinossa, samarialaisnauha käsivarressa riensivät poikaset paareineen asemalle. Moni äiti katsoi tuskallisesti heidän jälkeensä: jos sotaa kestäisi vielä kauan, tulisi hänenkin poikansa vuoro. Yölliselle taivaalle kohosi vavahtelevia rukouksia. Omituisen rauhaisena kaareili syystaivas maan yläpuolella. Levollisina hohtivat sen tähtöset, kuin kirkkaat silmät, jotka näkevät kaikki, ja joita ei mikään voi pelästyttää.

Mutta ihmismieliin ei tuo hiljainen hohde voinut vuodattaa hoivaa. Eikö ollut kuin olisi kuultu taistelun tuoksinaa, kanuunain ja ihmisten mylvintää, pirstoutuvain granaattien ja raadeltujen ihmisten voihkauksia? Eikö tässäkin ennen puhtaassa maalaisilmassa tuntunut ruudin hajua, tukahduttavien kaasujen ja veren löyhkää? Ei, tänne saakka ei tunkeunut sodan melske eikä sen kammottavat lemahdukset, mutta mukana oltiin silti, mukana taisteluissa ja juoksuhaudoissa, mukana hyökkääjien riveissä. Kaikkine kauhuineen oli lokakuun taistelut täälläkin koettu. Ei uskallettu enää hengittää vapaasti, -- murtaisikohan vihollinen rintaman? Niitä oli niin paljon: ranskalaisia, englantilaisia ja mustia joukkoja. Onnistuisiko niiden voittaa Saksan joukot?

Vihlova tuska tunki sydämiin kuin kalvava mato. Ne, joilla ei enää ollut mitään menetettävää, tuijottivat surumielisesti toisiin. He olivat jo kovimman kokeneet, -- ken noista toisista oli määrätty ensiksi turhaan vastausta odottamaan? Ken saisi takaisin kirjeen, johon oli merkittynä: "Kunnian kentällä kaatunut."? Kadehdittava se äiti, joka vielä sai lähempiä tietoja, joka tiesi, missä hänen lapsensa oli kätketty lepoon. Niin hyvin ei ollut kaikkien laita.

Tiedonantojen edessä asemalla tungeksi alati ihmisiä Levottomuutta kuvastivat nuo kalpeat kasvot, -- kauhea tunne tuo, että oli niin kaukana ja kumminkin kaikessa mukana! Mikä kuumeentapainen uutisten jano, mikä kiihkeys huhujen ahmimisessa! Mitä kaikkea olikaan ehtinyt tapahtua eilisestä, taikkapa vain sitten viime hetken! Silmänräpäys merkitsi nyt äärettömyyttä. Ei kyetty puhumaankaan kuin puoliääneen.

Margareta Dietrich oli alati asemalla. Hän luki jokaisen uuden tiedonannon -- luki sen vielä toistamiseen, ikäänkuin ei olisi sitä oikein oivaltanut, ja sitten hän osti uusimman sanomalehden. Hän luki sen, loittoni muutaman askeleen ja palasi sitten uudelleen takaisin. Kun haavoitettuja kuljetettiin ohitse, tunkeutui hän aivan lähelle. Ei hän välittänyt käskystä poistua. "Yleisöä kielletään uteliaisuudella rasittamasta haavoittuneita!" Hänet työnnettiin pois, mutta hän lähestyi uudelleen.

"Kenties siinä viedään sulhastani, -- oi päästäkää minut lähemmäksi!" Silmät avoauki hän tuijotti soturien kalpeisiin kasvoihin. Epätoivoissaan hän sitten pudisti päätänsä: "Ei se ole hän!"

Häntä säälittiin, -- hakihan hän sulhastaan -- tyttöparka!

Ei kulunut ainoatakaan yötä, jolloin haavoitettuja odotettiin asemalle, ilman että Dietrichin neiti seisoi asemalla. Hän odotti tunnista tuntiin, seisten kaukojunille vievien porrasten alimmalla astuimella. Hän nojasi selkäänsä sivuseinämään, kurotti päänsä eteenpäin silmäillen taukoamatta portaita ylös. Häntä puistatti kylmässä yöviimassa. Täällä tapasi hänet Gertrud Hieselhahn, palatessaan eräänä iltana Berlinistä tavallista myöhempään, vasta puoliyön tienoissa. Hän oli perin väsynyt, mutta siitä ei nykyisin käynyt välittäminen. Hän halusi edistyä, ja sitäpaitsi ansaitsi pelkällä neulomisella liian vähän. Niinpä hän päivätyönsä päätyttyä vielä oli mukana iltakursseilla eräässä kauppakoulussa, hänen täytyi talveksi saada parempi paikka, ellei tahtonut pienokaisensa kanssa nähdä nälkää.

"Hyvä Jumala, Gretchen, kuinka olet täällä? Mitä sinä täällä teet?"

"Minä odotan." Margareta ei hievahtanutkaan paikaltaan.

"Tule toki kotiin!" Gertrud koetti vetää hänet mukaansa. Häntä pelästytti nuo omituisen riutuneet kasvot. "Saatan sinut ovelle saakka."

Mutta Margareta pani vastaan, hän työnsi pontevasti ystävättärensä luotaan. Hän ei luonut häneen edes katsettakaan, herkeämättä hän katsoi portaita ylös.

Ylhäältä tuli pari ihmisolentoa näkyviin. Sääristään haavoittunutta potilasta siellä tuotiin, joka istui kahden samarialaisen ristikkäin yhteenliitetyillä käsillä, kädet heidän kaulassaan. Hervottomina riippuivat sääret, muodottomain möhkäleitten kaltaisina paksuissa kääreissään, joissa näkyi veripilkkuja.

Neiti Dietrich säpsähti, hänen silmissään näkyi kiihkeä hehku. Sysäten Gertrudin tieltään, hän syöksähti äkkiä kirkaisten kohden haavoittunutta: "Tuolla hän on!"

Haavoittunut kohotti silmänräpäyksen ajaksi rinnalle vaipunutta päätänsä, välinpitämätönnä kohtasi hänen väsynyt katseensa Margaretan.

"Tilaa!" Kantajat käyttäytyivät töykeästi. Toinen työntäisi Margaretan olallaan syrjään: mitä tuollainen merkitsi?

Hän kirkaisi äänekkäästi: "Sulhaseni!"

"Vielä mitä! Ette taida olla järjissänne, neiti!" Kantajat poistuivat levollisesti kantamuksineen.

Ei, ei se ollutkaan hän! Lyöden kätensä kasvoilleen tyrskähti Margareta nyyhkytyksiin.

Öisellä asemalla tuo herätti huomiota: mitä täällä oli tekeillä, ken täällä niin huusi? Uteliaita tuli juosten. Vahdissa oleva asemamies laskeutui alas asemasillalta: "Mitä melua te täällä pidätte?"

Masentuneena oli neiti Dietrich lyyhistynyt kokoon asemahuoneen portaille. Asemamies tarttui hänen hartiaansa: vai niin, vai niin, sehän näkyi olevan sama, joka aina odotteli täällä. "Menkää, menkää," sanoi hän lauhkeasti, "ei nyt enää tule mitään junaa, menkää kotiin."

"Tule, Gretchen, tule," pyyteli myöskin Gertrud. Hän otti nyyhkyttävää tyttöä kainalosta. Hänen onnistui nostaa hänet pystyyn, hän meni nopeasti pois hänen kanssaan. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan, häpeäntunne kohotti punan hänen poskilleen, -- - kaikki ihmiset katsoivat heihin. Mutta ei hän myöskään tahtonut jättää toista oman onnensa nojaan.

VI.

Nuo miehet, jotka tomuisina Champagnen valkoisesta kalkista olivat kuin jauhoon hieroontuneet myllärit, olivat kestäneet kestettävänsä, -- nyt oli lepo seurannut. Vihollisen ei ollut onnistunut puhkaista rintamaa, Jumalan kiitos! Hengitettiin helpommin, ja reipas rohkeus täytti mielet. Mitäpä siitä, joskin talvi oli tullut, tuoden mukanaan pakkasta ja pimeyttä! Nyt luultiin varmasti, että oli syytä toivoa parasta, ja toivo tuo mukanaan lämpöä ja valoa. Keväällä oli sota päättyvä -- rohkeutta vain siihen saakka!

Nyt alkoivat sodan seuraukset tuntua täyttä totta. Ei silti, etteivät ne olisi jo aikoja tuntuneet, mutta tuo kestetty tuikea tuska oli ollut kuin taivaan jylinää, joka lamauttaa koko luomakunnan; nyt seurasivat neulanpiston kaltaiset pienet kärsimykset. Jauhoista ja leivästä alkoi tulla puute. Perunaleipä ei tahtonut maistua, eikä siitä tullut kylläiseksikään. Leivän niukkuus tuntui kiihottavan näläntunnetta.

"Kestäähän tämän sentään vielä," kirjoitti rouva von Voigt miehellensä. "Itse puolestani en ole kärsinyt nykyisestä puutteesta, vähäiseltä se minusta tuntuu. Olenhan niin kiitollinen siitä, että sinä olet säästynyt, ja että nyt saatte levätä Champagnen suunnattomain ponnistusten jälkeen. On hetkiä, jolloin voisin jälleen hengittää vapaasti, jopa olla iloinenkin, mutta Lilin kohtalo vaivaa kovin mieltäni. Rossi on ollut viikkomääriä alati taisteluissa Tyrolin rintamalla; hän kirjoittaa vain harvoin." --

Lili lepäsi tänään sohvallaan, hänellä oli hiukan kuumetta. Hän oli ehtinyt liiaksi vieraantua Saksan talvesta, ainainen kostea kylmyys tuotti hänelle yskää ja nuhaa. Ja matala harmaa taivas teki hänet synkkämieliseksi. Ah, vain pala sineä, hiukan auringonlämpöä -- ja kirje!

Hänen miehensä viimeinen tiedonanto oli kirjoitettu lokakuun lopulla. Nyt oli ollut kovia otteluita Schluderbachin rajasillan luona. Oi, tuon sillan hän muisti niin hyvin!

Hän sulki silmänsä. Kaikenmoisia kuvia tuli hänen eteensä. Sen ylitse hän oli ajanut vanhempinensa eräänä ihanana kesäpäivänä, joka oli kaksin verroin kirkas ja raikas edellisen päivän rajuilman jälkeen. Hän oli riemusta huudahdellut ääneen -- oi, kuinka hyvin hän sen muisti! Hän näki itsensä seisoallaan vaunuissa, ojennetuin käsin oli hän hypähtänyt pystyyn ihastuksensa vallassa. Hevoset juoksivat ripeästi, ryöppyävä vuoripuro syöksyi uomaansa alas hopeavaahtoa heitellen. Korkeat lehtikuuset tuoksuivat, kuin uhrisauhu kohosi niiden lemu sinitaivaalle. Perhoset liitelivät heidän vaunujensa edellä, oli niin hilpeätä, niin loistokasta tuossa kapeassa laaksossa, yksin vihreän kuusimetsän yläpuolella kohoavat jylhät vuorenhuiputkin, joita peitti ohukainen kerros tuoretta lunta, tuntuivat kertoilevan ikuisesta ilosta. Sillan kohdalla, missä tie kohoaa niin jyrkästi ylöspäin, oli hän hypännyt maahan. Hän asteli ajajan rinnalla. Hellävaroen koskea tipsutteli tämän ruoska hevosten selkiin, -- ei se liioin tuottanut kipua -- ken olisi sellaisessa paikassa voinut tuottaa tuskaa halvimmallekaan luontokappaleelle! Ja nyt --?!

Liliä puistatti. Häntä paleli, hän vetääntyi paremmin suojaavan peitteen alle. Siellä taisteli nyt hänen miehensä sotamiehinensä. Hiipivätköhän he kiviseinämiä alas, piiloutuen tuuheitten lehtikuusien suojaan? Vai kiipesivätkö puronviertä ylös, hakien käsin ja jaloin tukikohtaa? Oliko päivä? -- vai oliko yö? Siitä ei ollut tietoa. Mustana riippui taivas yli laakson, höyryn ja savun pimentämänä. Vuoren sopukassa oli jotain pilventapaista, sinne oli jonnekin asetettu konekivääri, ja se syyti vimmatusti luoteja kallioseinän repeämiä pitkin alas. Voi sitä ratinaa! Lili piteli korviansa. Kunpa hän ei edes olisi lukenut sanomalehtiä niin tarkasti! Niissä kuvattiin taistelut sillä tavoin, että hänestä oli kuin olisi itse ollut mukana. Ja kumminkin kärsi hän vain sadannen osan siitä, mitä hänen miehensä oli kestettävä -- yli-inhimillisiä ponnistuksia, ainaista kuolonvaaraa. Ei, ei sittenkään, enemmän hän kärsi kuin miehensä!

Levottomasti heitteli hän kuumeissaan päätänsä. Oliko hänen miehellään aavistustakaan niistä tunteista, jotka riehuivat hänen sydämessään, suunnaten hänen toivomuksensa väliin sinne, väliin tänne, pitäen häntä toivon ja pelon ainaisessa ristiriidassa? Mies ei koskaan käsitä, miten nainen voi kärsiä -- ei koskaan -- ja mitä _hän_ kärsi, sitä ei kenenkään muun tarvinnut kokea. Jos hän olisi ollut italiatar taikka hänen miehensä saksalainen, silloinhan hän pelkäisi ainoastaan hänen henkensä puolesta, mutta nyt tunsi hän vieläkin kipeämpää tuskaa. Tuliko hänen toivoa voittoa puolustajille vai hyökkääjille? Toisaalla oli hänen miehensä, jota hän kerran oli rakastanut niin hellästi -- ah, joka yhä vieläkin oli hänelle niin rakas, -- toisaalla hänen isänmaansa, johon hän oli niin kiintynyt sydänjuurillaan, että irroittaminen siitä merkitsi kuihtumista. Ei hän ollut ennen aavistanutkaan tuon kiintymyksen voimaa! Silloin oli tuo toinen maa tuntunut hänestä paljoa kauniimmalta, sen aarteet runsaammilta, ihmiset herttaisemmilta! Mutta nyt?! Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, suuttumus jäykistytti hänen hempeät kasvonsa. Hän hypähti sohvalta ja heitti lämmittävän peitteen luotansa. Jo riitti -- joutukoon tuo kavala maa perikatoon, sen miehet -- äkkiä hän säpsähti. Oliko hän huutanut ääneen?

Ovea kolkutettiin. Hänen palvelustyttönsä tuli sisään. "Postinne, armollinen rouva!" -- -- -- --

Krügerin leski, joka oli alhaalla, kuuli äänekkään huudon. Se oli vain lyhyt kirkaisu, mutta niin täynnä kauhua, hillitöntä tuskaa, kuin olisi se lähtenyt kuolemanhädässä kamppailevan povesta. Se tuli ylhäältä! Hän juoksi eteiseen. Silloin syöksähti jo palvelustyttö portaita alas. "Rouva, hyvä Jumala, rouva -- -- --!"

Ylhäällä makasi nuori rouva maassa, hän oli kaatunut. Se oli tullut liian äkkiä. Kun talonemäntä tuli huoneeseen, koetti hän sentään jo nousta. Ei, hän ei ollut mennyt tiedottomaksi, hän ei tahtonut menettää tajuntaansa. Hän oli jo toipunut. Äänettömällä, hiljaisuutta vaativalla liikkeellä lähetti hän itkuun tyrskähtäneen palvelustytön luotansa. Kuten sokeaksi käynyt, joka ei vielä tahdo tunnustaa sokeuttaan, tavotteli hän kirjettään, joka juuri oli tullut postissa. Se oli pudonnut hänen kädestänsä.

Nyt piti hän sitä jälleen vapisevassa kädessänsä. Seisten horjuvana keskellä huonetta luki hän sen vielä kerran nopeasti, silmissä niin tuikea tuskan ilme, että Krügerin rouvan sydän -- sydän, joka ei niin hevillä heltynyt, -- vavahti säälistä: hänkö myöskin, myös hän! Niin nuori ja niin kaunis ja sittenkin, sittenkin!

Rouva Krügerin työstä kovettunut käsi silitteli valkoisen aamupuvun hihaa: "Istukaa, istukaa toki!" Hän painoi nuoren rouvan istumaan sohvaan, jäi seisomaan aivan hänen viereensä, oikaisten itseään, ikäänkuin olisi tukevalla varrellansa vielä voinut pidättää onnettomuuden.

Hymyillen sydäntä vihlovasti katsoi nuori rouva vanhempaan: "Mieheni on kaatunut!"

Vanhempi vastasi, hymyillen hänkin: "Ja minun poikani on vankina. Mutta minä näen hänet jälleen. Te näette myöskin miehenne jälleen!"

Rouva Krüger rohkeni laskea kätensä tuolle vaalealle syvään vaipuneelle päälle. Omituinen hohde valahti hänen kasvoillensa, kirkastaen niiden jokapäiväisyyden. Hänen äänessään kajahti kuin luottavaista hartautta, ehdotonta uskoa: "Te näette hänet jälleen -- minä näen poikani jälleen. Emme vain tiedä -- milloin!"

* * * * *

Luutnantti Rossi oli kaatunut. Juuri kun hän hyökätessään sotamiestensä kanssa oli huutanut "Avanti!" Luoti oli sattunut hänen suuhunsa, murskaten hänen pääparkansa. Se, mikä hänestä oli jäänyt jäljelle, oli haudattu Monte Pianon vieressä olevalle pienelle nurmikentälle, missä jo lepäsi niin monta kunnon soturia. Hänen sankariverensä ei ollut vuotanut turhaan, johtajansa kuoleman innostamina olivat alppijääkärit saaneet aikaan sen, mihin viikkomääriä oli turhaan pyritty: he olivat karkottaneet vihollisen rajasillalta ja valloittaneet vahvasti varustetut asemat. Tämän tiedonannon lähetti leskelle eräs kaatuneen toveri, komppanian toinen luutnantti.

Kirje oli tarvinnut paljon aikaa saapuaksensa kiertoteitä hänen käsiinsä. Rossi oli kaatunut jo kahden päivän kuluttua siitä kuin oli hänelle kirjoittanut -- ja hän oli ajatuksissaan tuntenut mielipahaa häntä kohtaan, kironnut häntä ja hänen uskotonta maatansa, -- hyvä Jumala, ei häntä, ei, ei häntä. Ainoastaan hänen maatansa. Oi, hänen Enrico-parkaansa! Lili luki hänen kirjeensä uudelleen ja aina uudelleen, kyyneleitä vuodattaen. Kuinka olikaan mahdollista, että moni seikka niissä oli voinut häntä kiusata?! Nyt omisti hän miehellensä jälleen koko sydämensä, tarrautuen kiinni hänen muistoonsa. Hänestä oli kuin täytyisi hänen puristaa silmänsä umpeen, päästäkseen näkemästä maailman tapahtumia, tukita korvansa. Ei nähdä eikä kuulla enää mitään muuta kuin häntä. Mitä koski häneen kansallisuuksien eripuraisuus, kansojen viha? Hänen oma kohtalonsa täytti kokonaan hänen mielensä. Ja hänen kohtalonsa oli hänen miehensä, hänen rakas miehensä. Ei ainoatakaan surullista hetkeä ollut tämä tahtonut hänelle tuottaa, ja nyt täytyi hänen kumminkin vuodattaa niin paljon kyyneleitä hänen tähtensä. Hänen tuskansa kirkasti hänen miehensä kuvan, tehden vainajasta enemmän kuin mitä tämä ikinä itse oli aavistanut. Nyt ei Lili enää välittänyt siitä, että hän oli taistellut Italian puolesta, nyt näki hän hänessä vain sankarin, joka oli uhrannut henkensä jalon asian takia. Hän tunsi ylpeyttä lukiessaan ystävän kirjeestä, että Rossista olisi pian tullut kapteeni ja että kunniamerkki, joka ei ollut vielä ehtinyt koristaa elävän rintaa, oli annettu hänelle mukaan hautaan. Hänen sotamiehensä olivat surreet häntä; päällystö samoin kuin käskynalaiset tulisivat säilyttämään tuon uljaan miehen kunniakkaassa muistossa.

Äitinsä kanssa ei Lili voinut puhua vainajasta samalla tavoin, kuin hän häntä ajatteli. Hänestä tuntui, kuin olisi äidin kasvoille silloin ilmestynyt omituinen piirre, piirre, joka merkitsi -- vastaväitettä.

Oikein hän oli arvannutkin. Niin suuresti kuin rouva von Voigt surikin tyttärensä kanssa, täytyi hänen kumminkin sanoa itsellensä: siinä oli ratkaisu. Italialainen haave oli haaveilta loppuun. Lili oli vielä nuori, jospa Jumala sallisi hänen alkaa elämänsä vielä uudelleen!

Ja tytär tunsi sen: jos vainaja olisi ollut saksalainen upseeri, olisi äidin suru ollut aivan toisenlainen. Ja Lili sulkeutui kokonaan omaan itseensä.

Tuntimääriä istui hän akkunan ääressä, kädet syliin vaipuneina ja haaveksiva katse suunnattuna alas pihaan. Kenpä voisi mukaantua kaikkeen niin tyynesti kuin tuo rouva tuolla alhaalla! Hän meni aina samaan aikaan ruokkimaan kanojansa, kaniinejansa ja vuohtansa. Eläimet tunsivat hänet. Kun kanat, jotka saivat nyt, ennenkuin maa jäätyi, kuljeskella ja kuopia maata talvisen koleassa puutarhassa, kuulivat jykevien nahkatohvelien ensi askeleen pihakivityksellä, syöksähtivät ne nopeasti vastaan. Silloin tuli jotain hymyilyn tapaista rouva Krügerin ryppyisille kasvoille. Ja hymyily kajasti niillä vielä hänen täyttäessään mäkättävän vuohen heinähäkkiä, ja se tuli yhä huomattavammaksi, kun hän meni kaniinien luo.

Lili näki noiden valkoisten ja mustapilkkuisten eläinten hypiskelevän rautalankaoviensa takana. Krügerin rouva pysähtyi aina pitkäksi aikaa niiden luokse. Ihme ettei häntä palellut! Ensi lumi peitti jo maan. Mutta hän seisoi ainakin puolen tuntia tohvelit jalassa kumarassa tuon matalan majasen vieressä, pisti kätensä sisään ja silitteli eläimiä. Kuinka köyhäksi täytyykään tulla, jotta viitsisi tuolla tavoin seurustella kaniinien kanssa! Lilin kasvoille tuli säälin ilme. Kun rouva Krüger eräänä päivänä koetti naulata olkimattoja majasen ympärille eikä oikein näyttänyt suoriutuvan siitä yksin, meni Lili alas häntä auttamaan. Köyhiähän he molemmat olivat!

"Tämä tässä on 'Lumikki'", sanoi rouva Krüger, "ja tämä on 'Ruusunen'". Hän oli avannut pienen oven. Kaksi lumivalkoista kaniinia, ihania eläimiä, joilla oli pitkä silkkikarva, tuli heti esiin, painoi päänsä punertavine korvineen maahan, hyväilyjä pyydellen. Kenpä olisi aavistanut, että tuo karkea käsi osasi silitellä niin lempeästi!

"Niitä pitää aina hyväillä, mieluummin ne ovat ilman perunoita ja vihanneksia", sanoi rouva Krüger; hänen äänessään oli hellä sointu. "Gustavillani oli lapsena ollessaan aina kaniineja. Hän pitää niistä niin paljon!"

Lumikki ja Ruusunen! Nuori rouva nyökkäsi. Hän tunsi kyllä nuo nimet sadusta lapsuutensa ajoilta. Kuinka ihanaa olikaan ollut, kun hän tällaisena kylmänä iltana kuin tänään istui lämpimässä lastenkamarissa pienellä tuolilla, ja äiti luki hänelle ääneen vanhoja saksalaisia satuja. Hän hymyili, suloiset muistot täyttivät hänen mielensä. Ehdottomasti täytyi hänenkin kurottaa kätensä hyväilemään eläimiä. Miellyttävä lämpö virtasi silkkiturkista hänen kylmiin sormiinsa. Lumikki ja Ruusunen pysyttelivät aivan hiljaa, räpäyttämättä punaisia silmiään. Lumotut eläimet -- mitähän ne ajattelivatkaan?

Lili taivutti päätään ja laski poskensa pehmeälle turkille. Lumikki ja Ruusunen -- nyt oli hän jälleen lapsuutensa maailmassa, jossa ei ollut mitään surua, joka kesti auringonlaskun jälkeen, ei mitään hoivatonta huolta.

VII.

Hedwig Bertholdi ei olisi rohjennut toivoakaan, että hän saisi molemmat poikansa kotiin lomalle. Siinä oli melkein liiaksi onnea pitkällisten kärsimysten jälkeen, hän oli aivan suunniltaan ihastuksesta. Kun Heinz sähkötti Frankfurt am Mainista: 'Olen matkalla luoksesi', riemuitsi hän ääneen. Mutta kun sitten lisäksi tuli Rudolfilta kirje: 'Viimeisten ankarain taistelujen jälkeen pääsemme lomalle lepäämään, ehkä olen luonasi yhtaikaa tämän kirjeen kanssa', silloin hän puhkesi kyyneliin.

Kärsimätönnä kuin ikävöivä morsian ryhtyi hän valmisteluihin poikiensa, tuloa varten. Heidän piti saada jälleen entiset huoneensa; hän oli pahoillaan, kun ei voinut järjestää siellä kaikkea uuteen, entistä kauniimpaan kuntoon, mutta siihen ei nyt ollut sopiva aika. Hänen täytyi tyytyä siihen, että kaikki harjattiin ja pestiin, seinät puhdistettiin, kirjat tomutettiin. Hänen mieleensä tuli niin monta muistoa; tätä ennen ei hän ollut voinut antaa noihin huoneisiin koskeakaan, hän oli pitänyt ne lukittuina kuin pyhätön. Siinä olivat nyt koulukirjat, ainevihot, ensi rakkauskirjeet jollekin keskenkasvuiselle tytölle. Niin äkkiä olivat pojat lähteneet, että laatikot olivat lukitsematta, tavarat järjestämättä. Tuossa olivat vielä Heinzin ratsastushansikkaat, kirjoituspöydällä kaikenmoisia valokuvia, -- hänen oli tapana pitää esillä kaunisten naisten valokuvia. Tuossa oli Rudolfin koulusalkku -- klassikot olivat siinä vielä ja viimeinen kotitehtävä.

Mihin hän ei ennen ollut uskaltanut koskea -- kun kaikki oli hänestä ollut ikäänkuin kalliiden vainajien jättämää omaisuutta -- sen järjesti hän nyt hymyhuulin. Tulisivathan hänen poikansa takaisin haavoittumattomina ja terveinä, -- ehkä muutama tunti vain enää, ja he olisivat jälleen täällä entisissä huoneissaan, nuo kaksi poikaa, jotka täyttivät talon melulla, iloisella elolla. Nopeasti vain, nopeasti! Mikä vaivasikaan palvelustyttöä, Emiliaa? Eihän hän saanut mitään valmiiksi ja teki kaikki nurinkurisesti.