Part 5

Äiti silmäili häntä huolestuneena. "Novogeorgievskin linnoitus, Lili", sanoi hän painokkaasti. "Novogeorgievsk merkitsee suurta voittoa, tärkeätä saavutusta." Hänestä oli kuin olisi hänen pudistettava hereille tuo edessään oleva kalpea nainen. Hän laski molemmat kätensä tyttärensä hartioille ja pudisti häntä lempeästi. "Kuinka isä nyt iloitseekaan! Hän on tietenkin nyt vielä Varsovassa. Odotan jännityksellä hänen kirjettään. Iloitse sinäkin, Lili, nyt sota pian loppuu!"

"Sitä et usko itsekään." Rouva Rossin suupielet vetääntyivät epäilevään hymyilyyn. "Mitäpä minua hyödyttäisivät voitot ja menestys?!" Hän kohautti hartioitaan. "Ja rauhakaan?! Kansojen välistä vihamielisyyttä ei sekään poista. En koskaan enää toivu tästä sodasta." Hän huokasi, ja kiihkeästi ponnahtivat sitten esiin sanat: "Kiroan sitä kaiken elinaikani!"

"Mutta Lili!" Äiti koetti kädellään silittää tyttärensä rypistynyttä otsaa. "Sinä olet liiaksi yksin. Sinulla on liiaksi aikaa mietiskelyyn, lapseni. Jään mielelläni täksi illaksi luoksesi." Hän veti tyttären sisään ja kävi istumaan.

Mutta Lili sanoi väsyneesti: "Ei, ei, mene vaan kotiin. Minun luonani ei ole hyvä olla. Sinä olet iloinen ja voimakas, ja sinulla on oikeus siihen, -- mutta minä!" Hän tarttui molemmin käsin kauniiseen vaaleaan tukkaansa. "Olen kuin rikkirunneltu. Rakkaus ja viha taistelevat minusta ja raatelevat minua. Olen alati pelon ja toivon ristiaallokossa. Tuollainen voitto tuottaa minulle aina niin kammottavia taisteluita. Kun soitetaan, on minusta kuin vietäisiin jotain minulle kallista hautaan. Minun täytyy pidellä korviani, en voi sitä kuulla!"

Rouva von Voigt ei sanonut: "Lapsiparka!" eikä myöskään sulkenut tytärtään säälivästi syliinsä. Siitä ei olisi ollut paljon apua. Lilin oli itsensä katsottava, kuinka suoriutui tuosta kaikesta, itsensä taisteltava taistelunsa. Ei kukaan muu voinut auttaa häntä tästä tunteiden ristiriidasta. Niinpä kysyi äiti nyt vain noustessaan lähteäksensä: "Oletko taas saanut kirjeen mieheltäsi?"

Nuori rouva muuttui eloisammaksi. "Hetkinen vielä, äiti!" Hän kiiruhti pienen kirjoituspöytänsä luo ottamaan kirjeen. Hän meni kattolampun alle ja luki sen. Hän ei lukenut sitä kokonaan ääneen, vaan käänsi vain sieltä täältä jonkun lauseen. "Emme ole enää entisissä asemissamme. Olemme edenneet Monte Pianolle saakka. Eilen teimme hyökkäyksen Schluderbachin itäpuolella!" Nuori rouva keskeytti, tuskaisena katsoi hän äitiinsä. "Ei näytä käyneen hyvin. Tämä kirje on kirjoitettu heinäkuun kahdentenakolmatta päivänä, tänään meillä on jo elokuun kahdeskymmenes päivä. Tunnen Enricon. Jos heillä olisi ollut menestystä, olisin jo saanut häneltä aikoja sitten uuden kirjeen. Silloin hänen täytyy saada kertoa voitosta. Hyvä Jumala, vaikka noiden italialaisten voitto järkyttääkin mieltäni, niin täytyy minun melkein toivoa sitä." Hän painoi kirjeen kasvoilleen. "On niin kauheata, kun ei saa tietoja!"

"Vai Schluderbachin luona!" Äiti koetti ohjata nuoren rouvan ajatukset toisaanne. "Muistatko vielä, kun olimme Schluderbachissa? Siitä on kai seitsemän vuotta. Se oli ihanalla Tyrolin matkallamme, alkaessamme retkemme Dolomiiteille. Tulimme Dürrnsteiniä alas, kauhea ukkosilma oli yllättänyt meidät, isä oli saanut rakkuloita jalkoihinsa, minäkin jaksoin lopuksi tuskin laahata jalkojani perässäni, likomärkinä saavuimme Schluderbachiin. Mutta hauskaa vain oli kaikki tyyni! Vaatteemme oli pantava kuivatusuuniin, isäntä toimitti meille apua. Sinä sait sisäkön tyrolilaisen pyhäpuvun. Illallisella alhaalla salissa tuli eräs herra pöytäämme -- muuan kuuluisa maalari -- ja pyysi saada maalata sinut. Muistatko vielä, lapseni?"

"En tiedä. En tiedä enää mitään. Elä sano seitsemän vuotta -- seitsemänkymmentä vuotta siitä on!" Nuoren rouvan ääni sammui toivottomaan välinpitämättömyyteen. Hän rypisti otsaansa, ja hänen silmiinsä tuli ilme, kuin olisivat hänen ajatuksensa olleet kaukana poissa.

Ulkonaisesti rauhallisena, mutta sisäisen levottomuuden masentamana sanoi äiti hyvää yötä. Kun hän alhaalla kulki rouva Krügerin oven ohitse, istui tämä vielä samassa asennossa kuin äsken, kumartuneena syvälle alas pöytää kohden. Hänen edessään oli suuri kartta ja sen vieressä paksu kirja. Nyt kohotti hän päätänsä ja säpsähti kuullessaan ohikulkijan tervehdyksen.

Kenraalitar tuli ovelle. Hän halusi lausua pari ystävällistä sanaa; olihan rouvalla kaikki hyvässä järjestyksessä, talo oli peräti siisti. "No, rouva Krüger, mitä pidätte tyttärestäni, vuokralaisestanne? Toivottavasti olette tyytyväinen. Liikaa melua ei hän pidä."

"En tiedä." Rouva silmäili häntä aivan toisiin ajatuksiin vaipuneena. Kuin tullen tajuihinsa hän sitten nousi paikaltaan: "Suokaa anteeksi! En tuntenut heti kenraalitarta!"

"Te luitte niin innokkaasti jotain?"

Rouva Krüger hymyili hämillään. "Minä koetin hakea Korsikaa. Täällä kirjassa on" -- hän näytti avattua tietosanakirjaa, -- "'saari Välimeressä!' Mutta en pääse oikein selville; en voi löytää sitä." Avuttomana haeskeli hänen etusormensa kartalta.

"Kas tässä." Rouva von Voigt opasti häntä. "Monet kiitokset." Rouva Krüger ilahtui nähtävästi; hän kävi puheliaaksi. "Minun poikani on nimittäin nyt siellä." Kuin lumottuna hän katseli saarta, joka nyrkin kaltaisena, sormi ojennettuna, oli kuvattuna italialaisen saappaan vasemmalla puolen. Hän nyökkäsi haaveissaan: "Nyt toki edes tiedän, millaista siellä on. Kovin iso ei se ole. Kaksisataayhdeksänkymmentä tuhatta ja kuusikymmentäkahdeksan asukasta luin siellä olevan. Vuorista siellä on ja sakeata metsää. Laaksot ovat hyvin hedelmällisiä, mutta huonosti viljeltyjä. Sitä mahtanee Gustav katsella silmät suurina; huonosti viljeltyyn ei meillä olla totuttu. Karjanhoitoa harjoitetaan ja kalastusta; tonnikaloja minä en tunne. Mutta varmaankin hän pitää niistä; hän piti kovasti kalasta. 'Äiti, keitäpä vihreää ankeriasta', sanoi hän alinomaa -- ja jouluksi piti olla 'puolalaista toutainta'. Sitähän hän nyt ei siellä saa."

Rouva von Voigt olisi voinut nauraa: Korsikalla vihreätä ankeriasta ja puolalaista toutainta! Mutta niin hullunkurinen kuin tuo ajatus olikin, oli rouva Krügerin silmissä ilme, joka karkotti kaiken hullunkurisuuden loitolle. Ei ikinä hän ollut vielä nähnyt sellaista epäröivää kaihoa, hurskasta uskoa, itsepintaista toivoa ihmiskatseessa. Tuossa oli silmät, jotka olivat valvoneet yön toisensa perästä, vuodattaneet paljon kyyneleitä ja kätkeneet niitä vielä enemmän itkemättöminä, silmät, jotka olivat käyneet puolisokeiksi lukiessaan tiheään painettuja kaatuneiden, haavoittuneiden ja kadonneitten luetteloita, silmät, jotka olivat levottomalla rakkaudella alati tähystelleet etäisyydessä, tavotellen vain yhtä ja ainoata, -- ne olivat poikaansa odottavan äidin silmät.

Kenraalitar ojensi rouva Krügerille kätensä. Liikutettuna katsoi hän tuon vaimon ryppyisiä kasvoja, joihin huoli oli uurtanut syvät vaot. "Suokoon Jumala, että sota pian loppuisi! Tänään oli jälleen suuri voitto!"

Ryppyisten luomien takaa levisi kimmellys rouva Krügerin muinoin leveille, nyt kapeiksi käyneille kasvoille. Toivon säde valahti hänen katseeseensa, vuodattaen silmien vaaleaan sineen tummemman värityksen. "Sitten pääsevät kaikki vangit vapaiksi!"

Rouva Krüger nojasi kätensä pöytään, kuin kolkuttaakseen sitä vakuuttavasti. Hän hymyili. "Raamatussa sanotaan: 'Sitten on oleva ilo ja riemu ja ainainen rauha.'"

* * * * *

Novogeorgievskin ilta ei toki saanut jäädä viettämättä. Muutamia lomailijoita oli sattunut yhteen. Näiden joukossa oli Minka Dombrowski tuntenut erään vanhan tuttavan. Kun hän iltapäivällä oli lasten kanssa puistossa -- entisellä kyläniityllä -- kuuntelemassa sotilassoittoa, ja monet katseet, joita hän arvosteli pelkäksi ihailuksi, kiintyivät tutkivasti hänen uuteen pukuunsa, oli Minka heti tuntenut hänet. Tuskin oli hän voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta: hyvät ihmiset sentään, sehän oli tuo, johon hän oli tutustunut ravintolassa, ja jolle Stanislaus oli ollut niin mustasukkainen! -- -- -- "Minka, sen sanon sinulle, että jos et pysy minulle uskollisena, niin -- --!" Hän oli vavissut ja mulkoillut silmillään. Jes sentään, miesparkaa! No, nythän hän oli Ranskassa. Tai olisiko kenties ollut Venäjällä. Viikkomääriin ei häneltä ollut tullut mitään tietoja. Kenpä tiesi, missä hän oleksi!

Minka oli nyt hymyillyt ystävällisesti ihailijalle, joka silloin ravintolassa oli silmäillyt häntä merkitsevin katsein, ja joka nyt sotilaspuvussa miellytti häntä vieläkin enemmän. Olihan hän naimisissa, eihän se merkinnyt mitään. Ja kenpä voi nyt paheksua sitä, jos hän, joka sai nähdä niin paljon vaivaa ja hääriä lastensa kanssa ja jolla ei edes ollut miestään luonansa, joka olisi sanonut: "Minka, sinä olet vallan viehättävä!" -- jos hän suostui soturin pyyntöön ja vietti illan hänen seurassansa. Varsin mielellään hän myös söi kerrankin jotain hyvää. Pukkimakkaraa ja hapankaalia oli ihailija luvannut tarjota. Ja olutta saisi Minka myöskin juoda. Niinpä lähetti hän siis lapset kotiin. Poika pani vastaan eikä tahtonut lähteä, mutta Minka antoi hänelle aimo läimäyksen, niin että poika jäi kauhistuneena tuijottamaan häneen. Silloin sanoi Minka heti: "Saat vielä lantinkin."

Harmaatakki oli nauranut: tuo nainen oli todellakin lystikäs. Olipa siinä elämänhalua! He tekivät ensin vielä pienen kävelyretken, jolloin Minka kulkea laahusti hänen rinnallaan ohuessa puvussaan, illan viileyden käydessä jo tuntuvaksi. Vasta kun he olivat metsässä, ja soturi laski kätensä Minkan vyötärölle, tuli hänen lämpimämpi olla. Hän ei nyt ajatellut miestänsä. Kun mies on liian kauan poissa, tottuu siihen lopuksi ja alkaa unohtaa... Mutta toisaalta oli hänestä kumminkin, harmaatakin astellessa hänen rinnallaan, kuin kulkisi hän Stanislaunsa kanssa, ja hän nojasi kiinteästi seuralaiseensa tämän käydessä helläksi. Pitkiin aikoihin ei kukaan mies ollut häntä syleillyt! Samalla hän koko ajan lörpötteli iloisesti.

Heidän palatessaan takaisin oli ruokala jo täpötäynnä. Töin tuskin saivat he vielä paikan erään pöydän ääressä, jossa jo istui kolme harmaatakkia. Muutoin oli jokaisella soturilla rakastettunsa mukanaan, mutta nämä kolme olivat vielä seuralaista vailla. He ryhtyivätkin vaaralliseen kilpailuun herra Lehmannin -- siviilitoimeltaan parturin -- kanssa.

Minka Dombrowski oli autuaallinen; ei yksi, vaan neljä miestä hänellä oli ihailijoina! Se vallan huumasi hänet.

He istuivat nurkkaan työnnettyinä pienen pöydän ääressä ja niin lähellä toisiansa, että milloin mikin miehenjalka kosketti Minkan jalkaa. Polvet sattuivat pöydän alla yhteen, ja jos jokin polvi erityisen lujasti painautui hänen polveensa, vastasi hän samalla mitalla. Herra Lehmann oli kaunein noista neljästä ja vanha tuttava, ja hänhän myöskin maksoi Minkan puolesta. Niinpä loikin Minka sormille jokaista toista, joka häntä tavotteli.

"Maljanne, kaunis Minka!" He joivat vahvasti. Herra Lehmann maksoi viidestä lasista kutakin kohden, toiset kukin vain yhdestä. Sen voi hän hyvin tehdäkin, sillä hän omisti siviilielämässä hyvin tuottavan liikkeen Dennewitzin kadun varrella Berlinissä. Kun tulisi jälleen rauha ja hän palaisi kotiinsa, silloin sopisi kauniin Minkan vain tulla hänen luoksensa, hän kähertäisi kyllä hänen tukkansa. Ja herra Dombrowskia hän myöskin palvelisi. Näin sanoessaan hän iski silmää, ja toiset nauroivat haljetakseen. Miksikä ei nyt olisi pidetty hauskaa! Kun jälleen lähdettäisiin liikkeelle, kenpä tiesi kuinka kauan sitten olisi enää nauruun tilaisuutta! "Luoti vain, ja jääkää hyvästi!" sanoi herra Lehmann.

Minka kävi aivan hempeämieliseksi. Kuudes olutlasi oli ollut jo liikaa; hän alkoi äkkiä itkeä: Oi Jumala, hyvä jumala, hänen kelpo miehensä, missä hän mahtoikaan olla! Soturin vaimolla on sentään huonot päivät! Liian surullinen on hänen kohtalonsa. Ken tiesi, elikö hänen miehensä ollenkaan enää! Hän nojasi herra Lehmanniin, ja hänen sekava päänsä vaipui hänen olallensa.

"Voi hyvä Jumala, mieheni, voi, voi!" Samalla hän sentään salli ihailijan hyväillä niskaansa, joka raikkaana ja täyteläisenä pyrki esiin ohuesta puvusta. Hän tavotteli soturin vasenta kättä ja piti sitä hellästi sylissänsä.

V.

Kun Hedwig Bertholdi meni puutarhaansa, näki hän kuinka Krügerin rouva omassa puutarhassaan kokosi hedelmiä puista. Ne olivat kypsiä; pian varisisivat lehdet pois. Hänet valtasi tuska, kun hän ajatteli talven yksinäisyyttä. Edellinenkin talvi oli jo ollut kyllin vaikea, mutta silloin oli hänen miehensä toki vielä ollut kotona. "Ota joku luoksesi", kirjoitti hän. "Onhan niin hauskoja nuoria tyttöjä, jotka iloitsevat saadessaan turvapaikan -- erittäinkin tällaisina aikoina."

Ei sanaakaan siitä, että hän palaisi pian, toivoi voivansa palata pian. Eikä myöskään mitään pahoittelua siitä, ettei itse voinut olla vaimonsa luona. Eivätkä hänen poikansakaan kirjoittaneet siitä mitään. Oli kuin olisivat he sotatoimissaan unohtaneet kaikki hellemmät tunteet. Hänen vanhimpansa, Heinz, oli saanut rautaristin ja Rudolf oli tullut aliupseeriksi. Mutta ei kukaan sanonut: "Äitiparka, kuinka yksin oletkaan!" -- ja se olisi sentään ilahduttanut häntä enemmän kuin mikään muu.

Häntä kammotti kun hän ajatteli seuranaista, joka olisi opetettu aina hymyilemään, aina olemaan hilpeä, kuinka sietämättömiä käskijättären oikut olisivatkin. Ei, sellaista ei hän voisi sietää! Silloin saapui hänelle kirje eräältä nuoruudenystävättäreltä, josta hän ei pitkiin aikoihin ollut kuullut mitään, rouva von Lossbergiltä Koblenzista. Se sisälsi pyynnön. Herra von Lossberg -- majuri -- oli kuollut pitkällisten kärsimysten jälkeen neljännesvuosi sitten, saamiensa pahojen haavojen johdosta. Rouva von Lossberg, heikko ja mieleltään runneltu kun oli, olisi halunnut muuttaa vanhan äitinsä luo, joka asui pienessä hesseniläisessä kaupungissa, eläen pienellä eläkkeellä. Vanhin poika oli myöskin jo upseeri ja sodassa, molemmat nuoremmat olivat Bensbergissä kadettikoulussa; tytär vain oli kotona.

"Hilpeän Anna Mariani käy raskaaksi kuluttaa nuoruutensa tuossa pienessä sopukassa meidän kahden elämään kyllästyneen vanhan naisen seurassa. Soisin mielelläni että hän pääsisi johonkin perheeseen, jossa voisi auttaa talouden tai lasten hoidossa. On myöskin hyvä, jos hän nyt jo oppii mukaantumaan muihin, -- minä en enää elä kauan, tunnen sen. Seuraan pian miestäni. Silloin käy Anna Marialle kumminkin välttämättömäksi tulla vierasten pariin. Mitään erikoisempaa ei hän ole oppinut, -- arvelimme sitä tarpeettomaksi mieheni aseman ja hänen miellyttävän ulkomuotonsa perusteella. Kenties voit sinä, rakas Hedwig, jolla varmaankin on paljon tuttavia, auttaa minua tyttäreeni nähden!" -- --

Talon hiljaiset huoneet kammottivat rouva Bertholdia; istuessaan yksin päivällis- ja illallispöydässä avarassa tyhjässä ruokasalissa, ei hän voinut syödä. Yksinäisyys kuristi hänen kurkkuansa. Syysillat olivat loppumattoman pitkiä. Entä yöt! Ryöväreitä, murhaajia ja varkaita ei hän enää pelännyt eikä tarkastellut kaappien taustoja. Mutta toisenlainen pelko oli vallannut hänen mielensä, -- paljoa tuskallisempi pelko: suunnaton levottomuus siitä, kuinka kaikki päättyisi! Nyt alkoi jo toinen sotatalvi. Kuinka kauan tätä vielä kestäisi?! Voisiko Saksa yhä edelleen pitää puoliansa? Oliko sillä vielä tarpeeksi miehiä taistelemaan, voittamaan? Surevien luku näytti hänestä lisääntyvän päivä päivältä. Kävivätkö kaikki ihmiset mustiin puettuina? Eivätkö ilmoitukset "sankarikuolemasta" lisääntyneet lisääntymistään? Ne täyttivät pitkät palstat sanomalehdissä, kokonaiset sivut. Eikä missään enää kuulunut naurua. Jospa hän tietäisi jonkun, joka vielä voisi nauraa oikein sydämellisesti! Huoletonta, viatonta, hilpeätä naurua! Voisikohan tuo nuori tyttö nauraa sillä tavoin? Nythän ei tosin nuorisokaan enää nauranut. Rouva Krügerin puutarhassa näki hän nuoren rouva Rossin nunnan kaltaisena vaeltavan puksipuiden reunustamien sarkojen keskellä. Tumma huntu peitti hänen vaaleata tukkaansa. Olisi ollut luonnollista että Hedwig olisi aidan ylitse lausunut hänelle pari sanaa, sillä olivathan he naapurit, mutta hän pelkäsi sanoa mitään nähdessään nuo alakuloiset kasvot. Sieltä ei näyttänyt olevan mitään virkistystä tulossa. Ja rouva Krügeriä kohtaan hän tunsi suorastaan arkuutta. Hän puuhaili puutarhassaan kasvot niin levollisina että se tuntui luonnottomalta. Kuinka voikaan olla noin levollinen? Ja kaikkein vähimmin oli rouva Krügerilla siihen syytä. Mutta hän korjasi satoa hedelmäpuistaan niin toimeliaana, kuin vallitsisi täysi rauha, eikä hänen tarvitsisi ajatella mitään muuta kuin satoansa.

Ylhäällä tikapuilla seisoi rouva Krüger ja ongiskeli noukkimiskoneellaan viimeistä omenaa niin itsepintaisesti, kuin olisi mitä suurin onni ollut saavutettavissa tuolla ylhäällä notkuvassa latvassa. Mitä tarkimmalla huolella asetteli hän parhaat hedelmät heinillä täytettyyn koppaan, varoen koskettelemasta niitä muutoin kuin käsineillä.

Tänään Hedwigin sentään täytyi huutaa hänelle. Oli kaunis päivä, lokakuun aurinko kokosi viimeiset voimansa, sen säteet tunkivat aidan viereisen, puolittain metsistyneen vanhan päärynäpuun kuivuvien lehtien lävitse, niin että se tuulenhengen käydessä hohti kuin veressä. Rouva Krüger kokoili maahan karistamiansa pieniä päärynöitä; hän hikoili, auringonsäteet heijastuivat hänen syvälle taivutettuun selkäänsä. Kun hän suoristautui, sattuivat hänen katseensa juuri rouva Bertholdiin, joka silmäili häntä aidan ylitse.

"Huusitteko minulle jotain?"

"Huusin kyllä", sanoi Hedwig. "Olen niin yksin. Sanokaapa, rouva Krüger, mitä varten te poimitte ne kaikki? Mitä niillä kumminkaan tekee?" Hän viittasi maahan varisseisiin ryppyisiin päärynäpahaisiin.

"Näillä?" Rouva Krüger näytti ojennetulla kädellään paria noista viheliäisistä hedelmistä. "Näistä minä laitan hilloa. Ja joskaan niitä ei kävisi syöminen, niin onhan minulla ainakin työtä, rouva Bertholdi. Kymmenen kumarrusta karkottaa kymmenen ajatusta, sata kumarrusta satasen ajatuksia. Kun on kumartanut niin monta kertaa, ettei enää jaksa lainkaan ajatella, silloin nukkuu yöllä. Minä nukun."

"Minä en!" Hedwig huokasi.

Rouva Krüger silmäili häntä moittivasti. "Lähettäkää pois palvelustyttönne, tehkää itse kaikki työt. Minä en tahtoisi nyt pitää palvelijoita. Yksin, yksin teen kaikki: siistin, keitän, kaivan, pesen, ruokin kanat, siistin kaniinien ja vuohen majaset."

"Minä en pysty siihen." Rouva Bertholdin kädet vaipuivat alas. "Enhän ole tottunut työhön. En kestä mitään."

Rouva Krüger naurahti. "Mitä kestämiseen tulee, niin kestää ihminen paljon kummempaakin." Hän tuli aivan aidan viereen. Pyyhkien ruskettuneella kädellään hien otsaltaan, jossa pari irtaantunutta harmaata suortuvaa liehui, sanoi hän synkkänä: "Olen lukenut lehdestä, mitä ne saavat kestää, jotka ovat sodassa: he makaavat juoksuhaudoissaan pelkässä liejussa, granaatit lentelevät vain heidän ympärillään -- tuolla sinkoaa ilmaan käsi, täällä jalka -- tuolla päänpuolikas, tässä aivot -- toveri oli siinä äsken, ja nyt jätteitä vain. Ja heidän täytyy ajatella: 'Kohta tulee minun vuoroni!' Ei, rouva Bertholdi, meidän täällä ei kenenkään sovi sanoa: sitä tai tätä minä en kestä. Ja mitä kaikkea arvelette minun Gustavillani olevan kestettävänä? Siellä kaukana vankeudessa kolkolla saarella. Ja kun ei sitten edes saa kirjoittaa! Ja mitä saavatkaan haavoittuneemme kestää! Mutta kaikki päärynäni minä niille annan ja kaikki omenani. Ne olivat aina Gustavin herkkua! No, ensi vuonna! Sinne on liian pitkä matka, enhän voi lähettää mitään sinne. Eivät ne menisi perille."

Ei, varmaankaan ne eivät koskaan menisi perille! Otsa rypyssä katseli Hedwig Bertholdi rouva Krügeriä, joka kantoi raskasta päärynäkoppaa sisään. Se maa, missä Gustav oleskeli, oli kaukana maapallosta, niin kaukana ettei kukaan vielä ollut palannut sieltä. Salainen kauhu värisytti Hedwigiä: ja äiti uskoi niin lujasti hänen vankinaoloonsa Korsikalla. Hän ei muka saanut kirjoittaa, niin otaksui rouva Krüger. Äitiraukka! Hedwig Bertholdia alkoi äkkiä palella tuossa auringon kultaamassa puutarhassa, -- lokakuun aurinko ei sentään enää pysty lämmittämään. Hän kiiruhti takaisin sisälle, kirjoituspöytänsä ääreen, tarttui kynään ja ryhtyi nopeasti kirjoittamaan: Anna Maria von Lossbergin oli tultava hänen luoksensa. Ja pian, niin pian kuin mahdollista! Hän oli yksin, talossa oli tilaa yllinkyllin, Berlini oli lähellä, hän opastaisi kernaasti tuota nuorta tyttöä ja iloitsisi voidessaan tuottaa hänelle iloa. Hänen oli vain tultava -- tultava pian! Ja hilpeys, josta hänen äitinsä kirjoitti, oli hänen tuotava mukanansa.

Hedwig tunsi mielensä kevyemmäksi, kun kirje oli postissa. Huomenna olisi kirje Koblenzissa, ylihuomenna hän jo voi saada vastauksen.

* * * * *

Kun Anna Maria von Lossberg aamuisin heräsi nokkospalttinaverhoilla varustetussa vuoteessaan, sininen silkkipeite yllään, ei hän vieläkään ollut aina heti aluksi selvillä missä oikein oli. Kuinka ihanaa ja mukavaa täällä olikaan! Kotona hän oli nukkunut sohvalla äitinsä huoneessa. Isän vuoteessa ei hän ollut saanut nukkua, rouva von Lossberg ei voinut vielä mukaantua siihen, että se otettaisiin käytäntöön. Siinä oli hänen miehensä maannut hyvinä ja huonoina aikoina; siitä oli hän illalla ennen lähtöänsä sotaan ojentanut vaimollensa tukevan soturinkätensä: "Ole uljas, rakas vaimoni!" Ja lausuessaan hänelle viimeiset jäähyväiset oli hän jälleen kurottanut siitä hänelle kätensä, nyt niin heikoksi käyneen: "Ole uljas!"

Anna Maria oli kahdeksantoista vuoden vanha. Silloin ei voi alati olla alakuloinen. Täytyisihän sodan toki kerrankin loppua, ja sitten olisi kaikki jälleen hyvin. Sitä, ettei hänen isänsä silloin enää olisi olemassa, ei hän ajatellut. Kun tuo solakka terve neitonen seisoi kuvastimen edessä, hymyilivät hänelle raikkaat kasvot, loistavat silmät; kalpeus, jonka huoli isän takia ja ahtaat olot äidin luona olivat aiheuttaneet, katosi täällä pian tipotiehensä. Rouva Bertholdia kohtaan hän tunsi haaveellista ihailua. Hän oli hänestä maailmannaisen ihanne. Hänellä oli niin kauniita vaatteita, että Anna Maria tuskin oli sellaisia nähnytkään, -- hänen tuttavansa Koblenzissa kävivät paljon yksinkertaisemmin puettuina. Myöskin tuntui hänestä peräti ylhäiseltä nukkua niin kauan aamuisin ja antaa palvelustytön kammata tukka. Usein kiintyi myöskin hänen ihaileva katseensa rouva Bertholdin huolellisesti hoidettuihin valkoisiin käsiin suipoksi leikattuine kiiltävine kynsineen ja monine sormuksineen. Niin arkaillen ei Anna Marian äidin ollut käynyt käsiänsä käyttäminen, ja muuta koristetta ei niissä ollut kuin vihkisormus. Äitiparan oli aina täytynyt olla uutterassa työssä, -- elämä on hankalaa, kun sen pitää vaikuttaa hienommalta kuin se todellisuudessa on!

Nyt Anna Maria usein tunsi jotain kauhun tapaista mennyttä aikaa ajatellessaan. Kun hän nyt oli tutustunut varallisuuden viehätyksiin, tuntui hänestä kauhealta moni seikka, jota hän aikaisemmin oli kuvitellut tavottelemisen arvoiseksi, jopa toiveittensa ainoaksi päämääräksi -- kuten sellainen avioliitto kuin hänen äitinsä. Hän ajatteli usein avioliittoa, ja hänen täytyi niin tehdä, sillä hän tiesi: en ole oppinut mitään, rahaa minulla: ei myöskään ole, -- minulla ei ole muuta kuin kauniit kasvoni, sorea varteni ja nuoruuteni.

Hedwig hemmotteli häntä. Kaiken yksinäisyydessä kasaantuneen hellyyden hän vuodatti hänen ylitsensä. Mitä viheliäisen epäaistikkaita pukuja olikaan Anna Maria tuonut mukanansa! Hän meni hänen kanssaan Berliniin ja hankki hänelle uudet pukimet, ja kaikkea hän halusi näyttää Anna Marialle, ja hän nautti hänen ihastuksestaan. Nyt oli melkein kuin ei olisi ollutkaan sota-aika, ja hän tunsi melkein nuorentuvansa hänen seurassansa. Ja tuon tyttöseni naurua, -- tuota raikasta, hilpeätä reiniläistä naurua!