Part 4

Vielä sittenkin, kun puvun valkoinen purje jo aikaa oli kadonnut ensimäisten talojen taa, jäi Gertrud yhä ovella seisomaan. Viertotie oli tyhjä ihmisistä. Katuvieren nuoret puut huojuivat tuulessa, pelloilta tuli jo kuin lakastua vien perunanvarsien hajua. Vielä oli kesä, syksy vasta teki tuloaan, ja kuitenkin oli täällä jo niin yksinäistä. Jos joku tahtoi tehdä pahaa jollekulle, niin täällä oli sopiva paikka. Taloihin asti ei mikään huuto kuulunut. Ja tämä heikko laho aita ei voinut estää ketään, joka tahtoi tänne tunkeutua. Olisipa ilkeätä yksin täällä kulkea kun pimeä tulee aikaisin. No niin, Dombrowskin eukko hänet varmaan noutaisi, kun hän illalla myöhään tuli työstä, hän ei sitten pelännyt vähääkään. Mutta silloinhan pitäisi lasten jäädä pitkäksi aikaa yksin. Ne pantaisiin lukon taa.

Kun Gertrud Hieselhahnista oli ollut mieluista päästä piiloon tänne syrjäiseen kolkkaan, oli kevät. Mutta nyt pelotti häntä talvi: kuinka olikaan Minka Dombrowski jo niin kauan voinut kestää täällä yksinään? Hän huokasi. Voi, miltä tuntuisikaan, kun aurinko ei enää paistanut, kun sumunharmaa marraskuu ryömi yli ketojen eikä taloja enää ollenkaan erottanut. Ei enää tänäänkään näkynyt yhtään ihmisolentoa, ei kuulunut ääntäkään kedoilta. Kuin kuollutta oli kaikki, hän kuuli vain oman ahdistetun hengityksensä. Suuri sunnuntairauha kiusasi häntä. Silloin oli hänestä Erich Dombrowskin pahaääninen toitotus mieluisampaa. Ehkäpä olisi ollut parasta että hän olisi mennyt Minka Dombrowskin matkaan, tämähän oli pyytänyt niin ystävällisesti. Mutta tuollaisen naisen seurassa --! Gertrud Hieselhahn heitti päänsä niskaan. Suurempiarvoisena hän oli sentään aina pitänyt itseään. Ja joskin hänellä nyt -- hänen katseensa himmeni äkkiä, ja kuuma verihyöky kohosi hänen päähänsä -- joskin hänellä nyt oli lapsi, jonka isäksi ei kukaan tunnustautunut, -- oman arvonsa tuntoa oli hänellä sittenkin vielä.

Hän käännähti lähteäksensä: pois, työhön, eihän hänellä ollut aikaa arkisin korjailla vaatteitansa. Työskennellessä haihtuisivat alakuloiset ajatukset, ompelukoneen ratina ajoi ne kuulumattomiin, ja pienokainen avusti sitä kirkunallaan. Silloin näki hän naisolennon tulevan tietä pitkin. Oliko hän tulossa tänne? Siltä näytti. Nyt viittoeli hän. Kukahan siellä tulikaan?

Vasta kun tulija seisoi ihan Gertrudin edessä, tunsi tämä jälleen nuo laihat kasvot, suuret kaihoisat silmät, tuon läpikuultavan kalpean ihon: sehän oli neiti, jonka hän oli nähnyt junassa, ja joka oli luovuttanut hänelle paikkansa. Hänhän oli pyytänyt häntä käymään luonansa.

"En tuntenut teitä heti, mutta teitte kovin kiltisti kun tulitte, -- käykää sisään, tehkää hyvin!"

"Te -- te pyysitte minua tulemaan", soperteli Margareta Dietrich, ja ujouden puna kohosi hänen sairaalloisen kelmeille poskillensa. "Minä -- minä olen ollut sairaana, muutoin olisin tullut jo aikoja sitten."

"Niin, on kulunut jo pitkä aika!" Nyt muistuivat yksityiskohdat Gertrudille mieleen.

"Kuinkas sulhasenne voi?" kysyi hän nopeasti, osoittaakseen että vielä muisti kaikki.

"Hän voi oikein hyvin!" Neiti Dietrich veti syvään henkeä, hänen raukeat silmänsä kirkastuivat. "Hän on kunnostautunut kovasti, on hyvin rohkea, -- hän on jo kauan sitten saanut rautaristin, ja nyt on hänelle ehdotettu ensi luokan ristiä."

Kuinkas olikaan -- eikös se ollut tapahtunut jo silloin? Niinhän Gertrud muisteli.

Tyttö jatkoi nyt aivan ujostelematta: "Hän kirjoittaa minulle hyvin usein, -- teidänpä pitäisi joskus lukea, millaisia viehättäviä kirjeitä! ja katsokaa -- tässä!" Hän päästeli hansikkaan ja haaroitti ohuet sormensa. Neljännessä sormessa loisti kultainen sormus. "Tuon lähetti hän minulle syntymäpäiväkseni, se on kihlasormus!" Hän seisoi kuin haltioissaan sormusta katsellen.

Olipa siinä haaveilevaisuutta kerrakseen! Tytön käytöksessä oli jotain Gertrudille vastenmielistä, mutta samalla hän tunsi kuin sääliä häntä kohtaan -- perin kurjalta näytti tyttöparka! "Millä tavoin te olitte sairaana?" kysyi hän, pannen kätensä vieraan kainaloon.

Kalpea neiti punehtui jälleen ja loi katseensa maahan. "Minä ikävöin niin kovin. Siitä kävin hermostuneeksi. Päänpakotus vaivasi alati ja väsymys." Hän huokasi.

Gertrud teki samaten. "Ikävöin niin", -- sen ymmärsi hän niin hyvin! Pusertaen toisen laihaa käsivartta, sanoi hän sydämellisesti: "Tuleehan hän jälleen. Saahan hän tietysti joskus lomaakin. Eikö hän sitten vielä ole ollut täällä lainkaan lomalla?"

"Ei, ei kertaakaan vielä!" Neitonen vaikeroi: "En voi lainkaan kestää nähdä, kun toiset seisovat sulhastansa odottamassa, -- tai kun he kävelevät sulhasensa kanssa käsityksin. Se on minulle vallan kauheata." Huokaisten niin syvään, että se melkein kuului voihkaukselta, pyyhkäisi hän ensin otsaansa ja pusersi sitten kätensä sydämelleen. "Minua vaivaa alituisesti sydämentykytys, ja silloin tunnen kouristusta joka kohdassa. Hyvä Jumala, olenhan vielä nuori, -- ja tunteita on minulla enemmän kuin monella muulla. Ja kun sitten aina vaan täytyy katsella toisia syrjästä, -- ei, se on kauheata, liian kauheata." Hänen kalpeitten kasvojensa hento puna oli käynyt kiihkeämmäksi.

Nyt ei Margareta Dietrich enää ollut arka, ujo tyttönen, hän oli kiihkeästi tunteva nainen. Laskien kätensä Gertrudin vyötärölle ja puristaen häntä niin tulisesti itseänsä vasten että hänen hengityksensä salpaantui, sopersi hän, nyyhkytys ja nauru sekaantuen: "Jospa hän tulisi!"

"Tuleehan hän, rauhoittukaa toki!" Gertrud oli aivan hämillään ja pelästyksissään, -- jopa olikin tuo tyttö kiihkeä! Hänen levolliselle luonnollensa se oli käsittämätöntä: kuinka hän voikaan käyttäytyä tuolla tavoin! Ja kumminkin oli salainen side olemassa hänen ja Margaretan välillä, side, jota ei nähnyt ja johon ei voinut käydä käsiksi, vaan joka kumminkin yhdisti heidät. Hän piti hyvänänsä, kun neiti Dietrich laski käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Mieluisa ei suutelo hänestä tosin ollut, noiden kosteitten huulten tulinen kosketus tuntui hänestä vastenmieliseltä, mutta hän voitti tunteensa ja vastasi siihen. Yksinhän hänkin oli, ja kaihoisa oli hänenkin mielensä. Tuhansin verroin yksinäisempi kuin tuo toinen, jolla vielä oli toivo jäljellä. Gertrud oli jo lakannut toivomasta. "En ollenkaan käsitä, miksi te olette niin kiihtynyt, neiti Dietrich", lausui hän.

"Sanokaa minua toki Gretcheniksi!"

"Niin, neiti Gretchen, en ymmärrä, miksi te olette niin kiihtynyt!"

"Ei sanokaa vain 'Gretchen' -- 'Gretchen', kuten Faustissa. Tunnettehan te Faustin?"

"En."

"Minä lainaan sen teille. Se teidän täytyy lukea. Pidän siitä niin paljon. Luen yleensä aika paljon, -- aina öisin. Aivan liiaksi, tuumii tohtori. Mutta mitä minun on tekeminen, kun en kumminkaan saa unta. Telefonissa palvellessa tulee kauhean hermostuneeksi. Ja sitten sota! Ennen sotaa olin aivan terve, -- mutta nyt!" Kuin tuskasta vetääntyivät hänen kulmakarvansa yhteen, hänen silmiensä loiste oli sammunut, ne näyttivät jälleen väsyneiltä ja kuin epämääräisen kaihon himmentämiltä. "Ellei hän tule pian -- --"

Gertrud hymyili. "Tuleehan hän. Ja mitä te sitten teette?"

"Oi, sitten menemme naimisiin. Vietämme sotavihkiäiset!" Margareta säpsähti tuon uuden ajatuksen elähyttämänä. "Niin, sotavihkiäiset, niin, niin! Hän saa kymmeneksi päiväksi lomaa, -- me menemme heti naimisiin, -- heti, heti, -- teemme pienen häämatkan, -- sitten hänen täytyy kiireesti palata, -- minä saatan hänet asemalle vielä, -- seison viittoellen hänelle --, mieheni, kaikkeni --, se on kovin vaikeata -- voi, kuinka tuskallista, -- mutta olenhan sitten kumminkin rouva, hänen vaimonsa!"

Nyt nauroi hän hilpeästi.

"Hänen vaimonsa!" Hitaasti toisti Gertrud hänen sanansa. Hän katsoi toveriansa sivulta ja painoi päänsä alas, -- Gretchenin oli hyvä olla!

Hitaasti kulkivat he käsityksin yli pihan. Se oli järjestämätön ja epäsiisti. Maanviljelyskaluja oli siellä maassa sikin sokin, työntörattaita, viikatteita ja luutia. Tyhjän, vajan ovella riippui rikkinäinen miehentakki, joka tuulessa ja sateessa oli muuttunut linnunpelätiksi. Lierittömällä rikkinäisellä huopahatulla oli Erich Dombrowski koristanut pumpun.

Neiti Dietrich oli nyt tyyntynyt, hän ei katsonut ympärilleen, vaan antoi viedä itsensä sisään, kulkien kuin onnenhuumeessa.

Sisällä kirkaisi lapsi äkkiä. Silloin kohotti Gertrud päätänsä ja sanoi lujana, kuin uhmaten kovaa kohtaloansa: "Kuuletteko, Gretchen? Pienokaiseni huutaa. Minulla on lapsi --, mutta minä en ole 'hänen vaimonsa' -- en ole kenenkään vaimo."

* * * * *

Kesti kauan, ennenkuin Gretchen Dietrich ajatteli lähtöä. Hämärsi jo, ja hän pelkäsi kulkea pimeässä. Miksikä heillä olikin ollut niin paljon toisillensa kerrottavaa! Gertrud oli istunut ompelukoneensa ääressä ja neulonut, ja istuen matalalla jakkaralla, joka oli Dombrowskin lasten omaisuutta, oli Margareta nojannut päätään Gertrudin polviin, pidellen pienokaista sylissään. "Antakaa hänet minun syliini, antakaa!" oli hän pyydellyt.

Katkerin kyynelin otti hän osaa ystävättärensä kovaan kohtaloon eikä väsynyt siitä kuulemaan. "Oi, kertokaa -- ja kun te sanoitte sen hänelle, mitä hän silloin sanoi? Ja sittenkään hän ei tahtonut mennä naimisiin?"

"Hänen äitinsä ei tahtonut sitä."

Tuohan oli kuin romaaneissa! Neiti Dietrich katsoi häneen silmät selkoselällään. Kiihkeällä hellyydellä painoi hän pienokaisen itseään vasten, pusersi hänet vasten rintaansa kuin äiti: "Tuollainen lapsi, tuollainen suloinen lapsi! Oi, jospa minulla edes olisi lapsi." Hän leperteli pienokaiselle, joka ei voinut häntä ymmärtää, kertoen sille pitkiä juttuja isästä, joka oli sodassa.

Gertrud hymyili surumielisesti. Hänellä ei ollut pitkiin aikoihin ollut vieraita luonansa, hän oli niin tottunut hiljaisuuteen kotonansa, että häntä melkein huimasi. Mitä kaikkea Gretchen kertoikaan! Hänen sulhasensa oli Ranskassa, -- koko ajan hän oli ollut Ranskassa, vakuutti hän, vaikka Gertrud muisteli heidän aikaisemmin tavatessaan kuulleensa että hän oli ollut Venäjälläkin.

Mutta Gretchen kertoili vain ja kohotti samalla kättänsä, niin että vaipuvan päivän viimeinen säde kohtasi hänen sormuksensa: tuo sormus oli Ranskasta, ranskalaista kultaa. Se oli tehty suuresta ranskalaisesta kultarahasta, jonka kreivi oli pannut hänen sulhasensa käteen, kun sulhanen oli pelastanut epätoivoiselle isälle hänen tyttärensä kiihkeitten sotamiesten käsistä. "Tietysti hän ei olisi tahtonut ottaa vastaan palkintoa, mutta kun kreivi oli niin itsepintainen, sanoi hän lopuksi: 'No, minä annan sitten valmistaa siitä kihlasormuksen rakkaalle morsiolleni, joka kotona odottaa minua!'"

"Ettekö te sitten vielä olleet kihloissa? Eikö teille vielä ollut häneltä sormusta?" kysyi Gertrud. Hän kysyi sitä vain jotain sanoaksensa, hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Kuinka kadehdittava olikaan tuo tyttö, hänellä oli rakastettunsa sormus sormessaan, tapahtuipa mitä tahansa, niin olisi hän kumminkin hänen kihlattu morsiamensa! Vaistomaisesti loi hän katseen omaan käteensä: hänen sormensa oli sormukseton!

Margareta nauroi hiljaa ja kuiskasi sitten salaperäisesti: "Hiljaa, ei vieläkään saa kukaan kotona tietää että olen kihloissa. Panen sormuksen sormeeni ainoastaan kotoa lähtiessäni. Ennenkuin palaan, otan sen sormestani. Olemme vielä salakihloissa."

"Mutta miksikä sitten? Kun hän sentään on sellainen kunnon poika!" ihmetteli Gertrud.

"Äitini ei voi sietää häntä, -- hän on niin paha! Mutta jos en saa häntä, hyppään veteen!" Kiihtyneenä hypähti hän paikaltaan, levotonna kulki hän huoneessa edestakaisin.

Lapsi, jonka hänen kiihkeytensä oli herättänyt kevyestä unesta, alkoi vikistä. Gertrud halusi ottaa sen syliinsä, mutta Margareta ei antanut sitä. "Millainen lapsi, millainen suloinen lapsi, kunpa minullakin olisi sellainen!" Nyt alkoi hän nyyhkyttää.

Tuollainen kiihkeys tuntui todellakin huolestuttavalta. Gertrud oli oikeastaan hyvillään, kun hänen vieraansa vihdoinkin teki lähtöä. Hän lupasi saattaa häntä ensi talojen luo. Hän otti liinan itsensä ja lapsen ympärille, joka hänellä oli käsivarrellaan, ja toisessa käsivarressa riippui neiti Dietrich.

Nuo molemmat naisolennot, jotka hitaasti lähestyivät taloja, peittyivät hämärään. Heillä oli molemmilla tumma puku, ja tummat olivat myöskin jo tien molemmin puolin olevat kedot. Salaperäisiä valkoisia olentoja seisoi pimeässä, ne näyttivät viittoilevan. Margareta tarttui lujemmin Gertrudin käsivarteen ja painautui häntä vastaan: "Kuinka hyvä että tulitte mukaan, kuolisin muutoin pelosta. Oi, rakas Trudeni, eikö totta, sinähän tulet häihini? Kutsun sitten sinut. Sano minua 'sinuksi' -- se tekee minut onnelliseksi. Sano, pidätkö sinä minusta? Minulla ei ole ainoatakaan ihmistä, joka oikein todella pitäisi minusta, -- olen niin köyhä."

Olipa todellakin ihmeellistä, että hän puhui tuolla tavoin. Gertrud mietiskeli sitä palatessaan nyt yksin kotiin. "Minä olen niin köyhä", -- kuinka sopikaan tämä siihen, mitä hän aikaisemmin oli puhunut?

Äkkiä Gertrud säpsähti, hän kuuli itkua. Pimeässä käydä tepasteli jokin hänen jälkeensä. Nyt kävi itku äänekkääksi. Pelästyneenä hän pysähtyi, -- Dombrowskin lapsetkohan siellä olivat? "Kuinka te olette täällä? Missä äitinne on?" tiedusteli hän.

Pikku Minna tarttui mielenahdistuksissaan Gertrudin hameeseen ja painautui häneen: "Hyi, kuinka nyt on pimeä, -- on niin pimeä."

Mutta poika purki sisuansa: "Äiti --? Senkin mokoma! Hän lähetti meidät kotiin. Hän huvitteleikse!"

Mitä tuo merkitsi? 'Hän huvitteleikse!' Gertrud aikoi juuri vastenmielisyyden ja samalla jonkunlaisen vastuunalaisuuden tunteen valtaamana lähemmin tutkia tuota asiaa pojalta, kun kumea värähdys kulki halki illan pimeyden. Se oli kaukainen kajahdus. Kirkonkellot soivat. Kirkko oli syrjässä, ja tuuli ei käynyt sieltäpäin, mutta silti voi tuntea nuo hitaanraskaat juhlalliset kumahdukset.

Gertrud pysähtyi ja käski äänekkäästi torailevan pojan vaikenemaan. Nyt kuuli jo selvemmin. Kumeata, vakavaa metallisointua. Tähän aikaan? Iltapäivän jumalanpalvelus oli jo aikoja lopussa, hautajaisia ei pidetty näin myöhään, -- se ei voinut merkitä muuta kuin voittoa! Siinä tapauksessa uudistuisi soitto kolmasti. Se tunnettiin jo, monta voittoa olivat kellot jo julistaneet, tuskin kolme viikkoa sitten Varsovan suuren voiton. Siihen oli jo ehtinyt tottua, -- se ei tehnyt enää juuri mitään vaikutusta. Kumminkin kääntyi Gertrud takaisin. Voittoako se todella merkitsi?! Nyt se alkoi kolmannen kerran! Ja joskaan hänellä henkilökohtaisesti ei ollut mitään kadotettavissa eikä voitettavissa, ajoi sisäinen pakko hänet kumminkin asemalle. Ei hän tahtonut olla näin yksin tuollaisena hetkenä. Siellä olisi muitakin, ihmisiä yllinkyllin, -- hän saisi tietää, missä voitto oli saavutettu -- ja tulisiko pian rauha!

IV.

Illan hiljaisuuteen vaipuneelle seudulle olivat kirkonkellot kertoneet voitosta! Asemalla vallitsi tungos. Niin paljon väkeä ei sinne kokoontunut silloinkaan, kun joukkoja kuljetettiin aseman ohitse kaukojunien raidetta. Ne eivät pysähtyneet täällä, väki tervehti viittauksilla harmaatakkeja, jotka riippuivat puolta ruumistaan myöten ulos seppelöidyistä, kaikenmoisilla liitukirjoituksilla varustetuista vaunuista, ja huusi heille liikutetuin mielin tervehdys- ja jäähyväissanoja. Sanat tosin häipyivät kuulumattomina tuohon tuulennopeaan jyskeeseen, mutta viittauksiin vastattiin raikuvilla hurraahuudoilla.

Nyt tungeskeli ihmisjoukko tiedonantoa lukien asemahuoneeen oven vieressä.

"Novogeorgievskin linnoitus, vihollisen viimeinen tukikohta Puolassa, valloitettu itsepintaisen puolustuksen jälkeen. Koko varusväki, yksistään eilisissä lopputaisteluissa yli 20000 miestä, ja suunnaton sotasaalis, jota ei vielä ole ehditty arvioida, joutui valtaamme."

Rivit nopeasti silmissä kiitäen luettiin tuo -- vaieten. Eivät kajahdelleet enää samat riemuhuudot kuin ensi aikoina, -- olihan sotaa jo kestänyt yli vuoden.

"Äiti, joutuvatko ne nyt kokonaan tappiolle?" kysyi lapsenääni äkkiä aivan kovasti.

Äiti oli himmeässä tähtivalossa vaivoin saanut sen puoliääneen luetuksi, nyt vaikeni hän hämillään. Kimeä lapsenääni oli kuulunut kauas. Lähinnäseisovat nauroivat. "Hiljaa", kuiskasi äiti.

"Sitten tulee meidänkin isä jälleen kotiin, eikö niin, äiti?" kyseli lapsi ujostelematta edelleen.

Vaieten pudisteli vaimo kieltävästi päätänsä. Tehden itselleen nopeasti tietä läpi tungoksen ja vetäen lapsen mukaansa, kiiruhti hän pois.

Se oli lukkoseppä Frankin vaimo, jolla oli liikkeensä torin kulmassa. Kaksi viikkoa sitten oli hänen miehensä kaatunut Narevin edustalla. "Nyt on hänen yksin hoidettava tuota suurta liikettä", tuumiskeli joku, "pari vanhaa kisälliä on hänellä tosin vielä apunansa. Mies käytti kaikki varansa liikkeeseen. Vaikea hänen on selvitä lapsinensa, -- viisi niitä on, kaikki vielä pieniä."

"Hänen laitansa ei ole kaikkein huonoimmin", sanoi toinen ääni. "Mutta entä sitä, jolla on ollut _vain_ mies, ei liikettä eikä lapsia, -- ainoastaan mies!"

Kaikki käännähtivät kuullessaan tuon haikean äänen, joka kuului epätoivon huokaukselta.

Pieni riutunut vaimo vetäytyi arasti syrjään. Hän ei ollut tahtonut, että kaikki kääntyisivät häntä katsomaan, aivan tahtomattaan oli hän tullut ilmaisseeksi tunteensa ääneen. Ikäänkuin jokainen säälivä katse, joka kohtasi häntä pimeydestä, olisi tuntunut hänestä loukkaukselta, sulkeutui hän aivan omaan itseensä. Ei hän kaivannut kenenkään sääliä, eikä kenenkään tarvinnut välittää hänestä, -- hän ei tarvinnut ketään, sillä hän ei aikonut enää elää. Hän halusi vain sairaan eläimen tavoin vetääntyä piilopaikkaan, kuollaksensa sinne.

Avuttoman itkun vallassa, kuin hylätty lapsi, aikoi hän juuri hiipiä tiehensä, kun käsi laskeusi hänen olallensa. "Rouva rakas!" Sanalla 'rakas' oli erityinen korko, sydämellistä ystävällisyyttä kuului äänen sävyssä.

Kenraalinrouva von Voigt ei ollut suinkaan hempeämielinen, hänen miehensä oli kasvattanut hänet ottamaan joka asian mahdollisimman levolliselta kannalta. "Elämän laita on kuten vihollisen", oli hän usein sanonut vaimolleen, kun tämä vielä oli nuorempi ja helposti menetti tyyneytensä, "tulee ottaa selko asemasta, tähdätä tarkoin, lähestyä askel askeleelta -- aina vaan yhtä tyynenä -- yhä lähemmäksi ja sitten kimppuun!" Rouvan oli täytynyt oppia hillitsemään itseänsä. Mutta tällä kertaa valtasi tunne hänet kumminkin. Tuo vaimo, tuo yksin jäänyt vaimoparka! Taivuttaen pystyä varttansa hiukan tuota surkean pientä olentoa kohti, sanoi hän sisäisen vakaumuksen valtaamana, joka saa muutkin vakuutetuiksi: "Te ette ole hylätty, rouva rakas! Teillä on vielä äiti -- meidän saksalainen kotimaamme. Hänen huomaansa on miehenne uskonut teidät. Hän on ansainnut teille oikeuden siihen. Ja meidän saksalainen kotimaamme on hyvä äiti, joka huolehtii lapsistansa."

"Roskaa! Ylhäisten ja rikkaitten on hyvä puhua!" kajahti hänelle ivallisesti vastaan jostakin.

"Ken sen sanoi?" Nähdäksensä puhujan käänsi kenraalinrouva päätänsä, oikaisten komean vartensa vielä komeammaksi. "On surullista", sanoi hän hyvin kovalla äänellä, "että on vieläkin olemassa ihmisiä, on olemassa saksalaisia, joille parjaaminen ja kiihottaminen tuottaa huvia. Mitä merkitsee nykyisin ylhäinen ja rikas!? Ken makaa juoksuhaudassa, häntä ei hyödytä, vaikka hän olisi prinssi, samassa kurassa hän kumminkin makaa kuin vaatimattomin työläinen, ja sen, jolla on miljoona, ei ole siinä yhtään parempi olla kuin sen, joka ei omista penniäkään!"

No, olipa sillä sanat valmiina suussansa! Ja 'kurasta' oli hän puhunut -- 'kurasta'! Toisia se huvitti kovasti. He nauroivat. Heidän naurunsa tarttui muihin, ja koko parvi vaimoja ympäröi kenraalinrouvan. Tämä ei ollut oikein selvillä, oliko nauru ivallista, vai merkitsikö se iloista myöntymystä. Äkillinen arkuus valtasi hänet. Hän katui että oli antautunut tunteensa valtaan. Hän raivasi itselleen tien ja poistui nopein askelin, mieli masentuneena. Hänen ilonsa Novogeorgievskin voitosta oli haihtunut. Tälläkö tavoin voitonsanoma otettiin vastaan? Eihän enää tosin käynyt odottaminenkaan äänekästä riemua, mutta miksi eivät he ottaneet vastaan tuota sanomaa hiljaisen ilomielisellä liikutuksella? Hänen miehensä oli sittenkin oikeassa, -- tuollaisia ihmisiä ei käynyt arvosteleminen saman mittakaavan mukaan kuin heitä itseänsä. Ne olivat sentään ilossa ja surussa toisenlaisia kuin he.

Hän näki äkkiä ammottavan kuilun, -- ken pystyisi rakentamaan sillan sen poikki? Sotako, jonne kaikki läksivät, kaikki, ylhäiset ja alhaiset, köyhät ja rikkaat? Tähän saakka sen ei ollut onnistunut sitä tehdä. Onnistuisikohan rauhan tehdä se --?

Katu, jota hänen oli kulkeminen, oli pimeänä hänen edessään. Ylhäällä ei näkynyt tähteäkään. Tuuli, joka oli puhaltanut kaiken päivää, oli kasannut pilviä, ja nyt ne lentelivät, omituisina lonkareina ja hattaroina, kuin mitkäkin kummitukset ja hirviöt, vaaleanharmaalla iltataivaalla. Hänen täytyi, ajatella sitä iltaa, jolloin määräys liikekannallepanosta oli saapunut. Miehensä käsivarteen nojaten oli hän Berlinissä kulkenut "Unter den Linden" katua pitkin, sankka ihmisjoukko oli vienyt heidät muassaan, ja virran hitaasti kuljettamina olivat he saapuneet linnan edustalle. Nähdessään upseerin univormun, tekivät ihmiset kunnioittavasti tilaa. Linnassa oli nyt pimeää ja hiljaista. Keisari oli puhunut kansalleen, he olivat tulleet liian myöhään, mutta kaikkialla kuulivat he siitä vielä puhuttavan. "'En tiedä enää mistään puolueista,' -- niin, niin hän sanoi", olivat he kuulleet erään miehen takanansa kertovan. Toinen selitti sitä tarkemmin: "Nyt ei nimittäin enää ole minkäänlaista eroa. Onko sulla rahaa vai ei, oletko kreivi vai tiilentekijä Fritz, oletko lukenut yliopistossa latinaa vai etkö osaa yhtään lukea ja kirjoittaa, sillä ei väliä mitään, -- kaikki tyyni olemme yksiä ja samoja saksalaisia, _vain_ saksalaisia!"

Tuota muistellessaan täytyi hänen hymyillä, nopeasti tietään astellessaan. Sadepisaroita tipahteli, taivas itki. Hän kiiti eteenpäin syvällisiin ajatuksiin vaipuneena: niin, niin, ei ollut niin helppo saavuttaa ymmärtämystä! Mutta liikuttavaa oli se ollut, mitä ajuri oli sanonut, joka vei heidät Linnantorilta kotiin, liikuttavaa ja samalla hullunkurista. Viitaten piiskalla taaksensa kohden pimeätä, ylvästä rakennusta, jossa Saksan keisari nyt varmaankin sydämessään punnitsi Europan kohtaloita, ja kääntyen istuimeltaan puolittain heihin päin, oli ajuri hyväksyvästi nyökäten sanonut: "Emme ole sentään tätä ennen oikein tunteneet Wilhelmiämme!" Tuo vanha lihava ajuri ja hänen kompasteleva koninsa olivat jääneet unohtumattomasti hänen mieleensä. Ja unohtumaton oli myöskin ollut toinen näky, jonka he näkivät kääntyessään katsomaan taaksensa.

Vesiltä päin oli tullut hitaasti mahtavan suuri lintu, liitäen yli puiston ja linnan, kirkon ja asehuoneiston. Siivet levitettyinä pysytteli se nyt liikkumatonna. Pilvimuodostus se vain oli, rajuilman enne kesäisellä taivaalla. Mutta punertavana hehkuivat sen alapuolella kalevantulet. Kiihtyneenä päivän tapahtumista oli hän tarttunut miehensä käsivarteen: "Katso -- katso -- näetkö sinäkin sen?" Liitävä kotka se oli, siivet levällään. Pelko oli vavahduttanut heitä: eikö se ollut venäläinen kotka?

Se oli ollut preussilainen kotka -- Jumalan kiitos!

Kenraalitar oli nyt saapunut Krügerin talon luo, sillä hän aikoi käydä tytärtään tervehtimässä. Jälleen täytyi hänen ihmetellä, että Lili oli valinnut juuri tämän asunnon. Sehän oli niin vaatimaton: huoneet matalat, ei parkettilattioita, ei sähkövaloa. Eteisen oven yläpuolella palaa kitusti pieni viheliäinen öljylamppu.

Kun rouva von Voigt avasi lukitsemattoman oven ja tuli eteiseen, lankesi sinne valo eräästä alakerran huoneesta. Huoneen ovi oli auki. Siellä istui rouva Krüger pöydän ääressä ja näytti lukevan lampun himmeässä valossa kirjaa. Hän oli niin syventynyt lukemiseen, ettei huomannut vierasta, joka kulki hänen ovensa ohitse.

Kenraalitar nousi portaita ylös. Lili avasi itse asuntoonsa vievän lasioven. Palvelustyttö oli rientänyt asemalle soiton alkaessa. "Enhän tarvitsekaan häntä", sanoi nuori rouva välinpitämättömästi. Pitkä valkoinen yöpuku yllään hän valkoisine kasvoineen muistutti aavetta.