Part 3

Mutta Lili von Voigt oli pitänyt päänsä. Äiti ei ollut koskaan kuvitellut tuon kauniin, hemmotellun lapsen tulevaisuutta muullaiseksi kuin että hänestä tulisi rikkaan miehen puoliso; isä näki hänet erään nuoren toverinsa rinnalla, jonka elämää hän saattoi seurata kadettikoulusta asti -- mutta tyttären ajatukset lentelivät yötä ja päivää yli rajan, miehen luokse, joka oli kahlehtinut hänet tummilla silmillään, mitkä tuntuivat hänestä syvyyden kuiluilta.

Hän ajoi tahtonsa läpi vastoin vanhempien toivomuksia. Korkealla Spezian sataman yläpuolella, jonka sotalaivojen yli he näkivät kauas Välimeren ihmeelliseen sineen, olivat he asuneet ruusunpunaisessa maahuvilassa, keskellä puutarhaa, jonka rinteet tuoksuivat ruusuista ja oransseista Kuin unelma oli se aika ollut, kuin unelma täynnä tuoksua ja väriä, kauneutta ja onnea. --

Ja nyt oli hän kumminkin taas kotona vanhempiensa luona. "Minä rakastan miestäni, rakastan myös Italiaa -- kaikesta huolimattakin", sanoi hän äidilleen. "Älkää puhuko mitään Italiasta, en siedä sitä."

Kauhealta tuntui varmaan tyttärestä! Murheellisin katsein tarkasteli rouva von Voigt nuoren rouvan kasvoja, joiden kaunis vienous oli saanut kovia piirteitä. Ei, kyllähän he hillitsisivät itsensä, eivätkä sanoisi mitään, vaikka se olikin vaikeata tänä aikana, joka aivan kuohui suuttumusta entisen liittolaisen petollisuuden takia. Se oli hirveän vaikeata varsinkin hänen miehellensä. Rouva von Voigt vapisi sydämessään, peläten kenraalin tunteenpurkausta. He kolme, jotka ennen olivat viettäneet niin sydämellistä yhteiselämää, istuivat nyt aterian aikoina kylmäkiskoisina ja vaiteliaina toisiaan vastapäätä. Voi, jospa hänen miehensä jo taas lähtisi sotaan! Vaikka rouva pelkäsikin retkien rasituksia hänen puolestansa, oli se kumminkin parempi hänelle, parempi heille kaikille, kuin tämä sietämätön tila.

Kenraali raivosi sisimmässään, mutta kohteli tytärtään kaavamaisesti kuin vierasta. Se oli sietämätöntä. Mutta vain siten hän saattoi hillitä itseään ja estää sen purkautumista, mikä nyt kokonaan täytti hänen mielensä: se kirottu Italia!

Hänen vaimonsa huomasi hänestä, että hän halusi kärsimättömästi päästä matkalle. Mutta kenraalin täytyi odottaa, kunnes hänen uusi divisionansa oli saatu kokoon. Oli onni, että hän oli niin vähän kotona. Ei ollut helppoa äidinkään seurustella tyttären kanssa -- Lili oli ärtynyt -- hän ei useinkaan tietänyt, pitikö hänen kysyä: "mitä sinun miehesi kirjoittaa?" vaiko olla kysymättä.

Nuori rouva oli matkustaessaan Saksaan Sveitsin kautta käynyt Italian lähettilään luona Bernissä. Hänen kauniit, tuskaiset silmänsä olivat puhuneet liikuttavampaa kieltä kuin hänen huulensa; lähettiläs välitti hänen kirjeenvaihtoaan luutnantti Rossin kanssa.

Voi, kuinka hän kaipasi miestään! He olivat olleet sanomattoman onnelliset. Nyt kirjoitti tämä aivan haltioissaan rintamalta: voitto, voitto! Hän kirjoitti aina menestyksistä: ennen pitkää saisi Italia valloitetuksi takaisin ne vanhat alueet, jotka orjuudessa huokailivat Itävallan ikeen alla. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että Italian asia oli oikea, hän käytti suuria sanoja. Nuori rouva näki hänet hengessä edessään kasvot hehkuvina, silmät; säihkyvinä, kuohuen innostusta, johon hänen vaimonsa ei voinut ottaa osaa, ei saanut ottaa osaa. Mutta eikö hänen kuitenkin olisi pitänyt ottaa siihen osaa? Eikö hänkin nyt ollut italiatar? Oi, nuo neljä korkeimman onnen vuotta maailman kauneimmassa maassa eivät kuitenkaan olleet voineet työntää pois hänen sydämestään sitä maata, jossa hän oli syntynyt. Ennen ei hän ollut sitä koskaan tietänyt. Mutta kun hänen miehensä oli rynnännyt huoneeseen hänen luokseen, tuskallisesti kiihtyneenä ajatellessaan eroa hänestä, mutta samalla riemuiten täynnä tyydytystä: "Sota, sota, me lähdemme Itävaltaa vastaan!" -- silloin tiesi hän: Itävalta ja Saksa kuuluivat yhteen. Ja hän tunsi äkkiä, ettei hänestä _kuitenkaan_ ollut tullut italiatarta.

Hänen kurkkuaan kuristi ja hänen sydäntänsä kouristi, kun hänen italialaisista lehdistä täytyi lukea, kuinka huonosti Saksan laita oli. Häntä suretti paljon vähemmän se, että hän nyt tuijotti yksinään ruusunpunaisen talonsa ikkunasta Välimeren ihmeelliseen sineen, kuin että hänen täytyi ajatella: Saksa, kuinka käy Saksan?! Vanhemmat eivät olleet kirjoittaneet: "Tule", hän ei ylipäänsä kuullut heistä nyt mitään, eikä hän sitä ollenkaan odottanutkaan, hän ei odottanut edes miehensä vastausta enää, hän matkusti Saksaan. Kuin paeten oli hän kiiruhtanut pois, -- äkillinen, hillitön kaipuu ajoi häntä, sangen vaikeaksi käyneen matkan vastukset eivät merkinneet mitään -- vain Saksaan!

Ja nyt hän oli täällä. Mutta kuitenkaan ei hänen mieltänsä täyttänyt sellainen valtava tunne, jota hän oli odottanut, ei kotoisen viihdytyksen tunne. Miksi isä oli niin pidättyväinen? Miksei hän puhunut peittelemättä? Ei hän ennen maailmassa salannut ajatuksiaan. Sanomalehdet, jotka muulloin aina olivat saaneet jäädä esille, pisti hän nyt taskuunsa. Tytär ei muistanut, että hän itse oli halunnut: ei sanaakaan pahaa Italiasta. Ja miksei äiti kysynyt mitään Enricosta? Pitihän äidin tietää, että hän tänään oli saanut kirjeen, -- seikkaperäisen kirjeen.

Hän istui huoneessaan -- se oli vielä sama vaikeasti kalustettu, ilmava-uutiminen huone, jossa hän tyttönä oli asunut niin mielellänsä -- mutta nyt hän ei siinä enää viihtynyt. Häntä ahdisti. Missä oli sininen meri, jonne hän oli katsellut, kauas, kauas -- missä oranssintuoksuinen puutarha? Voi, kuinka ihanaa se sentään oli ollut Sumentunein silmin luki hän uudestaan miehensä kirjeen. Hänen miehensä oli lähellä Roncegnoa -- sen paikan hän kyllä tunsi. Siellä hän oli ollut kerran äidin kanssa, kun se vielä oli Itävallan hallussa. Hän oli juonut Levicossa rautavettä. Silloin oli ollut varhaiskevät, ylhäällä vuorilla vielä talvi, mutta alhaalla laaksossa lukemattomia isoja, mustantummia orvokkeja ja kedot hohtavina hedelmäpuiden kukkalumesta. Ikäänkuin tuo kaikki nyt taas olisi Italian aluetta, niin kirjoitti hänen miehensä.

Luutnantti Rossi ei kirjoittanut, kuten naiselle kirjoitetaan. Niin vaikeata kuin hänestä oli ollutkin eroaminen vaimostansa -- alhaalla vuoren juurella hän oli vielä kääntynyt, oli vielä kerran syöksynyt ylös puutarhaan hänen luokseen, oli vielä kerran tempaissut hänet ovella syliinsä ja vielä kerran häntä suudellut pitkään ja tulisesti -- nyt oli hän kokonaan soturi. Hän kuvaili vaimolleen asemaansa, kirjoitti sotilaallisia yksityisseikkoja, mikäli hän uskalsi niistä kertoa. Eilen he olivat tehneet hyökkäyksen vuoristoon, vallanneet vihollisen lujasti varustaman aseman -- viisikymmentä vankia, paljon kaatuneita -- mutta toista, vallan toista vielä oli tuleva. "Evviva l' Italia!" -- niinhän hän silloin oli huutanut, kun sotalaivat nostivat lippunsa alhaalla satamassa, riemuiten huutanut! Hän kuuli taas sen huudon. Se kaikui tämän kirjeen joka riviltä, joka sanasta. Vain yksi ainoa aatos täytti hänen miehensä mielen: Italia ja Italian voitto.

Nuori rouva sulki silmänsä. Hän loihti esiin miehensä kuvan: tämä seisoi taas hänen edessään, nuorena, kauniina, rakastettavana, hän katsoi noiden tummien silmien syvyyteen -- miksei mies puhunut rakkaudesta? Sodasta vain, sodasta. Eikö hän ollenkaan muistanut, että hänen vaimonsa oli saksalainen? Eikö hän tietänyt, kuinka vaikealta hänen vaimostaan täytyi tuntua tiedon, että mies oli toisessa leirissä? Oliko sitten kaikki mitä vaimo silloin oli uskonut: "sinun kansasi, minun kansani, minun maani, sinun maasi", muuttunut? Kuvitteluako se vain oli ollut? Kauheasta todellisuudesta rakentui muuri ja kasvoi nopeasti yhä korkeammaksi ja korkeammaksi, -- vallitus, paljon mahtavampi kuin alpit, kohosi Italian ja Saksan, miehen ja vaimon välille. Mahtoikohan tuntua samallaiselta hänen miehestäänkin? Tuossa -- vain vihoviimeiseksi, pari rakkauden sanaa. Ikäänkuin ne vain loppusanoiksi olisivat juolahtaneet hänen mieleensä! Ne loukkasivat enemmän kuin paransivat asiaa. Kirje putosi hänen kädestänsä lattialle, hän antoi sen olla.

Hiljalleen alkoivat hänen kyyneleensä valua ja tipahtelivat hänen käsillensä, jotka kuin avuttomina olivat hänen helmassaan. Voi ei, hän ei ymmärtänyt enää miestään, eikä hänen miehensä ymmärtänyt enää häntä. Kuinka saattoikaan hänen miehensä hänelle, juuri hänelle, kirjoittaa _sillä tapaa?_ -- -- -- Evviva l' Italia! -- -- -- Pitihän hänen miehensä tietää, että hän loukkasi vaimoaan riemuitessaan Italian puolesta. Voi tuota kavalaa, petollista uskotonta maata! Kiihdyksissään hän ei löytänyt kylliksi tuomitsevia sanoja. Tuota maata, joka ei ollut ansainnut että luonto oli sille niin runsaasti tuhlannut kauneuttaan. Kuin epätoivoissaan hypähti hän pystyyn. Rauhattomin askelin astui hän edestakaisin huoneessaan. Ja itki yhä. Eikö sitten kukaan enää häntä ymmärtänyt? Eikö kukaan voinut käsittää, miltä hänestä tuntui, -- irroitettuna vanhasta kotimaasta, istutettuna uuteen maahan, ja sitten taas uudesta kotimaasta irroitettuna ja uudestaan istutettuna vanhaan maahan! Sellaisella kasviraukalla ei ole mitään oikeata- kotimaata, se ei ole missään kotona.

Hänen miehensä ei lähettänyt tervehdyksen sanaakaan hänen vanhemmilleen -- ei edes maininnut heitä kirjeessään -- oliko hän niin välinpitämätön? Vai oliko hän vihoissaan heille, koska luuli heidän olevan syynä siihen, että hänen vaimonsa oli lähtenyt Italiasta?

Hän pysähtyi ja oikaisi hoikkaa vartaloaan, uhkamielisenä nosti hän päänsä; hän puri huuliaan ja tukahdutti nyyhkytyksen, hänen kyyneleensä lakkasivat vuotamasta: oi ei, heissä ei ollut syytä. Eivät he olleet käskeneet häntä tulemaan. Hän, hän yksin oli tahtonut, aivan itsestänsä, kukaan ei ollut häneen vaikuttanut. Tuolla, tuolla syvällä sydämessä -- hänen kätensä pusersi pukua rinnan kohdalta -- siellä oli jotakin, se häntä oli ajanut. Mitä tekemistä oli hänellä sinisen meren äärellä ja loistavan auringon alla? Kun taivas niin synkkänä kaareutui yli Saksan, silloin oli hänenkin paikkansa tämän synkän taivaan alla.

III.

Vieruskaupungin katujen varsilla olivat lehmukset jo aikoja sitten lakanneet kukkimasta. Puistossa, Bertholdin huvilaa vastapäätä, loistivat leveät latvat tuossa tummassa vehreydessä, joka värikylläisenä selvästi sanoo: viheriämmäksi minä en voi tulla, pian minä kellastun.

Rouva Hedwig Bertholdi oli aivan yksinään. Hänen miehensäkin oli poissa. Hänen miehensä oli kyllä jo kahdeksanviidettä, mutta hänellä oli ollut maatila, jonka hän poikiensa kasvatuksen vuoksi oli myynyt, ja maalaisisännän toimi oli pitänyt hänet reippaana. Hän oli kuin kymmentä vuotta nuorempi ja häntä oli jo pitkän aikaa kiusannut että hän, reserviupseeri, kapteeni, kädet ristissä istui kotona, kun hänen nuorin poikansakin oli sodassa, päälle päätteeksi tavallisena sotamiehenä. Hän oli ilmoittautunut. Kun iso lehmus vielä kukki talon edustalla, saapui hartaasti odotettu kirje, -- 'sota-asioita' -- nyt sai hän edes harjoittaa rekryyttejä kaukaisessa kolkassa, Venäjän Puolan rajalla. "Ja vaikka minä en saa tuntea ruudinhajua, kuulen minä sentään suotuisalla tuulella tykkien jyminää", kirjoitti hän vaimolleen.

Nyt hänen miehensä' oli viimeinkin tyytyväinen Hedwig painoi alas päänsä: kuinka paljon helpompi oli sentään miesten olla! Niidenkin, jotka olivat rintamalla, kaikista rasituksista, kuoleman vaarastakin huolimatta. Hän huokasi. Naisten oli vaikeampaa. He olivat samassa kadotuksessa kaikki -- minne vain katsoikin: naisia, naisia -- hyvä Jumala, ei hän ollut aavistanutkaan, että naisia oli niin viljalti -- eikä muuta ollut heillä mielessänsä, ei muuta huulillansa kuin: sota, sota. Ja kumminkin täytyi heidän elää päivästä toiseen elämänsä pienissä arkiaskareissa ja hiljaa riutua taukoamattomasta surusta.

Hänen elämänsä oli siihen saakka kulunut kokonaan poikien elämään kietoutuneena, aluksi, kun he vielä olivat pieniä, pikku huolissa; kun he tulivat suuremmiksi, suuremmissa huolissa. Nyt viimeksi kaikkein raskaimmassa: huolessa heidän olemassa olostaan yleensä. Nyt oli tullut vielä yksi huoli lisää -- ei, ei oikeastaan mikään huoli, olihan hänen miehensä kaiken vaaran ulkopuolella -- mutta kumminkin alituinen pieni levottomuus. Kuinka hänen reumatisminsa kävisi? Se vaivasi häntä aika ajoin. Ja sitten: saattoihan hänen mielensä ruveta tekemään rintamalle! Saattoihan hänetkin vallata vastustamaton halu päästä mukaan ja saattoihan hän viimein saada tahtonsa perillekin! Hän ajatteli, kuinka kauan he olivat olleet naimisissa: pian saisivat he viettää hopeahäitä, olisipa katkeraa, jolleivät voisikaan viettää. Ei viettää sanan tavallisessa merkityksessä -- ei, vaan hiljaa yhdessä katsahtaa menneisyyteen. Rakkaudesta, jolla avioliitto solmitaan, murenee kyllä pois yksi ja toinen pala, tunteet tyyntyvät, tottumus tylsyttää, mutta nyt kohosi kuitenkin kuin lämmintä punaa hänen poskiinsa, kun hän ajatteli miestänsä. Oli myöskin niin vaikeaa, itse pitää huolta kaikesta. Nyt hän vasta huomasi, kuinka paljon hänen miehensä oli vähentänyt hänen vaivojaan, kuinka hän oikeastaan oli tehnyt hänen elämänsä sangen miellyttäväksi. Ulkonaisen elämän ainakin. Sisimmässään oli hän usein tuntenut tyydytyksen puutetta; hän olisi suonut, että hänen miehensä olisi ollut toisenlainen, henkisesti virkeämpi ja virkistävämpi, eloisampi ja elähyttävämpi. Hän oli suuresti iloinnut muutosta suurkaupungin välittämään läheisyyteen, siellä moni seikka muuttuisi toiseksi. Hänen miehensä oli pysynyt samana. Olihan Hedwigillä poikansa; hän otti osaa kaikkiin heidän harrastuksiinsa, luki heidän kanssaan, kun he vielä olivat pieniä, oli heidän tukenaan, kun he tulivat suuremmiksi. Kummallakin oli omat aatteensa, omat mielipiteensä, omat ihanteensa; hän oli vilpittömästi koettanut ottaa osaa. Eikä hän kuitenkaan ollut aina jaksanut seurata mukana: hehän olivat nuoria, nuoria ja hulluja -- ja hän?!

Hedwig katsoi itseään yksinäisen huoneensa peilistä. Hänen miehensä sanoi aina, että hän oli vielä vallan kuin nuori tyttö. Tokkohan? Kyllä, laatiessaan illoin tuuheata tukkaansa palmikoille. Mutta nyt?! Hän kääntyi nopeasti pois ja huoahti: tänä aikana vanheni äkkiä. Hyvä, jos sai vanheta yhdessä. Yhdessä -- eikä yksinään.

Hän katsahti arasti ympärilleen. Huone oli suuri, sen pohjukassa leveiden, leikkauksilla koristettujen kaappien takana väijyi varjoja. Joka ilta valaisi hän nurkkia, sinne saattoi helposti joku piiloutua. Ja jos joku kiipesi etupihan suureen lehmukseen ja liukui pitkin paksua oksaa, joka ulottui parvekkeelle saakka, saattoi hän yhtäkkiä hypähtää huoneeseen. Ennen ei ollut hänen päähänsä pälkähtänytkään, että hänen tarvitsisi pelätä, silloin nukkui hänen miehensä hänen vieressänsä. Nyt hätkähti hän huonekalujen rasahduksestakin eikä uskaltanut enää kuten ennen pitää öisin auki ikkunaa. Luukut piti sulkea lujasti. Ja sittenkin hän makasi vielä tuntikausia silmät levällään ja käsivarret ristissä pään takana. Olikohon täällä paljonkin naisia, joilla oli samallaista?

Hedwig Bertholdi ei ollut siihen saakka välittänyt muista, omissa asioissa oli ollut kylliksi. Nyt täytyi hänen ajatella rouva Krügeriä ja hänen poikaansa: kuinkahan oli käynyt sen nuoren miehen? Hänen miehensä oli ennen lähtöään kirjoittanut asiasta vielä Geneven Punaiselle ristille. Olikohan äiti nyt viimeinkin saanut joitakin tietoja? Häntä ei ollenkaan näkynyt. Hänen maalaispuutarhassaan oli kaikki hiljaista, silloin tällöin näkyi siellä vain eräs nainen illansuussa kävelevän. Se oli hänen ylhäisyytensä von Voigtin tytär, italialaisrouva, kuten hänen palvelustyttönsä sanoi. Eikä hän oikeastaan kävellyt puutarhassa, hän hiipi vain. Kovin hiljaista oli siellä.

* * * * *

Krügerin talo ei ollut mikään uudenaikainen eikä liioin mikään aistikas rakennus; se oli vielä vanhan kyläajan perua. Viisikymmentä vuotta takaperin se oli saattanut näyttää aika komealta. Se oli matala ja pitkänpuoleinen, ja taaja muratti, joka kierteli seiniä, teki sen hiukan synkäksi. Mutta pienet, kiiltävät ikkunat, jotka vaaleine luukkuineen kurkistelivat melkein mustasta muratista, tekivät siistin ja soman vaikutuksen. Pulleaposkinen poika, joka ennen vanhaan, kun ukko Krüger vielä eli, oli etupihan pensaikossa sunnuntaisin puhallellut vesisuihkua, oli nyt kuivilla, mutta muistutti kuitenkin parempia aikoja.

Että Lilin päähän oli voinut pistää tämän asunnon vuokraaminen! Rouva von Voigt oli loukkaantunut, kun tytär ei tahtonut pysyväisesti jäädä asumaan vanhempien luokse. Heidän huvilassaan oli niin paljon tilaa, ja kun hänen miehensä taas oli sodassa, oli hän aivan yksin; olihan luonnotonta, että heillä oli kummallakin oma asuntonsa. Ei olisi tarvinnut tyttären pelätä, ei hän millään tavalla olisi pyrkinyt häntä holhoamaan. Mutta hän varoi panemasta millään lailla vastaan. Ehkä oli viisaampaakin, että Lili kerran sai jäädä aivan yksikseen. Äidinrakkaus tunsi tyttären sielun ristiriidan. Eikö hänen tyttärensä ollutkin vaikeammassa asemassa kuin kukaan muu paikkakunnan nainen, jonka mies oli sodassa? Eikö ollut tuon vaimoparan, tuon siivoojaeukonkin, parempi olla?

Iloisesti oli Minka Dombrowski laulellut, pestessään rouva Rossin uuden asunnon ikkunoita. Hän rallatti uusinta katulaulua niin äänekkäästi, että ohikulkijat siitä loukkaantuivat ja Krügerin rouva kurotti päätään alhaalta ikkunastaan: "Olkaahan vaiti siinä!"

Rouva von Voigt oli oikeastaan aikonut olla enää ottamatta Dombrowskin eukkoa työhön -- tämän työnteko oli viime aikoina alkanut käydä laimeasti -- mutta hän ei sentään ollut hennonut. Eikös ollut hyväkin, että tuo vaimoparka, jonka ei suinkaan ollut helppoa elättää itseään ja lapsiaan, jonka mies minä päivänä tahansa saattoi kaatua tai palata kotiin raajarikkona, oli säilyttänyt mielensä iloisuuden? Ja mikäs kumma se oli, jos eukko joskus kyllästyikin jokapäiväiseen työhönsä -- väsyihän sitä itsekin! Väsyipä niinkin.

Nyt oli kesä jo kohta lopussa, syksy alkoi; kuinka kypsiltä kuulsivat jo omenatkin Krügerin lesken puutarhassa! Pian alkoi jo toinen sotatalvi. Eikä vieläkään loppua kuulunut. Ikuisestiko sotaa sitten kestäisi?! Rouva von Voigt ei saanut kysytyksi mieheltänsä. Hänen tuttavansa ahdistivat häntä alinomaa: "Mitäs sanoo teidän miehenne? Hän se varmaankin tietää jotakin. Kertokaahan toki, mitä sanoo kenraali!" Kenraali ei sanonut yhtään mitään. Kohautti vain olkapäitään ja teki eleen ikäänkuin: kuka sen tietää.

"Jos sinulla on jotakin, jota et enää käytä, niin annahan Dombrowskin eukolle", sanoi rouva von Voigt tyttärelleen. "Hänellä on pieni tyttö, sille hän voi siitä laittaa jotakin." Ja Lili, joka muuttaessaan uuteen asuntoonsa penkoi arkkujaan, antoi. Hän ei välittänyt enää ollenkaan tavaroistaan, hän ei edes enää tiennyt, että hänestä ennen aikaan oli ollut hyvin tärkeätä käydä kauniisti puettuna. Hän veti esille arkusta pehmeän valkoisen puvun, josta hänen miehensä oli erikoisesti pitänyt. Hän lennätti sen luotaan, kuin tuo utuinen kangas polttaisi hänen sormiaan. Kiihkeä tuska vihloi häntä: hänen miehensä käsivarret eivät koskaan, koskaan enää kiertyisi tuon puvun ympäri. Tässä -- tässä kohden oli hänen kätensä usein viivähtänyt, oli hellästi sivellyt poimuja. Oih, tuossa puvussa, tuossa puvussa -- --! Koskaan ei hänen miehensä ollut enemmän ihaillut hänen kauneuttaan.

Hän sulki kuin uneksien silmänsä. Kaikki ne onnen hetket, jotka hän tuossa puvussa oli elänyt, kolkuttivat hänen sydämensä ovelle. Kallionlujaksi oli hän kuvitellut onneaan, kuoloon asti kestäväksi -- hän vavahti. Silmät harallaan tuijotti hän nurkkaan, hänen huulensa vaalenivat: oh, miksi täytyi hänen nyt niin usein ajatella kuolemaa, miehensä kuolemaa? Hänen miehensä oli lähellä kuolemaa joka päivä, joka hetki. Kuolema vaani häntä vuoriston kallionkielekkeiden takaa, ja jollei se lennättäisikään kuulia häntä kohden, saattoi se syöstä hänet alas kammottaviin kuiluihin.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" Hän voihkaisi. Yhtäkkiä oli poissa kaikki se, mikä oli erottavana kohonnut hänen ja hänen miehensä välille. Mitä merkitsi hänelle Saksa, isänmaa, isänkoti? Hänen miehensä, hänen miehensä, jota hän rakasti, oli vaarassa. Tuskassaan miehensä hengen puolesta unohti hän sen ristiriidan, joka runteli hänen sydäntään.

Nuori rouva antoi pois valkoisen puvun, hän ei sietänyt sitä enää vaatteittensa joukossa. Eihän hän kumminkaan koskaan enää siihen pukeutuisi, ajatteli hän äkillisessä toivottomuudessaan.

Mutta Minka Dombrowski ei suinkaan tahtonut tehdä siitä mekkoa pikku tytölleen. "Vahinkohan siitä ois lapselle laittaa." Hän pyysi neiti Hieselhahnia laajentamaan sen hänelle. "Mutta ei liikoja, ei vaan liikoja!" Hän tahtoi mielellään olla hoikka.

Gertrud aivan pelästyi: mitä pälkähti eukon päähän? Eihän hän _siinä_ puvussa voinut mennä kävelylle, ei edes sunnuntaina.

"No miksikäs ei?" Eukko oli loukkaantunut. "Sitä te kai meinaatte, että kun ei ole aatelia, ei saa olla kauniskaan. Mutta minäpä näytän teille." Ja hän veti vatsansa sisään ja painoi molemmin käsin korkeita lonkkiaan. "Kas noin! Katsokaahan, katsokaahan! Vallan kuin minulle tehty!"

* * * * *

Päätään pudistaen katseli Gertrud Hieselhahn Dombrowskin vaimon jälkeen, kun tämä seuraavana sunnuntaina lähti ulos. Ei ollut enää ilmakaan sopiva tuollaiselle kevyelle, valkoiselle puvulle. Mutta Minka oli siitä liian ylpeä, hänen päätään ei saatu käännetyksi.

Tyttö oli jäänyt seisomaan ulko-ovelle. Hänen vakaviin kasvoihinsa kaivoi hieno hymy kaksi kuoppaa: olipa se hassunkurista! Minka Dombrowski, joka arkioloissa ei käyttänyt kureliivejä, oli nyt nyörännyt itsensä sellaiseen. Hän oli vetänyt kurenauhan niin tiukalle, että tuskin saattoi hengittää, mutta yhä vain pullotti kaikkialla. "Jopa tämä on rääkkiä!" Eukkoparka voihki. Mutta ei auttanut, muuten puku ei mennyt ollenkaan kiinni. Se oli muutenkin jo niin tiukalla, että saattoi pelätä sen ohuen kankaan repeävän. Mutta se sopi hyvin noihin päivettyneisiin pyöreihin kasvoihin, joissa mustat silmät välkähtelivät ja poskilla hohti terve puna. Kun eukko hilpeänä kuin tytön heilakka taputti käsiään: "Enkös vain olekin korea?", ei Gertrud voinut sanoa: ette. Mitäpä hän turmelemaan toisen iloa! Olihan Minka kaunis kaikesta huolimatta, mutta, mutta -- hymy haihtui Gertrudin kasvoilta -- oliko hän kevytmielinen? Voi, kunpa voisikin olla hiukan huoleton, iloita jokaisesta pikku murusta ja unohtaa surun! Eukko Dombrowski ei ollut liiaksi huolissaan miehensä tähden. Kuinka hän tuolla mennä viuhtoi! Hän ei näyttänyt ollenkaan vaimolta, jonka mies on sodassa. Iloisesti lepattivat kirjavan nauhan pitkät päät, jonka hän oli sitonut vyötäisilleen, hattu oli niskassa.

Eukon takana lakaisi tuuli maata ja hulmautteli ohutta hametta pitkin reisiä. Hänen jalkansa, joissa oli valkoiset sukat ja mustat puolikengät, kepsuttivat levottomasti -- kello neljä alkoi soittokunta soittaa puistikossa, sotilassoittokunta, eikä hän tahtonut menettää säveltäkään. Mutta hän ei vain päässyt nopeammin eteenpäin, liian ahdas hame takertui hänen jalkoihinsa, hän ei voinut ottaa pitkiä askeleita. Sitäpaitsi täytyi hänen tempoa taakseen Minnaansa, joka oli saanut ylleen punaruutuisen, mustalla sametilla reunustetun mekon. Tyttö huusi ja ulvoi ja tahtoi välttämättä myös kerran puhaltaa torvea, jota vieressä juokseva ja pilkallisesti hohottava veli tavan takaa törähytteli.

"Pane pois torvi, herkeä jo toitottamasta, Erich", äiti sanoi. Poika ei ollut kuullakseenkaan. "Se on kamalaa, korvat ihan halkeaa. Ette pääsekään ikinä enää mukaan!" Nyt poika vasta oikein törähyttelikin.

"Minä kanssa, minä kanssa", kirkui Minna. Sisarusten kiljuna sekaantui veljen torven toitotukseen, ja nyt nauroi jo äitikin: ne pitivät jo ennakolta konserttia. -- -- --