Part 20

Ja äkkiä tuli hänelle ajatus: jos hän tarjoaisi tytölle rahaa, paljon rahaa, mahtaisikohan hän luovuttaa poikasen hänelle? Niin kitsas kuin Krügerin muori muutoin olikin, tässä ei hän olisi asettanut mitään määrää. Mitä tekisi _hän_ rahalla? Gustavillehan hän vain sitä säästi -- ja tuolle pienokaiselle.

Hänen sydäntänsä vihloi, kun hän näki lapsukaisen noin viheliäisissä oloissa. Mikä vartija oli tuokin vanha höperö? Suuttumus ja tuska taistelivat hänen mielessänsä. Suuttumus äitiä kohtaan, -- mitä tarvitsi tämän aina juosta tiehensä?! Suuttunut oli hän myös itselleenkin: kuinka toisin olisivat asiat voineet olla! Mutta sitten harkitsi hän tarkemmin: mitäpä tyttö voi muutakaan tehdä? Täytyihän hänen ansaita. Olihan kiitettävää, että hän oli niin ahkera. Krügerin muori oli hankkinut hänestä tietoja ja saanut kuulla, ettei hän karttanut mitään työtä. Mitähän Gustav sanoisi siitä, että hänen Trudensa oli neulonut olkisäkkejä? Jopa se oli kurjaa! Hienompaanhan hän oli tottunut, varsin ahtaalle oli hänen täytynyt joutua, kun oli tyytynyt sellaiseen työhön. Krügerin muori tunsi jotain kunnioituksen tapaista: sellaista miniää ei toden totta tarvitsisi hävetä. Jumalan kiitos, että hän nyt oli saanut toimen, joka soveltui hänelle paremmin!

Rouva Krüger päätti puhutella rahastonhoitajatarta mennessään ensi kerralla kortteinensa kunnan myymälään ostoksille. Mitä merkillistä siinä olisi? Sillä ei hän mitenkään panisi arvokkaisuuttansa alttiiksi. 'Neiti Hieselhahn', sanoisi hän, 'neiti Hieselhahn, pienokainen on niin paljon yksin, hän istuskelee sääret paljaina märässä maassa, ettekö pelkää, että hän voi vilustua?' Sittenhän hän kuulisi, mitä toinen siihen sanoisi, ja voisi jatkaa puhetta sen mukaan. 'Minä olen yksin, minulla on paljon joutoaikaa, on lämmin huone ja ruokaa myöskin, pitäisin kernaasti poikasen luonani, sillaikaa kun te -- --'.

Pienokaisen kirkaisu herätti hänet ajatuksistansa. Lapsia oli kulkenut siitä ohitse, ja ne olivat ärsytelleet vanhusta, matkien: "leipäpala -- leipäpala -- tahdotkos leipäpalan?" He vetivät häntä parrasta, ja kun hän puolustautui, heidän käydessään liian kovakouraisiksi, kaatui hän tuoleineen kumoon. Kirkuen lensi joukkue tiehensä, mutta pienokainen alkoi itkeä katkerasti, ikäänkuin olisi oivaltanut vanhuuden kärsimykset.

Silloin juoksi Krügerin muori apuun; tätä ei hän enää voinut katsella toimetonna. Ennenkuin vanhus oli raahautunut pystyyn ja hänen vaimonsa tullut hänelle avuksi, oli hän temmannut lapsen ylös maasta. Hän otti sen käsivarrellensa, hän pusersi sen vasten poveansa: Gustavin lapsi! Tässä ei ollut Gustavin lapsen paikka!

Hän juoksi tiehensä, kuin olisi joku ajanut häntä takaa, piteli lasta yhä vielä lujasti itseensä puserrettuna ja tyynnytteli sen itkua sanoin, joiden hellyyttä hän ei itse aavistanut.

Kun Gertrud tänään palasi kotiin, oli hänen pienokaisensa poissa. Oliko hän lähtenyt retkeilemään omin päin? Hän koetti tiedustella ukko Richteriltä, mutta tämä loi häneen tylsän katseen, toistellen: "leipäpala, leipäpala!" Epätoivoisena luopui Gertrud yrityksestään: tuolta ei maksanut vaivaa tiedustella. Richterin muori kohautti myös vain hartioitaan: mitä häntä liikutti muiden ihmisten lapsi. Ken välitti hänenkään pojistaan, jotka olivat sodassa. Ei kukaan sanonut hänelle, elivätkö he vai olivatko kuolleet. Nuhteet eivät pystyneet häneen. Kun Gertrud tuskissansa käytti kovia sanoja, mennä laahusti muori mitään vastaamatta keittiöönsä ja sulki oven jälkeensä.

Sillaikaa kun äiti haki poikaansa epätoivoissaan, koetteli Krügerin muori tälle Gustavin pikku kenkiä. Pienet jalat olivat aivan kylmät, hän oli nopeasti vetänyt hänen jalkaansa lämpimät sukat. Nyt taputti hän kädellään Gustavin ensimäisten kenkien pohjia: "Ne sopivat erinomaisesti!"

Pienokainen oli täysin tyytyväinen. Muori oli nostanut hänet pöydälle ja oli itse polvillaan sen edessä lattialla. Poikanen potkiskeli häntä riemuissaan rintaan; hän ei lainkaan vierastanut muoria. Johtuikohan se siitä, että hän oli tottunut olemaan vierasten kanssa, vai tunsiko hän, että muori oli hänen isoäitinsä? Mistä olisi hän sen tiennyt! Mutta Krügerin muori oli käynyt lapsekkaaksi. Kun poikanen kirkui iloissaan, kirkui hän mukana, ja hän opetti häntä sanomaan: iso-äiti. "No, sanohan nyt: i-so-äi-ti!" Hän nauroi ihastuksesta, ja samassa kyyneleet virtailivat hänen riutuneita kasvojansa pitkin. Gustavin poika! Mitä sanoisi Gustav, kun tapaisi poikansa hänen luonansa?

Lapsenkätöset löivät häntä kasvoihin, hän tavotteli niitä. Siitä oli pitkät ajat, kun hän oli leikkinyt tällä tavoin, mutta hän oppi sen pian. Hän oli kokonaan vaipunut tähän hellään leikkiin, -- silloin soi ovikello. Ja nyt lähestyivät raskaat askeleet huoneenovea.

Gertrud kulki läpi eteisen vaivaloisesti, kuin olisi hänellä ollut lyijypainot jaloissa. Ellei hän löytäisi pienokaista täältä, silloin -- silloin --! Epätoivoisia ajatuksia oli tullut hänen mieleensä. Jo kuvitteli hän häntä tuolla kedolla harhailemassa. Siellä oli yllin kyllin kuoppia ja sateen synnyttämiä lätäköitä, joihin tuollainen pieni ruumis voi hukkua. Hän oli juossut sinne, oli huudellut, palannut takaisin ja huudellut jälleen, tiedustellut joka ihmiseltä, mutta ei kukaan voinut antaa mitään tietoja. Mutta äkkiä oli hän muistanut jotain, -- eikös hän ollut äskettäin nähnyt rouva Krügerin kuljeskelevan täällä väijymässä? Olettamus muuttui varmuudeksi: niin, hän, hän juuri oli noutanut lapsen luoksensa! Kuinka häpeämätöntä!

Kolkuttamatta tempasi Gertrud huoneen oven auki. Uhkaavin katsein silmäili hän siellä olevaa naista.

Rouva Krüger oli yhä edelleen polvillaan; hän oli kuin kauhusta herpaantunut, hän ei pystynyt nousemaan: äiti siellä tuli! Hän tuli noutamaan poikansa pois! Mutta samalla hän päätti pitää puoliansa: olihan se hänen poikansa lapsi! Sitä ei hän enää antaisi pois!

Pienokainen oli huudahtanut riemusta nähdessään äitinsä, mutta sitten hän ryhtyi pienillä terävillä kynsillään raaputtelemaan uusien kenkien punaisia koristesaumoja; se kiinnitti koko hänen huomionsa.

Sanaakaan puhumatta lähestyi Gertrud pöytää.

Nyt, nyt ottaisi hän lapsensa ja veisi sen mukanansa! Ei, se ei saanut tapahtua, ei, ei! Rouva Krüger hypähti pystyyn: "Jättäkää poikanen minun luokseni!" Rahan tarjoamista ei hän nyt enää ajatellut, sitä ei hän olisi uskaltanut -- ei tuolle tuossa, -- mutta hänen äänessänsä värähteli pyyntö, rukous, kiihkeä sydämenhalu: "Jättäkää hänet minulle!"

Äiti pudisti päätänsä.

"Gustavin poika -- minähän olen lähin hänet saamaan!"

Gertrudin suupielet vetääntyivät alas katkeraan hymyyn, -- vai niin, nyt jo kelpaisi! "En jätä!" sanoi hän tuikeasti. Ja Krügerin muorin puheista välittämättä, tavotti hän lasta.

Mutta se ei ollut niin helppoa. Krügerin muori tarttui hänen pieneen mekkoonsa, piti häntä siitä kiinni. "Jättäkää hänet minulle, jättäkää", sopersi hän kiihkeän tuskan vallassa, nähdessään olevansa hänet menettämäisillään. "Gustavin lapsi -- Gustavin lapsi!"

"_Minun_ lapseni se on!" sanoi toinen. Ja sitten katsoi hän pitkään Krügerin muoria. Tuossa katseessa kuvastui paljon: vihaa, syyttelyä, halveksimista, uhkailua ja kärsimystä. "Turhaan minäkin sain rukoilla, silloin kun rukoilin. Ei, se ei pälkähtäisi päähäni. Poika on minun, minun yksin. Minä olen hänet synnyttänyt -- hänet elättänyt -- onko joku muu minua siinä avustanut?" Hänen huulillansa väreili pilkallinen hymyily: "Ette ainakaan _te!_"

Krügerin muori vaikeni: niin, oikeassa hän oli, totta hän puhui. Hänet valtasi äkkiä suunnaton syyllisyyden tunne. "Olette oikeassa", sanoi hän tukehtuvalla äänellä; hän pääsi tuskin henkeen, ei tahtonut saada sanoja suustansa. "Huomaan nyt että olen menetellyt väärin ja huonosti. Hyvä Jumala, hyvä Jumala", huusi hän äkkiä lujaan, kohottaen kätensä, "olen saanut siitä kovan rangaistuksen. Olen saanut sovittaa tuon vääryyden satakertaisesti, tuhatkertaisesti. Ajatelkaapa minun tilaani -- minähän olen _niin_ yksin!"

"Yksin minäkin olen". Gertrud antoi päänsä vaipua. Nyt ei hän sentään enää voinut katsoa Gustavin äitiin kuten äsken, ei niin leppymättömästi.

"Pitäisin häntä yhtä hyvästi kuin Gustavia -- ah, vielä paremmin!" Vanha vaimo suorastaan pieneni voimattomuuden tunteen vallassa. "Ette kadu sitä koskaan, jos annatte poikasen minulle. Tehän voitte pitää silmällä, miten minä häntä pidän, -- voitte käydä katsomassa, joka päivä, te tulette olemaan tyytyväinen. Ja kun kuolen, jää kaikki, kaikki hänelle. Ja kun Gustav palaa, silloin -- silloin --". Krügerin muori joutui aivan hämmennyksiinsä, tytön katse tutki häntä niin kiinteästi.

"Silloin annatte minulle taas lähtöpassit", sanoi Gertrud. "Minulle ja lapselle. Poika _on_ minun ja pysyy minun omanani. Tule!" Hän otti poikasen käsivarrellensa, tämä pani kätensä hänen kaulaansa. Gertrud aikoi lähteä.

Mutta rouva Krüger asettui hänen tiellensä. "Kun Gustav palaa, silloin -- vannon sen teille -- silloin --".

"Mitä sitten?" Gertrud viivähti silmänräpäyksen. Gustavin äiti piti häntä kiinni vaatteista.

"Silloin hänen pitää mennä teidän kanssanne naimisiin."

"Sitä ei hän tule tekemään." Gertrud pudisteli surullisesti päätänsä -- ah, muori-parka uskoi yhä vielä, että hän oli elossa! Hänet valtasi sääli; kuinka se olikaan mahdollista näin pitkän ajan jälkeen! Helppo oli antaa lupauksia, Gustav ei palaisi. Mutta hän ei raskinut antaa katkeraa vastausta. Vitkastellen, hiljaa hän sanoi: "Ja te toivotte yhä vielä! Minä olen jo luopunut toivosta!"

"Ei -- toivoa, toivoa täytyy!" Krügerin muorin kalpeille poskille kohosi puna, hänen himmeä katseensa kirkastui. Rypyt häipyivät, kuin olisi lempeä käsi silittänyt ne pois. "Minä toivon yhä. En lakkaa koskaan toivomasta. Pysykää tekin toivossa!" Hän laski kätensä Gertrudin käsivarrelle. Lohdutellen hän puheli: "Hän palaa kyllä, Gustav-poikaseni, voitte olla aivan levollinen -- hän palaa kyllä!" Hän oli korottanut äänensä vakuuttavasti.

Gertrud tuijotti häneen kuin mielipuoleen. Oliko tuo vanha nainen täydessä järjessään? Hänen mieltänsä alkoi ahdistaa. Mutta sitten alkoi äidin luottamus vaikuttaa häneenkin: hän ponnisteli tuota järjettömyyttä vastaan, voimatta siitä kumminkaan täysin vapautua. Entä jos tuo olisikin totta? Jos hänen äitinsä olikin oikeassa, ja hän eli yhä vielä? Hän kumartui vanhaa naista kohden, hän näytti epäilyksissään hakevan toivoa, tukea toisen järkkymättömästä luottamuksesta. "Jospa vain tietäisin sen varmasti", lausui hän vitkalleen.

Lapsukaisen paino rasitti hänen käsivarttansa, hän laski hänet jälleen alas pöydälle.

"Kuolemata ei pidä silleen oleman, eikä itkua, eikä parkua, eikä kipua pidä silleen oleman; sillä ne entiset poismenivät. Niin on kirjoitettuna", sanoi rouva Krüger juhlallisesti. "Minun Gustavini ei lepää haudassa. Minä en tiedä mistään kuolemasta." Hän laski kätensä lapsen pään päälle: "Hän elää -- teitä ja minua varten!"

XVIII.

Ihmisparvi oli kokoontunut raatihuoneen edustalle. Silliä, silliä ne halusivat. Miksi ei pormestari ollut hankkinut silliä tarpeeksi? Kepeillä ja sateenvarjoilla oli siellä huidottu, keskenkasvuiset pojat olivat vihellelleet -- miehiä ei siellä ollut mukana kuin muutamia --, naiset olivat kurotelleet ilmaan mitä käsissä sattui olemaan: koppia, puuhkia, torilaukkuja. Oli myöskin kuulunut huutoja, kiroilevia uhkahuutoja, mutta niihin ei oltu yhdytty.

Jumalan kiitos! Hermine von Voigt lausui sen itsekseen, hengähtäen helpotuksesta. Saksan kansa oli sittenkin kansa, joka pysyi uskollisena ja luottavaisena, joskin se hiukan nurisi. Tuo nurina -- hyvä Jumala -- se oli ymmärrettävissä ja anteeksiannettavaa. Muissa maissa vallitsisi jo täysi raivo!

Kun myymälässä tyytymättömäin joukko oli virrannut häntä kohden, silloin oli hän ensi kerran saanut aavistuksen kansan voimasta. Jos se ärsytettynä joutuisi vimmoihinsa, repisi pystytetyt väliaidat maahan, silloin eivät auttaisi mitkään pyynnöt, ei mitkään käskyt. Entä nuo uljaat soturit? Joka kirjeessä kehui hänen miehensä joukoissa vallitsevaa henkeä. Naisten vain ei pitäisi valitella kirjeissänsä. Se lannisti miesten mieltä ja vei heiltä rohkeuden. Mutta ei käynyt ketään moittiminen siitä, jos hän olikin saanut tarpeekseen sodasta, _tästä_ sodasta.

Yksinäisen naisen mieleen tulvahti raskaita ajatuksia kapinoivasta sotajoukosta. Hänen sydämestänsä kohosi kuin kiihkeä rukous: jospa he vain kaikki, kaikki punnitsisivat, mitä oli kysymyksessä! Mitä merkitsi tälle kansalle Saksanmaa? Maa-aluettako vain, jossa se asui, peltoa, joka oli sitä tähän saakka elättänyt? Eikö se ollut sille kaiken elon lähde, sydämen syvin rakkaus, äiti, jonka pelastamiseksi uskollinen lapsi uhraa henkensä?

Kiihtyneenä hän kohotti kätensä. Hän, joka muutoin oli niin tyyni, tunsi nyt joutuneensa tykkänään tunteittensa valtaan. Taivaasta olisi hän tahtonut kiihkeästi riistää alas jotain: sen, mitä kaikki tarvitsivat. Neuvotonna katsoi hän ympärilleen: ah, jos tämä kurjuus loppuisi, loppuisi! Mutta miten se voisi tapahtua? Sodan ratkaisusta ei ollut tietoakaan. Levottomuus valtasi hänet, järkyttäen hänen mieltänsä: mikä kurjuus, mikä sietämätön onnettomuus, jos ei voitaisikaan kestää loppuun saakka! Jos kourallinen kirkujia -- sillä tyytymättömiähän on aina, tulee aina olemaan -- saattaisi Saksan kukistumaan. Ei, se veisi häneltä hengen!

Tuo muutoin niin tyyni olento käyskenteli huoneessa edestakaisin, tunteittensa ajamana. Kiihkeästi riehuivat ne hänen povessansa. Mutta voimakkaampana kuin epäilyn ja suuttumuksen, levottomuuden ja nuhteitten pauhu kajahteli siellä säälin vieno ääni. Se kuiskasi hänen korviinsa: 'Oletko nähnyt nuo riutuneet, kalpeat kasvot? Nuo naiset, joiden lapset kärsivät puutetta? Nuo ihmiset, jotka eivät ole oppineet hillitsemään itseänsä, kuten sinä, joista monella ei ole tarpeeksi sivistystä, koulutettua järkeä, voidaksensa arvostella asioita oikein ja niitä ymmärtää? Ne ovat ihmisiä, joiden pyrkimysten päämääränä on saada viettää jokapäiväisistä huolista vapaata elämää, tehdä sunnuntaisin kävelyretkiä, kuolla hyväksi lopuksi omassa vuoteessa!'

Hermine von Voigt säpsähti: eikö kuulunut huutoa? Kyllä, huutoa, voimakkaampaa kuin sodan melske! Yhä äänekkäämmäksi, yhä valtavammaksi se kävi, paisuen rajumyrskyn mylvinäksi: se oli menehtymäisillään olevan maailman hätähuutoa.

Perikato, perikatoko odotti? Toinen ajatus seurasi toista, hän ei voinut vapautua levottomuudestansa. Hän oli rasittunut, hänen korvansa kiihtyneet. Yksin hiljaisessa huoneessakin luuli hän kuulevansa jotakin. Hän meni akkunan luo.

Mutta levollinen oli katu synkän talvitaivaan alla, hiljaa kuin pehmeät untuvat putoilivat lumihiutaleet. Pari vanhaa naista oli lakaisemassa, muutamat lapset tavottelivat kurotetuin käsin hiutaleita. Kaikki näytti niin levolliselta, näytti kehottavan istumaan hiljaa kaikessa rauhassa, vaikkapa nukahtamaankin. Mutta hän ei voinut tyyntyä. Hänen eteensä kuvastuivat nuo kasvot, jotka hän tunsi niin hyvin, jotka näki joka päivä, tietäen: tuolla on mies sodassa -- tuolla poika -- tuolla viisi alaikäistä lasta -- tuolla seitsemän -- tuo on siivo ihminen -- tuo röyhkeä. Tänään tuntuivat hänestä nuo kasvot vielä kalpeammilta, riutuneemmilta, kurjemmilta kuin muulloin. Eikö hän kuullut itkua?

'Talvi jälleen eikä tietoakaan lopusta, kolmas talvi jo, jonka vietämme pelossa ja levottomuudessa. Jälleen joulu toivottomassa yksinäisyydessä, ilman joulukuusta lapsillemme. Olemme eläneet toivossa päiviä, viikkoja ja kuukausia, olemme itkeneet -- päiviä, viikkoja, kuukausia -- ja nyt, entä nyt?!'

Hänet valtasi syvä mielenmasennus: voi noita raukkoja, noita raukkoja! Kuka voi heitä auttaa, saattaa heidät unohtamaan huolensa? Kuka voi antaa vaimoille heidän miehensä takaisin, lapsille heidän isänsä? Ah, kuolleet eivät enää herää eloon. Vuotanutta verta ei mikään sade voinut huuhtoa pois. Mutta eivätkö kyyneleet voisi virrata vähemmin katkerina, eikö päivänpaiste voisi kasvattaa kukkasta hävitetyllekin kentälle?

Hän loi hakevan katseen synkälle talvitaivaalle. Jotain suurta, odottamatonta täytyi tapahtua, jotain aavistamatonta -- jokin ihme! Silloin, silloin voisi kaikki kääntyä paremmalle tolalle. Rauha maahan ja ihmisille hyvä tahto! Jo oli aika niiden tulla. -- -- --

Ja kuinka kärsimättömästi saikaan joka päivä odottaa sanomalehteä! Kenraalitar katsoi kelloa: iltalehti ei ollut vielä tullut. Ikäänkuin tuollainen paperipala voisi suoda sitä, mitä mieli halusi! Tosinhan tunsi hetkiseksi helpotusta, lukiessaan että romanialaiset olivat joutuneet tappiolle Argesulin luona ja perääntyivät puolittain paeten, että voittokulkua jatkui ja Sinaia, Bukarest ja Ploesti oli valloitettu. Nuo olivat mieltäylentäviä hetkiä, -- mutta hetkiä vain. Sota jatkui, kärsimykset pysyivät ennallaan; vieläpä ne kävivät katkerammiksikin, sillä niitä ei kannettu enää kärsivällisyydellä. Kenellä oli enää kärsivällisyyttä?! Eikö hän itsekin tuntenut kuumeentapaista levottomuutta? Hänen ei käynyt muita soimaaminen.

Kenraalittaren teki mieli lähteä Berliniin. Hänet valtasi halu päästä pois tästä hiljaisuudesta, josta hän muutoin niin piti. Tänään se häntä kammotti, vaivasi, oli hänestä kuin kuolemanhiljaisuutta. Mitään asiaa ei hänellä ollut Berliniin, mutta voisihan hän keksiä jotain, käydä ostoksilla, jotta saisi taas kerrankin kulkea vilkasliikkeisemmillä kaduilla ja olisi pakko tungoksessa tarkata ulkonaisia seikkoja, eikä aina vain omaa sisintä olemustansa. Hän päätti äkkiä lähteä. Hän tunsi kiihkeätä halua unohtaa hetkiseksi tuskalliset ajatuksensa, päästä niistä eroon.

Kun hän nousi junaan, huomasi hän äkkiä joutuneensa samaan osastoon naapurinsa kanssa. Salaneuvoshan se oli? Hän saattoi tuskin tuntea häntä himmeässä valossa. Tuo muutoin niin täsmällinen, siistin siisti herra näytti olevan niin kurjassa asussa. Takki oli kiinni vinossa, kaulaliinan päät riippuivat alhaalla. Hän ei näyttänyt huomaavan kenraalitarta. Hän istui aivan rouvansa vieressä. Tämä oli painautunut vaununnurkkaan, mies katsoi häneen herkeämättä.

Voi nuo ihmisparat, heilläpä oli huolia! Rouva von Voigt tiesi, että heidän poikansa olivat säästyneet kiihkeissä taisteluissa Volhyniassa ja ensi hyökkäyksessä Sommen luona, mutta vanhempi oli sitten Venäjältä joutunut Romaniaan, ja siellä kävi eteneminen niin nopeasti, etteivät vanhemmat varmaankaan voineet hänelle kirjoittaa eikä saada häneltä tietoja. Nuorempi oli kirjoittanut viimeksi 14 päivänä marraskuuta; silloin taisteltiin Pierre-Vast-metsässä -- varsin kiihkeästi -- kenties oli hän ollut siellä mukana. Toivottavasti olivat he nyt jo saaneet tietoja?! Kenraalitar ei rohjennut sitä tiedustella. Noiden kahden olennossa oli jotain,- joka saattoi hänet levottomaksi -- tai riippuiko se ehkä hänen omasta mielialastansa? Hän harkitsi vielä tuota asiaa -- tervehtiähän hänen ainakin täytyi -- silloin tunsi vanha herra hänet. Salaneuvos tavotti koneellisesti hattuansa, sitten katsoi hän kenraalittareen, niin omituisen synkästi ja hajamielisesti, että häntä vavahdutti paha aavistus.

Rouva ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota. Vanhanaikainen kapottihattu kuten aina hiukan liian edessäpäin sileällä päälaella, tuijotti hän eteensä. Hän istui liikkumatonna. Mutta hän ei pitänyt käsiänsä hiljaa sylissänsä, vaan nyppi yhtä mittaa oikealla kädellä vasemman käden sormia. "Yksi -- kaksi -- kolme." Mumisten laski salaneuvoksetar. Ja jo taas: "Yksi -- kaksi -- kolme."

"Jätä tuo, äiti", sanoi mies. Ja sitten seurasi rukoilevasti: "Anna rakas!" Hän laski kätensä vaimonsa kädelle, pitäen nuo levottomat sormet hiljaa.

Kuinka olikaan rouvaparan laita? Hänhän näytti olevan aivan sekaisin.

Salaneuvos kumartui kenraalitarta kohden ja kuiskasi hänelle: "Me olemme saaneet huonoja uutisia tänä aamuna -- varmaankin he ovat molemmat kuolleet."

"Jumalan tähden!"

Isä nyökkäsi, hänen kasvonsa värähtelivät. "Kapteeni kirjoitti minulle siitä. Wilhelmimme on ollut kadoksissa aina Pierre-Vast-metsän taisteluista saakka, marraskuun 15 päivästä. Toinen poikani on kaatunut Argesulin luona. Molemmat tiedot tulivat yhtaikaa. Sitä ei Anna kestänyt."

"Yksi -- kaksi -- kolme", mumisi salaneuvoksetar.

"Kolme poikaa! Vuosi sitten vanhin, nyt kaksi. Anna-parkani!" Surullisesti pudisti vanhus päätänsä.

Rouva von Voigt tarttui hänen käteensä, hän olisi halunnut itkeä ääneen: se oli liikaa! Liikaa! Hän puri huuliansa. Puhua ei hän voinut, hän puristi vain tuota käsi-raukkaa. Niin istuivat he vaieten ja kalpeina vastatusten, kunnes juna saapui Berliniin.

"Minne te aiotte? Voinko auttaa teitä jotenkin?"

"Me menemme sota-akatemiassa olevaan tiedustelutoimistoon. Poikani olivat upseereja -- kenties siellä tiedetään jotain tarkempaa. Vaimoni ei tahtonut jäädä yksin kotiin, vaan tahtoi välttämättömästi mukaani. Tule, Anna rakas!" Hän laski kätensä vaimonsa kainaloon. Tämä seisoi aivan kuin avutonna ja tahdotonna. Hän asteli hitaasti ja laahustellen.

Potzdamin torilla oli suuri tungos. He olivat äkkiä joutuneet keskelle yhä kasvavaa, kiihkeätä ihmisjoukkoa. Sanomalehtien myyskentelijät heiluttelivat vielä kosteita lisälehtiänsä: "Keskusvaltojen rauhantarjous!"

Mitä -- mitä?! Hermine von Voigt luuli uneksivansa. Mitä huusivatkaan ihmiset: 'Saksan rauhantarjous?'

Ja yltympäri hengityksen salpaava hämmästys, sitten mumina, joka nousuveden tavoin eteni miehestä mieheen, naisesta naiseen. Ja toinen katsoi toiseensa ja nuo äänettömät katseet kysyivät: oliko tuo todellakin totta, eikä ainoastaan hälyytysuutinen? Ei, ei, siinähän se oli luettavana, virallisesti vahvistettuna, selvin sanoin, tiedoksi kaikelle maailmalle: 'Saksa tekee rauhantarjouksen'.

Niinkö huonosti olivat Saksan asiat, että sen täytyi tehdä rauha mihin hintaan tahansa? Taivaan tähden! Kenraalitar tempaisi käheäksi käyneeltä sanomalehden myyskentelijältä lehden kädestä, hänen katseensa kiitivät rivejä pitkin. Hän oli päästänyt salaneuvoksettaren käsivarren, molemmin käsin piteli hän lehteä, joka vapisi ja rapisi, hän ei voinut pitää sitä hiljaa. Hän ei huomannut, että luki aivan ääneen. Ihmiset tunkivat hänen lähellensä. Samana päivänä kello kaksitoista oli Berlinissä, Wienissä, Sofiassa ja Konstantinopolissa jätetty puolueettomain suojelusvaltain edustajille nootti, jätettäväksi sotaakäyville, vastapuolueeseen kuuluville valloille:

_'Vakuutettuina valtiollisesta ja taloudellisesta lujuudestaan ja valmiina jatkamaan sotaa, jos siihen yhä edelleen pakotetaan, mutta haluten tehdä lopun verenvuodatuksesta, ehdottavat neljä liittoutunutta valtakuntaa rauhanneuvottelujen alkamista!'_

Nukkuiko hän ja uneksi onnellista unta? Hermine von Voigt tarttui otsaansa, kirjaimet alkoivat äkkiä hyppiä hänen silmissänsä, taivas ja maa, avara tori ihmisineen tuntui pyörivän ympäri. Hän tunsi valtavaa mielenjärkytystä ja samalla sanoin kuvaamatonta helpotusta. Tuo ei kuulunut kidutetun, voitontoiveista luopuneen kansan hätähuudolta, se oli voimastaan varman, selvästi ajattelevan kansan itsetietoinen päätös, -- kansan, joka vastuksista huolimatta kulki lopullista voittoa kohden.

Tuo oli tullut liian äkkiä. Syvimmästä alakuloisuudesta suurimpaan riemuun -- kuka saattoi niin äkkiä tointua?! Hämmennyksissään silmäili Hermine von Voigt noita hyppiviä kirjaimia. Ja toisten kävi kuten hänenkin; ei kuulunut äänekkäitä ilohuutoja, ei kukaan uskaltanut vielä riemuita ääneen. Kuin helpotuksen huokaus vain kävi läpi ihmisjoukon, kuin vapauttava hengenveto.

Mitä sanoisivat kaikki naisparat, nuo sadat, tuhannen tuhannet äidit, puolisot, morsiamet, sisaret, tyttäret? Melkein ylivoimainen toivontunne täytti äkkiä Hermine von Voigtin sydämen. Oliko mahdollista, että tulisi rauha? Oi, silloin palaisi hymyily jälleen ihmisten kasvoille, noille synkille, kyynelten kuluttamille kasvoille!

"Nyt tulee rauha", sanoi joku hänen vieressään lujalla äänellä. Vanha salaneuvos sen oli lausunut. Hän laski käsivartensa tylsästi eteensä tuijottavan vaimonsa hartioille. "Anna, kuuletko? Rakas Anna, keisarimme tekee rauhan!"