Part 2

Se oli lakannut huutamasta, ikäänkuin se olisi huomannut äidin olevan tulossa. Silmät katselivat suurina ja sinisinä pyöreästä pikku päästä. Krügerin muori oikein pelästyi: tytöllä oli ruskeat silmät, mutta nuo olivat Gustavin silmät, silmäänpistävän suuret tähdet, pitkien, tummien ripsien reunustamat. Häntä oli usein puhuteltu Gustavin silmien vuoksi, ennen vanhaan, kun hän vielä kantoi häntä sylissään Ja tällä lapsella oli samat kauniit silmät, jotka Gustavilla oli ollut lapsena ja jotka hänellä vieläkin oli. Hän kumartui pikku vuoteen yli; hänen teki mielensä ottaa lapsi ja pitää sitä hiukan sylissään.

Mutta tyttö ennätti ennen häntä. Se työnsi vaunut jalallaan nurkkaan ja sanoi tylysti: "parkusuu!" Sitten käänsi se taas punaisiksi käyneet kasvonsa epämieluisen vieraan puoleen: "Mitä te oikeastaan haluatte?"

Krügerin muori vallan nolostui, tytön ääni oli niin torjuvan töykeä. Mutta oikeassahan se oikeastaan oli: mitäpä syytä sillä olisi olla erikoisen ystävällinen ja kohtelias? "Minä vain Gustavin tähden -- minä tahdoin -- minä ajattelin, että tekin olisitte iloissanne siitä, että hän vielä on elossa."

"Mistäs sen sitten niin varmaan tiedätte, että hän vielä on elossa? Tuosta kuvastako?" Tyttö sanoi jokaisen sanan hirvittävän selvästi. "En minä vielä sitä usko. En usko sitä ollenkaan. En usko ylipäänsä enää mitään tässä maailmassa. Kun kerran on niin uskonut ja luottanut kuin minä, ja kuitenkin aivan hukkaan, niin silloin ei enää usko." Katkera piirre uurtautui hänen suunsa ympärille, hän pani kätensä ristiin rinnalleen ja katseli synkkänä eteensä.

Tyttö raukka! Gustavin äiti tunsi äkkiä syvää sääliä. Nyt tunsi hän kaikkea sitä, mitä hän ei ollut tuntenut silloin kun hän koetti saada poikansa luopumaan tytöstä. Hän kurotti kätensä. "Neiti Hieselhahn," hän sanoi lepytellen, "minä tulin suuressa ilossani. Viime vuoden lokakuusta asti minä olen odottanut tietoja pojastani, nyt viimeinkin tiedän, että hän vielä on elossa -- ja minä olen niin iloinen, niin kiitollinen, niin -- niin -" hän pysähtyi hetkeksi puheessaan, mutta sitten hän suorastaan sysäsi suustaan seuraavat loppusanat: "Minä tahdon ilahduttaa Gustavia. Ja kyllä hän siitä tuleekin iloiseksi: tulkaa minun luokseni, tänään, huomenna, koska vain tahdotte! Tulkaa hakemaan vähän Gustavin vanhoja lapsenvaatteita -- ja vielä vähän muutakin. Kai minä nyt saan ottaa pojun syliini?"

Vastausta odottamatta astui hän nopeasti vaunujen luo, otti sätkivän lapsen ja nosti sen molemmin käsin korkealle. Pienokainen kirkui.

"No, kas vaan sitä poikaa! Johan sinä olet iso mies. Säi, säi!"

Niin oli eukko ennen vanhaan leperrellyt omille lapsilleenkin, joista Gustav vain enää oli elossa, -- toiset kaksi olivat kuolleet pieninä. Kaikki se heräsi taas, verestyi hänen mielessään. "Kuinka vanha se on nyt? Sellainen pulska poika!" Hän oli ihastuksissaan.

"Vasta neljä kuukautta!" Nyt oli hieman ylpeyttä nuoren äidin äänessä, se ei kuulunut enää niin jurolta. Tyttö tuli puheliaammaksi. "Se oli heti alusta alkaen niin vankka. Kätilö sanoi: 'varmasti kahdeksan naulaa.' Tämä hyvä ilma täällä maalla sen tekee; en minä paljon muuta voi hänelle antaakaan." "Itsekö imetätte?"

"En voi. Minulla on toimeni. Se vaimo, jonka luona asun, pitää huolta lapsesta. Ihan sattumalta olen tänään kotona. Saan maitoa pojalle."

"Sen minä maksan," sanoi rouva Krüger nopeasti. Tämän hän nyt ainakin saattoi tehdä; mielellään olisi hän tehnyt enemmänkin, paljon enemmän. Hän ei vain tietänyt, kuinka asettaisi sanansa, ei tohtinut. Hän ei oikein ymmärtänyt tuota Hieselhahnin tyttöä. Oliko se vihoissaan Gustaville, vielä niin vihoissaan, ettei enää ollenkaan tahtonut tietää hänestä? Vai oliko tämä vain kiukkua häntä, hänen äitiään kohtaan? Vai oliko hän jo unohtanut Gustavin ja lakannut suremasta? Hän oli niin kylmä, niin kummallisen välinpitämätön. Mutta oli miten oli, hänen, äidin velvollisuus oli Gustavin vuoksi olla ystävällinen. Ja hän pani lapsen nopeasti vaunuihin takaisin, peitti sen ja ojensi tytölle kätensä: "No, ehkäpä nyt sitten taas lähden, neiti hyvä. Mutta tulettehan te pian meillä käymään? Se olisi minusta hyvin hauskaa!" Hän odotti vastausta. Sitä ei kuulunut. Hänen täytyi suoraan kysyä: "Tulettehan te?"

"En." Tytön ääni oli taas jääkylmä, niinkuin alussakin "Meillä kahdella ei ole mitään tekemistä keskenämme, jos Gustav jotakin tahtoo, niin voihan hän tulla. Taikka kirjoittakoon minulle. Mutta hän ei tule enää. Eikä hän voi kirjoittaakaan enää. Minä tiedän sen." Tyttö pani kuten aikaisemminkin kätensä silmilleen, aivan kuin häntä pyörryttäisi. -- --.

Mitähän se Hieselhahnin tyttö oikein sillä tarkoitti? Äiti mietti sitä asiaa, tallustellessaan kesäkuumalla kotiinsa. Hänen jalkansa painoivat kuin lyijypunnukset, ja hänen mieltään kirveli kun se ihminen oli antanut hänen lähteä niine hyvineen. Ja mitäs sekin merkitsi: hän ei tule enää, eikä hän voi kirjoittaakaan enää --?! Luuliko hän ehkä, ettei Gustav enää ollut elossa? Vai tarkoittiko hän sillä vain: hän ei tule enää _minun_ luokseni? Niin, niin se oli, sitähän hän vain tarkoitti. Sillä olihan Gustav elossa, Jumalan kiitos! Eikä enää viivy kauan, vuoden oli jo sotaa kestänyt, pian tulee rauha ja tuo kaikille vangeille vapauden. Ja Gustavin kotiin! -- -- --

Gertrud Hieselhahn ei ollut saattanut ulos vierastansa, hänen jalkansa olivat kuin kasvaneet maahan kiinni. Hän seisoi paikallaan kuin lattiaan naulattuna. Hänen silmänsä tuijottivat hajamielisinä tyhjään ilmaan. Oliko tuo eukko, Gustavin äiti, ihan hullu, kun saattoi luulla, että se oli _hän_? Se mies siinä kuvassa, vanki, joka katseli maahan! Sitä saattoikin uskoa vain sellainen, joka ei ollut Gustavia niin rakastanut, kuin hän, Gertrud, oli häntä rakastanut. Hän, joka vielä muisti hänen kasvonsa -- hänen jokaisen piirteensä -- hänen otsansa, nenänsä, suunsa, hänen silmänsä niin ilmielävästi kuin olisi viimeksi nähnyt hänet eilen. Hän tiesi ihan tarkalleen: Gustav se ei ollut. Joku muu se oli, vartaloltaan ja ryhdiltään ehkä hiukan Gustavin näköinen, mutta kasvot vallan vieraat. Sillä vaikka Gustav olikin menetellyt halpamaisesti häntä kohtaan, vaikka hän satoja kertoja olikin tuntenut syvää vihaa ajatellessaan sulhastansa, niin kyllä hän sentään hänet tuntisi, aina ja kaikkialla. Gustavin äiti erehtyi; mutta hän tuntisi hänet vielä monien, monien vuosien perästäkin, vanhana ja vapisevana mummonakin.

Gertrud Hieselhahn itki, hän itki katkeria petetyn kyyneleitä. Hetkisen oli hän kuitenkin luullut, että Gustav vielä oli elossa, se oli vavahduttanut häntä iloisena säikähdyksenä, joka teki hänet aivan voimattomaksi. Nyt tuntui kahta raskaammalta. Nyt vasta hän tunsi, että hän yhä vielä rakasti häntä -- kaikesta huolimatta. Hän otti lapsen vaunuista ja suuteli sitä kiihkeästi, hänen kyyneleensä kastelivat pikku pään aivan märäksi. Hän vaipui pienokainen sylissään lähimmälle tuolille.

Sellaisena tapasi hänet rouva Dombrowski tullessaan perunamaalta molempine lapsineen, jotka salaa tyrkkivät toisiaan äidin selän takana. Hän oli kuumissaan ja väsynyt. Siitä pitäen, kun hänen miehensä oli lähtenyt sotaan, oli hänen täytynyt yksin pitää huolta pellon viljelyksestä; se oli tosin vain pieni pellonnurkka, se, minkä he omistivat, mutta se antoi kuitenkin työtä, etenkin kun hänellä oli vielä pesu- ja siivouspaikkoja.

"No, neiti, jokos ruoka on valmista? Eikö vielä? No mitä ihmettä!" Hän oli harmissaan, olihan neiti tänään luvannut pitää siitä huolta. Perunat olivat kyllä kuoritut, mutta ne eivät olleet vielä tulella. "Vai sillä tavalla," tiuskaisi hän, "meikäläiseltä sitä kyllä kaikkea vaaditaan, mutta siinä te istutte ja --." Hän vaikeni nähdessään toisen kyyneleet. Nuoren tytön asennossa, kun tämä istui siinä aivan kokoon lyyhistyneenä, lasta rintaansa vasten pusertaen, oli jotakin, joka sai hänen heltymään. "No, mikä teitä nyt vaivaa?" Hän alkoi hyväntahtoisesti lohdutella: "Herranen aika, älkää nyt suotta itkekö! Ainako vain te surette sitä armahaistanne? Neiti kulta, olettepa te tyhmä! Kymmenen saatte vielä yhden sijasta. Hoetaan ja hoetaan, että miehet nyt ovat vähissä -- mitä vielä! Kun ne nyt tulevat lomalle, ovat ne ihan hulluja. Kuulkaa, neiti, minä voisin teille kertoa. Jos _minä_ vain tahtoisin!" Hän naurahti ja oikaisi jonkinlaisella mielihyvällä upeaa vartaloansa.

Lievää oudoksumista oli siinä katseessa, jonka Gertrud loi vaimoon; ohhoo sen eukon puheita! Mutta oikeassa hän oli, mieletöntähän oli ja tyhmää itkeä vetistellä sitä yhtä, sitä ainoaa. Päättäväisesti nousi hän pystyyn ja kuivasi silmänsä ja lapsen märäksi itketyn pään. Lapsi oli käynyt hiljaiseksi hänen povellaan ja nukahtanut. Varovaisesti laski hän sen vaunuihin ja kielsi sitten lapsia, jotka taas olivat livahtaneet ulos ja nyt pihalla ikkunan edessä rautalapio ja luuta ojossa kuin aseistetut ainakin ryntäsivät toisiaan vastaan: "Heretkää jo siitä! Hyvä isä, kuoliaaksi vielä lyötte toisenne!"

Eukko Dombrowski nauroi: "Älkää niistä huoliko, neiti kulta. Eihän se mitään tee." Hän ei välittänyt vähääkään vesojensa vallattomuudesta.

Ennen oli isä aina mennyt väliin. Silloin oli poika oikein siivo, eikä tyttökään lähimainkaan näin pahankurinen. Mutta nyt oli isä sodassa. Ei opettajatarkaan enää saanut poikaa tottelemaan, vaikka hän piti häntä istumassa vähintään neljä kertaa viikossa. Hän oli jo pari kertaa kutsunut äidin puheilleen: "Kuulkaa, rouva Dombrowski, teidän täytyy pitää huolta siitä, että Erich lukee läksynsä. Hän ei tee koskaan mitään kotona. Ja hävyttömiä vastauksia hän antaa!" Kalpean, rasittuneen opettajattaren kasvot vavahtelivat hermostuneesti. "Ei kukaan ole niin pahantapainen kuin teidän poikanne, hän turmelee koko luokan. Ei sen nulikan kanssa enää jaksa otella!"

"Mutta neiti kulta!" Eukko Dombrowski pysyi aivan levollisena. "Älkää huoliko kiihtyä! Minkäs sille taitaa. Syyttäkää sotaa! Mitäs minä voin, jollei se poika tahdo totella. Minä käyn työssä, työssä on käytävä, ei sitä niillä parilla vaivaisella sota-apukolikolla toimeen tule. Ja se on sitten kurjaa, kun ei edes uskalla sanoa, että ansaitsee hiukan lisää -- mitä ne oikein ajattelevat! -- On se sentään väärin: ne naiset, jotka käyvät työssä, saavat pelätä että heiltä napataan pois avustus, toiset taas ovat rutilaiskoja ja ne -- no, mutta minä olen nyt semmoiseksi luotu, minä teen vallan halusta sitä työtä. Sitä kun on siihen nuoresta asti oppinut: arkipäivinä työssä ja pyhäpäivinä -- niin pyhäpäivinä --!" Hän naurahti; mutta sitten hän huokasi: "Niin pyhäpäivinä, eihän sitä nyt ole silloinkaan mitään." Hänen silmänsä, jotka kiiluivat kuin mustat marjat päivän paahtamissa kasvoissa, kävivät surullisiksi.

Eukko Dombrowski oli todellakin kaunis nainen, eikä hän niin vallan väärässä ollutkaan, vaikeata oli äitien, jotka kävivät työssä, samalla huolellisesti valvoa lapsiansa. Opettajatar palasi asiaan. "Niin, niin. Mutta kumminkin te voisitte lähettää pojan siistinä kouluun. Minun täytyy viedä hänet aina ensiksi vesijohdon ääreen."

"No, tiellä se silloin kumminkin taas likaa itsensä!" Eukko vaan ei ollut millänsäkään.

Eikä hän ollut millänsäkään nytkään, kun molemmat lapset taas parkuen ryntäsivät sisään. Erich oli töytännyt Minnaa lapiolla nenään, niin että se vuoti aika tavalla verta ja oli itsekin kauhuissaan, nähdessään, mitä oli saanut aikaan. He parkuivat molemmat ja haukkuivat aina välillä toisiaan. Gertrud oli säikähtäen juossut avuksi ja pesi verta pois tytön kasvoista.

Rouva Dombrowski virkkoi vaan: "Maltahan Erich, kunhan minä kirjoitan isälle. Hän tulee ja ottaa sinut mukaansa ampumahautoihin. Siellä syövät sinut rotat. Tai tulevat mustat ranskalaiset ja vievät sinut; ne syövät kanssa lapsia." Häntä huvitti, kun poika silmät selällään tuijotti häneen.

"Syökö meidän isäkin lapsia?" kysyi poika hitaasti.

"Ei, toki," sanoi äiti nauraen. "Eihän isä ole musta. Mutta läimähyttää osaa hänkin, jos jokin vaan ei ole mieleen." Oli kuin kevyt varjo olisi valahtanut hänen nauraville kasvoilleen.

Ehkä hän ajatteli, että mies kerran oli lyönyt häntä. Ja aivan turhan tähden. He olivat yhtenä pyhäiltana istuneet jossakin huvipaikassa, siellä oli viereisen pöydän ääressä istunut muutamia miehiä, ja yksi; niistä, pulska poika, oli vaihtanut silmäyksiä hänen kanssaan. Siinä kaikki. Mutta hänen Stanislaunsa ei sietänyt sellaista. Mustasukkainen oli, auta armias!

Minka Dombrowski vaipui hetkiseksi mietteisiin: kuinkas se Stanislaus taas sanoikaan, kun hänen täytyi lähteä? "Minka, pidä mielessäs, jollet sinä pysy uskollisena minulle!" Vallan oli vapissut puhuessaan, mies parka. "Minkä, pidä mielessäs, silloin --." Hän ei ollut antanut miehensä puhua loppuun. Hän oli nopeasti pannut kätensä miehensä silmien eteen, jotka olivat alkaneet levottomasti pyöriä, ja oli ollut sitten niin hellä, niin tulinen, että he olivat eronneet mitä parhaimmassa sovussa.

Eikä asemalla hyvästeltäessä ollut kukaan niin kovin itkenyt kuin Minka Dombrowski eikä kukaan niin kauaa viittoillut.

II.

Kun naiset nyt tapasivat kadulla toisensa, seisoivat he vielä kauemmin yhdessä kuin entisinä aikoina. Iltaisin oli asemalla sotatiedonanto julki naulattuna, sinne kokoontuivat he ryhmiin. Vaimot puhuivat miehistään, tytöt mielitietyistään; ei ollut siellä ketään, jolla ei olisi ollut joku sodassa. Mutta Gertrud Hieselhahn ei seisoskellut heidän joukossaan; hän tuli iltaisin Berlinistä, hän työskenteli siellä eräässä suuressa liikkeessä -- pelkkiä sotatarpeita siellä valmistettiin -- ja nyt oli niin paljon työtä, että he alkoivat jo tuntia aikaisemmin aamulla ja lopettivat illalla tuntia myöhemmin. Yhä uusia joukkoja kutsuttiin aseisiin, yhä uusia vaatetettiin, toisia lähti yhä rintamille.

Kohtapuoleen ei ole ainoatakaan miestä jäljellä, päätteli Minka Dombrowski. Hän nouti usein iltaisin neidin asemalta; tavallansa ystävällinen suhde oli muodostunut hänen ja hänen vuokralaisensa välille. Hän ihaili neitiä, joka oli niin paljon hienompi kuin hän, pukeutui paremmin, puhui paremmin, osasi paremmin käyttäytyä, ja Gertrud taas piti mielessänsä, että eukko Dombrowski oli hetkeäkään empimättä ottanut luokseen hänet, yksinäisen naisen, joka odotti lasta, jota ei kukaan mies omistanut. Eikä hän olisi saattanut niin paljon ansaitakaan, jollei eukko Dombrowski tavan takaa olisi pujahtanut työstään kotiin pienokaista katsomaan, ottipa sen kauniina päivinä mukaansakin peltotilkullaan työskennellessään ja piti sitä vieressään vaunuissa.

Väsyneenä palasi Gertrud tänään kotiin, väsyneempänä vielä kuin muulloin. Kolmas luokka oli niin täynnä, hänen täytyi seista. Kuuma oli vaunussa, ja he juttelivat kaikki niin paljon. Kun joku vain sanoi sanasen, niin heti oli yleinen keskustelu käynnissä. Jokaisella oli täällä kohtalonsa, omia elämyksiään.

Nurkassa istui vanha vaimo, jonka poika ja pojanpoika olivat sodassa; hän itse ei puhunut mitään, mutta puheliaampi oli naapurin vaimo, joka oli lähtenyt hänen kanssaan Berliniin, kun mummo vielä kerran halusi nähdä asemalla pojanpoikansa, jonka piti kulkea Berlinin kautta matkalla Venäjälle. Ikävä kyllä eivät he olleet poikaa tavanneet, vaikka olivat odottaneet neljä tuntia Potsdamin ja sitten vielä neljä tuntia Schlesian asemalla.

"Ihan ollaan uuvuksissa, eikös ollakin?" Hän sysäsi mummoa kylkeen.

Tämä nyökkäsi vain ja pyyhki hikeä otsaltansa. Hänen kuihtunut kätensä, joka piteli nenäliinaa, vapisi ja vaipui sitten hervottomana hänen helmaansa.

Puhelias vaimo kertoi juurtajaksain edelleen, kuinka kovasti isoäiti oli iloinnut. "Se on niin kovin kiintynyt siihen poikaan -- ei koko yönä saanut untakaan silmäänsä pelkästä mielenliikutuksesta. Jo tämä on surullista. Odotettiin ja odotettiin, eikä nyt kumminkaan saanut nähdä poikaa. Seitsemänkymmentä on jo täyttänyt ja halvattu, ties tokko enää elääkään, kun poika palaa."

"Minunkin on keskimäinen poikani rintamalla," puuttui nyt eräs toinen puheeseen, surupukuinen säätyläisnainen; hänen silmistään näki, että hän oli paljon itkenyt. "Vanhimman poikani minä jo olen kadottanut, hän oli mukana sinä kovanonnenpäivänä Dixmuidenissa. Nyt kutsutaan kolmas poikani aseisiin. En enää muuta kuin istun ja odotan milloin taas tulee rintamalle lähettämäni kirje takaisin: 'Kaatunut'." Hän puhui epätoivoisen katkerasti.

Aika melu nousi: kuinka saattoikaan noin puhua?! Kaikki huutelivat hänelle.

Halvattu mummokin avasi nyt suunsa. "Odotetaan -- vielä hiukkasen," kangersi hän.

Naapurin vaimo näpäytti kädellään otsaansa: "Hän on jo vähän lapsellinen. Ja nyt vallan sekaisin tästä pitkästä odotuksesta."

"Niin odotan minäkin", sanoi nuori vaimo, jolla oli pieni lapsi sylissä ja edessään seisomassa toinen, joka painautui täpötäydessä vaunussa pelokkaana hänen polviaan vastaan. "Odotan tietoja mieheltäni. Lehdestä luin, että englantilaiset ovat Ypernin pohjoispuolella tunkeutuneet juoksuhautoihimme. Siellä juuri on mieheni. Kun ei hänelle vain olisi mitään tapahtunut! Öisin en silmää ummista. Alinomaa ajattelen: kuinka on hänen laitansa? Kun nyt edes saisin tietoja!" Näki, kuinka levoton hän oli, hänen vielä nuorekkaan pyöreillä kasvoillaan oli jännittynyt, tuskallinen ilme.

"Niin, odottaminen on kauheata", sanoi joku. "Kaikkein kauheinta."

Niin, niin! He huokasivat kaikki.

Gertrudkin tunsi odottamisen ja sen tuskan. Hänkin oli odottanut, ensin salaisen kärsimättömästi, että Gustav vielä tulisi lomalle ennen lähtöään, tekisi hänet vaimokseen ennen menoaan rintamalle. Hänen toivova odotuksensa oli ollut turhaa. Gustav ei ollut kuullut hänen pyyntöänsä. Ja sitten oli hän siitä huolimattakin taas odottanut: korttia, kirjettä, jotakin elonmerkkiä häneltä -- _sekin_ odotus oli ollut turhaa. Ei hän enää palannut, sanokoon hänen äitinsä mitä hyvänsä! Syvä huokaus, joka kuului voihkaukselta, pusertui hänen rinnastansa; kaikki katsoivat häneen.

"Ette kai jaksa seista enää?" Nuori tyttö, joka siihen saakka oli näköjään välinpitämättömänä istunut nurkassaan, nousi seisomaan ja antoi hänelle paikkansa.

Kiitollisena hymyili hän nuorelle tytölle, joka nyt seisoi hänen edessään. Kuinka laiha tyttö olikaan! Kevyen, valkoisen puseron alta kuulsivat ohuina käsivarret, ja kaula, joka kohosi pääntiestä, oli samaten hyvin ohut. Ja silmät ylen suuret ja levällään. Hänkin varmaan odotti, sen näki hänestä. Tahtomattaan kysäisi Gertrud: "Teiltäkin on kai joku sodassa?"

Toinen nyökkäsi hätäisesti, tumma puna lehahti hänen näivetystautisen kalpealle iholleen. "Sulhaseni!"

Nyt kääntyivät häneen kaikkien katseet: raskasta on sen tytön olo, jonka sulhanen on rintamalla! "Missä hän sitten on?"

Tyttö hymyili. "Voi, aina siellä, missä tuimimmin taistellaan. Ensin Weichselillä, sitten kaukana Venäjällä -- ja sitten Ranskassa -- ja nyt -- nyt -- niin, nyt hän on Przemyslin edustalla."

No, se ei ollutkaan mitä tahansa! Yleinen mielenkiinto heräsi. Ensin Venäjällä, sitten Ranskassa ja nyt taas Galitsiassa! Jopa sitä miestä heiteltiin edestakaisin.

Surupukuinen vallasnainenkin tiedusteli tarkemmin: "Missä joukko-osastossa on teidän sulhasenne?"

Morsian ei näyttänyt kuulevan kysymystä. Eloisan vilkkaaseen tapaan, joka omituisesti erosi hänen aikaisemmasta välinpitämättömyydestään, kertoi hän nyt: "Tiedättekö, sulhaseni on kerrassaan erinomainen. Hänellä on rohkeutta. Mutta hänellä onkin ollut risti jo kauan aikaa. Ja nyt aiotaan hänelle antaa ensi luokan risti."

Ihastus kuvastui kaikkien katseessa.

"Minun miehelläni on myös risti," sanoi hiljaa nuori rouva, joka piti lasta sylissään, "mutta vain toisen luokan risti."

"Onko teidän sulhasenne sitten upseeri?" kysyi surupukuinen nainen.

"Ei." Jonkinlaista epävarmuutta tuli tytön katseeseen. "Hän on korpraali."

Silloinhan se oli kaksinkertainen kunnia: tavallinen sotamies ja ensi luokan risti! Ihastus nousi yhä.

Ja ikäänkuin tämän yleisen ihastuksen kantamana leimahteli morsiamen into yhä korkeammalle, hänen mitätön vartalonsa näytti kasvavan, hänen laihat kasvonsa kävivät oikein kauniiksi. Hän oli niin ylpeä sulhasestaan, niin ylenpalttisen onnellinen kaikesta ajan ankeudesta huolimatta.

"Ja millaisia kirjeitä hän kirjoittaa! Niin tavattoman mielenkiintoisia. Kun tulen sentraalista -- minä olen telefonityttö -- jaksan tuskin odottaa että pääsen niitä lukemaan!"

"Kirjoittaako hän sitten niin usein?"

"Kirjoittaa, hyvin usein!"

"Kyllä teidän sitten kelpaa," huokasi nuori rouva, joka ikävöi tietoja mieheltään Ypernistä.

"Mutta minäkin kirjoitan hänelle joka päivä!"

Häntä miekkoista, joka saattoi niin tehdä! Gertrud tunsi kuin kateutta mielessään. Hän näki tuon mitättömän tytön silmistä pelkkää tyydytystä, pelkkää mielihyvää. Tuo tyttö taisi olla ainoa koko vaunussa, ainoa kaikista näistä odottavista, jota ei odotus ollut masentanut, joka ei ollut käynyt alakuloiseksi eikä katkeraksi.

Kun he astuivat ulos junasta, ojensi Gertrud hänelle kätensä. Nyt kun tyttö ei enää puhunut sulhasesta, oli hän taas kalpea, hiljainen ja mitättömän näköinen kuten aikaisemmin. "Neiti, minä toivotan teille kaikkea hyvää. Te olette sangen onnellinen. Meikäläisen ei ole niin hyvin laita." Gertrudin silmät kostuivat, hän tunsi itsensä tuon onnellisen morsiamen rinnalla vielä hylätymmäksi kuin muulloin, ja kuitenkin tunsi hän vetovoimaa tyttöä kohtaan, aivan kuin tässäkin olisi kärsimyskumppani. Hän ilmoitti nimensä ja asuntonsa. "Jollei siitä ole teille vaivaa, neiti, niin käykäähän joskus minua katsomassa. Minä olen iltaisin kotona kello kahdeksasta asti ja sunnuntaisin koko päivän."

Toinen punastui kainosti, hymyili ja kuiskasi, nyt niin vaatimattomasti: "Mielelläni!" --

Dombrowskin eukko, joka oli Gertrudia vastassa, tunsi tytön ulkonäöltä. "Vai sekö! Se on Dietrichin tytär sikarikaupasta; hän asuu siellä äitinsä luona. Isä oli postissa, kuoli pari vuotta takaperin."

"Hänhän on kihloissa?"

"Sitä en tiedä", sanoi eukko Dombrowski. "Saattaa olla. Vaikka en minä vain häntä ottaisi, jos olisin mies. Semmoista kuikkanaa!" Hän nauroi ja hänen tummat marjasilmänsä kiiluivat. "Neiti kulta, mitäs jos mentäis vielä vähän kävelylle, on niin korea ilta?"

"Minä olen väsynyt." Gertrud haukotteli uupuneena. Hän ei huomannut, kuinka toisen silmät vilkuilivat ympärilleen; hän ajatteli vain lasta, missä tilassa hän sen tapaisi tänään. Eilen illalla se oli niin kovin huutanut, hän oli kuullut huudon jo kauas kadulle, hyvän matkan päähän asunnosta. Ja hän oli juossut, oli syöksynyt eteenpäin.

Nyt aikoi hän taas kiiruhtaa, mutta Dombrowskin eukko piteli häntä hihasta: "Odottakaahan hiukan. Tuolla seisoo hänen ylhäisyytensä, kenraalitar von Voigt, minä käyn siellä pyykillä." Eukko oli oikein ylpeä suhteistaan. "Häntä minun täytyy puhutella. Huomenna minun pitäisi mennä hänen tyttärensä luokse. Sen italialaisen rouvan luokse. Siellä minä pesen ikkunoita."

* * * * *

Kenraali von Voigt'in ainoa tytär oli neljä vuotta sitten mennyt naimisiin italialaisen luutnantin Rossin kanssa. Hän oli tutustunut luutnanttiin matkustellessaan vanhempiensa kanssa Italiassa. Herra von Voigt, joka silloin oli vasta eversti, ei ollut aavistanut mitään pahaa, vaikka he yhä tapasivat matkallaan tuon nuoren upseerin: Venetsiassa, Milanossa, vieläpä Firenzessäkin. Kun italialainen upseeri ei puhunut saksaa, eikä saksalainen upseeri italiaa, täytyi Lilin olla tulkkina, jollei keskusteltu ranskaksi. Nuori mies oli sangen herttainen, hieman veltosta ryhdistään huolimatta aika sorea; saksalaista upseeria huvitti, kun tuo pieni italialainen luutnantti oli niin tarkoin selvillä itävaltalaisten rajalinnoituksista. Hän puhui verrattain halveksivasti Itävallan voimasta ja puolustuskyvystä, Saksasta sitävastoin suurella kunnioituksella. Everstiä miellytti hänen seuransa -- järkevä, herttainen nuorukainen -- kunnes äkkiä sumu haihtui, jonka matkavaikutelmien vilinä ja irtaantuminen tavallisesta arkielämästä oli synnyttänyt hänen silmiensä eteen. Mitä, hänen tyttärensä, preussilaisen upseerin tytär aikoi mennä naimisiin italialaisen kanssa? Lili oli hullu! He matkustivat kiireimmän kautta tyttärineen kotiin.