Part 19

Muutoin olisi kaikki ollut hänen mielensä mukaista. Työllä ei juuri huolinut rasittautua liiaksi. Joka toinen hetki tuli juna. Silloin vihelsi työntarkastaja, jonka piti tarkata merkinantoja. Silloin oli kiiruhdettava toiselle raiteelle. Siellä sitten seistiin, kädet kuokan nojassa ja leuka käsien varassa ja tuijotettiin suu auki ohitse hurisevaan junaan. Olipa siinä jos jotakin: sotamiehiä, tykkejä, hevosia, aseita joka lajia, lentokoneita, astioita, lautoja, kuparia, rautaa, kiskoja, telineitä, perunoita, olkia, heinää -- kaikki tyyni matkalla rintamalle; kaalia vielä ja lanttuja. Lantut jäivät kotona oleville. Niitä oppi nyt syömään. Lanttuja, lanttuja ja yhä lanttuja! Perunat eivät riittäneet. Naiset, joiden kanssa Minka työskenteli, valittivat sitä usein. Mutta Minka nauroi: siitä hän vähän välitti, ellei ollut muuta valittamista!

Työläisten joukossa oli pari rajalta tullutta puolalaista tyttöä, jotka sanoivat tulleensa niin kaukaa ansaitaksensa paljon, mutta ettei mikään ihmisvoima olisi saanut heitä tulemaan, jos olisivat tienneet, miten nälissään saisivat olla.

Minka solmi pian ystävyysliiton Stasian ja Kasian kanssa, ja nyt sai hän tietää, ettei heitä ollut houkutellut rahanansio, vaan pari preussilaista sotamiestä, jotka olivat olleet majoitettuina heidän isänsä talonpoikaistaloon. "Kauniita sotamiehiä, rakkaita sotamiehiä!" sanoi mustaverinen Kasia, ja vielä mustaverisemmän Stasian silmät loistivat. Ne toivoivat he myös täällä löytävänsä, sodan loputtua. Tuo toivo ei kumminkaan estänyt heitä katselemasta muitakin sotamiehiä. Ja Minka teki heille seuraa.

Mitä hyödytti pää riipuksissa entisiä katua?! Väliin ei hän enää lainkaan käsittänyt, kuinka oli silloin aikoinaan voinut pelästyä niin pahoin. Stanislaus leppyisi kyllä taas, jos hän vielä palaisi! Kukapa tiesi, palaisiko hän ollenkaan! Tuohon epäilykseen liittyi toivo, -- hiljainen toivo, josta hän ei itsekään ollut täysin tietoinen. Hänestä vain tuntui siltä, kuin olisi kenties parasta, ettei hän palaisi, -- parasta heille molemmille. Toisinaan taas kyynel tunki esiin hänen ajatellessaan: 'En näe häntä enää koskaan!' Mutta vain toisinaan -- -- --

Stasia ja Kasia ja Minka pistivät päänsä yhteen, heillä oli aina jotain neuvottelemista. Heidän kanssaan oli Minkalla enemmän yhteisiä harrastuksia, kuin oli ollut Hieselhahnin neidin kanssa. Häntä ei hän tavannut enää koskaan. Sunnuntaisin menivät he kaikki kolme Berliniin. Sitten olivat he maanantaina niin väsyksissään, että heidän silmänsä melkein menivät umpeen työtä tehdessä. Työntarkastaja haukkui tyttöjä: eikö heillä ollut mitään luita ruumiissansa? Minkaa ei hän juuri uskaltanut ahdistella: tällä oli suussaan kaksiteräinen miekka.

Mutta sellaisten sunnuntaipäivien jälkeen voi tapahtua, että Minka nojasi kuin syviin ajatuksiin vaipuneena kuokkaansa ja tuijotti melkein synkkämielisenä junan jälkeen, joka suhisi hänen ohitsensa. Sotilaita siinä oli, sotilaita, pelkkiä sotilaita. Ne lauloivat:

"Kun koittaa aamu varhainen, Kedolle käypi neitonen. Ja korret huojuu, kumartaa, Mutt' neidon aatos askartaa Luon' oman armaan sulhon."

Mutta Minkan aatos ei voinut askartaa kenenkään luona, ja se kiusasi häntä. Mitäpä iloa siitä nyt oikeastaan oli, jos hän kävi huvittelemassa noiden tyttöjen kanssa ja istuskeli jossakin kahvilassa tai elävissä kuvissa? Oliko se nyt mitään elämää? Sotilaat, jotka vyöryivät ohitse, viittoilivat, huutelivat hänelle: pilapuheita, lemmekkäitä sanoja, himokkaita lauseita; silloin tuli häneen eloa, hän tempaisi irti punaisen liinan, jolla oli sitaissut kiinni uljaan lakkinsa, ja huiskutti sitä nauraen, hillittömästi, -- huiskutti niin, että tukka ja hame liehui. Ja hän katsoi nyökkäileväin päiden, kurotettujen käsivarsien jälkeen niin kiihkeästi, että oli katsoa silmät päästänsä. -- -- --

Tuli vielä pari kultaista syyspäivää. Tänä maanantaina oli Minka harvinaisen hyvällä tuulella; muutoin oli hän sinä päivänä aina nyreällä mielellä. Eilisen sunnuntain takia oli todellakin kannattanut matkustaa Berliniin. Niin ihanaa sunnuntaita ei hän ollut viettänyt pitkiin aikoihin. Muistelikohan se kaunis aliupseeri, joka kahvilassa oli istuutunut heidän pöytäänsä, tänään vielä häntä! Kyllä varmasti! Onnen tunne valtasi äkkiä hänen mielensä: hän oli sentään yhä vieläkin kaunis Minka. Missä hän asui? oli sotilas kysynyt hiljaa -- ja luonut häneen katseen, katseen -- -- --

Minka oli selittänyt sen hänelle, aivan tarkoin. Hän tulisi kyllä, olihan hän luvannut tulla, ja sitten -- sitten --

"Varo!" kirkaisi hänelle Kasia, tarttui hänen käsivarteensa ja tempaisi hänet viereiselle raiteelle. Minka ei ollut huomannut työnjohtajan varoitusvihellystä.

Pitkässä rivissä seisoivat nyt naiset, antaaksensa junan kulkea ohitse. Se oli tavarajuna. Kuin unessa näki Minka korkeaksi kuormitetut vaunut, jotka seurasivat toisiansa loppumattomana jonona. Mustana, raskaana, savuisena kulkea tömisti se korskuen. Nyt palasivat naiset jälleen raiteelle; he tasoittivat soraa.

Mitä välitti Minka siitä, että työntarkastaja nyt sätti häntä. Eikö hän ollut voinut pitää paremmin silmällä! Mies oli pelkästä pelästyksestä aivan raivostunut: torkkunutko hän oli? Vihellys oli ollut kyllin kimakka, eikö Minkalla ollut korvia eikä silmiä? Oli, oli kyllä. Haaveellisesti hymyillen hän katsoi työntarkastajaan: millaisen katseen olikaan tuo soturi luonut häneen, ja hän oli luvannut tulla, tulla, tulla -- milloinkahan hän tulisi? Huomennako, vai joko kenties tänään?!

Jälleen juna. Kylläpä niitä riitti! Tänään kuljetettiin jälleen paljon joukkoja rintamalle. Juna kiiti naisten ohitse jylisten, suhisten, ja siellä laulettiin, sieltä viittoiltiin, huhuiltiin! Olipa se kohinaa ja tohinaa! Ja tuon humun keskeltä näki Minka -- pettivätkö hänen silmänsä? -- kauhistuen jäi hän tuijottamaan junaan: oliko se hänen aliupseerinsa?

Siinä hän matkusti tiehensä. Hän meni pois eikä voinut tulla! Hänkö se todella oli, hänkö todellakin? Ei, ei se ollut hän! Mutta oli, oli sittenkin! Minka ponnahti pystyyn, päästi kimeän huudon -- mies katsoi häneen -- silmänräpäyksen ajan --, silmät säihkyivät, kädet viittoilivat, puhuen kiihkeästä halusta, masentavasta mielipahasta -- --

"Väistykää!"

Vastakkaiselta puolelta tulee juna kohisten. Kaikki ovat pelastautuneet sivulle, kaikki -- paitsi Minka.

Ja ratisten saapuu pyöriä, ja ne rytisevät edelleen, haudaten hänet allensa.

* * * * *

Yötä ja päivää kuuli Gertrud Hieselhahnkin kuljetusjunien kiitävän ohitse. Hänen korvansa olivat jo tottuneet erottamaan eri ääniä. Hän voi tarkoin erottaa, vietiinkö niissä ihmisiä vai ainoastaan elotonta tavaraa. Hänet valtasi sairaalloinen levottomuus, kun hän ajatteli, että siinä taas kuljetettiin niin ja niin monta veriinsä sortumaan. Työpaikalla kuuli kerrottavan hyvin paljon rintaman kauhuista -- kukin tiesi kertoa jotain, jotain kauheata -- ja täällä kotosalla, eikö täälläkin ollut kauheata? Oliko tuokin nyt laitaa, että toiset kokoilivat itsellensä oikeita suursyömärivarastoja? Sietäisipä käydä hiukan tyhjentelemässä! Ja sitten ne tulivat kortteinensa ja saivat juuri yhtä paljon kuin ne, joilla ei ollut mitään varattuna. Mitä huutavaa vääryyttä!

Kunnan elintarpeiden myymälässä oli kiihkeys jo pariin kertaan puhjennut ilmoille. Rouva Richter, joka toimitti Gertrudinkin vähät ostokset, ei tosin ollut siitä kertonut; hänestä tuntui suun avaaminenkin tarpeettomalta vaivannäöltä. Mutta tänään oli hän heittänyt Gertrudin elintarvekortin hänen eteensä. "Kas siinä, neiti, noutakaapa nyt itse noudettavanne, minä olen väsynyt ja vanha. Minä paneudun pitkäkseni, en minä viitsi enää... Se ruuansaanti ei tapa, ei elätä!"

Houru vaikerteli: "Leipäpala, äiti, leipäpala."

Pikku poika kartteli myöskin, hän olisi tahtonut syödä jotain, ja Gertrudia itseään vaivasi kalvava nälkä. Mutta pahempi kuin nälkä oli heikkoudentunne, joka kävi aina huomattavammaksi. Se oli jo päivämääriä rasittanut häntä, mutta hän oli ponnistellut sitä vastaan, päättäen pitää puolensa. Hän oli aina uudelleen terästänyt tarmonsa, temmannut auki silmänsä, jotka uhkasivat painua umpeen tuossa mieltä tylsistyttävässä työssä, voittanut apeutensa ja toivottomuutensa. Mutta tämä oli jo liikaa. Tuo kortin poisheittäminen, tuo välinpitämätön selitys: 'En minä viitsi enää!' päästi samantapaiset tunteet valloilleen hänen omassa povessansa.

Hän tyrskähti itkuun. Hänkään ei enää viitsinyt... Mitä hyödytti kaikki ponnisteleminen? Aamusta iltaan sai tuntea nälkää ja vilua, kärsiä ruumiin ja sielun puolesta, -- ja mitä varten, mitä varten? Mikä tarkoitus olikaan koko tällä kammottavalla taistelulla?

Voittoa ei kumminkaan saavutettaisi. Hukassa, hukassa oli kaikki! Hän ei enää kuullut vanhusparan lepertelyä, ei lapsensa vienon rukoilevaa ääntä. Hän tuijotti tyhjyyteen, kyynelten tipahdellessa hänen syliinsä.

Tänä yönä riehui kammottava myrsky. Oli kuin koko luonto olisi noussut raivoihinsa, temmatakseen taivaan alas maahan. Onnettomat ne alukset, jotka nyt olivat merellä, ilmalaivat, jotka olivat matkalla Englantiin! Kuin tuntien kiukkuisaa tyydytystä kuunteli Gertrud tuota riehuntaa. Millä räminällä lensivätkään tiilet alas katoilta, kuinka suhisivatkaan sähkölangat radan varrella! Siellä kävi ryske ja viuhke, kohina ja ulvonta, kaataen kumoon kaikki, millä oli heikot perustukset, temmaten puut juuriltaan, -- jouti sortua koko maailma, hänelle se oli mieleen! Sittenhän hänen ei tarvinnut enää nousta vuoteeltansa!

Mutta sittenkin täytyi Gertrudin nousta; pienokaisen kätöset, jotka silittivät hänen kasvojansa, herättivät hänet lyhyestä aamu-unesta. Juuri oli hän uneksinut rouva Krügerista, _hänen_ äidistänsä. Tyytymätönnä pyrki hän vapautumaan tuosta unestansa. Sepä tässä vielä puuttui, kuinka mahtoikaan hän tulla hänestä uneksineeksi? Hänen ja Gustavin väliin oli tuo nainen tunkeunut, tunkeutuisiko hän nyt vielä hänen uniinsakin! Gertrud oli suuttunut itsellensä: miksi palasivat hänen ajatuksensa yhä uudelleen tuon naisen luo? Rouva Krüger ei varmaankaan vielä kärsinyt puutetta. Gustav oli usein kertonut hänelle, mitä kaikkea hänen äidillään olikaan puutarhassaan ja kellarissaan. Ja epäilemättä hän kuului niihin, jotka olivat varustautuneet hyvin. Hänen luonaan ei pienokaisen tarvitsisi itkeä nälästä. Olihan hän pyytänyt häntä käymään -- hän voisi mennä varsin hyvin -- kenties rouva Krüger iloitsisikin siitä -- poikanen oli nyt niin herttainen, niin sievä, ja niin kovasti Gustavin näköinen. Mutta ei, ei sittenkään!

Tuon ajatuksen, joka tänä epätoivon hetkenä oli kiusauksen tavoin hiipinyt hänen mieleensä, työnsi Gertrud luotansa. Oliko kurjuus alentanut häntä siinä määrin, saattanut hänet vajoamaan niin syvälle? Oliko puutteellinen ravinto niin heikentänyt hänen tahtonsa ja ruumiinsa, että hän voi hetkeäkään ajatella mennä kolkuttamaan tuolle ovelle? Aivan kerjäläisnaisen tavoin! Ei, kerjäläinen hän ei ollut. Ylpeästi oikaisi hän itseänsä. Tuon naisen oli tultava hänen luoksensa, pyydettävä sata, tuhat kertaa, -- sitten kenties! Mutta epävarmaa se sittenkin olisi. Hän irroittihe lapsensa silittelevistä kätösistä ja käski sitä niin ankarasti olemaan hiljaa, että se pelästyneenä katkaisi hyväilysanansa.

Pukeutuessaan hän jatkoi synkkiä ajatuksiansa. Kiinnittäessään palmikkonsa kuvastimen edessä, hän pelästyi kasvojansa katsoessaan. Ei verenpisaraakaan niissä enää näyttänyt olevan, ja silmien hohde oli sammunut. Munia, maitoa, -- niitä olisi hänen pitänyt saada. Mutta maitoa oli enää vain pienille lapsille. Näin piti siis lopuksi käydä! Hän puri verettömiä huuliansa. Kun ei vain olisi niin pitkä matka työpaikalle! Ei auttanut muu, hänen täytyisi kai ensi kuussa luopua tästä asunnostaan ja muuttaa Berliniin. Sitten pääsisi ainakin rautatiematkasta. Mikäpä häntä pidättikään täällä? Veri kohosi hänen läpikuultavan kalpeille kasvoillensa: muistotko? Niin, ne pitivät hänen mielensä lumoissaan. Hänen sydäntänsä ahdisti. Noita salaisia teitä, joita hän onnellisina iltoina oli käyskennellyt, ei hän sitten enää astelisi. Ehkäpä olisi parasta niin, juuri niin, -- sittenhän kaikki olisi lopussa. Että hän olikin niin kiintynyt tähän seutuun! Sitä ei hän tätä ennen ollut niin aavistanut.

Äkillisen heikkoudentunteen valtaamana istui hän pöydän ääreen ja nojasi päänsä käsivarsiinsa. Jälleen täytyi hänen itkeä kuten eilen illalla. Ei, mieluummin hän sentään jäi tänne. Se oli parempi lapsenkin takia, se sai sitten ainakin ilmaa ja päivänpaistetta, eikä sen tarvinnut elellä kaupungin tungoksessa. Kunpa hän saisi täällä jonkun toimen, jolla voisi elättää itsensä ja lapsensa! Ettei täällä ollut mitään ampumatarvetehdasta! Hän oli kerran puhunut siitä Minka Dombrowskin kanssa, mutta Minka oli kauhistunut sitä ajatusta. 'Hyi, sehän on vaarallista, siinä voi menettää henkensä!' Gertrudia ei se seikka olisi arveluttanut: saihan siellä hyvän palkan ja olisi mukana omin voimin edistämässä sodan pikaisempaa päättymistä, -- tuon kauhean sodan!

Tänään ei Gertrud voinut lähteä työhönsä kaupunkiin. Pelästynein katsein oli hän silmäillyt tyhjää kaappiansa siellä ei ollut enää ainoatakaan murua. Richterin muori oli vielä vuoteessansa: hän siis täyttä totta ei enää viitsinyt... Niin täytyisi siis Gertrudin itsensä mennä jotain hankkimaan. Vanha mies istui tylsänä tuolillaan oven edessä, sinne mennä laahusti hän itsestänsä. Rajuilma oli tauonnut, aurinko paistoi vallan lämpimästi, Gertrud jätti lapsen ukon luokse, -- eihän hän viipyisi kauan poissa.

Mutta hän sai seista seisomistansa. Hänen edellänsä oli pitkä jono ihmisiä, jäljessä toinen samanlainen. Tänään oli saatavana munia, silliä, suurimoita, minkä mitäkin. Siitä johtui tungos. Mutta tyytyväinen ei silti kukaan ollut.

"Siinä kaikki! Ja sen takia seisoskella niin pitkä aika!" virkahti muuan, joka koppa täynnä pyrki ulos ihmisjoukosta. "Onko suurimoissa taas matoja?" kysyi toinen. "No, sittenhän saisimme ilman muuta lihaa näinä lihattomina aikoina", sanoi pilkallinen ääni.

Se nauratti vain harvoja; pari tytön heilakkaa piti sitä sukkelana, nykäisi toisiansa ja hihitti. Muu joukko odotti kolean hiljaisuuden vallitessa.

Rouva von Voigt oli täydessä työssä, hän jakeli ruokavaroja ja lausui tuon tuostakin ystävällisen sanan. Mutta hänen liikkeensä olivat levottomat, hänen kirkkaassa, tarmokkaassa katseessansa oli tänään jotain epävarmaa. Sillejä oli vain vähän, ja ihmiset olivat niille peräti ahnaita. Kun tämä tynnyri loppuisi, ei olisi enää toista. Täytyisi antaa jotain muuta sijaan. Mutta mitä? Eivät he tyytyisi mihinkään muuhun. Hän punnitsi, parhaansa mukaan tuota asiaa. Ihmeellistä, kuinka epävarmaksi hän tänään tunsi itsensä!

Ihmiset tunkivat väliaitaa vastaan. "Tehkää hyvin ja peräytykää! Järjestyksessä kukin vuoroonsa!"

Mutta kukaan ei siitä välittänyt. Ikäänkuin jo olisi ehditty saada tieto siitä, että sillejä oli liian vähän, tunki nyt jokainen etumaiseksi.

Gertrud ei olisi tahtonut tungetella, mutta hänet pakotettiin siihen vastoin tahtoansa. Takaapäin häntä lykittiin, työnnettiin yhä eteenpäin, hän joutui niin ahtaalle että hengitys salpaantui, hän oli aivan keskellä tuota kirjavaa joukkoa. Tuskanhiki tunki esiin. Jospa hän olisi voinut istuutua, edes silmänräpäykseksi! Häntä huimaisi, päät hänen edessään kasvoivat jättiläismäisiksi, -- ulos, ulos jälleen! Hän tahtoi pois, taaemmaksi, mutta hän oli kuin muurattuna tuohon kammottavaan joukkoon. Tuskaisesti aukoi hän silmiänsä. Silloin kumartuivat kasvot häntä kohden, suopeat kasvot, -- missä olikaan hän jo nähnyt ne joskus ennen?!

"Voitteko pahoin?"

"Tilaa, päästäkää tämä täällä ulos -- hän voi pahoin!"

Kammottava paine hellitti hiukan, Gertrudille avautui tie. Ilmaa, hän sai ilmaa! Sen hän vielä tunsi.

Tointuessaan istui hän tuolilla avoimen akkunan ääressä. Hänen silmissänsä hämärsi vielä, hänen ajatuksensa olivat vielä sekavat, mutta hän kuuli lausuttavan: "Nälkä häntä vaivaa!" Nyt tunsi hän äkkiä jälleen kouristavan näläntunteen, kauhean tyhjyyden. Eilen illalla ei hän ollut syönyt mitään, tänä aamuna ei myöskään, -- eihän hänellä ollut mitään syötävää. Hänen huulensa olivat lumivalkoiset.

Niin, nälkä heitä kaikkia vaivasi.

Alkoi kuulua yrmeätä muminaa.

Hienojen naisten oli hyvä olla, he ottivat täältä vain salaa mitä tarvitsivat: munia, suurimoita, silliä, ja ken tiesi mitä kaikkea. Senpätähden he tahtoivatkin kaikki olla täällä myymässä. Ei heidän tarvinnut seista tuntimääriä kuten köyhän vaimon, jota kiire hoputtaa. "Ja kumminkin sanotaan toisella nykyisin olevan samat oikeudet kuin toisellakin, -- toki kerrankin!"

"Niin onkin!" Kenraalittaren silmissä välähti suuttumus. "Me emme ota mitään salaa itsellemme. Te puhutte pelkkää hölynpölyä. Puutetta mekin kärsimme. Mutta me olemme järkeviä. Me käsitämme, ettei voi olla toisin. Pitääkö sitten uljasten soturiemme kärsiä nälkää? Mieluummin olen itse nälissäni. Heistä on ensi sijassa huolehdittava!"

Mumina vaikeni. Kukaan ei sanonut enää sanaakaan. Mutta Hermine von Voigtista oli, kuin kuulisi hän uudelleen ja yhä uudelleen tuon saman sanan: nälkä, nälkä! Pitikö koko maailman nääntyä nälkään? Eikö enää ollut missään sellaista maanpaikkaa, missä elämä olisi tarjonnut runsauttansa?!

Hän tunsi yhä yltyvää levottomuutta. Ja hän tunsi äkkiä itsekin vatsassansa omituisen tunteen; hänet valtasi heikkous. Nuo häntä kohden rientävät kasvot tuntuivat äkkiä käyvän uhkaaviksi -- -- -- hyvä eläin, kärsivällinen eläin oli hänellä edessänsä, -- mutta ellei se enää tahtonut jatkaa kulkuansa?!

"Silliä, me tahdomme myös silliä! Ensimäiset saivat niitä, me tahdomme niitä myöskin!"

Silliä, silliä -- hyvä Jumala! Hermine von Voigt olisi voinut itkeä ääneen. Ken olisi muinoin liioin välittänyt parista sillipahasesta?! Sääli värähteli hänen äänessänsä: "Jos minulla olisi niitä teille antaa, niin antaisinhan niin kernaasti!"

"Lorua!" Tuo kajahti raa'alta. "Helppo teidän on puhua; teillä on ruokaa kylläksenne."

Akkunaa kolkutettiin. Ulkona seisoi toisia. Ne tahtoivat sisään. "Silliä, silliä, me tahdomme silliä!" kajahti sieltä.

Mitä ajattelemattomia, pahankurisia lapsia! Huutavat ja riehuvat, kun ei voi täyttää heidän tahtoansa. Kenraalitar kokosi kaiken tarmonsa. Aivan niin vaarallista ei tuo ollut, kuin miltä se kuului. Kaikuvalla äänellä hän lausui: "Kaikenlaisia päähänpistoja! Jos ei myymälämme teitä miellytä, niin me suljemme sen. Nyt pyydän teitä tyhjentämään tämän huoneen. Avataanko se uudelleen, se saadaan sitten nähdä. Se riippuu tykkänään teistä itsestänne, siitä, kuinka te käyttäydytte. Nyt tänään on myynti lopussa." Toiset alkoivat rukoilla: "Voi sentään, me olemme jonottaneet niin kauan. Emmehän me ole hiiskahtaneet sanaakaan."

"No, tulkaa sitten! Mutta järjestyksessä!" Ensimäisten joukossa, jotka aitaa lähestyivät, oli Gertrud Hieselhahn.

Ostajia jäi koko joukko: mitäpä voi muutakaan tehdä? Muualla ei ollut sen parempaa, jonottaa sai joka paikassa. Ja täällä ei ainakaan tarvinnut maksaa niin huikeita hintoja. Kun Gertrud antoi esiin ruokakorttinsa, katsoi rouva von Voigt osaaottavaisesti hänen kalpeisiin kasvoihinsa: tuohan oli sama, joka äsken oli mennyt tainnuksiin. "Voitteko nyt paremmin?" tiedusteli hän.

"Kyllä, kiitoksia", nyökkäsi Gertrud. Hän tunsi itsensä vielä voimattomaksi, pysyi tuskin pystyssä, mutta kiihkeä vihastus, joka täytti hänen mielensä, saattoi veren lämpimämpänä kiertämään hänen ruumiissansa. Oli liian mieletöntä, että ihmiset kiihkoilivat tuolla tavoin! Itsellensähän he sillä tuottivat suurimman vahingon. Ja hänestä tuntui, että hän itsekin oli perin typerä ja ajattelematon: eikö hän ollut hetki sitten ajatellut juuri samoin? Häpeissään painoi hän päänsä alas: mitä hyödytti nyt kiihkoileminen? Hän huokaisi syvään, lausuen: "Vaieta meidän tulisi!"

Rouva von Voigt hymyili; siinä toki joku, jolla oli järkeä! Se tuotti hänelle lievitystä. Ja nyt luuli hän tuntevansa nuo hienot kasvot, joiden vakavat piirteet kertoivat niin selvästi nääntymyksestä ja puutteesta. "Emmekö ole kerran keskustelleet junassa?" kysyi hän.

Gertrud punehtui. Hänen päähänsä tuli äkkiä muuan ajatus, joka hänestä tuntui huimaavan ilahduttavalta. Lämmin tunne valahti hänen sydämeensä: tämä, tämä nainen oli silloin kerran niin ystävällisesti tarjoutunut häntä auttamaan! Jo aikoja sitten olisi hän voinut turvautua häneen, mutta hän ei ollut sitä tehnyt. Mutta jos hän tekisi sen nyt -- nyt --?! Toivehikkaan mielenliikutuksen vallassa tarttui hän hänen käteensä; hän tunsi hänen osaaottavan katseensa. Siinä oli ymmärtämystä, rauhoitusta, lohtua.

Gertrudin raukeat silmät vastasivat kenraalittaren katseeseen, hänen väsynyt sydämensä alkoi äkkiä sykkiä eloisammin. Tällä tavoin ei voinut jatkua, näin ilman keskinäistä luottamusta, kukin uhmamielisenä yksin tietänsä vaeltamassa. Luottamusta tarvittiin, toisen puolelta toista kohtaan. Hänestä tuntui, että _tuolle_ naiselle hän voisi kaikki kertoa, -- ja hän auttaisi häntä. Eikä hänen tarvitsisi kääntyä hänen puoleensa kerjäläisenä, -- ei, hän tunsi sen nyt täysin selvästi: tuo toinen ei ollut ainoastaan ylhäinen rouva ja hän itse kansannainen, -- ei, he olivat molemmat ennen kaikkea naisia, ja heidän oli nyt pysytteleminen yhdessä. Näinä aikoina oli niin paljon kärsimystä, -- kuinka jaksoi sen kestää? Ainoastaan siten, että se kannettiin yhdessä. Yhteiset huolet, yhteinen työ! Rauha oli ensin saavutettava täällä kotona, sitten seuraisi ulkonainenkin rauha.

XVII.

Ukko Richter istui tuolillaan oven edustalla. Oikeastaan oli jo aivan liian kylmä istua ulkona, mutta hänen vaimonsa ei ollut noutanut häntä sisään, ja niin jäi hän istumaan tavalliselle paikallensa. Pienokainen, joka ei enää tiennyt mihin ryhtyisi noin aivan omin päinsä, nypiskeli hourua. Tämä leperteli hänelle: "leipäpala, leipäpala!" Lapsi leperteli hänen jälkeensä. Marraskuun päivänpaiste oli tehotonta, maa kosteaa. Lapsen mekko oli luisunut ylös, paljain säärin se istua laahuskeli maassa.

Krügerin muori katseli tätä kauempaa ja hänet valtasi pelästys. Eikö ollut anteeksiantamatonta, että lasta hoidettiin noin huonosti? Gustavin lasta! Entä jos se vilustuisi, sairastuisi?! Varmaankin se sairastuisi nyt, ja se voi kuoliakin. Kiihkeä tuska valtasi hänen mielensä: tuo rakas lapsi! Juuri samannäköinen oli Gustavkin ollut tuossa iässä: pyöreä pieni pää täynnä vaaleita kiharoita -- ja silmät -- niin, nuo olivat hänen silmänsä! Jospa hänellä vain olisi tuo poika kotona huostassansa! Hän pukisi hänet Gustavin vaatteisiin. Hänellä oli vielä tallessa hänen ensimäiset kenkänsä, pienet nahkakengät, joissa oli punaiset koristesaumat, -- ne sopisivat nyt pienokaiselle.

Jospa hän vain voisi nostaa lapsukaisen ylös kosteasta maasta! Mutta hän ei uskaltanut mennä lähemmäksi. Viime kerralla oli hän tuskin päässyt sen äitiä pakoon. Tämä oli tullut äkkiarvaamatta, töin tuskin oli hän ehtinyt juosta tiehensä. Oikein oli täytynyt panna juoksuksi. Lieneeköhän hän nähnyt hänet? Nyt oli hän rahaston hoitajattarena kunnan myymälässä. Kenraalitar oli hänet siihen toimeen ottanut, ja hänestä näytti tyttö saaneen hyvän turvan. Mikään ihan turhanpäiväinen olento ei hän näyttänyt olevan, muutoin ei rouva von Voigt olisi häntä suosinut. Ja sitä hän ilmeisesti teki. Rouva Rossi oli sattumalta kertonut siitä eilen, tuodessaan Lumikille ja Ruususelle muutaman kaalinlehden. Rouva Krüger oli säpsähtänyt pelästyneenä: olikohan tuo tyttö parjannut häntä? Oliko ehkä lörpötellyt siitä, mitä heidän välillänsä oli tapahtunut? Se olisi kiusallista.

Nyt ei tuo tyttö ollut enää koko päivää poissa Berlinissä, hän tuli päivällisaikoihin kotiin. Se oli vahinko, sillä juuri siihen aikaan istuivat vanha mies ja lapsi ulkosalla! Krügerin muorin valtasi uusi pelästys: entä kun lunta tulisi! Kun ilma kävisi niin kylmäksi, etteivät he enää voisi olla ulkona? Sitten ei hän enää saisi nähdä lasta. Voi kulua päiviä, viikkoja, kuukausia, kunnes hän saisi jälleen nähdä sen. Hän saisi täällä seisoa seisomistaan vaaniskelemassa, ovi tuolla pysyisi suljettuna, akkunat olisivat jäässä, ei kukaan voisi katsoa sisään, ei ulos. Voi, miten synkkiä päiviä ne olisivat! Häntä kammotti niitä ajatellessakin.