Part 18

Rudolf oli saanut kylläkseen sodasta, sen huomasi äiti joka kirjeestä. Vaikkakaan hän ei koskaan valittanut, vaikka hän oli tullut luutnantiksi ja johti nyt omaa komppaniaa, näytti se sentään tehneen häneen liian järkyttävän vaikutuksen, että viimeisenä suurena taistelupäivänä melkein kaikki rykmentin upseerit olivat kaatuneet tai haavoittuneet. Verdunin luota oli hänet siirretty Sommelle. Hänen hermonsa eivät enää olleet intoa hehkuvan poikasen, jommoisena hän oli sotaan lähtenyt, ei rakastuneen nuorukaisen, -- ne olivat väsyneen miehen hermot. Nyt toivoi hän pian saavansa lomaa; kun hänen lapsensa syntyi, hänen ensi lapsensa, silloin tulisi hän käymään kotona.

Hedwig Bertholdi ei enää antautunut levottomuutensa valtaan, -- hän taisteli sitä vastaan, niin mahdotonta kuin äidin onkin voittaa sitä tykkänään. Mutta hän oli oppinut pitämään itseänsä kurissa. Hänen miehensä oli poissa, molemmat pojat ainaisessa kuolemanvaarassa, kaikki taloushuolet oli hänen kannettava yksin, -- ja hänen piti olla valmis hoitamaan poikansa lasta ja vaimoa, jota tämä rakasti.

Anna Maria oli terve kauttaaltaan. Kaikki pienet tarve-esineet oli hankittu, hän iloitsi niistä raikkaalla naurulla. Se ei ollut kadottanut rahtuakaan täyteläisestä, kajahtavasta soinnistansa. Hedwig muisteli nykyisin usein sitä aikaa, jolloin _hän_ oli odottanut ensi lastansa. Kuinka toisenlainen olikaan hän ollut! Ajat olivat muuttuneet, -- Jumalan kiitos, että nuoret äidit myöskin olivat muuttuneet! Sitä, mikä ei häntä miellyttänyt Anna Marian luonteessa, ei hän enää ollut huomaavinaan, ei välittänyt siitä. Eikö tuo Reinin seutujen asukkaille ominainen huolettomuus, jota hän itse pohjoissaksalaisena ei käsittänyt, sentään ollut jotain ihanaa! Eikö tuo hilpeä sydän, joka ei harkinnut mitä tulevaisuus voi tuoda mukanansa, joka nautti nykyhetkestä, huomenisesta huolimatta, eikö se ollut suuri onni?

Nuori rouva istui talvipuutarhassa, jonka siirrettävät akkunat jo oli suljettu suojaksi syyskylmää vastaan, ja luki miehensä kirjettä. Anoppi työnsi jakkaran hänen jalkojensa alle. Miniä piti sen hyvänänsä luonnostaan lankeavana huolenpitona, -- hän salli kernaasti itseään hemmotella. Pää täyteläisen käsivarren nojassa luki hän hymyillen. Äkkiä hän katsahti ylös. "Mutta siinäpä olisi Heinzille voinut käydä onnettomasti -- no, kaikkihan päättyi hyvin!"

"Mitä -- mitä?!" Hedwig vapisi. "Lue!" pyysi hän kiihkeästi.

"Heinz on saanut kaksikymmentä luotia koneeseensa ilmataistelussa Bapaumen luona. Joku sieltä tullut toveri on kertonut siitä Rudolfille. Mutta hän pääsi maahan omalla puolellamme. Peräsimen hän tosin menetti, -- mutta nyt hän lentelee jo taasen. Ei, mutta sitä Heinziä! Hän on toden totta jo saavuttanut jonkinmoisen kuuluisuuden!" Nuoren rouvan äänessä oli ylpeyttä. "Hän on jo saanut voiton viidennestä lentokoneesta! Saat nähdä, äiti, hänestä tulee vielä toinen Bölcke!"

Äiti laski kätensä silmilleen, maailma musteni äkkiä hänen edessänsä. Kuin kaukaisuudesta tunki hänen korviinsa Anna Marian ääni: "Mutta, äiti, eihän sinun tarvitse pelästyä nyt enää jälkeenpäin. Kuulithan, että hän pääsi onnellisesti maahan." Miniän lämpöinen käsi tarttui hänen jääkylmään käteensä.

Hän irroitti kätensä. "Älä välitä minusta. Se on jo ohi." Hän nousi paikaltaan ja läksi talvipuutarhasta. Hänen täytyi saada olla yksin, yksin tuskinensa. Kuinka kauan siitä olikaan kuin Bölcke, tuo voittamaton, oli syössyt maahan kuolleena? Ei kuin muutama päivä. Vielä suri häntä Saksanmaa. Hedwig ei ollut koskaan nähnyt tuota lentäjistä kuuluisinta, ei tuntenut häntä, ei ollut missään henkilökohtaisissa suhteissa häneen, mutta hän oli seurannut hänen lentoretkiänsä melkein äidillisellä mielenkiinnolla. Kulkiko nyt hänen poikansa, hänen Heinzinsä, samaa tietä, odottiko häntä sama kohtalo? Hedwig oli jo luullut käyneensä kestäväksi, nyt hän tunsi, kuinka heikko hän vielä oli. Tukea hakien hapuili hänen kätensä ilmassa: kaksikymmentä luotia, -- vaivoin päässyt maahan -- kone rikki -- ja nyt hän lenteli jälleen! Äiti pusersi kätensä ohimoilleen, suonet takoa jyskyttivät hänen päässänsä. Hänen täytyi lähteä ulkosalle, ulos puutarhaan. Aidan toisella puolen seisoi vaalea nainen.

Oli kuin Lilillä olisi ollut aavistus asioista. Silmät avoauki hän katsoi tulijaan, verihyöky toisensa jälkeen väritti hänen hentoja kasvojaan. "Oletteko saanut uusia tietoja?" kysyi hän.

"Pojaltani Rudolfilta tuli juuri kirje", sai äiti vaivoin esiin. "Olen hyvin levoton Heinzin takia."

"Minä tiedän", -- uusi punehdus nousi Lilin poskille. "Olen myöskin saanut tietoja tänään", sanoi hän hiljaa, "kirjeen -- häneltä itseltänsä. Hänelle ei ole tapahtunut mitään. Se on kuin ihme." Nyt kävi hänen äänensä lujemmaksi, hän katsoi äitiä kasvoihin. "Ei hänelle tapahdukaan mitään. Olkaa levollinen. Minä olen myöskin aivan tyyni. Miesvainajani takia olin alati levoton, mutta poikanne suhteen en tunne levottomuutta. Olen liiaksi ylpeä hänestä, voidakseni tuntea sitä." Hänen solakka vartensa suoristautui.

Hän ei ollut koskaan vaikuttanut Hedwigiin erityisen kookkaalta, mutta nyt täytyi hänen katsoa häneen ylöspäin. Hänen ryhdissänsä oli jotain kuninkaallista, vapaata, vapautunutta, joka muihinkin vaikutti vapauttavasti. Äiti tunsi levottomuutensa väistyvän. Hän kurotti molemmat kätensä aidan ylitse ja veti nuoren naisen aina lähemmäksi ja lähemmäksi itseänsä. Tämä mukaantui mielellään hyväilyyn. Kauniit vaaleat kasvot lähenivät Hedwigiä, hän suuteli niitä sydämellisesti.

* * * * *

Bertholdin huvilassa kuljettiin tänään varpailla. Nuo kaksi rouvaa ja kaksi palvelustyttöä eivät muutoinkaan olleet pitäneet liikaa ääntä, mutta tänään oli siellä erityisen hiljaista. Vanha keittäjätär seisoi tuskallinen ilme kasvoillaan lieden ääressä, keittäen kamomillateetä: Emilia oli äkkiä ruvennut voimaan niin pahoin, että hänen piti toimittaa hänet vuoteeseen. Sitten oli keittäjätär kiiruhtanut rouva Bertholdin luo. "Armollinen rouva, Emilia -- voi, hyvä jumala -- luulen toden totta että hänen laitansa on hullusti!" Hän ei ollut luullut saavansa sitä sanotuksi. Nyt, kun hän oli sen tehnyt, oli hän kauhistuksissaan omasta itsestänsä. Mitähän rouva siihen sanoisi?

Hedwig punehtui vain ja kalpeni sitten. Hänen päänsä läpi kävi ajatus: jo aikoja olisi sen saattanut arvata. Kun hän muisteli tytön epätoivoisia kyyneleitä, tämän puhuessa hänelle sulhonsa täyttymättömästä pyynnöstä, tuntui hänestä kaikki melkein itsestään selvältä. Sulhanen oli tullut pian sen jälkeen lomalle. Varmaankin oli hän nopeasti sopinut jälleen Emilian kanssa, sillä tämä oli jälleen käynyt iloiseksi ja hilpeäksi kuten ennen ja usein rallatellut ylhäällä kamarissaan. Nyt oli hän tosin jo pitkät ajat näyttänyt varsin kalpealta. Hedwig pudisteli päätänsä: kuinka olikaan hän ollut niin sokea? Tytön kasvot olivat käyneet niin leveiksi eivätkä olleet enää lainkaan kauniit. Äskettäin oli joku leikillä sanonut: 'Hänestä ei ainakaan huomaa ajan ahtautta'.

Hedwig nousi portaita ylös ullakkokamariin. Hiukan hänen polvensa sentään vapisivat. Huone oli niin siistin siisti, niin erinomaisessa järjestyksessä kuin Emilian aina oli tapana sitä pitää. Tänä aamuna oli hän vielä pitänyt erityisen suursiivouksen, hänen oli kuultu pieksävän pois tomua ja touhuavan. Hohtavan valkoisella peitteellä koristetulla piirongilla oli järjestettynä joukko valokuvia: hänen isänsä, äiti-vainajansa, kaksi univormupukuista veljeä ja nuorempia sisaruksia. Vuoteen yläpuolella riippui sulhasen valokuva luonnollisessa koossa; Emilia oli itse antanut sen suurentaa pienemmästä kuvasta.

Emilia makasi hiljaa ähkyen vuoteessansa, polvet ylhäällä, väristen, hampaat yhteenpurtuina. Hän ei tahtonut huutaa. Tuskin hän huomasikaan tulijaa.

Rouva Bertholdi istuutui vuoteen ääreen. "Emilia", sanoi hän lempeästi, "mikä teitä vaivaa?"

Omituisen elottomin silmin katsoi tyttö häneen. Hän koetti hymyillä.

"Lähetänkö noutamaan lääkäriä?"

Nyt pudisti hän kieltävästi päätänsä.

"Mutta kenties mieluummin erästä toista henkilöä?" sanoi rouva painokkaasti. "Ehkä rouva Weissiä? Sanokaahan nyt jotain!"

Tyttö ei myöntänyt eikä kieltänyt. Hän kohotti vain kulmakarvojansa. Kiihkeä tuska kuvastui hänen kuolonkalpeilla kasvoillansa.

"Emilia, tyttö-parka!" Harras sääli valtasi äkkiä Hedwigin mielen. Kuinka uljaasti tuo tyttöparka koettikaan salata tuskansa! Mutta se ei onnistunut, hymyily vääntyi hurjaksi irvistykseksi, ja tarttuen molemmin käsin ruumiiseensa ponnahti tuo kidutettu olento istualleen. -- -- -- Kun rouva Bertholdi tuli alas, lähettääksensä apua noutamaan, oli hän täysin selvillä asioista. Anna Maria oli myöskin vuoteessa, hän oli juuri paneutunut sinne. Mutta hän nauroi vain anoppinsa levottomuudelle: ei, ei se merkinnyt mitään, hän oli kai vilustunut edellisenä iltana, olihan ollut hiukan viileätä, -- tai olisiko hän ehkä tullut syöneeksi liian paljon.

Kun rouva Weiss saapui, marssi hän suoraa päätä tulostansa ilmoituttamatta nuoren rouvan makuuhuoneeseen -- vanha Dora oli mennyt aivan päästä sekaisin eikä ollut sanonut, mistä oli kysymys, -- ja nyt hän oli peräti ihmeissään tavatessaan nuoren rouvan niin hilpeänä. "Mitä, vieläkö olette noin reipas?"

Rouva Bertholdi kutsui viittauksella hänet pois. Nyt tunsi rouva Weiss pettymystä. "Mitä, palvelustytönkö takia? No, jopa jotakin! Olisinpa sen tiennyt, niin en olisi juossut itseäni hengästyksiin!"

"Hän on varsin kunnollinen tyttö", sanoi Hedwig vakavasti. Hänestä tuntui äkkiä, kuin täytyisi hänen puolustaa Emiliaa. "Tahdon, että kaikki toimitetaan aivan yhtä huolellisesti kuin miniäänikin nähden."

"No mutta millainen rouva! Millainen herttainen rouva! Sellaista saa hakea lyhty kädessä. Kun palvelustytöt saavat siitä kuulla, niin kilvan ne kaikki pyrkivät tuohon avoimeksi jäävään paikkaan!" Rouva Weiss otti asian leikilliseltä kannalta.

Hänen naurunsa tuntui Hedwigistä vastenmieliseltä; hän kiirehti häntä Emilian luo. Jo pari kertaa oli hän itse käynyt siellä uudelleen, Emilian tila saattoi hänet levottomaksi. Kivut olivat helpottuneet, mutta herpaantunut käsi, josta hän oli koettanut suonta, oli ollut hehkuvan kuuma, hänen huulensa kuin kuivettuneet. Eiköhän hän sittenkin lähettäisi noutamaan lääkäriä? Useat niistä olivat tosin sotatantereella toimessa, toiset sairaaloissa, mutta mahtaisihan täälläkin olla joku kotosalla.

Hänen vielä punnitessaan asiaa, palasi rouva Weiss jo jälleen alas. Nyt ei hän enää naureskellut. "Kenpä tietää, mitä hän on keksinyt tehdä! Hyvä Jumala, niitä tyttöjä. Lähetämme mieluummin noutamaan lääkäriä, armollinen rouva!" -- -- --

* * * * *

Kun seuraavana aamuna Rudolf Bertholdin ensimäinen poika äänekkäällä huudolla tervehti maailmaa, oli Emiliankin luokse saapunut poika. Mutta helposti ei se ollut käynyt. Vielä illalla oli hänet toimitettu sairashuoneeseen, lääkäri oli näyttänyt perin vakavalta. Nyt oli lapsi tullut maailmaan, ja terve lapsi se olikin, mutta tyttö-paran oli täytynyt kärsiä kovia tuskia. "Vaara ei vielä ole ohitse", sanoi sairaanhoitajatar, jonka rouva Bertholdi oli kutsuttanut puhelimeen.

Ihmeellistä oli, ja Hedwig oli siitä itsekin hämmästyksissään, kuinka hänen ajatuksensa alati olivat Emilian luona. Ikäänkuin ei hänellä kotona olisi ollut kylläkin ajattelemisen aihetta! Siellähän oli hänen Rudolfinsa nuori vaimo, hänen Rudolfinsa lapsi! Mutta nehän olivat niin hyvässä hoidossa, kätilö oli vallan erinomainen, ja Anna Maria voi niin hyvin, loisti onnesta. Täällä kävi kaikki oivallisesti, -- mutta entä tuo toinen, tuo toinen?! Emilia oli uskollinen palvelija, oli palvellut talossa seitsemännestätoista ikävuodestaan saakka, aina oli Hedwig pitänyt tuosta ystävällisestä, hilpeästä olennosta, -- mutta että hänen kohtalonsa koskisi häneen niin läheltä, sitä ei hän ollut aavistanut. Nyt tuntui hänestä, kuin täytyisi hänen pitää Emiliasta aivan erikoista huolta; eihän hänen äitinsäkään enää ollut elossa. Ja mitä sanoisi hänen isänsä? Hänelle täytyi siitä ilmoittaa; helppo tehtävä se ei ollut. Hän joutuisi raivoihinsa, hän oli ankara mies. Hedwig punnitsi jo, mitä vastaisi hänelle. Hän sanoisi hänelle samaa kuin vanhalle keittäjättärelle. Tämä oli ärsyttänyt häntä sättimisellään: "No, johan nyt jotakin, en ikinä olisi uskonut, että Emilia olisi niin siveetön!" Ken voi nykyisin sanoa, mikä oli siveellistä ja mikä siveetöntä! Olihan sota! Yhä soivat Hedwigin korvissa tytön sanat: 'Ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä pyyntöä!' Kevytmielinen ei Emilia ollut, tiesihän Hedwig, kuinka hän oli taistellut vastaan. Mutta sitten oli sulhanen tullut pariksi päiväksi lomalle -- ah, vain pariksi lyhyeksi päiväksi! -- ken raski tyttöä parjata?! Itsehän hän sai kantaa, oli kantanut raskaimmat seuraukset jo pitkän aikaa. Eikö täytynyt ihailla tahdonlujuutta, jolla tyttö oli salannut tilansa? Hän ei ollut koskaan karttanut mitään työtä. Ja kuinka olikaan Anna Marian suhteen oltu varovaisia!

Harras sääli valtasi Hedwigin sydämen.

Hedwigillä oli ollut pari unetonta yötä. Entä jos Emilia kuolisi! Hyviltä eivät tiedot vieläkään kuuluneet. Eikö ollut ihmeellistä, miten nopeasti mielipiteet nykyisin muuttuivat, kuinka itse oli muuttunut. Luovuttiin perinnäisestä katsantokannasta. Tuolla rintamilla meni entisyys murskaksi -- ja samaten täälläkin, -- ikäänkuin olisi kaikki luotava uudelleen.

Hedwig oli kuin huumauksissa mennessään tänään sairashuoneelle. Emilia oli lähettänyt hänelle sanan ja niin hartaasti pyytänyt häntä tulemaan.

Heinziltä oli juuri saapunut kirje, mutta itse ei hän kumminkaan ollut kirjoittanut mitään siitä, mitä äiti tänään oli lukenut lehdestä, pelästyksen vallassa, joka ajoi veren hänen poskiinsa: 'Luutnantti Bertholdi ampunut maahan kuudennen ja seitsemännen lentokoneen'.

Oi Heinz, Heinz! Äiti kurotti käsiään, hän olisi tahtonut pidättää häntä, vetää hänet alas tuolta huimaavalta uralta! Hän oli heti kiiruhtanut Lili Rossin luo, -- tämäkin oli lukenut uutisen. Mutta hän tervehti äitiä niin loistavalla ilon ja ylpeyden ilmeellä, ettei Hedwig uskaltanut puhua mitään pelostansa.

Hedwigillä oli pitkä matka sairashuoneelle. Korkotien molemmin puolin olevilta kedoilta virtaili kuihtuvain kukkien lemua. Hänen sydäntänsä ahdisti: hänen Heinzinsä, hänen Heinzinsä! Häntä täytyi hänen alati ajatella. Ja sillä välin myöskin Emiliaa: missähän tilassa hän tapaisi hänet? Hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne. Ah, nykyisin toinen huolestuttava ajatus karkotti toisen. Ei ehtinyt ajatella ainoatakaan niistä päähän saakka. Mutta kenties se olikin hyvä: muutoinhan olisikin joutunut epätoivoon.

Rouva Bertholdi tunsi olevansa hieman hämillään: kuinka kohtelisi hän tuota tyttöä, -- saisiko hän näyttää hänelle, kuinka lempeästi hän arvosteli hänen erehdystänsä?

Pari vakavaa sanaa täytyisi hänen sentään sanoa hänelle; ei ankarasti, mutta vakavasti.

Emilia itse auttoi hänet voittamaan tuon vaikeuden. Hän oli yhä vielä äärettömän kurjassa tilassa. Ellei rouva Bertholdi olisi tiennyt, että hän oli Emilia, ei hän olisi häntä tuntenut. Vanhaa, huolten kuihduttamaa naista muistutti tuo nuori olento, maatessaan nyt patjojen keskellä, teräväpiirteinen muoto tumman, sekavan tukan ympäröimänä, jota ei vielä ollut voitu kammata. Hän oli vielä liian heikko, voidakseen nousta istualleen, liian heikko, voidakseen puhua.

"Ja kumminkin voi hän tänään jo oivallisesti, pahin on nyt jo voitettu", sanoi hoitajatar.

Omituisen liikutuksen valtaamana kumartui Hedwig Bertholdi vuoteen ylitse: "Kuinka voitte, Emilia?"

Raskaat silmäluomet kohosivat, -- Emilia avasi väsyneet silmänsä. Hän pyrki kohottautumaan istualleen, mutta se ei onnistunut. Niin viittasi hän ainoastaan katseellaan vuoteen sivulle. Siellä lepäsi lapsi verhoilla varustetussa vaatekorissa. "Poika", äännähti Emilia heikosti. Ja sitten hän hymyili.

Rouva Bertholdi meni katsomaan lasta. Se nukkui. Hoitajatar hiipi pois varpaillaan. Hedwig istuutui vuoteen viereen. "Te halusitte tavata minua, Emilia, tulin myöskin mielelläni, -- onko teillä mielessänne jokin toivomus?" Rouva Bertholdi puhui aivan lempeästi, hänestä tuntui äkkiä mahdottomalta lausua mitään nuhteen tapaista. Miltä näyttikään Emilia-parka! Kauheasti oli hänen täytynyt kärsiä! Hedwig huomasi hänessä jonkinmoista levottomuutta. "Mikä teitä vaivaa, Emilia?" Varmaankin hän tahtoi, että asiasta ilmoitettaisiin hänen isällensä ja tunsi levottomuutta sitä ajatellessaan. "Kirjoitanko minä siitä isällenne?"

Emilia hymyili.

"Olette kai levoton sen takia?"

Emilia pudisti päätänsä kieltävästi.

"Ja sulhasellenne minun pitää kirjoittaa, eikö niin?"

Emilia nyökkäsi, hänen hymyilynsä kävi huomattavammaksi.

Mutta sittenkin näytti jokin seikka tuottavan hänelle levottomuutta. Varmaankin häntä ahdisti häpeäntunne. Hänen vahankeltainen kätensä kulki hapuillen peitteellä. "Emilia, mitä te tahdotte?" kysyi Hedwig. Silloin tunsi hän tuon jääkylmän, heikon käden tarttuvan käteensä, tunsi heikon puristuksen.

"Olen tuottanut teille -- paljon vaivaa -- kiitoksia -- armollinen rouva -- --" Hänen väsynyt kielensä tuskin sai enää esiin viime sanoja.

Hedwig kumartui tahtomattaan lähemmäksi, tuo kiitos liikutti häntä. Mitä suurenmoista oli hän sitten tehnyt tuon tytön hyväksi? Hyvä Jumala, varsin vähän. Kuinka vähän hyvyyttä tarvitsikaan oikeastaan osoittaa, saadaksensa palkaksi kiitollisuutta! Hän pyyhkäisi tytön otsalta tukan, joka oli rasituksesta käynyt hikiseksi.

"Armollinen rouva!"

"Mitä tahdotte, lapseni?"

Tytön silmät kyyneltyivät. Hedwig Bertholdi näki kuinka monenmoiset tunteet kuvastuivat noissa silmissä: halu pyytää anteeksi, pyytää ymmärtämystä -- ja samalla jotain äidinylpeyden kaltaista. Äitihän hänkin oli -- Hedwigin sydän lämpeni -- äiti, kuten hän itse, kuten tuhannet muut, äiti, joka kärsi, joka toivoi, oli levoton, oli ylpeä! Ja tässäkin oli lapsi, poika, uusi lehdykkä isänmaan puussa!

Hän meni korin luo, katseli noita pieniä kasvoja ja nyökkäsi surumielisesti: jospa tämä pieni poika kerran saisi nauttia siitä, minkä puolesta suuret pojat nyt taistelivat, ja saisi puolestaan rauhan vallitessa kantaa kivensä uuden, onnellisemman Saksanmaan rakennukseen! Niin -- rauhan vallitessa! Siunausta tuottavan rauhan toivo täytti lämmöllä koko hänen olentonsa. Hymyillen kääntyi hän lapsen luota äidin vuoteeseen päin.

Emilia lepäsi hiljaa, kädet ristissä. Nyt katsoi hän valtijattarensa silmiin, heidän katseensa sulivat toisiinsa. Hitaasti alkoi kyynelpari vieriä alas tytön silmistä.

"Älä itke, lapseni", sanoi Hedwig Bertholdi. Hänestä ei tuntunut lainkaan ihmeelliseltä, että hän sinutteli Emiliaa, -- hän tuskin huomasikaan sitä. "Älä itke, kaikki kääntyy vielä hyvin päin!"

"Hyvin -- kaikki hyvin", sopersi potilas. Sitten tavotteli hän jälleen Hedwigin kättä. "Armollinen... armollinen rou..." Enempää ei hän saanut esille.

Halusiko hän pyytää jotain? Vai kiittääkö vain? Hedwig kumartui aina lähemmäksi ja lähemmäksi. Hänet valtasi äkillinen äidillisyyden tunne, äidillisyyden, joka haluaa sulkea kaikki huomaansa -- sillä eivätkö kaikki tyyni ole samanarvoisia -- äitejä, vain äitejä! -- Ja antautuen tunteelleen, joka kaatoi kaikki maailman pystyttämät raja-aidat, säälin, liikutuksen ja ihmisrakkauden vallassa hän sanoi: "Jätä jo tuo 'armollinen rouva'!" Ja hän suuteli palvelustyttöänsä.

* * * * *

Kun Hedwig Bertholdi nyt asteli kenttien keskitse kotiinpäin, ei hänen mielensä enää ollut niin raskas kuin äsken hänen vaeltaessaan vastakkaiseen suuntaan. Syksyiset kedot eivät hänestä enää levittäneet kuolon vaan elon tuoksua. _Täytyikö_ Heinzin sitten murskaantua kuoliaaksi? Täytyikö sitten turman kohdata kaikkia, kuin järkkymättömän lain pakosta? Toiset kuolivat, toisia syntyi -- joka päivä uusia. Hän ajatteli noita molempia pieniä poikia, Rudolfinsa ja Emilian lasta. Ja hänen Heinzinsä lentäisi ja voittaisi ja laskeutuisi onnellisesti maahan! Nyt luotti hän siihen äkkiä järkkymättömästi.

Kotona tapasi hän Anna Marian onnesta loistavana. Hän oli ottanut pojan viereensä ja tämä lepäsi hänen povellansa. Hän nukutteli häntä, ja hiljaa hyräillessäkin kajahteli hänen äänensä täyteläiseltä ja soinnukkaalta. Hän lauleskeli tuota vanhaa sotilaslaulua:

"Sotamies se hauska veikko, Mieli hällä pelvoton -- -- -- Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!"

"Isoäiti", huusi hän nauraen, rouva Bertholdin tullessa hänen luoksensa, "isoäiti, haluaisin saada seitsemän poikaa! Pelkkiä kauniita, terveitä, iloisia poikia, seitsemän poikaa keisarin palvelukseen -- mitäs sanot siihen?"

* * * * *

Hyvä oli, että lapsia syntyi maailmaan. Mistä olisi muutoin tullut korvaus niistä monista hengistä, jotka Saksan täytyi menettää? Melkein joka perheestä oli sota riistänyt jonkun jäsenen. Ääretön levottomuus ahdisti maailmaa. Ja lisäksi vielä tuo harmaa syystaivas, joka ainoastaan puolipäivän aikoina päästi auringon paistamaan.

Asunnoissa ei vallinnut enää miellyttävä lämpö. Jos nyt jo täytyi säästää polttoainetta, kuinka kävisi sitten talvella, kun pakkanen paukkuu? Luottamus tulevaisuuteen oli kadonnut ja luottamus niihin, jotka asioita johtivat.

Perunasato oli ollut huono, sateinen marraskuu oli tuhonnut tämänkin toivon. Ne perunat, jotka eivät olleet mädänneitä jo maasta kaivettaessa, mätänivät kellarissa. Ellei nyt perunoita ollut riittävästi, mitä sitten syötäisiin?!

Minka Dombrowski oli ollut työssä perunoita maasta kaivettaessa. Mielellään ei hän ollut mennyt sellaiseen työhön, mutta huoli jokapäiväisestä leivästä oli saanut hänet tekemään sen. Lapset ahmivat ruokaa kuin nuoret sudet, ja hänenkin ruokahalunsa oli aina suurempi kuin kaapeissa olevat varastot. Nyt olivat lapio ja kuokka jälleen joutilaina. Hän oli tuonut miehensä vanhat työkalut mukanansa uuteen asuntoonsa, ja nyt hän tuli ajatelleeksi, että hän voisi jatkaa Stanislaun työtä. Ratatyöläisen toimi ei ollut huonoimpia, viikkopalkka oli nyt kaksinkertainen, ja jos sitten olisi saatavana jotain syötävää, niin voisi ainakin ostaa sitä. Ja helpompaa se työ oli kuin ampumatarvetehtaassa, ainakin sai raitista ilmaa ja näki vapaan taivaan ja voi katsella, kun junat suhisivat ohitse.

Miehensä kapineitten joukosta löysi hän hänen lakkinsakin. Jos ei hän nyt saanutkaan näytellä asemamiestä, virkalakin sai hän kumminkin! Hän koetti sitä peilin edessä: kun hän lykkäsi sen tuolla tavoin toiselle korvallensa, oli hän yhä vieläkin viehättävän näköinen. Kuva hymyili hänelle peilistä.

Ei ollut riittävästi käsiä kaikkiin töihin, kaikkialla tarvittiin lisävoimia, etenkin rautatieliikenteen palvelukseen. Nuoremmat virkailijat oli kaikki tyyni kutsuttu sotapalvelukseen; niidenkin, jotka vielä puoli vuotta sitten oli katsottu välttämättömän tarpeellisiksi toimessansa, oli täytynyt lähteä, jokainen joka vain voi kantaa pyssyä olallaan ja reppua selässään, korjattiin nyt. Vapautusanomuksia ei enää otettu huomioon. Pari vanhaa ukonrähjää vain oli jäljellä, mutta nekin olivat hitaita ja happamia: pojat sodassa, ehkä kuolleina, haavoittuneina -- eikä saanut ruokaakaan kylläksensä!

Kun Minka tarjoutui työhön, kirkastuivat inspehtorin kasvot: siinäpä oli reipas olento! Toisina aikoina olisi hän varmaankin nipistänyt hänen ruskeata poskeansa, nyt nyökkäsi hän vain tyytyväisenä.

Minka määrättiin naisjoukkoon, jota johti eräs entinen vaihdemies. Tämä oli Dombrowskin vanhoja tuttavia, ja hän tiedusteli Minkalta heti hänen miehensä vointia. Voi sentään, alku oli huono! Aivan Minka hätkähti! Eikö tuo nyt ollut inhottavaa? Hän halusi paeta omia ajatuksiansa, ja nyt ne olivat taas hänen kintereillänsä! Pääsisiköhän hän koskaan niiltä rauhaan? Hän nauroi miehen tehdessä kysymyksiään; kyllä, Dombrowski voi oikein hyvin.

Missä hän sitten oli? Niin, kunpa hän sen tietäisi! Eiväthän ne saaneet siitä kirjoittaa, mies-parat! Valheilla hän suoriutui asiasta. Mutta hän oli koko päivän huonolla tuulella: tuliko Dombrowski nyt jälleen hänen tiellensä!