Part 17
"Hän ei ymmärrä, miten on käyttäydyttävä, armollinen rouva", sanoi Minka Dombrowski, jonka vuoro nyt seurasi. "Ei hän tarkoita niin pahaa". Hänen säyseä äänensä suorastaan virkisti mieltä. Virkistävää oli myöskin katsoa hänen ystävällisiä kasvojansa. Mutta niin kauniit eivät ne enää olleet kuin ennen, eivät niin pyöreät eikä kukoistavat. Hänellä oli mukanaan koko talon kortit -- seitsemälle eri huonekunnalle -- hän huolehti kaikkien ostoksista. Siitä seurasi nyt pitkät laskemiset ja seikkaperäiset selitykset. Hänen täytyi saada joka lajia jokaiselle erittäin, ja puhetta hän myöskin osasi pitää. Häntä pahoitti, että rouvan piti nähdä niin paljon vaivaa. Rouvan ei vain pitänyt pahastua siitä. Mutta eihän hän ollut voinut kieltäytyä täyttämästä samassa eteisessä asuvan naapurittaren pyyntöä, kun tällä oli sairas isä, jota ei voinut jättää yksin. Ja neiti, joka oli opettajatar, oli nyt koulussa. Ja nuori rouva odotti pienokaista. Vanha rouva taas, joka asui vieressä, ei voinut seista luuvalon takia. Ja jos ihmiset lähettivät pienet lapsensa, niin ne aina tungettiin pois jonosta eivätkä koskaan päässeet kotiin.
"No, tuleeko siitä pian valmista?" kysyi joku kärsimättömästi. "Te ajattelette kai varanneenne tuon paikan yksinomaan itsellenne! Eteenpäin!"
Minka käännähti suuttuneena. "Älkää toki lykätkö noin!"
"Enhän minä lykkää!"
"Lykkäättepäs!"
"Te olette päästä vialla."
"En minä, vaan te!"
"Hiljaa, hiljaa!" Kenraalitar korotti äänensä: siellä ei sopinut riidellä.
Molemmat naiset loivat uhkaavia katseita toisiinsa. Oli kuin ilma olisi ollut täynnänsä ärtyisyyttä. Niin ei ollut entisaikoina ollut, silloin oli helposti mukaannuttu muihin. Pieni ilkeys, karkea pila -- kaikki oli häipynyt nauruun, ja sopu oli vallinnut jälleen. Nyt ei täällä kotonakaan näyttänyt rauhasta tahtovan tulla mitään.
"Mutta rouva Dombrowski!" Kenraalitar tunsi hänet aikaisemmilta ajoilta hyväluontoiseksi, suvaitsevaksi olennoksi, mutta nyt ei hänkään näyttänyt tahtovan tulla järkiinsä. Hänen mustat silmänsä säihkyivät, hänen nenäpielensä värähtelivät, hän hengitti kiihkeästi.
"Kun hän tunkee niin kovin -- voi sentään! Pysykää paikoillanne, -- mitä, te nipistätte? Koettakaapas vain!"
Vastustaja nauroi pilkallisesti. "Tuollainen olento, ja vielä tässä terhentelee, -- mokomakin!"
Silloin ärjäisi Minka vastaan. He olisivat joutuneet käsikähmään, elleivät lähinnäseisovat olisi erottaneet heitä. Kummallekin ilmaantui puolustajia ja syyttäjiä. Minka itki. Siinä hän nyt seisoi kaunis pää painettuna alas, koppa kummassakin käsivarressa täynnä muonaa koko talolle, kyynelten vallassa, ja sillä tavoin hänen täytyi antaa itseään kohdella. Hänen, joka ei tehnyt pahaa ainoallekaan sielulle, ja miehensä hänellä oli sodassa -- kunnon miehensä! -- eikä hänellä ollut ketään muuta, joka olisi hänestä huolehtinut.
Surulliset ajatukset täyttivät nyt Hermine von Voigtin mielen hänen palatessaan tänään kotiin. Hän oli sumutuksissaan naisille, jotka käsittivät ajan niin järjettömältä kannalta ja purkivat kärsimyksensä vihaan ylhäisempiä kohtaan ja suvaitsemattomuuteen vertaisilleen, ja toisaalta ei hän kumminkaan voinut olla heille suuttunut. Eivätkö he olleet jo kaksi vuotta odottaneet miehiänsä, poikiansa, jotka olivat tuolla kaukana. Odottaminen käy hermoille. Tiesihän hän sen omasta kokemuksesta, miten käy, kun täytyy odottaa kauan, -- vaikkapa ei olisi ollut kysymyksessä nykyinen odottaminen, vaan ainoastaan aivan tavallinen. Ensin pysyy kärsivällisenä, sitten alkaa haukotella, väsähtää, vie käden otsalleen, tuntee yleistä voimattomuutta; äkkiä valtaa sisäisen tyhjyyden tunne koko olennon, luulee vaipuvansa maahan. Levottomuus täyttää mielen, kello otetaan esiin: jo taas neljännestunti kulunut! Nyt hypähdetään pystyyn, kävellään edestakaisin, huokaillaan, aletaan valitella, harmistutaan, kiihdytään, mennään yli rajojen! On muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi, ei siedä enää mitään. Ja nyt sitten lisäksi _tällainen_ odottaminen! Ja sisäisen tuskan lisäksi ulkonainen puute!
Alati näki kenraalitar edessään vaimon, jonka tuikeat suortuvat riippuivat alas kelmeälle otsalle. Ja sellaisia oli yllinkyllin. Hän näki koko jonon tuollaisia väsyneitä, kiusaantuneita, katkeroituneita kasvoja, jotka tunkivat esiin toistensa takaa. Ja noilleko hän olisi suuttunut? Eikö hän sitten itse ollut niin väsynyt tähän kaikkeen, niin rajattomasti väsynyt! Ja kumminkin oli hänen miehensä joltisenkin hyvässä turvassa, eikä hänellä ollut sodassa poikia, joiden takia olisi täytynyt olla levoton, kuten vanhan salaneuvoksen ja hänen vaimonsa, tänäänkin hän istui illallisen ääressä, josta voi tulla kylläiseksi, eikä hänen tarvinnut kuulla pienen lapsen itkevän nälästä.
Hän huokasi ja nojasi päänsä käteen. Äskettäin oli hän ollut Berlinissä, oli juossut tuntimääriä asioilla, kantaen raskaita kääröjä. Läpiväsyneenä oli hän vihdoin saanut käsiinsä ajurinrattaat, jotka tyhjinä maleksivat tietänsä eteenpäin. Harmaan harmaa mies, joka istui kuskinistuimella, näytti nukkuvan kadun vilinästä huolimatta; hevonen näytti myöskin nukkuvan, se muutteli kavioitaan niin hitaasti, niin empien, kuin olisivat ne puuttuneet kiinni asfalttiin.
"Minne te sitten haluatte?" Ajuri ei näyttänyt ilahtuvan kyydittävästä.
Hän oli maininnut aseman.
"No, sinne saakka ehkä vielä päästään. Vai mitä, Roland?"
Hevonen painoi alakuloisena päänsä alas ja jäi odottamaan.
"Mutta eivätkö ne ole liian raskaita?" Epäluuloisin katsein oli vanhus silmäillyt hänen kääröjänsä. Nyt nykäisi hevonen, he läksivät kuhnustamaan edelleen. Hitaasti se kävi, sangen hitaasti, varmaankin hän olisi päässyt jalkaisin yhtä nopeasti eteenpäin. Äkkiä pysähtyivät vaunut. He olivat ehtineet nurkalle, jossa ennen oli ollut ajurien jonopaikka. Mutta nyt ei siinä ollut muuta kuin ilmoitustaulu: 'Kuuden ajurin jono!'
Mitä oli tapahtunut, miksi he pysähtyivät? "Se ei lähde eteenpäin", sanoi vanhus ja laskeutui kömpelösti istuimeltaan alas. "Laskeutukaa maahan, hyvä rouva, emme me pääse tästä edelleen. Vai mitä sanot. Roland?" Hän tarttui hevosen suitsiin, se oli pudistanut päätänsä. "Nähkääs, hyvä rouva, kun se pudistaa päätään _tuolla_ tavoin, silloin on asia selvä. Silloin se sanoo: 'Riittää!' Se on hyvä eläin, kärsivällinen eläin. Mutta mikä on liikaa, se on liikaa. Voiko sitten vaatiakaan, että se juoksisi päivät päästään pitkiä matkoja naula kauroja vatsassaan! Perunankuorilla minun muka pitäisi sitä ruokkia, nauriilla ja minkä milläkin, -- ikäänkuin se olisi mikäkin sika. Mitäs sanot, Roland?" Hän taputteli hevostansa. Liikahtamatta seisoi se paikallaan pää riipuksissa, harja riipuksissa, häntä riipuksissa, korvat riipuksissa, -- alakuloisuuden ilmettynä kuvana. Nyt vasta kenraalitar oikein huomasi, kuinka kurjan laiha se oli, -- voi lukea joka kylkiluun.
Miksikähän hänelle nyt muistui mieleen tuo kurja, rääkätty eläin? Tuo hyvä, kärsivällinen eläin? Mikä on liikaa, se on liikaa! --
Hän ei voinut enää pysytellä yksin kotosalla. Palvelustyttö, joka tyhjensi ruokapöydän, ihmetteli kuinka vähän kenraalitar oli syönyt. Hermine von Voigt tunsi kiduttavaa levottomuutta: entä jos tuo hyvä, kärsivällinen eläin kieltäytyi enempää kärsimästä? Nyt oli tarpeen löytää ihmisiä, jotka osasivat pidellä ohjia lempeällä, mutta samalla lujalla kädellä. Ei vain rauhaa sisäisen hädän pakosta! Ei rauhantekoa siksi, ettei täällä kotosalla enää haluttu kärsiä enempää! Raskas huokaus kohosi hänen povestansa: Hyvä Jumala, ei _sellaista_ rauhaa, ei _sellaista!_
Hän meni Lilin luo. Kun hän kulki salaneuvoksen talon ohitse, tuon pienen huvila-pahasen ohitse, josta suorastaan näki, kuinka työläästi ne lantit oli ansaittu kokoon, joilla se oli rakennettu, olivat akkunaluukut suljetut. Matkoilla eivät asukkaat olleet, -- olikohan joku sairaana? Kuolemanhiljaisuus vallitsi pikku huvilassa; yksin kanarialintukin, joka muutoin tavallisesti liverteli, vaikeni nyt. Puutarhassakaan, jossa vanhan herran oli tapana tällaisella suotuisalla säällä nauttia iltasikaristaan, ei nyt ollut ketään. Tuosta kuolemanhiljaisuuteen vajonneesta talosta levisi kuin ahdistava tunne. Voi noita ihmisraukkoja, missä ainaisessa tuskassa he mahtoivatkaan elää, ajatukset vuoroin Volhyniassa, vuoroin Sommen luona! Kumpikohan poika mahtoi olla suuremmassa vaarassa?
Hiljaista oli Lilinkin asunnossa, mutta se hiljaisuus oli toisenlaista. Lilin olennossa ilmeni jotakin, jota äiti ei ollut pitkiin, pitkiin aikoihin siinä havainnut. Se oli kuin hiljaista onnen loistetta, äänetöntä, mutta lämmittävän voimakasta. Äiti oli ihmeissään; sellaiseen vastaanottoon ei hän ollut täällä tottunut. Usein oli hän täällä käynyt, kymmenin verroin useammin kuin tytär hänen luonansa, ja aina oli hän kohdannut saman väsyneen, kohtaloonsa alistuvan olennon, joka oli herättänyt hänessä mitä syvintä surumielisyyttä. Mutta tänään Lili syleili häntä, suuteli häntä ja painautui häneen, kuten oli tehnyt pikku tyttönä, ollessaan oikein sydämestään iloinen. Rouva von Voigt ei kysynyt: mikä niin riemastuttaa mieltäsi? Jos Lili halusi siitä kertoa hänelle, niin teki hän sen kyllä ilmankin, mutta kenties ei hänellä ollut mitään kerrottavaa, ehkei hän itse tiennytkään, kuinka hänen olentonsa oli muuttunut. Tuliko nyt vihdoinkin aika, jolloin hänen kärsinyt sydämensä oli taistellut taistelunsa, nuoruus heräsi jälleen ja vaati surusta huolimatta oikeutensa? --
* * * * *
Lili oli rohkaissut mielensä, oli kirjoittanut Heinzille. Vain muutaman rivin, onnentoivotuksen. Kauan oli hän punninnut, tekisikö sen vai jättäisikö tekemättä. Tervehtäisihän äiti hänen puolestansa, -- jos hän nyt itse lähettäisi tervehdyksen, eikö se jo ollut liikaa? Erotessa oli hän pyytänyt Heinziä antamaan tietoja itsestänsä, hän ei ollut tehnyt sitä, -- kävisikö nyt päinsä, että hän kirjoittaisi, odottamatta ensin että Heinz ilmaisisi sitä haluavansa? Osoittaisiko se naisellisen hienotunteisuuden puutetta? Ei! Päättäväinen hymyily huulillaan oli hän istunut kirjoittamaan: nyt ei ollut sellainen aika, että voi välittää pikkumaisista muodollisuuksista! Ken tiesi, kuinka kauan oli tilaisuutta osoittaa rakastamalleen, että häntä rakasti!
Ja Lili kirjoitti Heinzille onnittelun hänen voittonsa johdosta: sanoja, joita hänen kyyneleensä kostuttivat ja hänen hymyilynsä kirkasti, ja jotka olivat raikkaat ja lämpöä uhkuvat kuin hempeät kesäruususet.
Siitä saakka oli riemuntunne, syvä, luottava riemuntunne täyttänyt hänen mielensä. Heinz kyllä ymmärtäisi hänet. Ja nyt odotti hän vastausta, joka kyllä oli saapuva, saapuva pian -- pian!
Rouva Krüger oli ihmeissään, kuullessaan vuokraajattarensa laulavan. Eihän hän ollut tiennytkään hänen osaavan laulaa. Heleästi se kuului läpi erottavan katon:
"Ain' luonas viipyy aatoksein!"
Rouva Krüger nyökkäsi: tuon laulun tunsi hänkin, se oli vanha laulu, hänkin oli sitä joskus laulanut. Mutta kauan siitä oli. Nyt tuntui hänestä melkein loukkaavalta, että hänen vuokralaisensa lauleskeli -- ken jaksoi nyt kuulla laulua! Mutta hänen täytyi sentään jäädä kuuntelemaan. Niin, "ain' luonas viipyy aatoksein!" Ellei Gustav pian antanut tietoja itsestänsä, joutuisi hän epätoivoon. Välistä hänestä tuntui siltä, kuin alkaisi hänen luja luottamuksensa horjua. Ne olivat kauheita, kammottavia hetkiä. Eikä niistä enää päässyt työnteollakaan. Jos hän levolle käydessään olikin menehtymäisillään väsymyksestä, kun _nuo_ ajatukset tulivat, ympäröivät hänen vuodettaan kuin pahat henget, häntä kiusaten, raadellen, heitellen sinne tänne vuoteessa, silloin jyskytti hänen sydämensä haljetaksensa. Hänen päänsä oli sekaisin, hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne. Hän kuuli kaikenmoista olematonta: varovaisia askeleita -- oliko Gustav ulkona? Tuliko hän hiljaa, hiljaa kotiin, ettei herättäisi äitiänsä? Niin oli hän aikoinaan hiiviskellyt, tullessaan tuon Hieselhahnin tytön luota.
Hän ponnahti vuoteeltaan, syöksyi ovelle: Varkaitako! Aikovatko ne nyt tulla tännekin tyhjentelemään, kuten olivat tehneet monessa muussa paikassa? Mutta saisivatpa nähdä, ettei yksinäinen nainen heitä pelännyt. "Tulkaa vain!" Kasvot uhkaavina odotti hän huoneensa ovella. Tarmokkain käsin piti hän tuolia koholla, sillä aikoi hän murskata ensi tulijan kallon. Eivät ne saisi koskeakaan mihinkään hänen omaisuudestansa, Gustaville oli kaikki säilytettävä. Pitihän hänen saada syödä kylläksensä, kun palasi.
Itseltänsä hän kielsi kaikki. Eikä hän tuntenutkaan nälkää. Kun muut valittivat ettei leipä enää ravinnut, että siinä oli liian vähän oikeita jauhoja ja pelkkää lisäkettä, silloin täytyi hänen hymyillä halveksivasti. Oliko sitten tarpeen aina sulloa vatsansa täpötäyteen -- saiko Gustav sitten aina syödä kylläksensä?
Jospa ei hän vain olisi ollut niin ypö yksin! Sellaisten öitten jälkeen, jolloin varasten pelko piti häntä levottomuudessa, niin että hän vuoroin laskeutui kellariin varastojansa laskemaan, vuoroin vartioi vuohta ja sikaa, kaniineja ja kanoja tai puutarhan hedelmiä ja vihanneksia, hapuillen yön pimeydessä pensaita, tutkiakseen olivatko marjat vielä jäljellä, -- tuollaisten öitten jälkeen hän huomasi, ettei hänen enää käynyt eleleminen yksin. Mutta eniten hän sentään pelkäsi omia synkkiä ajatuksiansa.
Hän oli kuullut, että Hieselhahnin tyttö jälleen oli muuttanut läheisyyteen. Nyt pitäisi hän varansa: kaiketi kulkisi tyttö joskus hänen talonsa ohitse. Mutta häntä ei näkynyt, ei kuulunut.
Kun Gertrud nyt oli työssä, leikki hänen pienokaisensa ukko Richterin läheisyydessä. Jos sää oli vähänkin mukiin menevä, toimitti rouva Richter miehensä oven edustalle. Siinä istui sitten tuo valkopartainen vanhus tuntimääriä tuolillaan, ja lapset, jotka kulkivat ohitse, nykivät häntä parrasta. Lasten narrina hän siinä sai istuskella. "Onkos nälkä?" kyselivät he. Silloin hän nyökkäsi. He tarjosivat hänelle kiveä ja kysyivät: "Tahdotko tämän?" Hän otti sen, puraisi, sylki ja soperteli: "Leipäpala, äiti, leipäpala!"
Tuota menoa katseli pienokainenkin, ja hänen suurissa sinisissä silmissään kuvastui jotain ymmärtämyksen tapaista. Hän leikiskeli, muovaili kasoja mullasta, jota raaviskeli kokoon pikku sormillaan, taikka istui aivan hiljaa vanhuksen jalkojen juuressa ja silitteli puuhevostansa.
Näissä puuhissa näki hänet Krügerin muori. Ei ollut aivan sattumakaan, että hän kulki tästä ohitse; nyt hän pysähtyi.
"Onko tuo Hieselhahnin poika?" kysyi hän vanhukselta. Tämä ei vastannut, vaan tuijotti hänen ohitsensa ilmaan. Mitäpä hän olikaan tiedustellut sitä tuolta vanhalta hourulta, tiesihän hän sen kysymättäkin, tunsihan hän Gustavin silmät, nuo kauniit, siniset silmät! Hän kumartui lasta kohden ja kohotti suurella kädellään hänen pienen päänsä pystyyn. Kauan katsoi hän häntä kasvoihin. Sitten hän huokasi ja meni pois. Mutta hän palasi jälleen, jo seuraavana päivänä. Väliin hän ei uskaltanut tulla lähelle, vaan pysähtyi loitommalle ja katseli lasta. Kun se nauroi, hymyili hänkin, hän oli aivan ihastuksissaan.
Oli ihmeellistä, -- nyt eivät hänen yönsä enää olleet niin tuskaloisia. Hän tunsi lohdutusta mielessänsä: olihan melkein kuin hän olisi nähdyt vilahduksen Gustavista. Jospa hän vain saisi pitää hänen lapsensa alati, alati luonansa, -- mitä antaisikaan hän siitä! Mutta hän, joka muutoin oli niin tarmokas, tunsi nyt arkuutta sen äitiä kohtaan.
Kerran oli tämä nyt tullut häntä vastaan, mutta tervehtimättä he olivat menneet toistensa ohitse. Mielellään olisi rouva Krüger tervehtinyt, hän tutki, voisiko sen tehdä, mutta toinen ei ollut tuntevinaan häntä. Ja kumminkin hän oli tuntenut, mutta hän ei tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Rouva Krügerin sydäntä vihloi! Kuinka laiha ja kalpea olikaan tuo naisparka, suorastaan nälkiintynyt. Huonoa oli ilmeisesti hänen toimeentulonsa.
* * * * *
Kenelläpä sitten nykyisin oli hyvät päivät?! Yksin Minka Dombrowskikin oli lakannut nauramasta huoletonta nauruansa. Hän oli yhä edelleen varsin tyytyväinen siihen, että nyt oli poissa tuosta kaukaisesta asunnosta, sillä olihan elämä paljon vilkkaampaa täällä esikaupungin keskustassa, eikä hänen nyt tarvinnut mennä niin kauas, kun teki mieli jutella, mutta olipa aika kiusallista, ettei ollut kasvattanut itselleen perunoita, ei vihanneksia, ei mitään. Valkoinen puku, joka hänen vuosi sitten oli ollut niin vaikea saada pingotetuksi yllensä, meni nyt mukavasti kiinni. Mutta ei hän enää käyttänyt sitä. Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Ei maksanut vaivaa pukeutua hienoksi: eihän hänellä ollut eikä häntä enää haluttanut hankkia itselleen mitään ihailijaa! Hän oli tuonnoin saanut kyllänsä. Vieläkin häntä värisytti noita tapahtumia muistellessaan. Hänen miehensä ei ollut lähettänyt mitään tietoja. Hän häpesi muita naisia; kun he kyselivät, täytyi hänen valehdella. Kauheata kerrassaan! Kaikki oli kauheata. Lapset olivat aina nälissään, rahat lensivät tipotiehensä, lopuksi hänen kaiketi täytyi jälleen ryhtyä työhön. Mutta millaiseen? Pesemäänkö taas ja siistimään? Hyi, sitä hän ei halunnut! Ampumatarpeiden tehtaaseen? Tosin siellä ansaitsi hyvästi, hän tunsi useita naisia, jotka eivät aikaisemmin olleet omistaneet ainoatakaan ehyttä paitaa, ja joilla nyt oli sunnuntaisin kahisevat silkkiset alushameet ja pitsipuserot yllään ja hatuissa kallisarvoiset sulat. Se olisi kyllä hauskaa. Mutta vaikeata oli työnteko tuollaisessa tehtaassa, ja vaarallistahan se myöskin kuului olevan, ja henkeänsä, rakasta henkeänsä ei hän halunnut hukata! Sen puolesta hän pelkäsi -- ja myös kauneutensa puolesta. Kaikki ne saivat siellä niin kelmeän ihonvärin. Miellyttävämpää olisi istua kuskinistuimella piiskaa notkutellen, puettuna postinkuljettajan väljään viittaan, lakki vinossa tukkalaitteilla. Se kyllä pukisi häntä. Mutta ensiksi täytyisi oppia ajamaan ja hevosia kurissa pitämään. Rautatieläisen toimi asemalla tuntui myöskin houkuttelevalta; ovien aukominen ja sulkeminen ei ollut rasittavaa, ja kyllä hän myöskin pystyisi huutamaan: "Vaunuihin!" -- "Vaunuista!" ja antamaan lähtömerkin. Ja kuvaillessaan yllään housuja, jotka ulottuivat vain polviin, punehtui hän tyydytyksestä, -- sillä sääret hänellä oli, joita kelpasi näytellä! Komeat kerrassaan. Mutta kun hän meni tarjoutumaan, olivat kaikki paikat täytetyt, ensi sijassa otettiin sellaisia, joiden miehet tai isät olivat aikaisemmin olleet noissa toimissa. Tutkivasti hän silmäili esillä olevaa säärivarastoa, ja hänen leppeät kasvonsa vetääntyivät hilpeään hymyilyyn. Olivatpa nuokin sääriä laatuaan: mitkä käyrät ja väärät, mitkä liian paksut tai ohuet! Hänen kanssaan ei kukaan noista pystyisi kilpailemaan!
Nyt hän siis aluksi odotteli, mitä tulevaisuus toisi tullessansa, eikä tehnyt mitään. Mutta tyytyväisemmäksi ei hänen mielensä siitä käynyt, vaan päinvastoin yhä nyreämmäksi. Kun hän oli toimittanut vähäiset talousaskareensa, lapset olivat koulussa tai leikkivät ulkona, tuntui hänen olonsa hänestä tuiki tukalalta. Tuskanhiki tunki esiin. Kuinkahan nyt oli hänen Stanislaunsa laita? Nyt puhuttiin niin paljon Sommen taistelusta; rajattoman kammottavaa siellä tuntui olevan. Hän kuvaili miestään siellä, -- silmät pyörivinä, suu vimman vääntämänä, kohotetussa kädessä kimmeltävä tikari, -- villi-ihmistä hän muistutti! Sellaisena, sellaisena oli hän seisonut Minkan edessä. Häntä värisytti, mutta hän ei tuntenut pelkoa miestänsä kohtaan, vaan hänen puolestansa. Tai kenties hän taisteli romanialaisia vastaan! Ja ellei hän kaatuisi, vaan tulisi rauha ja hän palaisi kotiin, -- kuinka sitten kävisi?! Kauhea tuska valtasi hänet, hänen mieltänsä ahdisti.
Tällaisessa henkisessä tilassa hän tuli eräänä sunnuntaina Gertrud Hieselhahnin luo. He eivät olleet tavanneet toisiaan viime aikoina, ja nyt tuntui Minkasta neiti peräti laihalta, suorastaan vanhentuneelta. Hän oli tullut hänen luoksensa saadaksensa valitella mielin määrin, nyt huomasi hän toisella olevan enemmän valittamisen aihetta. Mutta Gertrud ei valittanut, hän olisi hävennyt tehdä niin. Hän puristi huulensa yhteen, etteivät ne päästäisi esiin sanaakaan siitä kuinka hän kärsi nälkää, kuinka oli erehtynyt uuteen asuntoonsa nähden.
Richterin muori ei ollut pitänyt ainoatakaan lupaustansa. Kun lapsi itki, antoi hän sen itkeä, -- eihän hän välittänyt pitää huolta edes omasta vanhasta miehestänsäkään. Missä hän istui, siinä sai hän istua. Vaimoparka oli väsähtänyt elämään sodan aikana, -- olivathan kaikki hänen poikansa poissa kotoa, eikä hän tiennyt, palaisiko yksikään heistä! Hän oli käynyt nyreäksi ja piittaamattomaksi.
Niinpä oli Gertrudilla siis kaikesta huolimatta ollut edellisessä kaukaisessa asunnossaan paremmat päivät kuin nyt. Kuin hiukan ilahtuen hän nyt tervehti Minka Dombrowskia. Hänkin puolestansa havaitsi entisen tuttavansa vanhentuneen.
Kirkolta kaikuivat hautajaiskellot, ja junalta, joka lähestyi tuoden sotamiestä haudattavaksi, kuului surusoittoa. "Jeesus elää, turvani", kajahti sieltä. Minka riensi akkunaan; kuinka täällä oli mukavaa kaikkea katsella! Hän riippui puolta ruumistaan myöten akkunasta ulkona. "Siellä on pulskia poikia joukossa!" sanoi hän. Mutta kun hän jälleen kääntyi huoneeseen päin, näki Gertrud kyyneleitä hänen kirkkaissa säteilevissä silmissänsä.
Vaieten istuivat he rinnakkain; sotilasjuna, joka toi ruumista, oli ehtinyt ohitse, mutta raidetta pitkin kulki ratisten ja suhisten junia edelleen loppumattomiin saakka -- kaukojunia, paikallisjunia -- elämä jatkoi jatkamistaan kulkuansa. Välillä tunki jokin surusoiton sävel esiin veturinvihellysten ja höyryn puuskumisen keskeltä nyt jo loppuvirsi -- ja sitten reipas marssi. Hautajaismenot olivat lopussa, saattue palasi takaisin.
"En minä voisi alati tuota kuunnella!" sanoi Minka. "Voi hyvä Jeesus!" Häntä puistatti. "Siinäkin on jo tarpeeksi, kun tietää että itsensäkin on kerran kuoltava, -- ja hautausmaa vielä lisäksi alati nenän edessä, -- ei, hyvä neiti!"
"Minua ei se häiritse." Gertrud hymyili surumielisesti. "Asuin kerran aikaisemmin vanhan kirkkotarhan lähellä -- se oli elämäni onnellisin aika -- ja nyt tämän uuden luona." Hän huokaisi syvään. Enempää ei hän enää puhunut itsestänsä, -- hän antoi Minkan puhua.
Ja Minka puhui -- se helpotti hänen mieltänsä. Neiti kuunteli niin kärsivällisesti. Lopuksi antoi Gertrud vakavan neuvon: jos Minka tekisi työtä, tuntuisi hänestä elämä helpommalta; joutenolo kotosalla ja mietiskely ei soveltunut hänen luonnollensa.
No, voisihan hän sitten koettaa hankkia jotain työtä! Nauraen antoi Minka tuon lupauksen. Hän oli jo aivan lohdullisella mielellä, syleili Gertrudia ja läksi naureskellen astelemaan kotiin päin.
Kuten kerran ennen, silloin kun hän läksi valkoiseen puettuna huvittelemaan, katsoi Gertrud hänen jälkeensä melkein kateellisena: kunpa omistaisikin tuollaisen luonnon! Hautausmaalle johtavaa laitakatua pitkin kulkea sipsutteli Minka, lantioitaan keinutellen. Juttelu oli virkistänyt häntä, jo oli hän taas jälleen kaunis Minka. Hänen kasvonsa punoittivat, silmät loistivat. Muuan mies, joka kulki hänen ohitsensa, käännähti katsomaan taaksensa. Minka käännähti myöskin. Hän huomasi miellyttäneensä tuota miesolentoa, ja se tuotti hänelle mielihyvää ja lisäsi itseluottamusta. Ennenkuin hän tuli tien käänteeseen, hän pysähtyi viittoilemaan Gertrudille. Kevytmielisen iloinen hymyily leikiskeli hänen huulillansa. Hän huusi kauas kaikuvalla äänellä: "Hei-hei! Näkemiin!"
XVI.
Nyt oli syksy. Kolmas syksy. Hyvä ettei sodan alkaessa ollut tiedetty sen kestävän niin kauan. Ja mitä huimaavaa vauhtia aika sentään lensi eteenpäin! Kun Hedwig Bertholdi nyt ajatteli edellistä vuotta, oli hänestä kuin ajattelisi eilisiä tapahtumia. Silloin oli hän vasta ottanut Anna Marian taloonsa, ja nyt oli tämä jo aikoja hänen poikansa vaimo ja odotteli lapsen syntymistä. Poikakohan se olisi? -- vai tyttökö? Nuori äiti, joka odotti tuota suurta tapahtumaa melkein uteliaisuudella, tuntematta vähintäkään pelkoa, toivoi kiihkeästi poikaa. Nuori isä kirjoitti: 'Jos se nyt kumminkin olisi tyttö, niin ei sen ainakaan tarvitsisi lähteä sotaan!'