Part 16
Gertrudin ero Minkasta oli muodostunut sydämellisemmäksi kuin hän olisi luullut mahdolliseksi. Kuinka usein olikaan hän ollut vihoissaan tuolle kevytmieliselle vaimolle! Kun tämä nyt seisoi hänen edessään kauniit tummat silmät kosteina, pyöreät kasvot hyväntahtoisen hymyilevinä, oli Gertrudista kuin hän olisi laiminlyönyt jotakin. Eikö hänen olisi onnistunut houkutella Minkaa jäämään omalle turpeelleen asumaan, ja eikö hänen olisi pitänyt itsensä pysyä hänen luonansa, kärsivällisenä ja anteeksiantavana? Eihän tuo vaimo-parka ollut yksin syypää kaikkeen: toinen syyllinen oli sota. Ja Gertrudin mielen valtasi kiihkeä viha sotaa kohtaan, joka tuhosi kaiken, joka tallasi jalkoihinsa ihmiset toiveineen kuin arvottomat tomuhiukkaset. Yötä ja päivää kulkivat junat ohitse pitkin rataa, jonka Gertrud voi nähdä asuntonsa akkunasta, ja ne kuljettivat yhä uutta saalista tuolle hirviölle: sodalle.
Richterin talo sijaitsi muita alempana maantien varrella, missä tämä kulki radan alitse; se oli viimeinen taloista, jotka täällä jo olivat loitompana toisistansa. Täälläkin oli peltoja, mutta ei aikaisemmin viljeltyjä kuten esikaupungin toisessa laidassa, vaan näitä alettiin vasta saattaa kuntoon. Keskellä rikkaruohon peittämää kenttää oli uusi hautausmaa. Kahdenlaista kuultavaa oli täällä aina tarjona: veturien puhkumista ja rätinää ja surusoittoa, joka seurasi hitaasti läheneviä ruumisjunia. Gertrud tottui helpommin surusoittoon kuin noihin toisiin ääniin. Aikaisemmin hän oli asunut vanhan hautausmaan läheisyydessä. Nyt tuntui hänestä usein kuin hän olisi välillä ollut jollakin kaukaisella paikkakunnalla ja tullut jälleen kotiseudulleen. Yksi seikka vain häiritsi häntä hänen uudessa asunnossaan: Krügerin talo ei ollut enää niin kaukana kuin ennen. Lyhin tie asemalle kulki sen ohitse, mutta Gertrud kiersi mieluummin pitempää tietä. Hän ei voinut nähdä tuota naista -- nyt vähemmin kuin koskaan ennen. Oleskelu vanhassa tutussa ympäristössä herätti entisiä muistoja, -- rakkaita muistoja hänestä, jonka kanssa hän täällä oli kuljeskellut illoin radan reunaa kävellen. Tuolla, missä maantie kulki radan alitse, oli hän ensi kerran sallinut Gustavin häntä suudella... Ja sitten kohdistuivat hänen ajatuksensa katkerin muistoin Gustavin äitiin, jonka sydän oli kova ja karu kuin nummi, jota ei kukaan pystynyt pehmittämään. Ei koskaan hän vielä ollut vihannut tuota naista niin kuin nyt. Mutta Gustavia kohtaan hän ei enää tuntenut vihaa eikä katkeruutta. Jospa Gustav edes olisi levännyt tuon hautausmaan mullassa!
Paljon kuljetettiin siitä ohitse sotureita viimeiseen lepoon. Silloin seurasi Gertrud kiihkein katsein junien kulkua. Sunnuntaina oli hänen ainoana virkistyksenänsä käynti hautausmaalla sotilaitten hautoja koristamassa. Hautausmaan keskellä oli heille erotettu alue. Hän poimi pieniä keltaisia immortelleja ja ruskeahtavia kissankäpäliä, ainoita täällä kasvavia kukkia. Näistä hän osasi sitoa varsin kauniita seppeleitä, sen taidon oli hän hankkinut itselleen niihin aikoihin, jolloin hän asui seppelesitomon puutarhurin perheessä. Se oli ollut onnellista aikaa! Gustav oli kerran sanonut: "Morsiusseppele pitää sinun itsesi sitoa, ei kukaan osaa sitoa niin hyvin kuin sinä." Kunpa vain ei hänen äitiänsä olisi ollut! Silloin ei hänen olisi tarvinnut heittää myrttiruukkuansa akkunasta alas pieniksi sirpaleiksi. Kun hän nyt ripusti tuntemattomain sotilasten koivunrungosta tehdyille risteille seppeleensä, jossa kukat olivat tiheässä toinen toisensa vieressä, niin että ne muodostivat kuin kultaisen kehän, -- oli hänestä kuin ripustaisi hän seppeleen Gustavin hautaristille. Silloin piti hän kädestä pikku poikaansa, joka jo osasi astua tepastella hänen rinnallansa, ja hän opetti häntä sanomaan: "i-sä, i-sä."
Jospa edes tuo ainainen hätä jokapäiväisestä leivästä olisi ollut mieltä vaivaamatta! Ken vain voi, varusteli itselleen jotain talveksi. Ne, jotka elivät säkistä suuhun, eivät voineet sitä tehdä, mutta olihan olemassa paljon varakkaitakin ihmisiä. Puotien näyteakkunat, jotka aamulla näyttivät olevan täynnä kaikenmoisia tötteröitä, kalaa, lihaa, vihanneksia, säilykkeitä, hunajaa, suklaata, vanukaspulveria, kermapulloja, tiivistettyä maitoa, -- ne olivat illalla kuin puhtaiksi pyyhityt. Toinen talonemäntä ilmoitti toiselle: "Joko tiedätte, että tänään saa hyytelöankeriasta, -- voissa säilytettyjä makrilleja, -- tomaattisilliä, -- kalapullia!" Ulkomaan tavaraa kaikki tyyni: Hollanti, Ruotsi, Tanska niistä rikastuivat. Entä gulashista! Kun sitä oli saatavana, silloin sai jalat allensa jokainen, joka pystyi maksamaan. Eivät ostajat olleet vielä milloinkaan olleet niin kohteliaita myyjille kuin nyt. Tavaroita suorastaan kerjättiin, niin korkeat hinnat kuin niistä saatiinkin maksaa.
Mutta entäpä jos puute kävisi vielä suuremmaksi? Silloin ei jäisi enää mitään niille, jotka eivät voineet panna rahaa kaatamalla menemään. Ja mikä kateus ja tyytymättömyys siitä syntyisikään! Jo oli nytkin yllinkyllin ahnaita silmiä ja kärkkäitä käsiä!
Hermine von Voigt tunsi tulevaisuutta ajatellessaan pelkoa, jommoista ei ollut vielä koskaan kokenut. Hän oli aina karttanut asettua yhdistysten johtoon, olihan niin paljon muita, jotka tekivät sen mieluummin kuin hän. Mutta nyt heräsi hänen mielessänsä ajatus: minunkin on ryhdyttävä toimeen, en saa enää vitkastella! Jospa toki kunta järjestäisi esikaupungissakin oikeudenmukaisen elintarpeiden myynnin, kuten Suur-Berlinin maistraatti oli tehnyt! Olihan vielä sivistyneitä naisia, jotka eivät työskennelleet sairaaloissa tai muissa hyväntekeväisyyslaitoksissa ja joiden työtä ei tarvittu kotona taloudessa, ja joille olisi vain hyödyksi kokea, miltä tuntuu seista tuntikausia myymäpöydän takana. Mielellään he ryhtyisivätkin työhön, eihän kaikki innostus ollut vielä häipynyt, eikä kilpailu oman itsensä varustamisessa ollut voinut tykkänään tukahduttaa auttamis- ja palvelemishalua.
Tuo ajatus heräsi kenraalittaren mielessä eräänä unettomana yönä. Niitä olikin hänellä nykyisin runsaasti: Muutaman päivän perästä oli odotettavissa Italian sodanjulistus Saksalle, ja sehän olikin vain muodollinen seikka, johan ne olivat aikoja olleet sodassa keskenään, -- mutta kuinkahan kehittyisivät asiat Romaniassa? Idässä raivosivat kiihkeät taistelut Volhyniassa, lännessä jylisivät tykit Verdunin ympärillä, ja jo alkoi uusi taistelu Sommen luona. Zeppelinit leijailivat pommeja heitellen Englannin yläpuolella, mutta siitä huolimatta tuomittiin jalo Casement Lontoossa kuolemaan. Maailma oli menehtymäisillään vereen, tuleen ja savuun. Tuo oli liikaa -- liikaa -, ken voi enää nukkua?!
XV.
Se oli liikaa, liikaa! Kuten Hermine von Voigt kääntelihe myöskin Hedwig Bertholdi yön toisensa jälkeen levottomana vuoteessansa. Rauhattomina pyörivät hänen ajatuksensa hänen poikiensa ympärillä, kuten arat, siipiään räpyttelevät kyyhkyset, jotka haluaisivat ottaa rakkaansa siipiensä suojaan. Ensi sijassa hän ajatteli poikiansa toisessa isänmaatansa, -- voiko sen lukea hänelle viaksi? Sankarittaren rohkeutta hän ei tuntenut mielessänsä Pelkältä tarulta hänestä tuntui kertomus muinaisajan äidistä joka riemuiten otti vastaan sanoman poikansa kuolemasta, jonka oli suotu uhrata henkensä isänmaansa puolesta Ei, olipa se vaikka mielenylevyyden puutettakin, -- hänen täytyi käsiään väännellen rukoilla: ota kaikki, jos niin on tahtosi, voitto, menestys, omaisuus, raha, oma henkeni mutta säästä poikani, poikani!
Eiköhän ollut paljonkin sellaisia, jotka ajattelivat samoin? Usein piiloutui arka sydän mahtipontisiin sanoihin Oliko sitten itse asiassa niin pikkumaista, jos ensi sijassa pelkäsi rakkaittensa puolesta ja vasta toisessa ajatteli isänmaata? Se oli vain inhimillistä!
Erittäinkin Heinzin takia oli äiti kiihkeän levottomuuden vallassa. Hänen viime kirjeensä oli saattanut äidin pois suunniltaan. Tosin oli hän myös tuntenut jotain ilon ylpeyden tapaista, -- mikä uljas, kyvykäs mies hänen poikansa olikaan! -- hänen oli onnistunut ampua maahan jo toinen lentokone! Niin vähän aikaa hän vasta oli harjoitellut, oli tuskin vielä ehtinyt täysin valmistua toimeensa ja jo saavuttanut toisen voittonsa!
Itse ei Heinz näyttänyt vähääkään ajattelevan, mitä levottomuutta hän tuotti kotolaisilleen. Riemu sykkäili noista riveistä: "Jo toinen voitto, hurraa! Elän elämäni onnellisimpia hetkiä!" Uskotteliko hän tätä äidilleen ainoastaan häntä rauhoittaakseen, uskotteliko hän samaa itselleenkin? Tunsiko hän todella onnea -- vai ainoastaan kunnianhimon tyydytystä? Äiti pudisti päätänsä. Hän ei ollut vielä vastannut tuohon viime kirjeeseen, vaan oli lähettänyt sen miehellensä; isä ymmärtäisi ehkä paremmin poikaansa ja keksisi riemukkaita sanoja, joita tämä halusi kuulla. Mutta nyt täytyisi hänenkin sentään kirjoittaa. Raskaaksi se hänelle kävi. Hän olisi halunnut huutaa: 'Pysähdy! Ei kukaan lennä rankaisematta aurinkoa kohden!' Mutta oliko hänellä siihen oikeutta? Ei, hän ei saanut levottomuudellaan häiritä poikaansa. Ah -- ja mitä se hyödyttäisikään -- pidättää häntä ei hän kumminkaan voisi! Hänet näytti vallanneen kuin huumaus: korkeammalle vain, yhä korkeammalle! Lisää voittoja, yhä lisää! Jospa äiti edes olisi voinut puhua tästä jonkun kanssa, joka täysin käsittäisi hänen huolehtivan rakkautensa -- hänen pikkumaisen, hänen valtavan rakkautensa!
Äiti ei luullut, että Anna Maria voisi häntä käsittää. Hänen olennossaan oli jotain niin huoletonta, hän oli riemahdellut ääneen lankonsa menestyksestä lukiessaan. Sitten oli hän kiiruhtanut ulos, -- siitä täytyi hänen mennä kertomaan rouva Rossille! Hymyillen surumielisesti ja samalla hieman katkerasti oli Hedwig katsonut hänen jälkeensä. Ehkei Anna Maria olisi sentään riemastunut noin kovin, jos hänen Rudolfinsa olisi ollut kysymyksessä! Silloin tuntisi hän ilon ohella myöskin levottomuutta, niin tuskallista levottomuutta, että se tukahduttaisi ilon.
Lili Rossi oli puutarhassa. Huolimatta suuresta varjostavasta hatusta, joka suojasi hänen kasvojansa päivänpaisteelta, kävi hänen kalpenemisensa huomattavaksi Anna Marian huutaessa hänelle: "Mitäs sanottekaan, Heinz on ampunut jo kaksi lentokonetta maahan."
Lilin sydän lakkasi tykyttämästä. Hän oli seurannut tunnettujen lentäjien voittoretkiä: he nousivat ilmaan, laskivat jälleen maahan, -- nousivat, taistelivat ja palasivat jälleen maahan -- kerran, kahdesti, useita kertoja. Mutta sitten he nousivat taaskin, taistelivat, taistelivat -- eivätkä enää palanneetkaan onnellisesti alas.
Lili sulki silmänsä, kirkas aurinko häikäisi häntä. Niin Heinzkin lentäisi, taistelisi, voittaisi, -- lentäisi jälleen, taistelisi ja voittaisi taas, kunnes -- äkillisen tuskan valtaamana pusersi hän silmänsä lujemmin umpeen.
Niin ei kertojatar siis huomannut mitä niihin kätkeytyi. Anna Maria jutteli vilkkaasti edelleen, miellyttävän liikutuksen vallassa. Että Heinz tosiaankin oli niin mielenkiintoinen olento! Rudolfilta oli hän luonnollisesti sentapaista odottanut, mutta tuskin Heinziltä. "Olisitteko te luullut hänestä sellaista?" Lili nyökkäsi vaieten. Hän ei voinut puhua. Hän oli aina keskustellut mielellään nuoren rouva Bertholdin kanssa, jonka luottavaisuus ja ilomielisyys oli kuin raikas ilmanhenkäys, joka puhdistavana käy läpi ummehtuneiden, suljettuina olleiden huoneiden, mutta tänään tuntui keskustelu hänestä vastenmieliseltä, hän oli perin vähäpuheinen.
"Hyväinen aika, Lili, tehän olette tänään niin nyreällä mielellä! Huh, sentään, minä lähden tieheni!" Nauraen palasi Anna Maria kotiin, niin nopeaan kuin jalat kantoivat.
Kuin huumaantuneena jäi rouva Rossi seisomaan aidan viereen. Hänen mielensä täytti polttava huoli, mutta samalla hän tunsi valtavaa ylpeyttä, -- -- -- ja tuo mies rakasti häntä! Rakastikohan hän yhä vieläkin? Vai oliko ehkä lentoretkillään jo unohtanut hänet? Ei! Hän hymyili: Heinz ei ollut unohtanut häntä, enempää kuin hänkään Heinziä. Ja kun sota loppui, ja jos hän sitten palaisi vahingoittumatonna? Lili kävi yhä hymyilevämmäksi: silloin, niin, silloin! Häntä värisytti huumaava onnentunne, hän veti syvään henkeä: silloin olisi elämä jälleen pelkkää iloa, -- maailma jälleen ihana!
Puutarhan hieta narisi, rouva Bertholdi seisoi aidan toisella puolen.
"Toivotan onnea, mikä suuri menestys!" Lili ei ollut ollenkaan hämmästyksissään tästä äkillisestä kohtaamisesta. Hänen äitinsä! Hänestä tuntui niin luonnolliselta, että hän tuli hänen luoksensa, tuli nyt juuri. Hän kurotti molemmat kätensä aidan ylitse, äiti teki samaten ja piti hänen kätensä omiinsa suljettuina.
He puhuivat Heinzistä. Lili ei tullut ollenkaan ajatelleeksi, että oli oikeastaan ihmeellistä että rouva Bertholdi puheli niin tuttavallisesti hänen kanssaan, hehän olivat itse asiassa varsin vähän tuttuja keskenänsä. Mutta lämmin tunne siirtyi toisesta toiseen. Eikä Hedwig Bertholdi puolestaan ihmetellyt että hänelle äkkiä selveni kaikki, kaikki! Niin, tuo nainen tuossa ja hänen Heinzinsä! Sydämellisen lämpimästi katsoi hän nuorta vaaleata naista syvälle silmiin. "Kun ei hänelle vain tapahtuisi mitään", kuiskasi hän.
"Ei hänelle tapahdu!" Lili loi häneen loistavan katseen. Tuo onnen päivänpaiste, joka kuvastui hänen vakavilla kasvoillansa, teki hänet kauniimmaksi kuin koskaan. Hänen mielensä oli äkkiä täyttänyt varma vakuutus, josta hän ei ollut tiennyt hetkeä ennen, niin varma ja järkkymätön, että se tukahdutti kaiken levottomuuden. Kuinka olikaan hän voinut aluksi niin pelästyä! Kaksi voittoa -- ei, viisi, kymmenen -- vielä monta, monta lisäksi! Hänen sankarinsa, siellä hän kohosi kohden aurinkoa, ja hän itse hänen mukanansa. Oi, mikä onni, mikä onni!
Lili kumartui aidan ylitse ja suuteli noita hentoja käsiä, joihin hänen kätensä yhä vielä olivat suljetut, -- olihan tuo nainen hänen rakastettunsa äiti!
* * * * *
Oli täysi sadekesä, varhainen kevät oli antanut lupauksia, joita vuoden jatko ei ollut pitänyt. Sommen rintamalla saivat sotilaat maata liejussa ja vedessä. Ja kotona satoi, satoi päivät päästään. Kunpa ei vain perunasato turmeltuisi! Noin ylenmääräistä kosteutta ei se sietänyt. Joskin päivä paistoi aamulla, vetäytyi taivas jo keskipäivällä pilveen, tuli kovia sadekuuroja, jotka löivät jo kellahtavan viljan lakoon, niin että se paikoin oli kuin maahan tallattua.
Katse huolestuneena seisoi salaneuvos peltotilkullaan. Ei hän ollut aavistanut että olisi niin vaikea näytellä maanviljelijää. Hän oli aina ajatellut, että kun vain heittää jotain maahan, niin se kasvaa ehdottoman varmasti. Nyt oli hän kylvänyt tähän niin paljon siementä, se oli maksanut aika paljon, eikä satoa siitä vielä saanut senkään vertaa että hän olisi voinut toimittaa vaimolleen joka päivä jonkun perunaruuan pöytään. Vihannekset tosin rehottivat upeina, mutta mitäpä niistä, kun ei ollut perunoita lisäksi! Ne mätänivät maassa.
Päästäen huokauksen työnsi vanha herra lapion maahan. Ja että pojilla oli niin tukala olo! Ja hän kun oli jo luullut voivansa rauhoittua heihin nähden! Venäläiset hyökkäsivät jälleen suunnattomin laumoin -- Volhyniassa riehuivat jättiläistaistelut -- ah, entä Sommen luona! Hän ei enää uskaltanut mennä vaimonsa luo luettuaan sanomalehdet. "Mitä niissä on?" kysyi tämä aina nopeasti ja katsoi häneen levottomasti. Hänen kunnon Annansa, hän oli käynyt niin peräti hermostuneeksi! Kunpa vain heidän nuorimpansa kirjoittaisi piakkoin, he eivät olleet pitkiin aikoihin saaneet häneltä mitään seikkaperäisiä tietoja. Viikko sitten oli tullut kortti, jossa oli pari lyijykynällä kirjoitettua riviä: 'Elän vielä. Tuhannet terveiset!' Tuota korttia säilytti äiti alati huostassansa. Öisin se oli hänen vuoteensa viereisellä pienellä pöydällä, hänen neuloskellessaan taas hänen edessään neulomakopassa. Salaneuvos oli jo koettanut pistää sen piiloon, mutta silloin oli Anna joutunut niin pois suunniltaan ja hakenut sitä sellaisella epätoivolla, että hän kiireimmiten pisti sen jälleen salaa neulomakoppaan. Niin, tämä oli kauheata aikaa äideille -- kaikille äideille -- kauheata aikaa!
Vanha herra koetti miehekkäästi kantaa ajan vaivat, mutta raskaaksi se kävi. Hän eleli nyt eläkkeellään, oli toivonut voivansa vaivaloisen virkauransa jälkeen, jonka kestäessä oli hengittänyt vain virastojen ummehtunutta ilmaa, huoletonna voida loppuikänsä iloita pojistansa, -- ja nyt tuli tämä kaikki. Kunpa Anna edes saisi paremmin unta! Hän itse puolestansa nukkui sentään väliin tunnin tai pari -- eihän hänen iällään enää tarvinnutkaan niin paljon unta, -- mutta Anna ei nukkunut ollenkaan. "No, äiti, kuinka voit?" oli hän vielä viikko sitten uskaltanut kysyä aamuisin, mutta nyt ei hän enää tehnyt sitä. Ylen kurjasti olivat asiat Sommen luona. Jospa taivas vihdoinkin armahtaisi ja antaisi sateen päättyä! Tämä ainainen harmaa sumu piti mielen yhä alakuloisempana. Hiukan heikoiksi käyneillä silmillään tähysteli vanha herra avaruutta: kaikkialla pilviä, etäisyydessä pimeätä kuin säkissä, ja nyt alkoi taas tipahdella. Pisarat rummuttelivat hänen kaljua päälakeansa. No, siis täytyi kiiruhtaa kotiin. Mutta äkkiä tuli hän ajatelleeksi että paljoa märemmäksihän hänen nuorimpansa kävi juoksuhaudassansa. Hän jäi paikoilleen. Hän antoi sateen virrata ylitsensä siitä välittämättä ja nyhteli vain maasta upeata rikkaruohoa. Lasisilmät oli hänen täytynyt ottaa nenältänsä, ne olivat niin hiestyneet, ettei hän voinut nähdä niiden lävitse. Nyt otti hän ne jälleen taskustansa, puhdisti ne ja asetti nenällensä, -- sade oli äkkiä tauonnut. Kas tuolla! Tulihan aurinkokin esiin ja pyrki paistamaan. Oikein se lämmitti ja oli kuin himmeätä kultaa. Ja tuolla -- oi, kuinka kaunista!
Sateenkaari oli äkkiä ilmestynyt taivaalle. Sen päät kuvastuivat likomärästä maasta kohoavaan valkoiseen usvaan, mutta sen loistava seitsenvärinen kaari kohosi ylös vaaleansiniseen korkeuteen.
'Minun kaareni minä olen pannut pilviin; sen pitää oleman liiton merkki, minun ja maan välillä. Ja koska niin tapahtuu, että minä tuotan pilven maan ylitse, niin pitää kaari pilvissä nähtämän. Ja niin minä muistan minun liittoni, minun ja teidän välillänne'.
Eikö raamatussa sanottu niin? Oli siis olemassa Jumalan ja maan välinen liitto. Tuo raamattuun perehtynyt mies nyökkäsi kirkastunein kasvoin, hän ei saanut silmiään käännetyiksi noista loistavista väreistä, -- siinähän oli rauhan kaari, joka oli pingotettu yli kaiken maailman! Synkeä sumu oli sen synnyttänyt, kirkkaassa päivänpaisteessa upeili se nyt. Sovinnon merkki vedenpaisumuksen jälkeen! Jumala ei ollut unohtanut maata vielä koskaan eikä ollut nytkään sitä unohtava. 'Niin kauan kuin maa seisoo, ei pidä kylväminen ja niittäminen, vilu ja helle, suvi ja talvi, päivä ja yö lakkaaman'. Ja -- sodan ja rauhan vaihtelu!
Rauha, rauha! Isä hymyili. Joustavin askelin kiiruhti hän kotiin, viemään lohdun sanomaa äidille, joka oli huolissaan pojistansa.
* * * * *
Talonpoika tietää, että sadetta seuraa pouta; mutta kaari, joka niin kauniisti koristaa taivasta, se ennustaa vain lisää sadetta. Ja nyt satoi yhä edelleen. Oli hyvä, tuumiskeli rouva von Voigt, että hänellä oli niin paljon työtä. Jolla oli aikaa mietiskellä, mitä vielä voi seurata -- mitä oli seuraava -- se oli hukassa.
Kuinka paljon suotuisammalla kannalla olivatkaan asiat olleet vielä vuosi sitten tähän aikaan! Kun muisteli tuota aikaa, tuntui kuin silloin vielä olisi ollut täysi rauha. Silloin ei vielä joka leipäpala ollut niin tiukassa, silloin olivat ihmiset vielä voineet syödä kylläksensä. Niin ei nyt enää ollut. Viikko viikolta kävi puute yhä suuremmaksi; nyt tuntui jokapäiväisessä elämässä ahdinkotila, joka pakotti jokaisen, jok'ikisen, käsittelemään vaatimattomimpiakin elintarpeita kuin kallisarvoisinta omaisuutta. Onni toki että kunta oli päättänyt huolehtia jäsentensä ravitsemisesta. Mitä se osti kaikille yhteisesti, myi se yksityisille ostohinnasta; niin päästiin liikahintojen kiskomisesta ja puolueellisuudesta. Ylhäiset ja alhaiset, köyhät ja rikkaat saivat kukin vain sen, mihin kortti oikeutti.
Hermine von Voigt oli maatilan omistajan tyttärenä kuvaillut monta seikkaa järjestettäväksi suurpiirteisemmin; eiköhän olisi järkevämpää, jos kunta itse pitäisi sikoja ja vuohia ja, jos mahdollista, lehmiäkin, hankkisi maata niin paljon kuin vain olisi saatavissa ja hoitaisi sitä kaikella tarmolla. Ja kaikkeen olisi ryhdyttävä mahdollisimman pian. Aikaa ei käynyt hukkaaminen. Hän huomauttikin herroja tästä kaikesta, ja he kuuntelivat hänen sanojansa. Ei johtunut yksistään hänen miehensä asemasta, että hänen sallittiin esiintyä, vaan nyt käsitettiin, että tämä aika tarvitsi naista. Ja ainoastaan nainen käytännöllisine taipumuksineen ja kokemuksineen, jonka hän oli oman talouden hoidossa saavuttanut, pystyisi työhön, jossa miehet olivat avuttomia ja neuvottomia.
Vaikeuksia oli yllinkyllin. Pienin näistä ei suinkaan ollut oston järjestely. Mitä kaikkia valituksia siitä saikaan kuulla! Tunti, pari oli nyt jo jonotettu ja kauemminkin, eikä vuoro ollut vieläkään tullut. Kotona huusivat lapset, ja ruoka oli keitettävä, senkin seitsemät työt tehtävä, ja kun oli tungoksessa jonottanut itsensä väsyksiin ja vuoro vihdoinkin tuli, silloin sai kuulla kunniansa, jos mietti hetkisenkään, mitä ostaisi. Rahastonhoitajatar oli myöskin töykeä. Etteivätkö he osanneet laskea? Vai oli kaksi kertaa kaksi neljä eikä viisi! Tyytymättömiä oltiin molemmin puolin.
"Kärsivällisyyttä! Olkaamme kärsivällisiä!" Hermine von Voigt huokasi. Usein oli vaikea pysyä kärsivällisenä, olivathan naiset, jotka olivat ottaneet huolehtiakseen myynnistä, usein itsekin menehtymäisillään väsymyksestä, heidän jalkojansa pakotti ja niitä paleli myymälän kivilattialla seisomisesta, ja päätä poltteli tuossa ihmisjoukon ja tavarain turmelemassa ilmassa. Mutta kärsivällisyyttä! Oli sota, ja tämä sota vaati -- kärsivällisyyttä!
"Me emme saa tulla kärsimättömiksi", sanoi rouva von Voigt. "Lakatkaapa nyt nurisemasta. Kuinka kävisi, jos miehennekin, jotka ovat sodassa, työlästyisivät oloonsa."
"Jo ne ovat aikoja työlästyneet!" huusi muuan rohkea ääni. Etumaiset nauroivat, toiset mumisivat myöntävästi: "Jo nekin ovat saaneet kyllänsä!"
"Se ei ole totta!" Kenraalitar oikaisi itsensä, hän katsoi toisten ylitse kohden nurkkaa, josta tuo rohkea ääni oli kuulunut. "Surullista kylläkin, jos joku ei enää halua jatkaa taistelua, mutta se johtuu vain siitä, että hänen voimansa ovat tuiki lopussa. Mutta teillä, teillä on kyllä vielä voimia. Ette ole maanneet vuosikausia juoksuhaudassa, ette ole vielä olleet mukana hyökkäyksessä. Olette vielä voineet mennä joka ilta levolle vuoteeseenne. Voitte pestä itsenne ja muuttaa vaatteita, syöpäläiset eivät ahdista teitä. Kaikki saatte vielä nähdä huomenisen auringon. Ja mitä merkitseekään _se!_ Ja jos nyt jokin seikka ei käy tahtonne mukaan, jos teidän täytyy seista täällä hiukan kauemmin, silloin te heti kiukustutte. Hävetkää toki!"
"Mutta kurjan kurjaa on meidänkin olomme", sanoi muuan vaimo. Hän seisoi aivan rouva von Voigtin edessä ja katsoi häntä kasvoihin, ei julkeasti, vaan levollisesti. Eikä hänen puheensakaan kuulunut röyhkeältä: "Mitä arvelette, hyvä rouva, kumpihan lienee vaikeampaa, -- maata juoksuhaudassa vai elellä täällä, tietämättä tuleeko tästä tilasta koskaan loppua. Miehet tietävät sentään: nyt tulee kohta granaatti ja sitten olen poissa, tietämättä itsekään kuinka se oikein kävi. Mutta me --? Odottaa meidän pitää, aina vain odottaa! Tätä voi vielä jatkua puolen vuotta, kenties vuodenkin. Eikä kukaan tiedä, milloin tästä tulee loppu."
Hänen kasvonsa vavahtelivat, hänen levollinen äänensä kävi äkkiä kiihkeämmäksi. "Tästä voi joutua epätoivoon. Mitä me olemme tehneet, me naiset ja lapset, että meidän täytyy nähdä nälkää? Vanhin poikani kaatui Ypernin luona, mieheni on sodassa, mutta se ei ole minusta niin raskasta kuin kuulla illoin pienimmän lapseni itkevän, voimatta ruokkia sitä kylläiseksi!"
Ei pientä lasta kylläiseksi! Hermine von Voigt tuijotti kalpeana vaimoon, jonka tumma, harmaansekainen tukka tuikeina suortuvina valui alas otsalle. Hän ei kyennyt vastaamaan.
Vaimo sai lapsensa sairaskortilla neljännesnaulan kaurasuurimoita ja läksi hyvästittä.