Part 15

Kun rouva von Voigt kävi kävelemässä, näki hän kuinka nyt kaikkialla laajojen, ruohon ja pensaiden peittämien kenttien tilalle, jotka ympäröivät esikaupunkia, alkoi ilmestyä peltoja. Taloja oli niihin aiottu rakentaa, hauskoja, puutarhojen ympäröimiä huviloita, mutta sota oli sen estänyt. Kaikki rakentamispuuhat olivat pysähdyksissä. Ne, joiden olisi pitänyt rakentaa, oleskelivat juoksuhaudoissa tai suuntasivat tykkejä vihollista kohtaan, kuljettivat ampumavaroja tai aseita, rakensivat betoni- tai piikkilankavarustuksia. Täällä olivat työt jääneet naisten huostaan. Tuskin oli ainoatakaan, joka ei olisi vuokrannut itselleen maatilkkua. Eihän siihen mahtunut paljoa, mutta voihan siinä sentään kasvattaa hiukan perunoita ja kaalia, muutaman nauriin, välttämättömintä, mitä tarvitsi, pysyäksensä hengissä. Kortit yksin eivät riittäneet, oli viisaampaa että itse viljeli jotain lisäksi. Kun vain oli perunoita. Korvasivathan ne ilman rasvaakin lihan ja leivän.

Mitä olikaan odotettavissa?! Rouva von Voigt tunsi jonkinmoista pelkoa tulevaisuutta ajatellessaan. Se, mitä hänen miehensä kirjoitti sotilaallisesta etevämmyydestä, voitoista maalla ja merellä, tuhoista, joita ilmalaivat tuottivat Englannille, laivastossa ja rintamalla vallitsevasta erinomaisesta hengestä, lentäjien rohkeista tiedusteluretkistä, se kaikki kuului varsin kauniilta, ja hän hengähti helpotuksesta siitä lukiessaan. Mutta millaista oli täällä kotosalla? Kävisikö täälläkin kaikki yhtä hyvin?

Kuinka ponnistivatkaan nuo suruja kokeneet, väsyneet naiset! Rikkaruoho oli saanut vuosimääriä kasvaa rauhassa, maa oli kesantoa. Aura olisi kyllä helposti uurtanut siihen tien, mutta naiset kääntelivät maata lapioilla. He kylvivät niukan kylvöksensä ja menivät joka joutohetki peltojansa katsomaan. Aina oli sama levottomuus: menestyisikö vilja? Kun eivät vain varikset nokkisi kaikkea pois!

"Katsopas, Lili", sanoi rouva von Voigt tyttärelleen, "tuollahan naapurimmekin, vanha salaneuvos, ihan tosissaan kuokkii peltoansa!"

Äiti kävi nykyisin väliin noutamassa tyttärensä kävelylle. Lilistä se aluksi tuntui vaikealta, -- pitikö hänen käyskennellä entisiä teitä ilman silloista seuralaistansa! -- mutta äiti oli pyytänyt niin sydämellisesti: "Se virkistäisi sinuakin, sekä sinua että minua, luonto vaikuttaa rauhoittavasti!" -- ettei hän voinut kieltäytyä. Nyt kulkivat he maakaistaleen ohitse, jota ympäröi muutama paalu ja ohut rautalanka. Vanha herra, joka siellä työskenteli, ei ollenkaan huomannut, että he pysähtyivät. Vasta kun he tervehtivät ääneen, kiintyi hänen huomionsa heihin.

Salaneuvos oli paitahihasillaan, takin oli hän riisunut yltään ja ripustanut tangolle, hänen harmaa tukkansa liehui hilpeästi tuulessa. Hämillään yritti hän vetäistä takin yllensä, mutta kenraalitar esti häntä siitä: hän ei saisi millään muotoa antaa häiritä itseänsä! "On kiitettävää, herra salaneuvos, että työskentelette täällä. Mitä te sinne istutatte?"

"Kaalia, kaalia, -- ja sitten lanttuja, pinaattia, herneitä, papuja, -- minkä mitäkin. Mitäpä tässä muutoin pian saa suuhunpantavaksi? Perunat ovat jo maassa, -- Jumalan kiitos, että saimme niin aikaisen kevään! Onhan minulla sitten jotain eteenpantavaa, kun poikaseni tulevat lomalle. Vaimoni sanoo: 'Torihintoja ei kukaan enää jaksa maksaa!' Meikäläisen, jonka on tultava toimeen eläkkeellään, täytyy keksiä muita keinoja. Muutoin voinkin erinomaisen hyvin työstä ulkosalla." Tuon valkopartaisen vanhan herran kasvonvärit muistuttivatkin nuorta tyttöä. Hän naurahteli: "Olisipa vain joku minulle ennustellut niihin aikoihin, kun istuin kirjoitustuolillani ministeriössä, että kerran vielä levittelisin lantaa pellolle! Mutta ei se mitään, -- nykyisin käy kaikki päinsä! Olen hankkinut itselleni myöskin pari puutarhahoidon opasta, ja niiden kirjojen mukaan minä nyt käsittelen hietaisia turpeitani. Katsokaapa vain, kenraalitar!" Hän viittasi ylpeänä herneisiin, jotka jo olivat nousseet esiin; kepitkin oli jo pystytetty. "Entäpä kun pavutkin vielä nousevat! On todellakin hauskaa seurata tätä kasvien itämistä ja kehkeytymistä. En olisi ennen uskonut, että se voisi kiinnittää mieltä siinä määrin. Se kääntää ajatukset pois ikävistä asioista."

Hän kumartui poimiaksensa pari vaatimatonta kukkasta, jotka kasvoivat paalujen luona. Kohteliaasti ojensi hän ne Lilille. "Jospa minunkin miniäni kantaisi kohtalonsa niin uljaasti kuin te!" lausui hän. Hän kumartui suutelemaan Lilin kättä.

Lili punehtui kiihkeästi: jospa tuo vanha mies olisi tiennyt kaikki! Silloin ei hän enää ihailisi häntä. Vain siksi, että uusi toivo oli herännyt hänen sydämessään, kantoi hän nyt kohtalonsa tyynemmin. "Onko miniänne kovin masentunut?" kysyi hän hiljaa.

"Hän on vielä aivan epätoivoissaan, kuten ensi päivänä, vanhimman poikamme upottua 'Prinssi Adalbertin' mukana. Hän tuli heti Kielistä luoksemme, tuoden meille tuon surusanoman. Emme aavistaneet mitään, luulimme poikamme juuri olevan komennettuna suorittamaan erästä tehtävää maalla. Mitä kaikkea olemmekaan sanoneet häntä lohduttaaksemme! Onhan hänellä pieni poikansa. Hän on puolen vuoden vanha -- muhkea lapsi!" Vanha herra huokasi syvään, hänen raikasten kasvojensa väri kävi kelmeämmäksi. "Pelkään, että hän vielä riistää vaimoltanikin kaiken tarmon; hänhän kesti sen niin ihmeellisen uljaasti. Vanhin poikamme oli hänen ylpeytensä; hän oli vielä niin nuori hänen syntyessään, leikki lapsena lapsensa kanssa. Hän ei ollut ainoastaan hänen poikansa, vaan myös hänen parhain ystävänsä. Kaikesta hän neuvotteli äitinsä kanssa, -- ja äiti hänen kanssaan, -- enemmän kuin minun kanssani." Herttaisen vaatimaton hymyily kaunisti noita vanhoja virkamiehenkasvoja. "Hänhän olikin niin harvinaisen lahjakas."

"Onko nuorempien poikienne laita vielä hyvin?" kysyi kenraalitar.

"On kyllä, Jumalan kiitos! Keskimäinen, joka on tykkiväessä, on rintamalla Kaakkois-Venäjällä, ja siellä alkaa nyt hyökkäys. Mutta eiväthän venäläiset ole niin vaarallisia. Nuorimpamme, joka on jalkaväessä, on saanut olla kaikessa rauhassa Sommen rintamalla. Häneen nähden saanemme olla levollisia."

"Jumala suokoon!" Kenraalitar puristi hänen kättänsä.

"Mikä tuo vanhin poika oli?" kysyi Lili, heidän kulkiessaan eteenpäin. "Oliko hän sitten niin harvinaisen lahjakas?"

Rouva von Voigt hymyili hiukan. "Ei minun mielestäni. Hän oli laivastoinsinööri; suoritti tutkintonsa hyvin nuorena ja hyvällä menestyksellä, se oli vanhemmista tietysti varsin suuri asia. Heidän täytyi elää perin säästäväisesti, jotta heidän kolme poikaansa voisi opiskella. Luulen, että tuo kunnon rouva usein kärsi nälkääkin. Palvelustytöt eivät koskaan pysyneet hänen luonansa. Mihinkään huvitteluun eivät heidän varansa ainakaan koskaan riittäneet, -- ei teatteriin, ei konsertteihin, ei matkoihin. Kaikki he käyttivät poikiensa hyväksi. Kunpa vain saisivat pitää edes nuo molemmat nuoremmat!"

Lilin kasvot kävivät vakaviksi. Hän tuli ajatelleeksi Bertholdin perhettä: olihan sieltäkin kaksi poikaa sodassa! Eilen oli hän puhellut nuoren rouvan kanssa, tämä ei ollut pitkään aikaan saanut mitään tietoja mieheltänsä, joka oli Verdunin edustalla, ja joka ennen aina oli kirjoittanut niin säännöllisesti. "Kirjeet takavarikoidaan", sanoi Anna Maria, "Rudolf jo valmisti minua siihen." Mutta noilla kauneilla, raikkailla kasvoilla kuvastui kumminkin jonkinmoinen jännitys. Ja entä toinen veli? Voi hyvä Jumala! Lili sulki silmänsä ajatellessaan Heinziä: hän teki lentoretkiä Bapaumen luona!

Mitä voi hän siihen, että hänen ajatuksensa alati liitelivät Heinzin mukana?! Kuin uneksivana kulki hän äitinsä rinnalla, ja hänestä tuntui usein kuin olisi hän jälleen nuori tyttö, joka oli kävelyretkellä äitinsä kanssa ja kulki siinä niin kilttinä, niin hyvinkasvatettuna! Ja kuinka toisenmoiselta näytäkään hänen mielessänsä! Intohimoinen rakkaus, hillitön kaipaus täytti sen kokonaan. Jos joku sen tietäisi!

Hän säpsähti. Rattaat seisoivat poikittain ketotiellä, aasin äännähdys herätti hänet ajatuksista. Se oli pieni pörröinen eläin, jonka karvan värissä näkyi kaikki harmaan ja ruskean vivahdukset, ja jonka turkki oli niin kulunut, kuin olisi susi ollut sen kimpussa ja sitä höyhennellyt. Mutta tuolla eläimellä oli kasvot kuin osaisi se puhua, omituisen vakavat, uskolliset silmät. Lili siveli ohikulkiessaan sen kulunutta nahkaa.

Silloin sanoi maamies, joka levitti kärryistä lantaa pellolle: "Tuo poika on jo monenmoista kokenut, hyvät rouvat. Voitteko uskoakaan, se on kuljettanut ampumavaroja ylös vuorelle. Mikä täällä on hiekkaa, se on siellä pelkkää vuorta. Se tulee Tyrolista." Hänen äänensä kajahti ylpeältä, ja hän loi aasiin ystävällisen syrjäkatseen.

Lili vavahti. Hän olisi tahtonut ehdottomasti jatkaa matkaansa: ken puhui täällä Tyrolista?! Hän ei tahtonut muistella tuota seutua. Siellähän oli hauta -- nyt tuli se jälleen hänen mieleensä, hän tunsi tuskaa. Mutta kumminkin hän kysyi: "Kuinka tuo eläin sitten on joutunut tänne saakka?"

Mies nyyhkäisi, hänen kätensä kulki pyyhkiellen nenän alitse: "No, nähkääs, minähän olen vain pieneläjä, eihän meikäläisellä ole liikoja rahoja, niin että voisi heti jälleen ostaa uuden hevosen. Idani minulta vietiin, -- eihän se juuri enää paljoon pystynyt, mutta minulle se oli suuriarvoinen. Silloin kirjoitti poikani minulle: 'Tiedätkö isä', -- poikani oli nimittäin itävaltalaisten mukana vuoristossa, Tyrolissa, -- 'täällä on paljon aaseja. Jos voin ostaa sinulle sellaisen, niin lähetän sen sinulle jonkun kuormaston mukana!' Niin, hyvä poika hän oli -- aliupseeri -- poikani Fritz, niin, niin! Nyt ei hän enää ole elossa." Hän pyyhki jälleen nenäänsä ja nyyhkäisi. Hänen pienet, pellontomusta punehtuneet silmänsä tuijottivat suoraan eteen, hän ei katsonut rouviin.

He katsoivat myöskin suoraan eteensä, he eivät uskaltaneet katsoa mieheen, -- mitä olisivatkaan he voineet sanoa hänelle? Siinä jälleen isä, joka vanhana ja väsyneenä jäi elämään, reippaan pojan siirtyessä tuonen majoille!

Ajatuksiin vaipuneena silitteli Lili yhä vielä pienen aasin pörröistä turkkia. Se näkyi tottuneen hyväilyyn, näytti olevan siitä mielissään ja katsoi häneen järkevin silmin.

"Aasi-pahanen", sanoi mies, jolle näytti tuottavan tyydytystä puhua siitä, joka nyt oli hänen sydämelleen rakkain, "ei, se ei ole paikallaan, vai mitä sanot, Fritz?" Hän läpsäytti eläintä selkään. "Ensin kuljettanut ampumavaroja ylös vuorille, -- mitä kaikkea se onkaan kestänyt, tuo rohkea eläin! -- ja nyt pannaan vetämään lantaa! Aivan kuten ihmistenkin käy, -- ennen oli moni ylhäinen ja nyt -- voi sentään! Mutta hyvät päivät sillä silti on. Poikani muistoksi olen ristinyt sen Fritziksi. Se saa meillä tulla sisään. Silloin se tarkastaa pöytää, onko siinä vielä kahvia, se pitää siitä. No, lähdetään nyt, Fritz!" Hän maiskautti kieltänsä, aasi läksi liikkeelle. Vieden käden pikaisesti lakilleen, poistui mies ajopeleilleen.

Kaikki ne vain harjoittivat maanviljelystä! Tosin varsin viheliäistä, mitä pienintä pienviljelystä. Rouva von Voigtin, joka oli kotoisin suurelta perintötilalta, täytyi hymähtää säälivästi. Mutta oli samalla liikuttavaa nähdä, kuinka kaikki tekivät parastansa. Kaupunkilaispuku ei oikein soveltunut tuohon työskentelyyn; toiset levittelivät lantaa poimuhame ja valkoinen pusero yllään, toiset kääntelivät maata korkeakantaiset ruskeat puolikengät jalassa. Sitäpaitsi olivat työt melkoisesti myöhästyneitä.

Oli jo ehditty tottua noihin Berliniä reunustaviin lehtimajoihin, jotka mikä uhkeampana, mikä vaatimattomampana kesällä kasvattivat punaisia turkinpapuja ja vihreätä salaattia, syksyllä puiden korkuisia auringonruusuja ja suuria kurpitsoja. Mutta täällä esikaupungissa oli katsojasta kuin olisi puutteen sormi viittoillen ohjannut ihmiset tuolle karulle maalle, jossa kanerva vielä rehotti ja lahonneitten mäntyjen juuret risteilivät hiedikkoa. Täällä oli ryhdyttävä täydelliseen uutisviljelykseen, kuin aarniometsässä tai preerioilla. Hitaasti kohosi kytösavu ilmaan, kuljettaen mukanaan pahaa lemua: haiskahti rikkaruoholta. Toiset polttivat pois pensaikon. Ja kaikkialla näkyi nelikulmaisia tai pitkulaisia peltotilkkuja, aidattuina rautalangalla tai mäntyseipäillä, joita koottiin metsästä ja pystytettiin muitta mutkitta, lahonneine kuorineen ja kuivuneine oksineen, suojaa maan tuota kallisarvoista omaisuutta.

Toisenmoista oli Hermine von Voigt tottunut näkemään: missä olivatkaan hänen nuoruudenaikansa upeat viljapellot, jotka muhkeilivat toinen toisensa vieressä, missä huolellisesti hoidetut kylvömaat? Kaukana, hyvin kaukana kulki todellinen talonpoika auransa jäljessä, kuvastuen pellonhymppylältä hevosineen kookkaana valoisaa taivaanrantaa vastaan. Mutta täällä kokeiltiin vain, mikä viljeli mitäkin, mikä yksistään perunoita, mikä vain vihanneksia. Jokunen taasen hiukan kutakin lajia. Kukin menetteli oman viisaan päänsä mukaan. Tässä touhussa ilmeni jonkinmoista järjestelmän puutetta, kuin avuttomalta vaikutti kaikki tuo kokeileminen. Ja kaikkialla sama kiire, -- vai tuntuiko hänestä vain siltä? Pelko valtasi hänen mielensä. Entä jos nuo yritykset eivät onnistuisikaan? Siemenvilja oli kallista ja sitä oli ollut niukanlaisesti. Kuinka kävisi, ellei perunoista tulisikaan mitään? Maanlaatu oli huonoa; peruna, niin vaatimaton kuin se onkin, tarvitsee sentään oikeata hoitoa, ja ennen kaikkea päivänpaistetta aikanaan ja sadetta myöskin aikanaan. Kunpa taivas vain antaisi kumpaakin kohtuullisesti, ei liiaksi eikä liian vähän! -- -- --

Hinnat; kävivät yhä mahdottomammiksi. Kun naiset nyt menivät torille, kuvastui heidän kasvoillaan pettymys. Mitä he sieltä ostaisi vatkaan? Parsaako? Mitäpä siitä hyötyi! Sitä olisi tosin saanut, -- mutta ei siitä liioin tullut kylläiseksi. Huhtasieniäkö? Noilla mustilla mullukoilla voi kaiken lopuksi vielä myrkyttää itsensä. Lihaa he olisivat halunneet saada, kalaa, munia! Voista ei nyt tosin enää voinut olla puhettakaan, vaan saisipa edes margariinia! Ja sitten nuoria porkkanoita, joita ennen tähän aikaan tuli Ranskasta. Jo pitäisi saada salaattiakin, -- viime vuonna sitä oli vielä saanut huokealla, ja samaten retiisejä ja pinaattia sekä rabarberia, josta lapset niin pitivät.

Kaupitsijat vaativat huikeita hintoja. "Mitä salaatti maksaa?" Hinta oli korkea. "Entä naula pinaattia?" Yhä korkeampi hinta!

Alakuloisena läksi moni vaimo tiehensä, haluamatta enää tiedustellakaan kolmannesta kojusta. Mutta jokunen oli rohkeampi: "Te tahdotte kaiketi myöskin rikastua kuten sotatarpeiden toimittajat, -- ja yhtä nopeasti myöskin, eikö niin? Puolen markkaa tuollaisesta salaatinpäästä? Taidatte olla päästänne sekaisin?" Mutta silloinkos kaupusteleva talonpoikaisvaimo antoi samalla mitalla takaisin: Sodassa hänenkin miehensä oli, yksin hänen oli kestäminen kaikki vaivat ja kulut, mitä tiesivät kaupunkilaiset maalaisten rasituksista! Päivänkoitteessa ulos työhön, paistoipa aurinko tai lotisi sade, kuokkimaan, istuttelemaan, selkäänsä vaivaamaan. "Ja sitten tulee rajuilma, ja kaikki mennyttä! Mieluummin pistän kaikki tyyni omaan suuhuni, kuin annan huokeammasta, tai jääkööt ennen vaikka mätänemään. Nyt on sota!"

Silloin heittivät ostajat hänen koppansa kumoon. -- -- --

Minka Dombrowskilla olisi voinut olla paremmat päivät kuin monella muulla naisella. Dombrowski oli jo ennen sotaa ahkerasti muokkaillut maapalstaansa, se oli huolellisesti viljeltyä, ja edellisenä vuonna oli Minka saanut siitä runsaasti perunoita ja suunnattomia kaalinkupuja, mutta nyt ei hänellä ollut halua tuohon työhön. Kerran hän tosin läksi pellolle työkaluineen, mutta tuskin hän oli alkanut työnsä, kun jo heitti kuokan pois ja riensi jälleen kotiin. Häntä kammotti yksinolo kedolla; joka pensaan taa loi hän pelokkaan katseen. Hän, joka ei koskaan ollut tiennyt pelosta, oli nyt käynyt perin araksi.

Hän pyyteli Gertrudia hartaasti, että saisi nukkua alhaalla hänen huoneessansa, lapset eivät hänestä tuntuneet antavan tarpeeksi turvaa. Kernaasti ei Gertrud siihen suostunut, eihän hän sitten enää saisi viettää rauhassa edes noita paria yöhetkeä, mutta kävikö hänen kieltäminenkään? Entinen rakastaja ei ollut enää palannut, eikä Minka näyttänyt välittävän hankkia enää uuttakaan. Hän oli kertonut Gertrudille, että parturi oli paennut paitasillaan, aivan paitasillaan. Vanha puku, joka niin kauan oli riippunut vajan ovella, sekä rikkinäinen, sateessa pehmennyt hattu, jonka Erich oli pannut pumpun päähän, olivat siitä saakka olleet kadoksissa. "Ne hän puki yllensä, hihhih, mahtoi olla näköinen, hihhih!" Mutta tuntui siltä, kuin Minkaa olisi puistattanut pikemminkin pelko kuin nauru. Levoton makuutoveri hän oli.

Hän oli tuonut vuoteensa alas ja asettanut sen aivan Gertrudin vuoteen viereen. Usein tavotteli hän hänen kättänsä ja kysyi: "Neiti, oletteko te todellakin siellä?"

Eräänä yönä kavahti Minka istualleen. Kuu paistoi kirkkaasti huoneeseen. Gertrud, joka oli hyvin väsynyt, nukkui sikeästi. Silloin pudisti Minka hänet hereille. "Neiti, ettekö kuule mitään? Ulkona on joku. Joku kulkee hapuillen talonseinämää pitkin!"

Minka istui vuoteessaan, kuu valaisi hänen tuskan vääntämiä piirteitään, hän oli kuolonkalpea. Pelko valtasi Gertrudinkin: tulisiko Dombrowski takaisin? Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään askeleita. "Ei siellä ole ketään", sanoi hän rauhoittavasti.

"On, on siellä!" Minka ei uskonut, vaikka Gertrud meni akkunan luo kuuntelemaan. Hän painautui kumminkin kokonaan peitteen alle, vetäen sen päänsä ylitse.

"Yötuuli siellä vain puhaltelee!" Ulkoa kuului suhahtelua, viuhuntaa talon ympäriltä. "Siltä täällä aina kuuluu tuulen käydessä", sanoi Gertrud.

"Ei, neiti, ei, ei!" Minka melkein itki. "Jos te tietäisitte, mitä minä tiedän -- hän palaa varmasti takaisin. Olen nähnyt niin kauheata unta." Hän päästi äkkiä kimeän huudon ja tarrautui kiinni Gertrudiin. "Kuuletteko, tuolla hän jo huutaa!"

Kuului pöllön pitkähköjä valitushuutoja, sen täytyi istua aivan lähellä taloa, kenties akkunan viereisessä muurinsyvennyksessä. Huuto kuului niin läheltä, kuin olisi se ollut aiottu huoneessa olijoille.

Nyt Gertrudiakin alkoi kammottaa. Olipa tämä koleata kerrassaan, -- toisaalla pöllön kaameat valitushuudot, toisaalla vapiseva vaimo! Mutta hän rohkaisi mielensä. "Päästäkää minut!" Hän koetti irroittautua Minkan otteesta. "Koetan paukuttaa käsiäni akkunan edessä, että se lentää pois!"

Mutta Minka ei päästänyt häntä. "Ei, ei, hän tulee sisään! Voi, kuinka minua pelottaa. Hän tulee minua noutamaan!" Vikisten hän painoi päänsä pielukseen.

Tuollaiset yöt eivät olleet omiansa ihmistä virkistämään ja suomaan työkykyä. Gertrud oli mielissään, kun Minka alkoi tuumiskella muuttoa esikaupungin keskiosaan. Hän tunsi kuinka Minkan pelko ja rauhattomuus tarttui häneenkin. Kaiketi hänkin löytäisi sieltä itselleen huoneen. Niin halpaa asuntoa kuin tämä ei hänen tosin enää koskaan onnistuisi saada. Se kyllä huolestutti häntä, mutta ei tätäkään elantoa enää käynyt kestäminen. Minka oli jo aikoja vuokrannut pois maapalstansa, -- oli ollut varsin helppoa saada sille vuokraaja. Mieluimmin olisi Minka samana päivänä lähtenyt pois talostakin, ja vaivoin vain sai Gertrud hänet estetyksi ajattelemattomasti myymästä taloakin mistä hinnasta hyvänsä. Minka halusi vain pois, -- olo siellä oli hänestä tuiki tukalaa.

Kaikki hänestä tuntui vastenmieliseltä. Kaikki siistimis- ja pesupaikkansa oli hän jättänyt, niin kenraalittaren ja rouva Rossin kuin salaneuvoksettarenkin luona, vaikka hän aikaisemmin oli ollut ylpeä noista paikoistansa. Mitä hyödytti työnteko? Se tuntui hänestä vastenmieliseltä. Hän, joka ennen oli ollut niin ripeä ja hilpeä, oli käynyt hitaaksi ja äänettömäksi. Muut eivät sitä niin huomanneet kuin Gertrud, -- ja syyn tiesi Gertrud myöskin: paljon oli Minkalla kaduttavaa! Herra Dombrowski ei ollut vielä kirjoittanut, -- kirjoittaisikohan hän enää koskaan?

Lapset kyselivät isäänsä. Erich tuli ynseän uhmailevana kotiin koulusta. Hänen vierustoverinsa isä oli tullut kotiin, ja pojalla oli ollut hänestä niin paljon kerrottavaa. Hänen isänsä oli iskenyt kuoliaaksi tuhat ranskalaista ja tuhat englantilaista. Ja hyvä isä _hän_ myöskin oli; hän oli nostanut Emilinsä korkealle ilmaan ja suudellut häntä, ja tuomisiakin oli hän tuonut hänelle. Miksi ei sitten heidän isänsä tullut kotiin?! Minnakin tiesi kertoa toisista lapsista, joiden isä oli kotona.

Dombrowskin pienokaiset olivat peräti kärsimättömiä. Joka päivä he pyöriskelivät asemalla, näkivät junien tulevan ja menevän, ihmisten menevän juniin ja tulevan niistä ulos, ja aina he ihmettelivät yhtä ja samaa: ettei heidän isäänsä näkynyt tuossa ihmisjoukossa!

Äiti ei enää jaksanut kuulla heidän tiedustelujansa. "Jättäkää nyt jo tuo ainainen kyseleminen", sanoi hän äreästi. Silloin poika löi häntä: "Niin, sinä et välitä isästä, etkä tahdo, että hän tulisi. Minä en myöskään välitä sinusta." Äiti itki. Jopa tuo poika olikin pahankurinen! "Koettakaapa kirjoittaa herra Dombrowskille", kehotteli Gertrud häntä. "Kaikki voi vielä tulla entiselleen. Kirjoittakaa hänelle, kuinka kadutte sitä mikä on tapahtunut." Mutta se ei Minkalta syntynyt, -- turhaahan se kumminkin olisi!

Niin muuttivat he sitten heinäkuun ensi päivänä pois tuosta talosta. Rouva Dombrowski oli antanut sen vuokralle halvasta hinnasta, eihän hän voinut vaatia paljon tuosta vanhasta hökkelistä. Sama mies, joka oli vuokrannut maan, otti nyt talonkin. Hän oli työssä tehtaassa, joka oli kauempana kanavan varrella; ennen siellä oli kudottu silkkikankaita, nyt siellä valmistettiin ampumatarpeita.

Minka Dombrowski oli toivonut hetkeä, jolloin saisi lähteä täältä pois, mutta kumminkaan ei ero käynyt hänelle helpoksi. Lapset iloitsivat muutosta, heistä oli hauskempi asua keskikaupungilla, siellä oli enemmän vaihtelua. He juoksivat tyytyväisinä huudellen rattaiden perästä, joilla ne vähäiset huonekalut ja romu hoippuilivat, mitä taloon oli ajan pitkään kokoontunut. Mutta Minka katsahti alinomaa taaksensa; olihan hänellä ollut onnellisiakin aikoja täällä esikaupungin laidassa. Kun hän oikein punnitsi asioita, oli Stanislaus aina ollut hänelle hyvä, -- niin, _varsin_ onnellisia aikoja oli hän siellä elellyt! Ja hän käännähti yhä uudelleen katsomaan taaksensa, niin kauan kun vielä voi nähdä pienen rakennusryhmän, joka kohosi kuin iso myyränmätäs vehreitten kenttien keskeltä.

Gertrud, joka oli jo niin kauan hautonut mielessään aietta muuttaa tuosta kaukaisesta asunnosta, tunsi sentään myöskin mielipahaa ehdittyään nyt todellisuudessa niin pitkälle. Hänen oli onnistunut saada halpa asunto, esikaupungin vastakkaisessa laidassa, mutta taaskin hiukan kaukana, sillä keskempänä olevat asunnot olivat liian kalliita. Vanha rouva Richter, jolta hän oli vuokrannut, vuokrasi halvasta, siksi ettei hän tahtonut jäädä asumaan yksin. Nyt oli hänen viimeinenkin poikansa kutsuttu sotapalvelukseen, tuo poika, jonka hän varmasti oli luullut saavansa pitää, sillä hän oli pienestä pitäen ollut heikonlainen, ja sitäpaitsi hän oli hieman kyttyräselkäinen. Mutta hänet oli otettu kuormastoon. Mies oli kyllä kotosalla, mutta hänestä ei liioin ollut iloa, sillä hän oli halvaantunut hyvänläntä höperö. Richterin muori lupasi pitää silmällä pienokaista Gertrudin ollessa työssä, ja niin oli sopimus tehty.

Niin ei siis Gertrudin enää tarvinnut öisin kuulla Minka Dombrowskin levotonta vääntelehtimistä, ei huutoja, joita hän päästeli nukkuessaan, eikä hänen hapuileva kätensä enää herättänyt häntä unesta. Sen sijaan leperteli nyt alati viereisessä huoneessa tuo tylsämielinen mies, tiedustellen aina hetkisen kuluttua vaimoltaan, paljonko kello oli ja eikö sota jo alkanut loppua.

Ukko Richter välitti enää vain yhdestä ainoasta seikasta elämässä: ruuasta. Ja sitä oli nykyisin niukalti; hän ei voinut enää saada niin-ja-niin moneen kertaan leivän ympäritse. Niinpä hän porasi kuin pieni lapsi: "Palanen vielä, äiti, palanen vielä, on niin nälkä, niin nälkä." Sitä oli kauhea kuulla.