Part 14

"Gretchen", kuiskasi Gertrud, kumartuen syvemmälle häntä kohden. Hän ei voinut itkeä, hänen mielensä oli liiaksi järkytetty. Sairas irroitti ristiin asetetut kätensä, kävi levottomaksi, huokasi, -- säpsähtäen kohottautui Gertrud pystyyn. Nyt aukaisi Margareta silmänsä. Ensiksi näytti hänen katseensa harhailevalta, -- mutta nyt, nythän siihen tuli aivan järkevä ilme!

"Tunnetko minut?" kysyi Gertrud. Gretchen hymyili, -- jos suupielten vääntymistä käy nimittäminen hymyilyksi. Mutta hän näytti ilahtuvan. "Trudeni!"

Mutta eihän hän ollutkaan heikkomielinen, hänhän tunsi hänet, muisti heti hänen nimensä! Gertrud kauhistui. Entä jos hänet olikin suljettu tänne erehdyksestä?

Mutta nyt vetikin tuo olento, joka makasi vuoteessaan niin heikkona, että hänen tuskin olisi luullut jaksavan oljenkortta kohottaa, Gertrudin äkkiä todellisin jättiläisvoimin puoleensa, niin syvälle, että Gertrudin pää joutui lepäämään hänen povellensa. Ja hän kuiskasi hänen korvaansa: "Mieheni on kaatunut, mutta en tiedä missä. Toivon että ne ovat haudanneet hänet, niin etteivät ketut runtele häntä, -- etteivät varikset noki hänen silmiänsä, -- hänen rakkaita silmiänsä, -- voi tuskaa!" Hän voihki. Sitten hän työnsi Gertrudin luotansa. "Pois, pois!" Hakien hapuilivat hänen kätensä peitteellä, tulinen tuska näytti valtaavan hänen mielensä. Nyt alkoi hän huutaa: "Lapseni, lapseni! Missä se on? Tuo rakas pienokainen, missä se on, -- lapseni! Pois, te muut!" Hän rimpuili käsin ja jaloin, pyrkien ylös vuoteesta. "Milloin hän tulee, milloin?" Hänen huutonsa kävi yhä äänekkäämmäksi, suonenvedontapaisesti nytkähtelivät hänen jäsenensä.

Hoitajatar pisti päänsä ovesta sisään. "No, mitä nyt on tekeillä? Mutta, hyvä neiti -- -- --!" Hän tuli vuoteelle, kävi käsiksi tuohon riehuvaan olentoon, painoi hänet alas ja tasoitti peitteen hänen ylitsensä. "Mitä ihmeen melua te pidätte! Tuolla tavoinko käyttäydytään, kun saadaan vieraita?! Hillitkääpä vähän mieltänne, rakkaani!" Sairas läähätti, voi nähdä kuinka hänen sydämensä tykytti peitteen alla.

"Sydän-parka!" Hoitajatar asetti hänelle kääreen. "Ei se kestä tuollaista. No -- nyt te olette kiltti!"

Sairas oli käynyt aivan hiljaiseksi, väsyneenä makasi hän vuoteessaan. Tultuaan äkkiä aivan tylsäksi makasi hän nyt siinä olentona, josta sielu on otettu pois kuten kellonkuoruksesta rataslaitos.

Hoitajatar tutki valtimoa. "Sangen heikko, tuntuu tuskin ollenkaan. Lakkaa välillä, jos kuinka kauaksi. On parempi, että jätätte hänet yksin ja menette kotiin. Hän tulee vain levottomaksi." --

He odottivat vielä neljännestunnin, mutta sairas ei enää kiinnittänyt heihin lainkaan huomiota. Hän lepäsi äänetönnä vuoteessaan, silmät aivan auki. Mutta nuo silmät eivät nähneet, mitä ympärillä tapahtui; ne katsoivat vain suoraan eteensä, kuin odotellen jotakin, jonka piti tulla.

Gertrudin valtasi toivottomuus. "Onko Gretchen aina ollut tuollainen?" kysyi hän äidiltä.

"En tiedä, -- lapseni, lapsi-raukkani!"

"Tulkaa, lähtekäämme täältä!" Gertrud voi tuskin pidättää itkuansa. Jospa tuo tyttö-parka jo olisi päässyt kärsimyksistänsä! Siinä hän lepäsi, odotellen sitä, jota jo oli niin kauan odottanut! Tulija oli -- kuolema!

Rouva Dietrich silitteli tyttärensä velttona riippuvaa kättä ja suuteli sitä, -- sitten he läksivät.

* * * * *

Maatessaan tänä iltana vuoteessaan, tunsi Gertrud pelkoa. Olihan hänellä pienokainen luonansa, sylissään, mutta lapsihan oli vielä oikeastaan sama kuin ei kukaan. Yksinäisyys kammotti häntä. Pitkän aikaa oli hän antanut valkean palaa, voimatta mennä sitä sammuttamaan, mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että oli tuhlausta nykyisin polttaa valkeata yöllä, se maksoi liiaksi rahaa. Ja sitähän hänen oli ajatteleminen ensi sijassa. Mutta hän oli kokonaan pelkonsa vallassa. Mitähän hän oikeastaan pelkäsikään? Ulkona lähestyi kevätyö lempeänä ja hiljaisena. Ei kuulunut tuulen henkäystäkään, vajan ovi ei paukahdellut, ei kuulunut ruostuneen saranan vinguntaa. Oli rauhaisa yö, yö, joka oli kuin luotu onnea varten.

Ja Gertrud muisteli öitä, jolloin Gustav oli tullut hänen luoksensa. Hiljaa oli hän kolkuttanut ovelle -- -- -- mitä, eikö ulkoa kuulunut jotain rasahdusta?! Joku kulki yli pihan. Ei, ei suinkaan! Kuinka voikaan kuvitella mielessänsä kaikenmoista! Se johtui mietiskelystä ja ainaisesta yksinolosta, lopuksi uskottelee itselleen mitä tahansa. Gertrud olisi voinut vannoa kuulleensa varovaisten askelten lähestyvän yli kivitetyn pihan. Joku kulki haparoiden vajan oven ohitse. Kuun kalpea valo tunki väreillen akkunasta sisään. Pilvenlonkakohan äkkiä muodosti niin suuren varjon?

Hän tukahdutti huudon: eikö hänen akkunansa taakse ilmestynyt jokin tumma olento, joka katsoi sisään ja sitten nopeasti kyyristyi maahan? Hän hypähti vuoteestaan, veti uutimet eteen ja kiinnitti ne vielä yhteen nuppineulalla. Muistot eivät saaneet tunkeutua hänen luoksensa, niiden oli pysyminen loitolla! Ne saivat hänen mielensä aivan sekaisin.

Olikohan Gretchen jo kuollut? Oi, jospa hän jo olisi päässyt kärsimyksistänsä! Nyt vasta Gertrud oikein tunsi, kuinka läheltä tuon ihmis-paran kohtalo häneen koski! Ja kuinka paljon onnettomia ihmisiä olikaan nyt maailmassa! Olikohan syytä olla niin masentunut juuri Gretchenin takia? Jäikö kukaan häntä suremaan? Ainoastaan vanha, arka, pieni äiti. Oli niin monta muuta, joita ympäröi elämän yltäkylläisyys, joilta jäisi niin paljon keskeneräiseksi, ja joiden kumminkin kävi samaten. Kaikkia odotti surullinen loppu.

Vavahtelevin sormin siveli Gertrud kuumaa otsaansa. Oliko hänellä kuumetta? Hänen suonensa tykyttivät, hiki valui pitkin hänen ruumistansa. Mutta eihän hän ollut koskaan ollut sairas, muuta kuin yhden ainoan kerran lapsena, kun hänellä oli tuhkarokko. Ei hän nytkään sairastuisi, hänen mielensä oli vain järkytetty Gretchenin takia. Ja sitten lisäksi tämä kevätyö. Se oli niin rasittavan lämmin.

Huoneessa oli tukahduttava ilma. Mutta Gertrud ei rohjennut avata akkunaa. Olihan ulkona äsken ollut joku, joka oli katsonut sisään. Kukahan se saattoikaan olla?! Minka Dombrowski oli jo aikoja mennyt ullakkokamariinsa, hänellä oli vieras luonansa. Tänään oli hänen parturinsa tullut Berlinistä vierailulle. Ihme, että hän oli taas päässyt lomalle! Gertrud tunsi raivoa mielessänsä, -- mikä häpeä! -- ja samalla valtasi hänet suuri tuska. Nyt selveni hänelle, miksi hän oli niin levoton. Hän ei ollut levoton Gretchen-paran takia, jonka kuolema nyt otti huomaansa, hän oli levoton siksi, että tiesi miehisen olennon olevan tuolla ylhäällä. Herra Dombrowskilta ei ollut pitkiin aikoihin tullut mitään tietoja, mutta viimeksi kirjoittaessaan oli hän maininnut jotakin lomasta. Minka oli tyytyväisenä nauraen näyttänyt hänelle kirjeen. 'Hänen kunnon Stanislaunsa!'

Mitä! Gertrud kavahti istualleen. Tätä oli mahdoton enää kestää, hän tunsi aivan selvästi, että ulkona oli joku. Huutaisikohan hän Minkaa? Mutta eihän hän kumminkaan tulisi. Hän oli kerta kaikkiaan kieltänyt Gertrudia sitä tekemästä. Herättäisikö hän nukkuvat lapset? Mitä apua siitä olisi! Hän kokosi kaiken rohkeutensa. Jos ulkona oli joku, joka aikoi varastaa, juoksisi hän tiehensä huomatessaan, että hänet oli nähty.

Gertrud aukaisi akkunan raolleen: "Kuka siellä on?" Ei vastausta. Kuolemanhiljaisuus kaikkialla! Kevätyön lenseä hengähdys puhalsi rauhoittavasti hänen kuumaan otsaansa. Hän kurotti päänsä ulos. Ah, kuinka se virkisti! Nyt voi selvästi nähdä, kuinka luonto versoi, kuinka kesä lähenemistään läheni.

Pelloilta virtasi ravitsevan, kostean mullan haju, täyttäen koko pihan. Tosin se oli vain karun peltomaan lemua, mutta sekaantuneena mäntymetsän tuoksuun se vaikutti huumaavasti. Tuosta ilmasta kävi nauttiminen kuin viinistä, virvoitusta tarjosivat yön kädet. Pellon notkelmasta, missä kosteus oli synnyttänyt upeamman vehreyden, kuului nyt pitkähkö värähtelevä kutsu: ensimäinen satakieli oli saapunut!

Huokaisten sulki Gertrud akkunan. Jumalan kiitos, hän lienee sittenkin erehtynyt, -- pihassa ei ollut ketään! Mitäpä varastamisen arvoista täältä löytyisikään! Vajan ovella riippuvasta vanhasta miestenpuvusta -- repaletakista ja hetaleisista housuista -- ei kukaan välittäisi, muuksi ei se enää kelpaisi kuin pelättinä tankojen varassa seisomaan pellolla ja karkottamaan metsävuohet ja jänikset.

Nyt toivoi Gertrud vihdoinkin voivansa nukkua. Mutta tuskin oli hän ehtinyt vuoteeseen, kun hänet uudelleen valtasi tunne, että ulkona hiiviskeli joku. Hän veti lapsensa aivan lähelle itseänsä. Kuin voisi tuo pieni ruumis suoda hänelle suojaa, tarrautui hän siihen kiinni. Hänen ajatuksensa liitelivät sinne tänne, kuin pelästyneet linnut, jotka hakevat suojaavaa pesää. Ne harhailivat asiasta toiseen: Gretchenistä Minkaan ja tuohon mieheen, sitten jokapäiväiseen leipään, työhön, puutteeseen, sotaan, -- yhä kammottavammaksi käyvään sotaan. Turvaa ei ollut missään tarjona!

Gertrud ei ollut enää elämän arkioloissa muistanut rukoilemista. Nyt, tällä hetkellä, muisti hän jälleen erään lastenrukouksen, joka hänen aina oli pitänyt lausua ääneen, kun äiti seisoi illoin hänen vuoteensa ääressä. Kokonaan ei hän enää muistanut sitä, mutta häntä rauhoitti sekin vähä mitä muisti:

"Lohtua suo sydämeemme, Kuivaa kuumat kyyneleemme, Kaikille Sä hoivaa anna, Helmassasi meidät kanna!"

* * * * *

Pihassa oli sittenkin ollut joku. Aivan hiljaa käydä kompuroi siellä herra Dombrowski. Sotamies ei tiedä kauan edeltäpäin milloin saa lomaa, -- mitäpä siis kirjoittaminen olisi auttanut! Ennenhän hän itse olisi perillä. Kuinka iloitsisikaan hänen Minkansa! Loppumattomalta oli matka hänestä tuntunut. Vetelehtiminen ja vitkastelu asemilla oli vallan sietämätöntä! Kärsimättömyys vei häneltä ruokahalunkin. Nukkua ei hän myöskään voinut. Siihen ei kumminkaan ollut syynä kova penkki eikä ahdas istuinpaikka toisten lomailijoiden välissä. Olihan hän taistelun hetkeksi tauottua uneksinut kaikessa rauhassa paljoa tukalammassa asemassa, maaten kanuunain jylistessä laukku selässä pehmeällä, vertatihkuvalla maankamaralla. Nyt painautui hän turhaan vaunun nurkkaan, sulkien silmänsä. Kuinka iloitsisikaan Minka, hänen Minkansa! Lapset olivat tietenkin jo kasvaneet aika suuriksi. Mutta niitä hän tuskin ajattelikaan, vaimo täytti kokonaan hänen mielensä. Kuinka tämä oli itkenyt hänen lähtiessään, kuinka kauan viittoillut jäähyväisiksi! Oli melkein katalaa, ettei hänen ollut sallittu ennen käydä häntä tervehtimässä. Mutta nyt tulisi seuraamaan onnen aika! Kaksi viikkoa oli hänellä lomaa. Hänestä oli, kuin olisi hän jo sulkenut Minkan syliinsä!

Kun hän tuli Berliniin, olivat hänen silmänsä pöhöttyneet ja tulehtuneet rautatien tomusta, pitkällisestä valvomisesta ja kevään kirkkaudesta, johon hän ei ollut tottunut pimeässä juoksuhaudassansa. Hän ei tuntenut että niitä kirveli, ei nälkääkään, joka vihdoin valtasi hänet. Viimeisellä junalla, joka meni hänen esikaupunkiinsa, läksi hän vaimonsa luo. Oli jo myöhäistä, tornikello löi yksi, kun hän laahusti pihaan. Minka nukkui, talo oli aivan pimeä. Menisikö hän herättämään hänet? Mutta Minka pelästyisi kovasti niin myöhäisestä kolkutuksesta. Hän uskalsi sentään katsoa sisään akkunasta, -- vieras nainen siellä oli. Vai niin, Minka oli vuokrannut pois tuon huoneen. Se oli varsin järkevää, -- niin, niin, hänen Minkansa!

Olisi varmaankin parasta, että hän paneutuisi pitkäkseen vajaan ja odottaisi aamuun. Hän löysi hiukkasen mädänneitä olkia. Mutta kiihkeä kärsimättömyys ei suonut hänelle rauhaa. Hän kierteli taloa, voimatta päättää kolkuttaisiko vaimonsa hereille. Mutta kenties kuulisi Minka muutoinkin, että hän liikuskeli siellä, avaisi akkunan, kuten tuo vieras nainen, ja kysyisi: "Kuka siellä on!" Ja sitten -- sitten!

Jos kivi rasahti hänen jaloissaan tai seinästä putoili savilaastia hänen taloa kierrellessään, silloin hän iloitsi. Kenties Minka nyt kuulisi jotain. Hyvä, ettei tuo vieras nainen ollut nähnyt häntä, hän halusi yllättää Minkansa aivan odottamatta. Hän kuuli jo korvissansa äänekkään huudon, jonka Minka päästi, tunsi hänen kiihkeät hyväilynsä! Kylmät ja kuumat väreet puistattivat häntä.

Hän oli sentään paneutunut hetkiseksi lepäämään latoon oljille, kaukana löi kello kaksi. Mutta kauemmin ei hän enää voinut maata hiljaa. Satakielen laulu oli vaiennut, nyt kurnutteli sammakko lemmenlauluaan. Mutta kolkuttaa ei hän sittenkään tahtonut. Minka makasi vuoteessaan, hän menisi hänen luoksensa, mutta ei ovesta -- Minka, Minka, hänen kaunis, nuori vaimonsa! Hänen sydämensä takoa jyskytti kylkiluita vastaan! Tuossa huoneessa asui tuo vieras nainen, mutta seuraava akkuna -- -- Hän hiipi lähelle ja silmäili sisään. Kaksi lastenvuodetta! Hän tunsi pettymystä. Keittiössähän oli ristikkoluukku. Mutta -- Minka nukkui varmaankin ylhäällä ullakkokamarissa! Siellä oli hän itse aina asustanut niihin aikoihin kun lapset olivat syntyneet. Hänen luoksensa siis!

Ketterästi kuin kissa kiipesi hän vesitorvea ylös. Nojaten jaloillaan muurinrakoon riippui hän ilmassa, pitäen kiinni akkunalaudasta. Akkuna oli auki -- hän katsoi sisään.

Oli tarpeeksi valoisa. Hän oli nähnyt nähtävänsä.

* * * * *

Hän kuuli tuon kimeän huudon, jota oli kaihonnut kuulla. Ei, _sitä_ huutoa ei hän olisi halunnut kuulla!

"Elä tee minulle mitään!" kirkaisi Minka. Hän oli herännyt kumahdukseen, Stanislaun hypähtäessä huoneeseen. Heti oli hän tuntenut miehensä. Nyt koetti hän pidellä kiinni hänen käsivarsiansa.

Mutta mies lykkäsi hänet syrjään, hän kävi toisen miehen kimppuun. "Kirottu koira!" Seurasi kamppailu.

Toinen tunsi henkensä olevan kysymyksessä, ja se tietoisuus soi hänelle jättiläisvoimat. Hän sysäsi hyökkääjän syrjään. Tämä oli heikko, hänen käsivartensa olivat kuin lamautuneet, hän ei pysynyt pystyssä, vaan horjahti saadessaan tuon voimakkaan sysäyksen ja kaatui pitkin pituuttaan maahan.

Ennenkuin Dombrowski kykeni kavahtamaan pystyyn, oli toinen jo ovella, tempaisi sen auki, paiskasi kiinni jälkeensä ja juoksi tiehensä paitasillaan, jättäen muut pukimet jälkeensä.

"Älä tee minulle mitään!" rukoili Minka, polvistuen hänen eteensä. Nyt surmaisi Stanislaus _hänet_, kun mies oli päässyt karkuun. Aamuhämärässä näki hän hänen hurjasti mulkoilevat silmänsä. Kun hän mulkoili tuolla tavoin, silloin oli kaikki mennyttä!

"Stani, Stani, en tee sitä koskaan enää! Se oli ensi kerta, aivan ensi kerta, se on vissi ja varma!"

Mies ei sanonut vielä mitään, ei myöskään lyönyt häntä. Se tuntui hänestä vieläkin kammottavammalta, täytti hänen mielensä vielä pöyristyttävämmällä pelolla. Hän hypähti pystyyn, pakeni vuoteen taa. Vaikeroiden painautui hän maahan. Sydäntävihlovasti hän valitteli: "Miksi viivyitkin niin kauan poissa? Hyvä Jumala, kuinka olen ikävöinyt! Silloin tuli tuo mies -- mitä kaikkea hän osasikaan puhua -- enhän olisi tahtonut, -- kautta Jumalan, en olisi tahtonut, -- eihän sellainen olisi voinut edes pälkähtää päähäni. Olen valmis kuolemaan tähän paikkaan, ellei se ole totta! Muut ovat jo aikoja käyneet lomalla, -- sinä vain et tullut!"

Hän kävi rohkeammaksi. Sormiensa lomitse, jotka oli painanut kasvoilleen, tirkisti hän mieheensä: hän ei enää mulkoillut silmillään, hän oli sulkenut ne, ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet, kuin tuntisi hän tuskaa. Nyt rohkeni Minka liukua hänen luoksensa, syleillä hänen polviansa, painautua häntä vastaan kuin liehakoiva kissa.

"Kaikki muut ovat käyneet vaimonsa luona, mitäs siihen sanot!" Hänen hyväilynsä saattoivat miehen värisemään. Minkan kädet kulkivat hyväillen pitkin hänen ruumistansa, hän painoi paljaan rintansa hänen polviinsa, hänen aukivalahtanut tukkansa verhosi miehen jalat. Minka tunsi miehensä vapisevan, ja se soi hänelle rohkeutta. Tuo mies oli yhä vielä hänen vallassansa! "Miksi et sinäkin tullut -- ah, Stani, miksi viivyit niin kauan, olet antanut minun odottaa! Näet nyt, mitä siitä seurasi!"

"Ketkale!" Mies kohotti nyrkkinsä ja antoi hänelle potkun, joka kaasi hänet maahan.

Minka luuli näkevänsä hänen kohotetussa nyrkissänsä veitsen kimmeltävän ja hypähti kirkaisten pystyyn: surmata aikoi tuo mies hänet, surmata! Suunniltaan kauhusta hän kertoili: "Hän tappaa minut, tappaa minut!" Ja hän kiisi huutaen portaita alas.

Hän jyskytti Gertrud Hieselhahnin ovea molemmilla nyrkeillään. "Avatkaa, avatkaa, hän tappaa minut muutoin!" Gertrud oli nukahtanut, hän oli unessa kuullut melun, mutta se oli sopinut hänen uniinsa. Hän uneksi sodasta. Gustav taisteli jonkun kanssa, jolla oli teräskypäri -- ja nyt olikin kysymyksessä todellisuus -- hänen oman ovensa takana! Hän oli kuin lamaantunut.

"Hän tappaa minut, tappaa minut!" Minka Dombrowskin ääni se oli. Gertrud oli heti selvillä kaikesta: mies oli tullut kotiin! Kauhun valtaamana hän hypähti vuoteestansa, avasi oven ja tempaisi tuon puolialastoman naisen sisään.

Nyt kuuntelivat he molemmat, kiinteästi toisiinsa painautuneina. Viereisestä huoneesta kuului lasten liikettä. He eivät olleet vielä aivan hereillä, he nukkuivat huoletonta unta, kuuli kuinka he nyt kääntelehtivät vuoteissaan.

"Hän tappaa teidätkin, teidätkin! Voi neiti, oletteko lukinnut lujasti, ettei hän pääse sisään?" Vavisten vikisi vaimo, takertuen kiinni Gertrudiin: "Neiti, pelastakaa minut! Mieheni, Jeesus sentään, mieheni! Hän tietää kaikki, -- mikä kova onni! Ja jos hän iskee akkunan rikki!" Hän oli luonut aran katseen akkunaan, nyt pakeni hän kaapin taa. "Sanokaa te hänelle, ettei hän tappaisi minua, ei vain tappaisi!"

Gertrud äännähti: "Olkaa hiljaa!" Hän oli kuoliaaksi pelästynyt. Nyt hän kuunteli: kuuluisikohan jotain, tuliko Dombrowski portaita alas vaimoansa hakemaan? Oli aivan hiljaista. Mitähän tuo mies tekikään? Piteliköhän hän ylhäällä kiinni rakastajaa, kuristi hänet kuoliaaksi? Gertrud odotti kuulevansa kamppailua, huutoa. Mutta ei kuulunut muuta kuin aamutuulen suhinaa. "Missä tuo toinen sitten on?" kysyi hän.

"Hänhän läksi tiehensä", vikisi Minka. "Mokomakin mies! Mutta tulkoonpahan enää uudelleen! Karkuun se läksi, sen sijaan että olisi auttanut minua. Voi neiti, neiti, ettekö kuule mitään?"

"En!" Gertrud raotti hiukan ovea ja jäi kuuntelemaan. Hän ei pelännyt herra Dombrowskia -- tuota onnetonta miestä! Hän tunsi rajatonta sääliä.

Mutta Minka syöksähti esiin kaapin takaa ja vetäisi oven kiinni. "Jumalan tähden, neiti! Te ette tunne häntä. Kun _hän_ tulee tappelupäälle -- -- --! Hän silpaisee pään sekä teiltä että minulta!" Hän veti Gertrudin pois ovelta. "Jes sentään, jes sentään",-- hän raastoi tukkaansa, "piti hänen nyt päästäkin sen perille! Kylläpä minulla olikin huono onni! Ja minun käy sentään häntä sääliksikin, -- voi, neiti, kuinka säälin häntä!" Hän itki katkerasti.

"Menkää hänen luoksensa", sanoi Gertrud, "rukoilkaa häntä!"

"Mitä te ajattelettekaan! Ei, sitä en voi tehdä!" Vavisten tarrautui upea vaimo hentoon tyttöön. "Neiti, te olette ainoa turvani. Mitähän tekisinkään, jos te ette olisi täällä! Voi minua, vaimo-parkaa! Voi hyvä neiti, hyvä neiti!" Hän oli menehtymäisillään tuskaansa, hänen hampaansa kalisivat. Gertrud antoi hänen mennä vuoteeseensa. Minka painautui syvälle pienokaisen viereen ja veti peitteen korvilleen, niin ettei nähnyt eikä kuullut mitään.

Gertrud seisoi vielä kauan kuunnellen. Olipa tämä kauhea yö! Pudistus kävi hänen lävitsensä, pikemmin pelon, inhon ja säälin vaikutuksesta, kuin aamukylmän takia. Lopuksi, kun ei mitään ruvennut kuulumaan, paneutui hänkin vuoteeseen. Viaton lapsukainen makasi hänen ja tuon vaimon välillä.

Minka oli jo aikoja nukkunut, kun Gertrud yhä vielä oli valveilla. Herra Dombrowskista ei kuulunut mitään, hänen takiansa olisi hän voinut nukkua. Mutta häntä piti hereillä sisäinen ääni, joka kertailemistaan kertasi: "Sota, sota, tuo kammottava sota on tähänkin syypää!"

* * * * *

Herra Dombrowski ei ollut syöksähtänyt vaimonsa jälkeen. Helppo olisi hänen ollut saavuttaa hänet yhdellä ainoalla hyppäyksellä, käydä häneen käsiksi, kuristaa hänet, rangaista häntä hänen hävyttömästä uskottomuudestaan, petoksestaan. Kun Minka oli huutanut: "Hän tappaa minut!" oli hän tuntenut kuin helpotusta. Ei, sitä hän ei tahtonut tehdä. Sen hän kyllä tunsi, että jos hän olisi käynyt häneen käsiksi, niin ei Minka olisi enää lähtenyt elävänä hänen käsistänsä.

Hänen polvensa horjuivat, hän siveli otsaansa: eikö tämä kaikki ollut unta? Eikö hän maannut yhä vielä juoksuhaudassa? Siellä oli hän kerran ottanut kurkusta erästä sisääntunkeunutta vihollista -- jo tunkivat hänen silmänsä ulos päästä, kieli riippui suusta ulkona, -- juuri samallaiselta kuin nyt oli hänestä silloin tuntunut. Hurja murhanhimo oli vallannut hänet: eiköhän hän sentään juoksisi Minkan jälkeen? Pakoon ei Minka pääsisi. Jos hän tahtoi, voi hän saada hänet käsiinsä. Hänen pitkän tukkansa hän kietaisisi vasemman kätensä ympäri, pitäisi häntä siitä kiinni iskisi oikealla kädellään hänen valheelliseen naamaansa -- joka valheesta hän saisi läimäyksen hän iskisi nyrkkinsä hänen nenäänsä, vasten suuta, silmiin! Jo virtasi veri -- yhdentekevää -- hänen kasvonsa olivat puurona hän ei ollut enää kaunis Minka. "Petätkö minua vieläkin, ketkale?!" -- läiskis -- läiskis! Hän heitti hänet maahan, tallasi hänet jalkoihinsa, hänellä oli saappaissaan suuret naulat. Nyt ei Minka enää hengittänyt, ja hän --?! Aamun ensi säde tunki sisään akkunasta -- hän seisoi peilin edessä nyrkki koholla. Nyt näki hän kuvansa. Peili oli vain pieni, sen lasi himmeä, mutta hän oli nähnyt tarpeeksi.

Hän seisoi yksin huoneessa, jossa kaikki oli pantu sikin sokin. Vaivoin kääntäen päätänsä, loi hän katseen taaksensa. Tuossa vuode epäjärjestyksessä, tuoli kumossa, vaatteita pitkin huonetta -- ja tässä, tässä, aivan yksin, hän, Stanislaus Dombrowski, lomailija.

Vai eikö tuo mies ollutkaan hän? Mielipuolen tavoin pudisti hän päätänsä: eihän tuo tuolla toki voinut olla Dombrowski! Täältä oli lähtenyt mies, jolla oli ruskea tukka, ruskeat viikset. Mutta tuo tuolla peilissä oli harmaa, aivan harmaa, -- kuka oli hän?

Hän vei kasvonsa lähemmäksi lasia, näki itsensä ja peräytyi kauhuissaan: mikä vanha mies! Ohimot hopeanharmaat kasvot täynnä ryppyjä. Kuinka ryppyjä olikin sadottain ja taas sadottain! Ja kuinka laiha kaula! Kurkunpää riipuksissa, kuin vanhan kukon heltta. Väljänä riippui harmaa takki hänen yllään. Ja tuollainen miehinen olento, tuollainen vanha ukko -- harmaa, tomuinen, ryppyinen ukko -- mitä tekikään hän täällä? Sopiko hän toveriksi kauniille Minkalle, nuorelle vaimolle?

Herra Dombrowski räpytteli tulehtuneita silmiänsä, hänen kasvonsa vääntyivät, kuin olisi itku ollut tulossa. Tuskallinen äännähdys, nyyhkytyksen ja naurun sekainen, tunki esiin hänen kuivasta kurkustansa. Mitä nyt seuraisikaan? Äkkiä hän tunsi sääliä Minkaa kohtaan. 'Lähde tiehesi, lähde tiehesi!' sanoi sisäinen ääni. Niin, parasta oli, että hän läksi tiehensä, palasi sinne, mistä oli tullutkin. Parasta, että palasi juoksuhautaan takaisin. 'Ei ollut hauskaa kotona', sanoisi hän. Ehkä häntä uskottaisiin, ehkä ei. Olihan moni muukin palannut ennen loman loppua!

Tuollainen vanha ukko, vanha ukko! Hän jäi vielä kerran tuijottamaan kuvaansa ja nyökkäsi syvämielisesti. Sitten hän poistui ulos akkunasta. Hiljaa liukui hän muuria alas.

Yö oli lopussa. Aamurusko vuodatti kedoille punertavaa hohdetta, liverrellen kohosi leivo pellonpientareelta ylös auringon hehkuvia kasvoja kohden.

XIV.