Part 13

Nyt silmäili Anna Maria jonkinmoisella uteliaisuudella tuota nuorta rouvaa. Mitähän hän mahtoikaan tehdä koko pitkän päivän? Eihän hänellä ollut miestä, jolle kirjoittaa, ei lasta, jota hoidella! Peräti ikävää ja surullista täytyi tuollaisen elämän olla. Hiljaisena käyskenteli rouva Rossi hitaasti puksipuiden reunustamain sarkojen keskellä kuin nunna; tuon tuostakin hän kumartui maahan, hän poimi orvokkeja. Hänen vakavilla kasvoillaan ei näkynyt hymyilyn kajastustakaan.

Nuori rouva Bertholdi tunsi äkkiä onnensa runsauden. Hän tervehti häntä iloisimmalla naurullansa, hän halusi osoittaa aivan erikoista ystävällisyyttä, -- olihan tuo toinen niin köyhä! Kuin olisi hänellä ollut määrättömiä rikkauksia lahjoittaa, sanoi hän: "Te olette aina niin yksin, käykääpä toki meillä useammin." Ja hän ojensi hänelle kätensä.

Nyt hymyili Lili. Hän puristi ojennettua kättä, mutta sitten kävivät hänen kasvonsa heti jälleen vakaviksi. Umpimielisen karttelevasti hän vastasi: "En minä ole niin yksin, asuuhan äitinikin täällä. Mutta tietysti käyn mielelläni toistekin luonanne."

Anna Maria tunsi että hän sanoi tuon vain kohteliaisuudesta. Tietenkään hän ei tulisi. Se oli ikävää, olivathan he molemmat nuoria ja viihtyisivät hyvin toistensa seurassa. Luontaisella avomielisyydellään päätti hän olla itsepintainen: tuo nainen miellytti häntä, eikä hän halunnut tyytyä pelkkään puheparteen. "Mutta ettepä te kumminkaan tule, kun te sanotte vain noin ylimalkaisesti: 'Käyn kyllä luonanne!' Vielä mitä!" Avosuin hän pudisteli päätänsä: "Ei, siihen minä en tyydy! Teidän pitää sanoa: 'Kyllä minä tulen!' Kenties huomenna? Tai ylihuomenna? Tulkaapa vaikka ylihuomisen huomenna, mutta teidän pitää luvata varmasti. Tehän olette myöskin nuori. Minä olen kahdeksantoista vanha. Kuinka vanha te olette?" "Kaksikymmentäviisi vuotta."

"Jo kaksikymmentäviisi? Mutta eihän sekään vielä ole paljon. Olisi niin hauskaa, jos tapaisimme toisemme useammin." Äkillisen tunteen valtaamana kurotti Anna Maria käsivartensa aidan ylitse ja veti naapurinsa puoleensa. "Kiipeäisinkö minä luoksenne?" Hän yritti jo tehdä sen, mutta malttoi sitten mielensä. "Ei, enhän enää saa tehdä sellaista." Hän nauroi, ja punehtuen hän lisäsi ylpeästi: "Minun täytyy nyt olla varovainen."

Tunteen vallassa, jossa oli hitunen tuskallista kateutta, ajatteli Lili tuota ensi keskusteluaan Rudolf Bertholdin nuoren rouvan kanssa. Mikä onnellinen ihminen hän olikaan! Kenties ainoa onnellinen tuhansien joukossa -- naisista varmaankin ainoa. Miehet voivat pikemmin tuntea itsensä onnellisiksi, -- aika oli omansakin tuottamaan heille onnea. Eikö hänen miehensäkin ollut onnellinen taistellessaan? Eikö kuollessaankin? Ja eikö Heinzkin ollut onnellinen lentoretkillään?

Siinä ei ollut mitään outoa, että Lili oli tuolta nuorelta rouvalta tiedustellut hänen lankonsa vointia, -- tiesihän tämä hänen usein olleen yhdessä luutnantti Bertholdin kanssa. Mutta hän huomasi pian, ettei Anna Marialla ollut aavistustakaan siitä, kuinka läheisessä suhteessa hän oli ollut häneen. Sen paremmin oli hän voinut kysyä: "Kuinkas miehenne veli voi kaiketi myös hyvin?"

"Hänestä on tullut ilmailija, -- miksi olette siitä niin ihmeissänne?"

Lili ei ollut voinut pidättää kauhun ilmausta. "Mitä!" oli hän huudahtanut, hänen kasvojensa vieno punehdus oli kadonnut, ja hän oli käynyt hyvin kalpeaksi. Hänen täytyi koota kaikki voimansa salatakseen mielenliikutuksensa; eihän hän saanut näyttää, kuinka läheltä tuo koski häneen. Nyt oli hänellä kaksinkertainen syy olla levoton hänen tähtensä. Mikä oli saattanut hänet rupeamaan ilmailijaksi? _Hänkö_ kenties? Taivaan tähden: hänkö?!

Lili vietti yönsä kiihkeässä tuskassa. Eikö hän ollut mieletön, kun oli antanut luutnantti Bertholdin lähteä luotansa sillä tavoin? Eikö hän olisi voinut sanoa hänelle: "Nyt sinun on lähdettävä pois, mutta kun palaat, olen omasi." Oliko sitten kuolleella oikeus kaikkeen, elävällä ei mihinkään? Olihan Lili lukenut ilmaennätyksistä ja voi käsittää, että ilmojen hallitseminen voi houkutella uljasta nuorta miestä. Mutta ei, ei Heinzin sittenkään olisi pitänyt antautua tuolle alalle! Eikö hän tiennyt, että Lili väänteli täällä tuskissaan käsiään, niin että nivelet naksahtelivat? Hän ei saanut unta, ei hetkeksikään, -- ah, ei koskaan enää hän voisi nukkua levollisesti!

Kuivin, polttavin silmin hän katsoi miehensä kuvaa, joka riippui vastakkaisella seinällä. Tuskaa oli hän kokenut hänenkin tähtensä, oli saanut perehtyä tuskaan, kuten kaikki vaimot, joilla oli mies sodassa. Mutta nyt yhtyi hänen tuskaansa vielä toinenkin tunne, -- hänen sydämensä kapinoitsi hänen omaa itseänsä vastaan. Miksi oli hän ollut niin tyly, oli käyttäytynyt niin kylmäkiskoisesti? Ainiaan uskollisen lesken hyveeseen oli hän verhoutunut, vaikkei hänen sydämensä enää tiennyt tuosta hyveestä. Miksi, miksi piti aina koettaa pettää omaa itseänsä? Miksi piti olla niin hyvinkasvatettu, niin muodollisuuksiin kahlehdittu, ettei rohjennut sanoa avoimesti: "Olen sinun, ota omasi!"

Kiihkeän levottomuuden vallassa heittelihe tuo vaalea olento sinne tänne patjoillansa. Entä jos Bertholdi syöksyisi maahan, jos vihollisen vastarinta tai luonnonvoimien oikullisuus veisi häneltä hengen? Hän, hän yksin olisi siihen syypää! Hän voihki ääneen. Yön tuskallisessa yksinäisyydessä kuvastuivat kaikki kauhut vielä kammottavampina. Sitten heräsi hänen mielessään nuhteita Bertholdiakin kohtaan. Eihän hän ollut voinut ilmaista hänelle tunteitaan sen selvemmin kuin oli ilmaissut. "En voi toistamiseen kestää kaikkea odotuksen tuskaa ja levottomuutta", -- niin oli hän sanonut -- eikö Heinz ollut sitä kuullut? Kuullut oli hän kyllä, -- mutta ei ymmärtänyt. Niin ei nainen puhu miehelle, josta ei välitä. Kuinka olikaan hän voinut lähteä hänen luotaan mieli täynnä uhmaa ja vihaa, niin lapsekkaan suuttumuksen vallassa, että nyt teki parastansa tuhotakseen itsensä? Rangaistuksetta eivät ne kaikki kohoa aurinkoa kohden, nuo ilman sankarit.

Vuodettaan ympäröivässä yksinäisessä pimeydessä näki Lili äkkiä edessään hänen rakkaat nuoret kasvonsa, ja raskaat kyynelkarpaleet alkoivat hitaasti vieriä hänen poskiansa pitkin. "Tulkaa jälleen!" Viimeisenä eronhetkenä oli tuo vastoin hänen tahtoansa pujahtanut hänen huuliltansa; mutta hän oli kuiskannut sen niin hiljaa, että se häipyi kuulumattomiin. Nyt, tuskissaan hänestä, joka linnun tavoin liiteli ilmassa, välittämättä siitä, mitä jätti maan pinnalle, nyt kurotti hän rukoilevasti kätensä hänen jälkeensä ja huusi rakastavaisen naisen koko hellyydellä: "Tule jälleen!"

* * * * *

Päivät olivat jo käyneet paljon pitemmiksi. Onnellisille voi olla mieleen, kun yöt pysyvät kauan pimeinä, mutta niistä, jotka ovat ja pysyvät yksin, tuntuu helpotukselta, kun ilta tulee myöhään ja aamu varhain. Ja kaikkialla alkoi jo vihertää. Puutarhojen pensaisiin ilmestyi lehdyköitä, ja nurmikenttien krookuskasvit olivat niin kirjavia, kuin ei talvea olisi ikinä ollutkaan. Lili kuuli rastaan laulavan Bertholdin puutarhassa ja toisen vastaavan Krügerin puksipuusaroilta. Kun hän ensi kertaa kuuli tämän kevätlaulun, heräsi jotain hänen mielessänsä. Oliko se toivon, vapautuksen tunne? Hän ei ollut koskaan saanut kirjettä luutnantti Bertholdilta, mutta hän tiesi hänen äitinsä saaneen eilen häneltä tietoja. Hän eli! Sen täytyi riittää toistaiseksi. Haaveksivin katsein silmäili Lili maalaispuutarhaa.

Siellä toimiskeli nyt rouva Krüger uutterasti. Kirkkaassa kevätvalaistuksessa näki oikein, kuinka paljon lunta tämä talvi oli sirottanut hänen tukkaansa. Mutta voimia oli hänellä sentään vielä. Miehen tavoin käytteli hän lapiota, hän käänteli sarkojansa. Hän levitteli sinne lantaa vuohen majasesta. Maan piti käydä hedelmälliseksi, tuottaa paljon, -- ja kenelle?! Synkkä ajatus tuli rouva Krügerin mieleen, nenäntyven yläpuolella oleva ryppy kävi syvemmäksi. Mitä hyödytti kaikki työ, kovettumat käsissä ja hikihelmet otsassa? Mitä hyödytti kylväminen, istuttaminen, sadon kokoaminen? Istuiko hänen kanssaan pöydässä kukaan, jonka lautasen hän voi täyttää, jolle hän voi sanoa: "Maistuuko tämä sinusta hyvältä? Olen kasvattanut tämän itse, -- sinua varten!"

Nyt oli hän jo panettanut kaikkiin lehtiin ilmoituksen:

Kadoksissa

on ollut marraskuun 10 p:stä 1914 reserviläinen Gustav Krüger, kuuluva 203:nnen jalkaväkirykmentin 3:nteen komppaniaan. Tovereita, jotka ovat taistelleet hänen kanssaan Dixmuidenin luona, tai sellaisten soturien omaisia, jotka joutuivat kadoksiin samoihin aikoihin ja joista on saatu tietoja (esim. vankileireistä), pyydetään sydämellisesti antamaan tietoja. Menot korvataan kernaasti.

Joku oli neuvonut rouva Krügeria koettamaan _tätä_ keinoa, ja hänestä _oli_ se aikoinaan tuntunut erinomaiselta. Ehkei Gustav ollutkaan Korsikassa, vaan jossain muualla. Olihan varsin mahdollista, että hän oli Siperiassa. Sieltähän ei kukaan saanut tietoja.

Rouva Krüger oli ollut Berlinissä useissa sellaisten henkilöiden toimeenpanemissa kokouksissa, jotka eivät saaneet mitään tietoja omaisistaan. Oli kuin he kaikki tyynni olisivat olleet samaa perhettä. Äidit istuivat yhdessä, kuin olisivat olleet sisaruksia, isät neuvottelivat yhdessä. Toinen kertoi toiselleen tarinansa, -- voisihan sattua, että tämä osaisi antaa jonkun neuvon.

Nyt ei rouva Krüger enää käynyt noissa kokouksissa. Noista toisista oli jo monikin löytänyt lapsensa. Kun hän oli viimeisen kerran vanhempien kokouksessa, oli siellä ollut muuan äiti, joka itki ääneen ilosta: hän oli samana päivänä saanut kirjeen pojaltaan. Siperiasta se oli tullut -- kuin ihmeen kautta. Töin tuskin sai siitä selvääkään, ja repaleinen se oli, -- oli tullut lukemattomain peninkulmain takaa. Ensin oli poika maannut sairaalassa -- missä, sitä hän ei tiennyt itsekään, -- nyt täytyi hänen kaataa puita aarniometsässä, siellä oli jääkylmää, hänen elämänsä oli sanomattoman raskasta, mutta hän eli. Hän eli! Hänen oli onnistunut saada kirje pistetyksi erään ruotsinmaalaisen matkaan, ja tämä oli toimittanut sen perille. Äiti oli kuin suunniltaan ilosta: 'Poikani elää!' Hän julisti sen kaikille salissa oleville. Huone oli aikaisempina aikoina ollut tanssisali, korokkeelta, jossa soittokunta oli raiutellut iloisia tanssinsäveleitä, yritti äiti lukea ääneen kirjeensä, mutta se ei luonnistunut, hänen äänensä tukehtui ilokyyneliin. Hän liehutti vain paperia ilmassa, sanoen: "Elää! elää!" -- sitten vaipui hän polvilleen. Rukoiliko hän? Kaikki panivat kätensä ristiin. Kukaan ei puhunut sanaakaan.

Tuo äiti oli siis saanut tietoja mutta entä hän? Rouva Krüger ei enää mennyt noihin kokouksiin. Eikä hän aikonut enää panettaa tuotakaan ilmoitusta sanomalehtiin, -- se oli jo maksanut tarpeeksi rahaa, ja mitä hyötyä siitä oli ollut? Parempi oli panna rahat talteen Gustavin varalle. Ken tiesi, missä tilassa hän palaisi! Tarvittaisiin ne kai parempaankin; kenties Gustav oli sairas. Ehkä hän palaisi raajarikkona, -- kädetönnä ja jalatonna. Samantekevää, -- kunhan vain palaisi! Äiti pitäisi kyllä hänestä huolta, kantaisi häntä käsillään, lukisi hänen silmistään mitä hän halusi.

Nuorekkaan reippaasti työnsi rouva Krüger raskaan lapion maahan ja nosteli turpeen toisensa jälkeen. Tähän aikoi hän istuttaa perunoita, aikaista lajia, Gustavin herkkua. Olisikohan hän jo kotona kun äiti kaivaisi ne maasta? --

Rouva Krüger oli tosiaankin hiukan järjetön, kun hän vielä toivoi poikansa palaavan. Eihän siinä ollut enää mitään toivomisen mahdollisuutta. Ei kukaan ihminen enää uskonut, että Gustav Krüger voisi palata. Sitä ei tosin sanottu äidille aivan suoraan, mutta hänen annettiin kumminkin ymmärtää, että niin oli, ja se saattoi hänet melkein vihamieliseksi muille. Hän oli pahastunut ihmisille siitä, etteivät nämä odottaneet ja uskoneet kuten hän. Harmistuneena vetääntyi hän puutarhaansa ja eläimensä seuraan, -- ne olivat parempia kuin ihmiset. Mutta toisaalta hän tuskin enää kesti tätä yksinäisyyttään, hänet valtasi kiihkeä halu tiedustella muilta: "Luuletteko että hän palaa?" Hän olisi halunnut kuulla vastattavan: "Tietenkin!"

Hedwig Bertholdi näki tuon vanhan vaimon työskentelevän puutarhassansa; kuinka valkoiseksi hän olikaan käynyt! Vaimo-parka! Eikö ollut pakko sääliä jokaista äitiä, -- sitä, joka suri jo kadotettua, -- sitä, joka pelkäsi kadottavansa! Kummanko tila oli vaikeampi? Yhtä raskasta oli kummankin olo! Eikö tämä aika ollut äideille vieläkin vaikeampi kuin vaimoille? Vaimon rakkaus ei ole äidin rakkauden veroinen. Vanhalla naisella ei ole enää mitään toivottavaa, mitä jää hänelle enää jäljelle? Nuoruus, kauneus, tunteiden kiihko on poissa, hän ei tunne intohimoa eikä herätä sitä. Kaikki se, mikä muinoin tuotti hänelle onnea, on käynyt arvottomaksi, hänen mielihalunsa ovat laimenneet, hänen toivomuksensa käyneet vaatimattomiksi. Hän on oppinut tyytymään vähään, hänen on ollut pakko oppia tämä taito, -- maailma menee menojaan, lykäten hänet syrjään. Vanha nainen ei voi alkaa elämäänsä uudelleen alusta kuten nuori. Hänen poikansa on hänen viimeinen aarteensa, -- hänen toivonsa, onnensa!

Kun Hedwig Bertholdi punnitsi näitä asioita, valtasi hänet voimakas säälintunne. Vaikka hänellä oli miniänsä luonaan, tunsi hän itsensä kumminkin kovin yksinäiseksi. Tuo nuori olento ei ymmärtänyt häntä, eikä hän puolestaan ymmärtänyt miniäänsä. Nuoren täytyy kestää kovia kärsimyksiä, voidakseen käsittää sen tunteita, joka jo on ehtinyt rajan toiselle puolen. Nyt tuntui Hedwigistä varsin luonnolliselta, että hän ojensi kätensä aidan ylitse ja tiedusteli naapuriltaan: "Kuinka voitte, rouva Krüger?"

Aherteleva vaimo katsahti ylös. Epäröiden laski hän työstä kovettuneet sormensa toisen valkoiseen, hienoon käteen. Mutta kun hän loi katseen rouva Bertholdin kasvoihin, kävi hänen kädenpuristuksensa lujemmaksi; tuokin toinen näytti siltä, kuin hän tietäisi, mitä huoli on! Ja kumminkin voivat hänen poikansa vielä hyvin, -- hän sai heiltä tietoja. "Rouva Rossi kertoi minulle että teidän vanhempi poikanne harjoittelee lentäjäksi. Herra Rudolfin rouvahan myöskin näyttää vielä olevan iloisella mielellä. Kuulen hänen lauleskelevan. -- Minun Gustavini ei ole vieläkään kirjoittanut." Hänen lausuessaan viime sanat väreili hänen väsyneessä äänessään tuskallinen valitus.

Voiko Hedwig riistää tältä äitiparalta viimeisen toivon? "Monessa vankileirissä on kirjeiden kirjoittaminen kiellettyä", sanoi hän. "Se on julmaa. Mutta kun se on tunnettua, on tämä tieto toisaalta lohdutus. Tietäähän toki, mistä johtuu, ettei tietoja tule."

"Luuletteko te sitten, että minun poikani vielä elää?" kysyi rouva Krüger, ja hänen päähän vajonneet himmeät silmänsä kiintyivät läpitunkevin katsein toisen kasvoihin. Ja jälleen tunsi Hedwig, että hänen täytyi valehdella. "Miksi en sitä luulisi?" sanoi hän vakuuttavasti. "Mutta, rouva Krüger, tehän olette ollut niin luottavaisella mielellä -- muistatteko, kuinka tulitte luokseni, nähtyänne hänet tuossa vankileirin kuvassa?"

"Siitä on jo kauan", mumisi rouva Krüger. "Aika on kulunut kulumistaan. Väliin ajattelen, että ehkä hän sittenkin on kuollut." Hän katsoi synkeästi eteensä maahan. Mutta sitten hän jatkoi kiihkeästi: "Mutta olisihan minun pitänyt saada siitä tieto. Eihän lasta sovi ilman muuta kaivaa maahan, antamatta siitä tietoa hänen äidillensä, eikö niin?"

Hedwig tunsi kylmän väreitä. Siinä se taaskin oli, tuo tuskallinen epäilys! "Älkää toki suoko mielessänne sijaa tuollaisille ajatuksille", sanoi hän sydämellisesti. "Mitä hyödyttää meitä kaikki ajatteleminen ja horjuminen toivon ja epäilyksen vaiheilla! Kohtalon iskut ovat nykyisin arvioimattomampia kuin koskaan ennen!"

"Mitä, te karttelette vain antaa varmaa vastausta!" Rouva Krüger silmäili häntä epäluuloisesti. "Sanokaa, luuletteko että Gustavini vielä on elossa?" Hän oli oikaissut itsensä, hänen laihaksi käynyt vartensa suoristui aidan nojassa, hänen kätensä puristui nyrkiksi: "Kirottu sota! Elääkö poikani, vai eikö hän elä?" Hänen äänensä oli uhkaava.

Hedwig nyökkäsi ahdistetuin mielin. "Tietysti hän elää. Olisittehan muutoin saanut joitakin tietoja."

"Niin, sitä minäkin ajattelen!" Rouva Krüger päästi syvän helpotuksen huokauksen: "No, siis eteenpäin!" Ja kuin uusin voimin hän laski jalkansa lapiolle ja työnsi sen syvälle itsepintaiseen maahan. "Tuo maa on kovaa kuin puulattia, mutta kyllä minä sen vielä murennan! Varro vain...!" Hän työnsi taas lapion syvälle: "Perunoita minä tähän panen -- koko joukon -- ihania, tahkeita, keisarinkruunuja! Mahtanevat maistua Gustaville!" Ja hän kaivoi edelleen innokkaasti, selkä koukussa, välittämättä enää rouva Bertholdin seurasta.

Rouva Bertholdi katsoi häneen huolestuneena: rouva Krüger oli todellakin kovasti muuttunut. Piti tosiaankin paikkansa mitä Emilia sanoi: tuo rouva oli käynyt omituiseksi! 'Päästä sekaisin!' tuumiskelivat ihmiset. Olisiko se ollut ihme? Ah, varma tieto kuolemasta ei ole niin kauheata kuin epätietoisuus!

Hedwigin omat huolet tuntuivat hänestä äkkiä niin vähäisiltä. Hän meni sisään, jokin tunne pakotti hänet suorastaan kirjoituspöydän ääreen, hän halusi kirjoittaa Heinzille ja Rudolfille, antaa poikiensa tuntea koko sydämensä lämmön, niin kauan kuin siihen vielä oli tilaisuutta. Heinzille hän kirjoitti: "Mikä saattoi sinut rupeamaan lentäjäksi? Rukoilen sinua sanomaan sen minulle! Se ei ole johtunut yksistään rohkeudestasi, tarmostasi, seikkailemishalustasi! Ja turvassa ei henkesi myöskään ole siinä toimessa, sitä et voi uskotella minulle, äidillesi. Äskettäin oli rouva Rossi luonani herttainen, viehättävä nainen -- sitä minun ei tarvinne sinulle vakuuttaa! Hän voitti kokonaan sydämeni! Menen pian vastakäynnille; toivon joutuvani hänen kanssaan lähempiin suhteisiin."

Rudolfille hän kirjoitti: "Anna Maria voi erinomaisesti, sekä ruumiin että sielun puolesta. Hän on kuin luotu soturin vaimoksi. Sen huomaan yhä selvemmin. Sinulle on varmaankin mieluista kuulla, että sovimme hyvin yhteen. Jos alussa vastustinkin tuota niin äkkiä päätettyä avioliittoa nuoruutesi perusteella, niin tapahtui se yksistään sinun onneasi silmälläpitäen. Nyt en enää huolehdi tulevaisuudesta. Nykyisin on ajatteleminen vain sitä, mitä on tehtävä tänään, -- ja annettava huomenisen huolehtia itsestänsä. Ja jos taas joskus tekisin itseni syypääksi vanhaan vikaani, niin toivon, että olet kärsivällinen vanhaa äitiäsi kohtaan, rakas poikaseni. Mutta ajattelen, että palatessasi huomaat, etten minäkään ole käynyt turhaan sodan kovaa koulua ja että koko sydämestäni iloitsen mukananne."

Tuon kaiken olisi hän jo aikoja halunnut sanoa nuoremmalle pojalleen, jotta viimeinenkin epäsovun tunne olisi haihtunut heidän väliltänsä. Eiväthän nuo jäähyväiset, jotka he lausuivat toisilleen loman loputtua, olleet täysin sellaiset, kuin niiden olisi tullut olla. Rudolf oli tosin syleillyt ja suudellut häntä, mutta sittenkään eivät heidän tunteensa olleet sellaiset, kuin niiden tulee olla lausuessa hyvästiä, joka kenties on viimeinen.

Helpotusta tuntien sulki äiti tuon kirjeen. Tulipa nyt mitä hyvänsä, -- hän voi ajatella poikaansa ilman tunnonvaivoja.

XIII.

Näihin aikoihin kirjoitettiin paljon kirjeitä, -- arkoja, kaihoisia, helliä, epätoivoisia kirjeitä! Verdun oli jotain kuvaamattoman kauheata -- 'Verdunin helvetistä' puhuivatkin ihmiset. Niiden takia, jotka taistelivat tuolla hornan kidassa, olivat tuhannet äidit, puolisot, morsiamet tulisessa tuskassa. Sen rinnalla kävi kaikki muu vähäpätöiseksi.

Oli ihmeellistä, kuinka monet niistäkin kuolivat, jotka viettivät vaaratonta elämää kotonansa. Vanhat ihmiset eivät enää voineet oikein kestää tätä kaikkea, -- odotuksen salainen tuska kysyi liiaksi heidän voimiansa. Mutta paljon kuoli nuoriakin.

"Jokohan te sen tiedätte", sanoi Minka Dombrowski eräänä iltana Gertrudille hänen juuri palattuaan kotiin. "Kuulin äsken lihaa jonottaessani, että teidän entinen ystävättärenne, tuo Dietrichin neiti, kuuluu lähenevän loppuansa, -- tuo ihmisraukka, joka on hulluinhuoneessa." Hän kohautti surkuttelevasti hartioitaan. "Mutta täytyyhän nykyisin aivan toisenmoistenkin ihmisten kuolla."

Gertrud ei ollut pitkiin aikoihin kuullut mitään Margareta Dietrichistä. Senjälkeen kun Margareta oli viety parantolaan, oli hän kyllä pari kertaa ohikulkiessaan tiedustellut äidiltä hänen vointiaan, mutta puodissa oli aina ollut joku soturi, ja pieni rouva oli seisonut niin arkana ja vähäpuheisena sikarilaatikkojensa takana, ettei hän ollut voinut saada mitään tarkempia tietoja. Hän päätti nyt mennä heti seuraavana päivänä rouva Dietrichin luo, mutta silloin tulikin häneltä jo aamulla kirje.

Rouva Dietrich kirjoitti: "Arvoisa neiti! Tytärparkani on aiheettomasti suljettu parantolaan. Eihän hän tee kenellekään ihmiselle mitään pahaa, mutta nykyisin ei asioista liioin oteta selkoa. Gretchen tuntee itsensä perin onnettomaksi siellä eikä jää sinne pitkäksi aikaa, -- ettekö tahtoisi käydä häntä tervehtimässä? Huomenna voi sinne mennä. Minä menen sinne, ja Gretchen iloitsee kovin, jos te tulette mukaan, hän puhuu teistä. Tulkaa noutamaan minua puoli kahden aikaan. Ystävällisesti tervehtäen Rouva Dietrich." -- -- --

Gertrudin sydän sykki kiihkeästi. Viimeisillä lanteillaan oli hän ostanut kevään ensi kirsikoita, -- punaisia, hohtavia, hempeitä kirsikoita! Nyt seisoi hän, kasvot kalpeina ja vakavina, rouva Dietrichin kanssa naisosastoon vievän salin ovella, pusertaen huomaamattaan paperitötterössä olevia kalliisti ostettuja kirsikoita itseänsä vastaan. Kauhu täytti hänen mielensä: hulluinhuoneessa! Ja kumminkin täällä oli ulkonaisesti aivan samankaltaista kuin missä sairashuoneessa tahansa, paitsi että akkunoissa oli rautaristikot. Heitä vastaan oli tullut portaissa sotureita, joiden oli täytynyt vaihtaa harmaatakkinsa sinivalkoisiin, raidallisiin pukimiin. He saivat liikuskella täällä vapaasti. Ulkonaisista merkeistä ei voinut huomata, mikä laitos tämä oli. Rouva Dietrich oli selvillä oloista täällä, hän kävi täällä aina kun oli puhelutunti, sulkien puotinsa siksi aikaa. Hän meni edellä saliin, Gertrud seurasi häntä, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä yhä kiihkeämmin.

Hoitajatar tuli heitä vastaan. "Ei hän ole enää täällä, teidän tyttärenne", sanoi hän. Rouva Dietrich pelästyi. "Me toimitimme hänet yksityishuoneeseen. Hän oli aluksi niin levoton, -- häiritsi toisia, -- nyt on hän rauhoittunut. Niin, niin", tuo tukeva olento päästi kuuluvan huokauksen, "täällä saa nähdä monenmoista. Minun on sääli neitiä, hän oli todellakin hyvä tyttö. Mutta sota, -- se on noussut hänelle päähän, ja onko se ihme?" Hän huokasi jälleen. "Minun mieheni on miesten osastolla, -- siellä on niin paljon sotilaita. Ja muutoin ne ovat aivan terveitä, nuoria miehiä. Surkeata kerrassaan! Mutta hermot, -- ne eivät kestä tätä aikaa!"

Rouva Dietrich itki hiljaa.

"No niin", lohdutteli hoitajatar, taputtaen häntä olalle, "eihän hän ole vielä kuollut. Mutta kauan ei hän enää voi elää, sanoi professori jo eilen. Meistä on ihmeellistä, että hän nytkään enää elää. Sallikaa hänen päästä lepoon!" Hän ohjasi äidin ovelle. "Menkää, menkää hänen luoksensa. Mutta on luultavinta, ettei hän tunne teitä".

Oi kuinka kalpea, kuinka riutunut! Ei enää nuori tyttö, vaan ikivanha nainen, jonka kasvot olivat käyneet niin mitättömän pieniksi. Mieli syvästi järkytettynä kumartui Gertrud Margareta Dietrichiä kohden.

Tämä lepäsi hiljaa kuin vahakuva, kädet ristissä rinnalla, kuin kuolleena. Hän oli vaipunut uneen. Huomaamattaan pudotteli Gertrud tötteröstään marjoja, -- punaisia, kiiltäviä, hempeitä kirsikoita. Ne olivat tipahdelleet vuoteelle, -- kuvastaen siinä pelkkää kesää, iloa, elämää ja nautintoa.

Rouva Dietrich oli vaipunut tuolille vuoteen viereen. Hän itki, nenäliina painettuna kasvoilleen. Hoitajatar oli jo poistunut. Hän oli sulkenut oven jälkeensä, nyt olivat kävijät sairaan kanssa yksin.