Part 12

Vaimoparka! Gertrudin täytyi ajatella häntä vielä, kun hän jätettyään kylmän työhuoneen istui junassa, matkalla kotiin. Vieläkin kammottavampaa on, kun täytyy vanhana sovittaa, mitä nuorena on rikkonut! Ja noiden ryppyisten, kärsivien kasvojen rinnalle kuvastui hänen eteensä Minka Dombrowskin pyöreä, alati tyytyväinen muoto.

* * * * *

Olkisäkkien neulomisella ei käynyt liikoja ansaitseminen. Se oli työtä, johon oikeastaan pystyi ken tahansa, joka vain osasi arastelematta käytellä karkeata neulaa. Mutta nykyisin ei käynyt työtä juuri valikoiminen. Ei edes senkään, jolla oli rahaa yllinkyllin, ollut nykyisin aina niin helppoa saada syödä kylläksensä. Leipä, liha, voi, ihra, jauhot, sokeri -- kaikki oli saatettu korttijärjestelmän alaiseksi.

Jos sotaa kestäisi vielä kauan, saisi joka kulauksen vettä, joka siemauksen ilmaa ainoastaan kortilla! Ja sitten tuo alituinen jonottaminen, ennenkuin sai viheliäisen osansa! Berlinissä, jossa oli niin paljon ihmisiä, oli pahinta. Siellä seisottiin pitkinä jonoina voi- ja lihapuotien edustalla, satalukuisina, vaimo vaimon takana. Ellei samalla olisi käynyt jutteleminen, olisi se ollut vallan kauheata. Nyt sen sentään kesti jotenkuten.

Esikaupungissa oli elanto myöskin sangen kuivaa. Ellei Minka Dombrowski olisi avustanut Gertrud Hieselhahnia jonottamisessa, olisi hänen täytynyt nähdä nälkää; eihän hänellä ollut aikaa seisoskella tuntimääriä vuoroansa odottamassa. Minkaa huvitti jonottaminen. Kevät teki tuloansa, ilma oli leudompaa, oli varsin miellyttävää, kun lempeä tuuli hiveli poskia ja leikiskeli niskatukalla. Kauniista Minkasta tämä tuntui kuin hyväilyltä. Noiden kalpeitten kasvojen rinnalla kiinnittivät hänen kasvonsa kaksin verroin huomiota. Toisenmoiselta hän näytti kuin Margareta Dietrich, joka myöskin väliin tuli koppinensa jonottamaan ja seisoi niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei ollenkaan huomannut, milloin hänen vuoronsa tuli. Mutta enimmäkseen tuli rouva Dietrich itse, hiljaisena, alakuloisena ja arkana. Jos ken kysyi jotain hänen tyttärestänsä, vavahti hän kokoon. Margareta Dietrich odotteli yhä edelleen sulhastansa. Kaapissa, valkoiseen verhoon käärittynä, riippui hänen morsiuspukunsa, valmiina pantavaksi päälle. Neulojatar, jolla oli itsellään sulho sodassa, oli työskennellyt oman rakkautensa ja kaihonsa kannustamana. Joka poimu, joka sauma oli kuin hengähdys vain, kuin tuoksu, haave. Joka ilta kohotti Margareta ennen levolle menoansa hiukan verhoa: siinä odotteli morsiuspuku valkoisena, silkkisenä, onnea lupaavana. Hän jäi seisomaan, vaipuneena sen katselemiseen, hänen silmiinsä tuli autuaallinen haaveileva ilme, hänen huulillensa eksyi hetkiseksi vieno hymyily. Hän ei voinut poistua paikaltansa. Avojaloin seisoi hän kauan, kauan, huomaamatta kuinka kylmä huoneessa oli. Luisevina pistivät hänen laihat hartiansa esiin paidan pääntiestä, hän kävi kylmästä siniseksi, mutta ei huomannut sitä. Tuossa, tuossa riippui koko hänen onnensa! Vaivoin vain raski hän vihdoin päästää verhon alas. Päivän viimeisenä muistona, yön unelmana seurasi morsiuspuku häntä. --

Tänään oli hänen äitinsä mennyt pois kotoa. Siitä päivästä saakka, jolloin Margareta oli rientänyt kirkkoon, nähdäkseen Bertholdin häät, oli äiti tuskin enää rohjennut lähteä pois kotoa. Silloin oli kaksi säälivää naista tuonut hänen tyttärensä kotiin, kuljettaen häntä keskellänsä kuin tahdotonta olentoa. Kuullessaan äidin huolestuneen kysymyksen: 'Lapsi, mikä sinun on?' oli Gretchen alkanut itkeä kiihkeästi. Hän nyyhkytti ääneen. Mutta sitten hän alkoi nauraa, -- nauroi, nauroi, ainakin puolen tuntia. Rouva Dietrich ei voinut enää vapautua tuosta muistosta, hän oli siitä saakka ollut ainaisen levottomuuden vallassa. Tänään oli Gretchen houkutellut häntä tähän tapaan: täti kaupungissa pahastuisi kovin, ellei hänen ainoa sisarensa tulisi toivottamaan onnea hänen syntymäpäivänään. Olihan vielä lisäksi sunnuntaikin, puoti oli kiinni, ilma kaunis. Niin oli hän sitten päättänyt lähteä. Olihan Gretchen tänään aika virkeä ja niin levollinen.

Ehdittyään jo melkein aseman luo, palasi hän vielä kerran takaisin, -- jokin sisällinen voima suorastaan pakotti hänet siihen. Oliko varmaa, ettei Gretchenillä ollut mitään mielessänsä? Mutta hän istui aivan levollisena etuhuoneessa, lukien jotain kirjaa. Ihmeissään hän katsahti ylös, äidin palatessa takaisin. Rouva Dietrich keksi tekosyyn. "Olenkohan ehkä unohtanut käsineeni tänne." Hän oli hakevinansa.

"Mutta, äitikulta, sinullahan on se kädessäsi!" huudahti Gretchen, nauraen hänelle.

"No, jopa nyt jotakin!" sanoi rouva Dietrich, nauraen hänkin. Sitten hän suuteli tytärtänsä. "Näkemiin sitten!"

Nyt oli Margareta Dietrich aivan yksin. Yksin --! Hän sulki kirjan äkkiä ja hypähti pystyyn, katsoen omituisesti hymyillen ympärillensä. Tuossa riippui vanha seinäkello seinällä. 'Tik, tak!' Siinä ainoa ääni, mikä tunki hänen korviinsa, muutoin oli aivan hiljaista, Jumalan kiitos! Eikä senkään enää tarvinnut jatkaa nakuttamistaan, se vihloi hänen korviansa. Hän hypähti tuolille ja pysäytti heilurin. Häntä aivan huimasi katsoessa sen ainaista kulkua edestakaisin.

No niin, nyt oli kaikki hyvin! Hän hengähti helpotuksesta. Sitten hän juoksi huoneensa taustaan. Hän avasi kaapin ja otti verhoon käärityn puvun esiin. Kantaen sitä edessään ojennetuilla käsivarsillaan, toi hän sen etuhuoneeseen. Tänään oli hän kerrankin omissa hoteissaan! Täällä oli valoisampi ja peili oli isompi. Arasti katsoi hän ympärilleen. Hänestä tuntui sentään siltä kuin sisällä olisi ollut joku. Ei ollut! Tänään voi hän kenenkään häiritsemättä leikkiä häitä.

Nyt nouti hän vielä morsiusseppeleen ja hunnun, joita oli säilyttänyt laatikossaan. Kuinka seppele iloitsikaan päästessään päivänvaloon! Myrtti siinä ojenteli oksiansa, sen vehreys kävi raikkaaksi. Se suorastaan pyrki hänen päähänsä, se laskeutui hänen hiuksillensa. Hänen täytyi kiinnittää se, se ei tyytynyt vähempään!

Samaten kävi puvunkin. Ennenkuin hän tiesikään kuinka se tapahtui, oli villapusero ja villahame pudonnut hänen yltään, hääpuku laskeutui hänen ylitsensä. Valkoisena ja pehmeänä verhosi silkki hänet, utuinen harso oli kuin pilvi. Se kohotti hänet korkeuksiin, kannatti häntä. Kaunis kuva hymyili hänelle peilistä, olento autuaitten asunnoilta. Nyt ei hän enää ollut Gretchen Dietrich, yksinäinen tyttö, menehtymäisillään kaihoonsa -- hän oli rakastettu, kaihottu, oli morsian, joka vietti häitänsä. Heti, heti tuli hän, joka häntä halusi, -- siinä oli hän!

Hän käännähti nopeasti, hänen hymyilevät kasvonsa kävivät vieläkin hymyilevämmiksi, hiljaisella huudahduksella ojensi hän kätensä: "Nythän tulet!"

Kuin kaukaisesta etäisyydestä ja kumminkin niin läheltä kajahti vastaan: "Tulen luoksesi!"

"Minne sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä!"

Gretchen vaipui hänen povellensa, sulho sulki hänet syleilyynsä -- lujasti, lujasti -- niin lujasti että hän valitti. Mutta hän ei irroittautunut hänen syleilystänsä. Joskin se tuotti tuskaa -- kiihkeätä tuskaa -- ja hänen rintaansa ahdisti kuin kammottavassa kouristuskohtauksessa, joka salpaa hengityksen, pysäyttää sydämen, rakkauttahan se silti oli, iäistä rakkautta! Huumaantuneena sulki hän silmänsä. Niin juuri, ei mitään nähdä, kuulla vain, mitä hän kuiskaili!

Ja sulho kuiskasi hänen korvaansa: "Lemmin sinua!"

Hän kuiskasi vastaan: "Ja minä sinua!"

"Nyt olet minun!"

"Olen iäti!"

Ja sulho irroitti seppeleen hänen tukastansa, ja levollisena hän salli sen tapahtua. Siinä se nyt oli maassa, tuo ihana seppele! Hän pyrki sitä ottamaan, mutta sulho esti sen ja sanoi: "Jätä se, et tarvitse sitä!"

"Tarvitsen, tarvitsen kyllä! Se pannaan päähäni ruumisarkkuun!"

"Siellä, minne menemme, ei ole ruumisarkkuja. Siellä on ainoastaan vuode täynnä iloa, iäistä nautintoa!" Sulho lykkäsi jalallaan seppeleen syrjään. "Tuletko sinne kanssani?"

Morsian tarttui huntuunsa ja riisti senkin päästänsä. "Seuraan sinua!"

Sulho oli kiihkeä ja hillitön, hän kävi kärsimättömäksi. "Tule, tule jo!"

"Mitä sanoo äitini? Hän on huolissaan minusta."

"Mitä äidistä ja hänen huolehtimisestaan -- nythän olet minun, -- tule, tule!"

"Rakkaani, armaani, minun täytyy pukea viitta ylleni, etteivät ihmiset näe pukuani, valkoista pukuani, joka loistaa niin kauas."

"Pue viitta yllesi, ettei kukaan näe sinua, mutta tule sitten, tule! Minulla ei ole aikaa odottaa. On sota. Minun on liitäminen maailman toiseen päähän, niin kiire ei minulla ole vielä koskaan ollut. Tule Gretchen! Tule, tyttöseni! Tule, rakkahin morsiameni!"

Hänen äänensä oli kuin hyväily, hän veti tyttönsä mukaansa, hellästi, vastustamattomasti. Hän soi hänelle tuskin aikaa heittää viitan hääpukunsa ylitse. Sinne jäi hänen seppeleensä, sinne huntunsa, arkivaatteensa. Lattialle ne jäivät kaikki. Löytäisihän äiti ne siitä, korjaisi ne pois. Ei hän enää luonut katsettakaan taaksensa. Viisikolmatta vuotta oli hän elänyt täällä, näissä huoneissa. Täällä oli hän syntynyt, lapsena leikkinyt, nauranut, laulanut ensi laulunsa, itkenyt ensi kyyneleensä, uneksinut ensi unensa. Täällä oli hänen isänsä kuollut, täällä oli hänen äitinsä häntä rakastanut, hänestä huolehtinut. Mutta mitä merkitsi se kaikki!

"Tule, Gretchen, tule!" -- --

Rouva Dietrichin astuessa nopeasti sisään, ei kukaan vastannut hänen tervehdykseensä. Hän oli palannut aikaisemmin kuin oli aikonut. Sisaren houkuttelut jäädä illalliselle, joka tänään syntymäpäivän kunniaksi oli tavallista runsaampi, eivät olleet voineet häntä pidättää. Hänen täytyi lähteä kotiin, täytyi lähteä. Levottomuus pakotti hänet matkaan. Gretchen oli nykyisin aina niin omituinen, oli paha, että hän oli jättänyt hänet niin kauaksi yksin. Ei ollut vielä aivan pimeä, ilta oli vasta saapumaisillaan. Hän näki jotain valkoista maassa ja sitten kompastui hän. Mitä siinä olikaan? Hänen jalkaansa oli kietoutunut jotakin. Pieniä keinotekoisia vahanuppuja, valkoisia kukkia, tallattuja oksia. Kuin hautaseppeleestä. Taikauskoinen kammo valtasi hänet.

"Gretchen!"

Ei vastausta.

Käsitellessään levottomana tulitikkuja, menetteli äiti niin kömpelösti, että tikku toisensa jälkeen suhahti tuleen ja sammui. Vihdoin sai hän valkean sytytetyksi. Tuossa oli maassa tumma hame ja tumma pusero, jotka Gretchenillä oli tänään ollut yllään, ja pitkä valkoinen harso kiemurteli niiden ylitse kuin käärme. Mitä merkitsi tämä, mitä tämä kaikki merkitsi?! Epäselvä kauhuntunne lamautti äidin, hän seisoi kuin jähmettyneenä. Kuinka olivat huntu ja morsiusseppele joutuneet tähän?

"Gretchen! Gretchen!" Äidin huuto kajahti tyhjässä asunnossa. Mitä olikaan tytär nyt jälleen tehnyt? Ja poissa hän oli. Rouva Dietrich avasi kaapin: kaikki hänen tavaransa olivat siellä. Viitta vain oli poissa. Minne hän oli mennyt? Asemalle äitiä vastaan? Ei varmaankaan! Ystävättärensä neiti Hieselhahnin luo? Ei sinnekään. Hänhän oli niin arka, ei hän enää mennyt kenenkään luo. Ehkäpä hän oli jälleen kirjoittanut kirjeen ja mennyt viemään sitä postiin. Tuskinpa vain! Olisihan voinut olla niinkin, mutta todellisuudessa oli kumminkin toisin. Sen tunsi äiti nyt äkkiä selvästi. Gretchen oli poissa, Gretchen harhaili tuolla ulkona, jonkin sisäisen pakon ajamana. Ja yö lähestyi. Kuinkahan kauan hän jo olikaan ollut poissa? Kunpa hän vain palaisi, kun hän palaisi pian!

Vavisten valaisi äiti joka sopen, häntä hakien. Ja äkkiä hän alkoi itkeä kiihkeän tuskan vallassa: hänen lapsukaisensa, hänen Gretchen-tyttösensä -- -- kunpa hänelle vain ei tapahtuisi mitään pahaa! Hän tempaisi akkunan auki ja silmäili ulos.

Katu oli tyhjä, siellä vallitsi sunnuntaipäivän hiljaisuus. Toisella puolen katua seisoi ulvoen koditon koira. Se kuului kammottavalta.

Tuskan valtaama äiti katsoi kelloa. Neljältä se oli pysähtynyt. Sen alle oli asetettu tuoli, lasiovi, jonka takana heiluri oli, oli avattu, -- neljän aikaan oli Gretchen siis vielä ollut täällä. Usein oli Gretchen valitellut: 'Tuo kello, se kumajaa päässäni!' Kaiketi oli hän sen pysähdyttänyt. Siitä oli jo monta tuntia.

Tornikello löi. Äiti laski. Hyvä Jumala, oliko se mahdollista, joko oli todella yhdeksän? Jospa hän ei olisi lähtenyt pois kotoa, ei olisi jättänyt Gretcheniä yksin kotiin! Yhdeksän, -- eikä Gretchen vielä ollut tullut!

Usein kyllä oli rouva Dietrichin täytynyt odottaa tytärtänsä. Jos häntä halutti mennä jonnekin, teki hän sen itsepintaisesti, eikä siinä auttanut pyynnöt eikä nuhteet. Mutta tänään ei äiti kestänyt odotusta. Jonkin ihmeellisen, käsittämättömän tuntu oli jäänyt tuohon pieneen huoneeseen, tulvahti sieltä häntä vastaan, jähmettäen hänet väliin ja kohottaen väliin kuuman hehkun hänen päähänsä. Ajatukset seurasivat toisiansa yhä nopeammin, yhä kiihkeämpinä, pakottaen äidin kääntämään askeleensa jälleen katua kohden. Asemalle ensiksi. Epämääräinen toivo rohkaisi häntä. Ehkäpä hänen tyttärensä seisoisi siellä häntä odottamassa.

Ei kukaan ollut nähnyt Gretcheniä. Turhaan seisoskeli äiti asemahuoneen ovella katsoen katua pitkin puolelle ja toiselle. Hän kuuli yhä vielä kodittoman koiran ulvontaa.

Se oli pieni sievä koira, jonka pitkäkarvainen turkki hohti keltaiselta lyhdynvalossa. Hakevin katsein silmäili se häntä, kohottaen rukoilevasti käpäläänsä, mutta hän kiiti sen ohitse. 'Gretchen! Gretchen!' kajahteli huuto hänen sydämessänsä. Puoleksi tietämättään kääntyi hän kulkemaan Gertrud Hieselhahnin asuntoa kohden. -- -- --

Gertrud Hieselhahn oli juuri aikeissa käydä levolle. Lapsi nukkui, Minka oli ulkona, mitäpä hän yksin istuskelisi ylhäällä. Oli myöskin turhaa kuluttaa valkeata. Silloin kuuli hän nimeänsä mainittavan. Täyden hiljaisuuden keskeltä kajahti se kolealta ja aavemaiselta. Ulko-ovi oli lukittu, joku seisoi ulkona pimeällä käytävällä ja huusi häntä.

Hän avasi akkunan: "Kuka siellä on?" "Minä, hyvä neiti, minä! Onko Gretchen luonanne?" "Rouva Dietrich siellä on! Ei, ei Gretchen ole täällä. Odottakaa, tulen ulos!" Rouva Dietrichin äänessä oli jotain, joka herätti Gertrudin mielessä sääliä ja levottomuutta: hän haki lastansa!

Pienenä, tavallista pienempänä vielä, seisoi rouva-parka kuin pelästynyt otus pimeässä yksinäisellä tiellä. Apua hakien takertuivat hänen kylmänkosteat sormensa Gertrudin käteen. "Gretchen on poissa, voi hyvä Jumala tätä tuskaa! Neiti Hieselhahn, älkää jättäkö minua!" -- --

Yhdessä he häntä hakivat. Kauan olivat he jo hakeneet, eivät itsekään enää tienneet kuinka kauan. Pimeitä kenttiä pitkin käydä hoipertelivat nuo kaksi yksinäistä naista. Ensiksi he hakivat talon ympäriltä, sitten kiersivät koko taloryhmän. Miksi he niin tekivät? Olisihan voinut olla niinkin, tuumiskeli Gertrud, että Gretchen olisi aikonut hänen luoksensa. Nyt hakivat he kauempaa, huudellen ja yhä huudellen. Vuoroonsa kumpikin. Sillävälin vaikeroi äiti hiljaa: olihan hän jo aikoja aavistanut, että Gretchenin kävisi lopuksi huonosti, hän ei vain ollut tahtonut sitä uskoa, vaan oli aina koettanut pettää itseänsä. Eikä hän ollut tahtonut sanoa sitä kenellekään, ei uskoa kenellekään tuskaansa. "Eihän sitä tahdo tehdä, hyvä neiti. Mutta nyt -- nyt en voi enää vaieta. Voi, luuletteko te, että hän on itse tehnyt itselleen jotain?"

Gertrud puri hampaansa yhteen: kaameata tämä oli kerrassaan. Hänkin oli jo aikoja ajatellut: onko totta kaikki, mitä Gretchen puhuu? Vai onko se kaikki valhetta? Ei, valheeksi ei sitä käynyt nimittäminen. Ei valheeksi -- tyttöparka! "Meidän täytyy palata takaisin, rouva Dietrich", sanoi hän lempeästi. "Täällä ei Gretchen ole. Menkäämme teille, ehkä hän jo on kotona. Ellei hän ole, menen minä vielä poliisivartiostoon."

* * * * *

Siitä riitti naisille puhumista, heidän seistessään seuraavana päivänä voikaupan edustalla. Niin kyllänsä kuin he muutoin olivatkin saaneet jonottamisesta, ei se heistä tänään tuntunut liian pitkäveteiseltä. Vallan kauhea oli tuon neiti Dietrichin tarina. Nythän hänen täytyisi joutua Dalldorfin parantolaan.

"Hän oli juossut pois kotoaan", kertoi muudan, "hääpuku yllänsä. Valkoisessa puvussa. Siinä oli ylt'ympäri poimuissa pieniä myrttivihkoja, ja röijyssä oli myöskin edessä myrttivihko. Friedani näki sen ollessaan tänään sanomalehtiä kantamassa. Ne toivat hänet silloin, -- tänä aamuna. Poliisikonttorin vahtimestarin koira oli löytänyt hänet. Kaukana kedolla kuljun luona hän makasi mäntyvesakon alla aivan veden reunassa. Yöt ovat vielä kylmät, hän oli ollut aivan kohmettunut."

Uteliaina pyrkivät toiset lähemmäksi. "Olikohan hän aikonut hukuttautua? Ja minkä tähden?"

"No, siksi että hän on päästä sekaisin. Hänen on täytynyt odottaa liian kauan sulhastansa."

Oliko hän sitten todella kihloissa? Sulhasta ei kukaan ollut nähnyt.

Muuan vaimo, joka oli Dietrichin perheen naapuri, kohautti hartioitaan. "Voipi olla -- tai ehkä ei. Kenpä tyttöjen asiat tietää niin tarkoilleen. Se ainakin on varmaa, että jos jollakin on mielitiettynsä rintamalla eikä hän kirjoita eikä palaa, eikä toinen tiedä, elääkö hän vielä vai eikö elä, silloin voi kenen tahansa käydä kuten Dietrichin neidin."

Niin voi, -- voi kylläkin! Kauhu kuvastui kuulijoiden kasvoilla, heidän katseensa kävi araksi. Kaukaa läheni heitä kovakourainen julmuri, joka kävi käsiksi sydämiin ja mursi ne, joka anasti ajatuksetkin ja hämmensi ne, niin että ne lentelivät sekaisin kuin akanat seulassa. Se julmuri oli -- sota.

XII.

Kevät kehittyi kehittymistään, mutta Verdunin valloitusta se vain ei tuonut muassaan. Suunnattomia hyökkäyksiä ja vastahyökkäyksiä, uhrien luku molemmin puolin ääretön. Tänä keväänä oli harvinaisen varhain tullut lämmin, luonto pukeusi jo huhtikuussa kukkiin, mutta ken voi iloita siitä?

Kun Hedwig Bertholdi nyt kulki puutarhansa kautta, ei hän huomannut sitäkään, että syreeni pian alkaisi kukkia. Hänellä oli huolia, suurempia huolia kuin ennen. Kun Anna Maria nauroi, tuotti se hänelle melkein ruumiillista tuskaa. Vanhimpansa takia hän nyt oli enin huolissaan. Hän oli kirjoittanut, että hänen tykistöväkeen kuuluvana oli täytynyt oleksia maan alla ja tapella rottien kanssa. Hänellä oli siellä alhaalla vuode ja oikein sievä asunto. Hänen tarvitsi vain painaa nappulaa, niin tuli passaripoika, mutta tuollainen asemataistelu oli ikävintä, mitä mielessään voi kuvailla. Hän olikin tarjoutunut lentäjäksi; silloin saisi enemmän liikkumisvapautta ja tilaisuutta itsenäiseen toimintaan. Hän oli tutustunut kapteeni Bölckeen ja tämä oli puoltanut hänen anomustansa. Nyt tiesi siis äiti, ettei hän juuri tällä haavaa ollut taistelussa, vaan vaarattomalla alueella toimeensa harjaantumassa. Mutta eivätkö häntä myöhemmin odottaneet vielä suuremmat vaarat kuin Rudolfia, joka oli jalkaväessä Verdunin edustalla? Heinz teki jo lentoretkiä, ja hänen kirjeensä, joita loman jälkeen oli tullut varsin harvoin ja joissa äidin mielestä oli ilmennyt omituinen väsymys ja haluttomuus, uhkuivat nyt reippautta, joka melkein vaikutti innostukselta. Mutta äidin tarkka vaisto havaitsi niissä kaikesta eloisuudesta huolimatta jotain vallan toista: kuinka olikaan oikein Heinzin laita?

Levätessään nyt öisin vuoteessaan, lenteli hänkin. Silloin oli hänestä kuin kohoaisi hänen ruumiinsa ylös patjoilta ja hän kiitäisi kautta äärettömien avaruuksien, joita nimitetään taivaaksi, ja kauhulla hän tunsi maan väistyvän jalkojensa alta. Miksi olikaan Heinz pyrkinyt tuohon toimeen? Alinomaa sattui hänen silmäänsä kuvauksia ilmailuonnettomuuksista. Eikö Heinz sitten tiennyt että ilmailijan ammatti oli vaarallisista vaarallisinta?

"Ilmailu -- sehän on suorastaan hengen turvaamista", vastasi Heinz. "Mikä ihana tunne, kun kaikesta vapaana saa jättiläislinnun siivin kiitää läpi avaruuden, mieli vapaana kaikesta muusta. Silloin ei enää ajattele entisiä, ei mietiskele millaista elämä olisi voinut olla, -- kaikki on unohtunut, lentelee, lentelee vain ja nauttii lennosta."

"Miksikä olet niin huolissasi, äiti?" sanoi Anna Maria. "Minusta tuo on suunnattomasti ihailtavaa."

Mitä ymmärsikään äidin tunteita tuo nuori rouva, joka eleli käsittämättömän huoletonna päivästä toiseen? Vanhempi nainen olisi tässä voinut kadehtia nuorempaa hänen tyyneytensä takia. Mikä onnellinen luonne! Ja siitähän todella näytti, kuin olisi hän oikeassa vakuuttaessaan joka päivä: "Kyllä kaikki käy hyvin!" -- sillä ainakin toistaiseksi oli hän saanut mitä parhaimpia tietoja mieheltänsä. Kirjeitä meni, kirjeitä saapui yhtä mittaa. Sotakauhujen keskellä kukoisti lemmenonni. Ja Hedwig mietiskeli mielessänsä: sellainen täytyy kaiketi vaimon olla, jotta hän voisi tehdä miehellensä elämän keveämmäksi näinä aikoina. Ei hän oikein tiennyt, oliko hänen pidettävä miniäänsä pintapuolisena vai kylmäsydämisenä, vai oliko hänen kadehtiminen häntä. Käsittämätöntä oli hänestä myöskin ollut tapa, millä nuo molemmat erosivat toisistansa. Onnesta loistavina olivat he palanneet Dresdenistä, Rudolf oli tuonut vaimonsa kotiinsa loman viime päivänä, ja illalla hänen täytyi lähteä. Anna Maria oleskelisi vain rauhallisesti äidin luona siksi kun hän palaisi, sittenhän saataisiin nähdä. Ja Anna Maria oli suostunut yhtä helposti siihen kuin kaikkeen muuhunkin. Hän oli kyllä itkenyt, kun Rudolf suuteli häntä jäähyväisiksi, mutta kun hän sitten seisoi asemalla ja viittoili hänelle, silloin oli hän kyyneleistään huolimatta hymyillyt hänelle. Hymyillen oli nuori aviomies viittoillut vastaan, vaikka hänenkin silmänsä olivat kyyneltyneet. He olivat vielä nuoria, he eivät olleet vielä kokeneet suurta surua, -- surua, joka myllertää mielen mullin mallin, -- he olivat onnellisia lapsia vielä.

Oli hetkiä, jolloin Hedwig Bertholdin oli vaikea arvostella miniäänsä oikeudenmukaisesti. Kuinka voikaan tämä pysyä niin hilpeänä! Tuo nauru, joka aikoinaan oli viehättänyt häntä, tuo täyteläinen, raikas nauru, se kiusasi nyt hänen hermojansa. Mutta eikö hänen oikeastaan olisi pitänyt olla iloinen siitä, että miniä kantoi ajan vaivat ja eron niin kevyesti? Entäpä jos hän olisi alati vain valittanut ja ollut epätoivoissaan! Huomaamattaan alkoi Hedwig hillitä itseään paremmin. Eihän hän voinut antaa toisen niin paljoa nuoremman saattaa häntä häpeään.

Anna Maria nautti kaikesta hyvästä, joka tuli tässä talossa hänen osaksensa. Oli sentään ihanaa olla rouva, joskin mies oli poissa. Mutta kun sota loppuisi ja Rudolf palaisi, olisi tietysti vieläkin ihanampaa. Nyt olivat hänen ajatuksensa alati kiintyneet lapseen, jota hän odotti. Vielähän kestäisi kauan ennenkuin se syntyisi, mutta hän tunsi itsensä jo nuoreksi äidiksi. Turhamielisyyttäkö se oli vai ylpeyttä, jota tuo sotalapsi herätti hänen mielessänsä? Vai oliko se jo rakkautta? Hänen ei ollut tapana tutkistella omaa itseänsä, mutta hänen sitä huomaamattaan heräsi hänessä lämmin tunne -- kiintymys lapseen. Seitsemän poikaa halusi hän saada, seitsemän kaunista, tervettä, hilpeätä poikaa, seitsemän poikaa keisaria palvelemaan. Ja hiljaa rallatti hän vanhaa sotilaslaulua, jota oli tyttönä usein laulanut:

"Sotamies se hauska veikko. Mieli hällä pelvoton! Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!"

* * * * *

Naapuritalojen puutarhoissa käyskentelivät molemmat nuoret rouvat. Terveenä ja pulleana katseli Anna Maria aidan ylitse: kuinka solakka olikaan rouva Rossi ja niin hento ja valkoinen! Anna Maria ihaili itseksensä tuota kaunista naista. He olivat tuttuja keskenään, sillä rouva Rossi oli kerran käynyt heillä vierailulla. Mutta Anna Maria ei ollut voinut keskustella paljoakaan hänen kanssaan, hänen anoppinsa oli huolehtinut seuranpidosta. He olivat puhelleet luutnantti Rossin kuolemasta, missä ja miten hän oli kaatunut.

Leski oli vastannut hyvin hiljaa, melkein epäröiden, noihin osaaottaviin kysymyksiin; samalla oli hänen katseensa kierrellyt huonetta hajamielisenä, levottomasti hakevana. Siellä oli ollut esillä Heinzin valokuva. Hän oli ottanut sen käteensä, antanut katseensa vaipua siihen ja pitänyt sitä sillä tavoin pitkän aikaa keskustelun kestäessä. "Se on uusin kuva pojastani", sanoi äiti. Silloin hän punehtui hiukan ja pani sen pois.

Hänen olennossaan oli jotain niin naisellista, miellyttävää ja hillittyä! Hedwig Bertholdi oli aivan ihastuksissaan.