Part 11

Lili tunsi mielensä hämmentyvän: käsittäisiköhän tulija väärin sen, että hän oli nyt, nyt juuri niin yksin asunnossaan? Niin, hän oli tahallaan lähettänyt pois palvelustytön, sillä tällä oli tapana kuunnella oven takana, ja tänään, sen hän tunsi, tänään ei hän pääsisi siitä mihinkään, tänään puhuttaisiin sellaista, jota kenenkään muun ei tarvinnut kuulla, mikä oli tykkänään heidän kahden välinen asia. Hän voitti hämmennyksensä ja hänen surumielinen katseensa kiintyi luottavaisesti Bertholdiin: ei, tuo mies ei ajattelisi hänestä mitään pahaa, ei koskaan.

"Kuinka nopeasti nämä lomapäivät ovatkaan kuluneet", sanoi hän, pakottautuen hymyilemään, masentuneen sydämensä vaikeroimisesta huolimatta. Nyt hän läksi pois, tuo hyvä, rakas olento! Tuo mies, joka vielä äskettäin oli hänelle vieras ja joka nyt jo oli hänelle niin tuttu, kuin olisivat he kuuluneet yhteen. Tässä ei ollut mitään erottavaa kuilua -- sama kansa, sama isänmaa, sama kotiseutu! -- Mutta sittenkään se ei saanut tapahtua. "Kiitän teitä kaikista niistä hetkistä, jotka olette omistanut minulle. Olen niin mielelläni ollut kanssanne kävelemässä. Se on virkistänyt minua. Olin pysynyt erilläni kaikesta, liiaksi vetääntynyt yksinäisyyteen. Te olette saanut minut hiukan palaamaan takaisin elämään. Nyt en tahdo enää niin vetääntyä kuoreeni." Lili katsahti arasti vieraaseensa, -- miksi ei tämä sanonut mitään? Hän teki tilanteen emännälle todellakin vaikeaksi! Lili ponnisteli edelleen: "Kirjoitattehan te minulle joskus, eikö totta? Se tuottaisi minulle suurta iloa. Meistä on tosiaankin tullut niin hyvät ystävät tämän lyhyen ajan kuluessa, että meidän toki täytyy tuon tuostakin saada kuulla jotakin toisistamme. Olen myöskin aikonut rohjeta mennä vierailulle äitinne luo -- olemmehan naapurit. Aikaisemminhan minä en kyennyt mihinkään." Hänen kätensä, joka velttona riippui sylissä, silitteli mustaa pukua. "Näin surupuvussa tuntee itsensä niin araksi. Mutta nyt alkaa kaikki käydä paremmin -- te olette auttanut minua!" Hän hymyili Bertholdille, mutta vältellen katsetta, joka haki hänen silmiänsä. Hän tunsi sisäistä vavistusta: eikö hänen vieraansa puhuisi mitään, ei auttaisi häntä tässä vaivaloisessa seuran pidossa? Täytyihän hänen toki käsittää, ettei hän voinut, ei saanut menetellä toisin! Oi, jospa hän mieluummin olisi lähtenyt jäähyväisittä! Silloin olisi Lili nyt saanut itkeä yksin, kenenkään näkemättä! Mikä tuskan hetki tämä olikaan!

"Teidän veljenne on kai hyvin onnellinen?" Se oli kovin kömpelö kysymys, mutta hän ei tiennyt enää mitä sanoa. Hänet saattoi aivan sekaisin se, että Bertholdi herkeämättä katsoi häneen silmin, jotka olivat aivan toisenlaiset kuin ne tummat silmät, jotka hänestä kerran olivat tuntuneet niin pohjattoman syvällisiltä. Näissä kirkkaissa sinisissä silmissä kuvastui yhtä paljon rakkautta, yhtä paljon hellyyttä -- täydellistä, uskollista antaumista. "Sanokaahan nyt jotakin!" virkahti Lili lopuksi. "Miksi te että puhu mitään?"

"Enhän minä saa!" Heinzin ääni oli käheä mielenliikutuksesta. Nyt tavotteli hän Lilin kättä, tämä pyrki lempeästi vetämään sen pois, mutta hän piti siitä auttamattomasti kiinni. "Huomenna minun täytyy lähteä pois -- ken tietää, palaanko takaisin, -- saanko minä toivoa", -- hän sai vaivoin puhutuksi -- "saanko ottaa mukaani sotaan toivon -- toivon -- --"

"Toivon?!" toisti Lili koneellisesti. Ah, hän tiesi liiankin hyvin, mitä toivoa Bertholdi tarkoitti. Mutta voiko hän, saiko hän suoda hänelle toivoa? Vuorenrinteellä oli hauta, jonka ympärillä tuulet suhisivat ja laviinit jylisivät. Hän, joka siinä lepäsi, ei kuullut tuulten suhinaa eikä laviinien jylinää, mutta hän kuuli, kuinka hänen leskensä nyt tässä puhui toiselle miehelle. Lilin sydän tykytti tuskaisesti, häpeänpuna kohosi hänen kalpeille kasvoillensa. Hitaasti pudisti hän päätänsä: "Mieleni täyttää niin syvä suru." Rukoilevasti katsoi hän ystäväänsä, hänen ilmeensä oli liikuttava. "En voi antaa teille toivoa, -- en _sitä_ toivoa, jota te tarkoitatte."

Bertholdi yritti hypähtää pystyyn, sanoa jotain, huutaa jotain, kirkaista. "Hiljaa!" äännähti Lili.

Hänen lempeä äänensä, joka oli hiukan vavissut, kävi lujaksi. "Häpeäisin omaa itseäni, jos voisin niin pian unohtaa menneisyyden. Miesparkani oli minulle kerran hyvin, hyvin rakas. Ja nyt" -- hän irroitti kätensä, jota Bertholdi yhä piteli, ikäänkuin verhoutuen mustan pukunsa suojaan, hän veti sen ahtaammin ympärilleen, -- "nyt mietiskelen sitä, kuinka surullista on, että kaiken piti käydä sillä tavoin. Ja kuitenkin -- kuinka hyvä!" Hän koetti hymyillä, hän katsoi avomielisesti nuoreen mieheen: "Luuletteko, että olisin enää voinut viihtyä Italiassa? Tuo maa on minulle rakas, -- mutta nyt? Ei, siitä ei ikinä olisi tullut hyvää. Parempi on, että kävi näin."

Bertholdi tavotteli jälleen hänen kättänsä, hänen molempia käsiänsä: siinähän hän itse sanoi, että oli hyvä että hän oli tullut vapaaksi. Italia ei enää koskenut häneen, täällä, täällä oli Saksanmaa ja saksalaisen miehen rakkaus. "Hyvä, rakas rouva!" Mitä kaikkea tahtoikaan hän sanoa hänelle, miten häntä rukoilla, houkutella, -- anastaa hänet omaksensa kuin valloitetun kaupungin! Kiihkeän intohimoisesti, antautuen kokonaan tunteittensa huumaukseen halusi hän vetää hänet puoleensa, huutaa hänelle sadoin, tuhansin kerroin: "Unohda entiset, nauti nykyhetkestä, -- rakastan sinua, rakastan sinua!" Mutta tuo kaikki jäi tekemättä. Katse tuikeana peräytyi Lili, ja kuin arvaten nuorukaisen ajatukset hän lausui: "Jos todella olette minun ystäväni, ette saa puhua minulle tuolla tavoin. En tahdo kuulla mitään. En myöskään tahdo toistamiseen kokea kaikkea odotuksen tuskaa ja hätää, jonka jo kerran olen kokenut, -- en kestä, en kestä sitä. Jääkää hyvästi, rakas ystävä!"

Nyt yritti hän ojentaa Bertholdille molemmat kätensä. Mutta tämä ei huomannut tuota hänen liikettänsä. Ei hän myöskään huomannut, kuinka kalpeat Lilin kasvot olivat, ei hänen arkaa, tuskaista katsettansa. Hän näki vain, että hän väistyi, huomasi vain hänen vastarintansa. Se auttoi hänet tyyntymään. Nyt tuli hän jälleen tajuihinsa. Hän oikaisi itsensä, ikäänkuin puolustautuaksensa jotakin vastaan: hän tahtoi salata, kuinka läheltä tämä häneen kävi! Ja kumminkin tuntui elo hänestä äkkiä täysin arvottomalta, mitättömältä kaikki, minkä puolesta hän oli taistellut. Hän olisi halunnut heittäytyä maahan kuin hillitön poikanen. Mutta hän kumarsi Lilille teennäisen kohteliaasti: "Voikaa hyvin, hyvä rouva!"

Lilin silmät kyyneltyivät. Oi, jospa hän tietäisi, mitä Lilin mielessä liikkui! Nyt hän läksi hänen luotansa -- tällä tavoin -- ja kumminkaan ei Lili olisi tahtonut mitään niin kuin kietoa kätensä hänen kaulaansa ja kuiskata hänen korvaansa: "Oi palaa, palaa myöhemmin!" Mutta hänen täytyi sittenkin antaa hänen mennä menojansa; hän tunsi sen selvästi: oli tarpeen vain sana, katse, hengähdys -- ja se, mitä hän pelkäsi, olisi tapahtunut. Luutnantti Bertholdi oli vapaa, hänen ei tarvinnut tehdä kenellekään tiliä teoistansa, mutta hän, Lili?! Hänen leskenpukunsa oli vielä uusi, hänen miehensä hauta ei ollut vielä ruohottunutkaan. Hän oli vielä sidottu. Hänen oli tehtävä tiliä miehellensä, joka maailman silmissä oli kuollut, vaan joka eli häneen nähden. Ei, hän ei voinut sille mitään, tällaiseksi täytyi jäähyväisten muodostua. Toisin ei saanut olla.

Mutta siihen ei hän voinut mitään, että hänen silmistänsä alkoi tipahdella kyyneleitä. Niitä ei Bertholdi nähnyt. "Palatkaa myöhemmin!" kuiskasi hän. Poistuva mies ei kuullut hänen sanojansa.

Heinz oli jäähyväisiksi suudellut häntä kädelle, nyt hän oli ovella. Hän oli jo tarttunut kädensijaan -- tunteet pyrkivät äkkiä valtaamaan Lilin mielen. Äkkiä tuli hänen eteensä kysymys: oliko kieltäytyminen todellakin paikallaan? Ilta oli niin pimeä, kaikkialla vallitsi hiljaisuus, talo oli yksinäinen ja tässä olivat vain he molemmat -- kahden kesken -- ulkona maailmassa odotti tuska ja taistelu -- -- -- Hän rientäisi -- rientäisi hänen jälkeensä! Ken voisi estää häntä tarrautumasta häneen kiinni, häntä pidättämästä?! Hänen nuoruutensa, hänen luontonsa vaati oikeutensa. Hän rakasti tuota miestä, sen tunsi hän tänä hetkenä selvästi, -- mitä häneen koski mikään muu?!

Mutta vaieten hän taivutti päätänsä jäähyväisiksi, saattoi vierastaan eteiseen, kumartui kaidepuitten ylitse ja tervehti vielä kädenliikkeellä.

Heinz ei ollut enää katsahtanut taaksensa, ei luonut enää silmäystäkään häneen. -- --

Sokean tavoin hapuillen oli Bertholdi tullut talosta ulos. Pimeä katu näytti hänestä vielä pimeämmältä, ja hänen korvansa olivat kuurot, -- kuurommat kuin monipäiväisen rummutuksen jälkeen sotakentällä. Hänen polvensa notkuivat, hänen kasvonpiirteensä vavahtelivat. Hermot tekivät hänelle jälleen kepposen, kuten pahimpain päiväin jälkeen Marnen luona.

Hän kuuli kimeän huudahduksen, joka saattoi hänet säpsähtämään. Seurasi toisia huutoja, -- lapsia siellä oli, jotka pitivät niin kovaa ääntä. Asemalta päin, pääkatua pitkin, kuului reippaita, hypähteleviä, tepastelevia askeleita. Joukko poikasia juosta lotisutteli läpi syvimmän loan, lätäköt roiskahtelivat, jokainen halusi olla etumaisena. He kirkuivat, nauroivat, toitottivat iloiten ja riemuiten: "Huomenna on lupa! Huomenna on lupa!"

Ja kellot alkoivat jälleen soida, -- kumeasti, juhlallisesti. Ovet paukkuivat, akkunat aukenivat: soitettaisiinko kolmeen kertaan? Hiljainen katu oli äkkiä käynyt eloisaksi, pimeä esikaupunki valoisammaksi. Soitto lakkasi, alkoi uudelleen, lakkasi taas ja alkoi sitten kolmannen kerran.

Liput liehumaan! Cettinje, Cettinje! Montenegron pääkaupunki oli valloitettu. Jälleen yksi kaupunki lisää.

XI.

Uusien joukkojen lähtiessä rintamalle, kajahtivat eläköön-huudot jo hiukan laimeammin. Sotaa oli kestänyt jo liian kauan! Kaksi sotatalvea -- se kysyy lujuutta! Lomalle päässeet, jotka tulivat lännestä, olivat kertoneet kammottavia seikkoja, -- ei siis ihmekään, jos moni nuorukainen, joka ei ollut ennen pelosta tiennyt, tunsi selkäänsä karmivan. Mitäpä hyödytti, joskin Montenegro oli pyytänyt rauhaa -- pienet varkaat hirtetään, suuret päästetään menemään -- mitään rauhantuntua ei ilmassa vielä ollut. Ja kumminkin oli luonnossa jo kevään oireita. Varhain se oli tullutkin. Jo helmikuussa soittelivat sääskipatsaat sulaneissa puutarhoissa, viettäen iloisia karkeloita.

Kuuma ottelu oli käynnissä Verdunin edustalla. Onneansa sai kiittää se, ken siellä henkensä säilytti. Ne vaimot, jotka tiesivät miestensä siellä olevan, käyttäytyivät kuin hätääntyneet kanat, joita haukka ajelee. Kenpä heistä voikaan varmuudella sanoa: Mieheni elää vielä! Ei saapunut kirjeitä, ei kortteja, -- ne takavarikoitiin. Tavarakääröjä ei nyt myöskään käynyt lähettäminen. Se oli melkein raskainta kaikesta. Kuinka halukkaasti olikaan ostettu kala- ja lihasäilykkeitä, konjakkipulloja, leivoskoteloita, suklaalevyjä, virvoituskaramellejä, niin että ne korkeasta hinnastaan huolimatta katosivat näyteakkunoista nopeasti kuin akanat tuulessa. Kenpä olisi epäröinyt laskea viimeiset setelinsä puodintiskille yhdenkin makupalan lunnaiksi. Tiesihän näin edes toimittaneensa miehellensä päivän, jolloin hän sai syödä jotain mieleistänsä. Moni muoriparka tutki ensin varovasti kielenkärjellään makeisia, joita laitteli kääröön: oivallista, ei siinä ollut vielä mitään lisäkettä, vaan ihka oikeita jauhoja, oikeata voita. Poikanenhan oli niin perin ahnas leivoksille! Ja muori myhähteli tyytyväisenä ja tunsi vielä makean maun kielellänsä syödä natustaessaan kuivaa leipäänsä.

Lomasta ei näyttänyt olevan tietoakaan, lännestä ei saapunut ketään. Venäjältä tuli joitakuita, mutta se rintama ei erikoisemmin kiinnittänyt mieliä. Verdun, Verdun -- siinä kiertelivät kaikkien ajatukset. Lukemattomat lapset Saksan valtakunnassa panivat kätensä ristiin iltarukoukseen isän puolesta, joka oli valloittamassa Douaumontia ja Vauxia, noita panssarilinnoituksia, jotka antoivat pahempia iskuja kuin minkään hirviön hampaat. Lukemattomat sydämet avarassa Berlinissä jähmetytti kauhu kuolinilmoituksista, joita oli palstojen täydeltä sanomalehdissä, -- jäisikö ainoatakaan eloon! 'Kiihkeitä jälkijoukkojen taisteluita',-- jokainen tiesi, mitä se merkitsi.

Esikaupungissamme oli niistä vaimoista, joiden miehet olivat Verdunin edustalla, Dombrowskin eukko ehkä ainoa, joka ei ollut menettänyt naurulahjaansa. Että Stanislaus ei kirjoittanut, se ei tuottanut hänelle levottomuutta, -- olihan hän usein ennenkin ollut kirjoittamatta. Lyhyet olivat tiedonannot aina olleet: 'Rakas Minka, olen terve. Näkemiin. Tervehdys Stanislaultasi.' Mitäpä väliä sillä oli, lukiko hän tuon vai oli lukematta! Miesparka oli huono kynäniekka. Huonohan hän itsekin oli. Hänen kaukaisessa kotiseudussaan Ylä-Sleesiassa, missä hän oli tutustunut mieheensä ollessaan kaivostyössä mukana hiilten kuljetuksessa, ei vaadittu kaunokirjoitustaitoa. Nyt oli Stanislaus jo liian vanha sitä oppiakseen, lähenteli jo neljääkymmentä. No, hän oli varmastikin vielä elossa, jos niin oli Jumalan tahto. Eikä Minka edes varmasti tiennyt, oliko hän mukana juuri Verdunin edustalla, hänen viime korttinsa leimassa oli vain ollut 'Länsirintama'.

Sillävälin kuin toiset naiset, joita kaunis Minka tapasi ostoretkillään, olivat kuin tuulessa lepattavat sammuvaiset liekit, komeilivat hänen kasvonsa miellyttävän täyteläisinä. Hänen toimeentulonsa ei ollut niinkään huonoa. Saihan sitä sentään ansaituksikin, kun vain osasi pitää huolta itsestänsä. Olihan hänellä maapalstansa ja voihan sitäpaitsi -- sitäpaitsi -- hän ei sanonut suoraan, millä tavoin sitäpaitsi kävi ansaitseminen. Mutta vihjauksia hän sentään antoi tuon tuostakin. Kun hänen vuokralaisensa vakava katse silloin kiintyi häneen nuhtelevana ja hiukan halveksivana, tyrskähti hän nauruun. Aika typerä hän oli, tuo Hieselhahnin tyttö, eihän hän ollut lainkaan ruma, olisihan hänelläkin voinut olla paremmat päivät. Tulisipa vain kerrankin hänen seurassaan käyskentelemään asemalla, missä kaupunkiin majoitetut sotamiehet ostivat Dietrichiltä sikareja tai seisoskelivat ilmoitustaulun luona sotauutisia lueksien. Silloin olisi varmaan hänenkin osalleen löytynyt jokin, joka omisti jotakin. Oma syynsä, jos hänen oli vaikea tulla toimeen!

Gertrud oli jäänyt velkaa vuokrastansa. Tänään alkoi maaliskuu, hänen olisi ollut jälleen maksettava, eikä hän voinut maksaa edellistäkään. Epäröiden astui hän keittiöön, missä Minka Dombrowski istui kuuman hellan ääressä selkäänsä lämmitellen. Minka oli vielä puettuna aamutakkiin ja alushameeseen, uniset silmät puoliummessa. Gertrudista oli kuin olisi hänen mieltänsä alkanut etoa -- tuossa istui vaimo laiskana ja tyytyväisenä, ja Dombrowski makasi tuolla kaukana mutaisessa juoksuhaudassa tai ehkäpä verissään. Hänelle kohosi kurkkuun jotain, joka pyrki esiin, mutta hänen täytyi pidättää jokainen nuhteen sana ja hillitä katseensakin. Hänellähän oli anomus lausuttavana. Katse maahan luotuna meni hän lähemmäksi.

"Jo hereillä?" sanoi Minka, raaputtaen tuuheata tukkaansa. "Juon vielä kupin lisää, kovin on vielä varhaista. Kas tässä" -- hän veti paikaltaan nousematta kupin lähemmäksi ja kaatoi siihen, "maistuu kai teillekin päivän alkajaisiksi kulaus kuumaa."

"Ei, kiitoksia." Gertrudista tuntui ettei hänen käynyt nauttiminen tippaakaan, niin viehättävältä kuin juoma tuoksahtikin. Se oli vielä oikeata kahvia; pitkiin, pitkiin aikoihin ei hän enää ollut saanut sitä maistaa. "Nyt on jo maaliskuu", alkoi hän soperrella, "mutta en voi kumminkaan maksaa teille -- maksaa vuokraa -- muuta kuin kuluneelta ajalta."

"No, antaapa olla sitten." Minka haukotteli. "Paljonkos te sitten olette minulle velkaa?"

"Koko helmikuulta vielä", sanoi Gertrud hiljaa. Hehkuva puna kohosi hänen poskillensa.

Kaunis Minka kuunteli häntä tyynesti. "Ei se ole niin vaarallista", naurahti hän, "nälkään en silti kuole. Maksatte sitten ensi kuussa kaikki kerrallaan."

"Kun vain voisin!" Ahdistava tuska saattoi Gertrudin äänen melkein kuulumattomaksi. "Enhän olisi muutoin velkaantunut, vaan kun minun täytyi lapsen sairauden takia jättää reppujen neulonta ja hakea sitten muuta työtä. Olkisäkkien neulomisesta maksetaan vähemmän. Älkää panko pahaksenne!"

Hän laski rahojansa hellan reunalla. "Tämä on siis helmikuulta. Ja te suostutte vielä odottamaan? Monet kiitokset!"

Dombrowskin eukko kaatoi itselleen lisää kahvia ja pani kaksi palaa sokeria sekaan. "Kohtapuoleenhan kuuluu sokeristakin tulevan loppu. No, mitäpä siitä, kun vain miehiä on olemassa!" Hän päästi helakan naurun. "Älkäähän toki heti joutuko noin kauhistuksenne, neiti, minähän tarkoitan vain että on sotilaita antamaan ranskalaisille selkään."

Gertrud käännähti poispäin: uskaltaisiko hän sanoa mitä ajatteli?

Oli vielä varhainen aamu, aurinko ei ollut vielä noussut. Pienen keittiönakkunan himmeistä ruuduista tunki sisään kostea, kelmeä hämärä. Ulkona odottelivat kedot kevään saapumista, mutta ne vaikuttivat vielä elottomilta, -- väritöntä oli versova vilja. Lyijynkarvaisena kuvastui kaukainen metsä. Pihassa paukutteli kevättuuli vajan ovea. Ja tuota tuulta vastaan täytyi Gertrudin nyt lähteä taistelemaan -- häntä puistatti. "Olisittekohan, Minka, kiltti ja pitäisitte lasta hiukan silmällä? Nyt se on juonut maitoa. Päivällisliemen olen pannut uuniin. Ja ettehän te unohda häntä." Pää kumarassa poistui hän. Ei olisi ollut ensi kerta, jos Minka olisikin unohtanut pienokaisen.

"Odottakaas hiukan!" huusi Minka. Hän hypähti paikaltaan ja juoksi toisen jälkeen. Kaunis Minka ei ollut kostonhaluinen. Tänä hetkenä kuvastuivat hänelle vain Gertrudin alakuloiset kasvot, eikä hän ajatellut hänen halveksivia katseitansa tai kieltäytymistään lähtemästä asemalle hänen kanssaan. Hän laski upean käsivartensa tytön hartioille: "No, pää pystyyn! Vuokrasta viisi! Kas tässä!" -- ja hän riensi hellan luo, otti rahat, antaaksensa ne Gertrudille takaisin: "Otatte nämätkin takaisin. Maksulla ei ole mitään kiirettä!"

Gertrud ei ottanut rahaa takaisin. Mutta kun hän nyt riensi asemalle nopein askelin, kuvastui tuulen tuoksinassa koko ajan hänen eteensä tuo täyteläinen, kirkassilmäinen nainen. Työssäkään ollessaan ei hän saanut häntä karkotetuksi luotansa. Miten kävisikään, jos mies saisi siitä vihiä? Varoituksista ei Minka välittänyt. Eikä ollut edes kysymys yhdestä vain! --

Naisilla, jotka neuloivat Gertrudin kanssa olkisäkkejä isossa kylmässä piharakennuksessa, joka aikaisemmin oli ollut työpaja, oli tänään paljon kertomista. Tänään ei saatu valmiiksi niin monta kappaletta kuin muulloin, yksin ahkerimmatkin urakkatyön tekijät keskeyttivät tuon tuostakin neulontansa. Kaikkien mielet olivat kiihdyksissä. Eiköhän neiti ollut vielä lukenut siitä. Johan siitä oli kaikissa lehdissä!

"Tuollainen katala luontokappale, mokomakin ketkale! Mies sodassa ja hän hankkii itselleen rakastajan. Mies saa lomaa ja ehtii kotiin ennen kirjettä, jonka piti siitä ilmoittaa. Joku päästää hänet sisään, pilkkopimeässä hän kiipee portaita ylös -- Ackerstrassen varrella se oli, pihanpuolella neljännessä kerroksessa. Hän hiipii hiljaa, aivan hiljaa, -- kuinka onkaan vaimo iloitseva! Silloin kuulee hän sisältä miehenäänen -- seis, ken siellä on hänen luonaan? Tuota ääntä ei hän tunne -- outo vieras hänen talossaan! -- ja kello puoli kaksi yöllä! Hän tirkistää avaimenreiästä, -- avain on lukossa, eikä hän näe mitään, mutta oven alitse tunkee hieman valoa. Vaimo ei ole yksin, hänellä on joku luonansa! Nyt nauraa hänen vaimonsa -- kuinka tuttu onkaan hänelle tuo nauru! Ja helliä siellä ollaan! Tuhat tulimmaista, kirotut konnat! Ja hän, aviomies, seisoo tässä pääsemättä sisään!"

"Ja sitten hän potkaisi oven auki", kertoi toinen. "Ja kun hän nyt ponnahti sisään kuin pommi keittiöönsä, näki hän kaikki. Juuri oikeana hetkenä. Silloin hän surmasi miehen. Käykö häntä siitä moittiminen?"

"Entä vaimo, tekikö hän hänelle jotain?" kysyi Gertrud vavisten.

"Siitä ei mulla ole tietoa. Kirkunut oli vaimo kuin hullu. Lähtönsä kai hänkin olisi saanut, vaan ihmiset ehtivät apuun, paha kyllä. Olisi mun puolestani saanut tappaa hänetkin".

Tappaa! Gertrudia värisytti.

"Malttakaa mielenne", sanoi vanha vaimo, joka tähän saakka oli vaiennut, ja omituinen hymyily, puolittain ivallinen, puolittain alakuloinen, väreili hänen ryppyisillä, kärsimysten runtelemilla kasvoillansa. "Miehet tekevät juuri samaten. Luuletteko te sitten, että he ranskattarien seurassa, tai missä milloinkin ovat, aina pysyvät uskollisina? Se ei pälkähtäisi heille päähän! Mutta me, me" -- hänen käheä äänensä kävi äkkiä kimakaksi ja kiivaaksi -- "me emme saa tehdä mitään sellaista. Luuletteko te sitten, että tuollaisen nuoren vaimon, -- joka kenties ei välitä ollenkaan miehestänsä tai kenties ajattelee häntä aivan liiaksikin, -- luuletteko että hänen on niin helppoa olla yksin? Aivan yksin, ilman mitään sydämen tyydykettä."

"No jopa nyt jotakin!" Nuorempi vaimo, joka äsken oli puhunut, oli vallan kauhuissaan. "Ja te puolustatte sitä vielä! No niin, teiltähän sitä kyllä voi odottaa!" Sana 'teiltä' kajahti halveksivalta. "Sen sanon, että jos mieheni tulisi sodasta ja minä olisin tehnyt jotain sellaista, -- silloin ei minun kävisi hyvin!"

Asiaa pohdittiin eri puolilta. Toisista vaimoa kyllä kävi puolustaminenkin, toisten mielestä olisi ollut oikeinta toimittaa uskoton vaimo rakastajansa matkaan. He joutuivat siitä melkein riitaan keskenänsä. Pitikö hänen nyt sitten päästä aivan rangaistuksetta? Mies-parka teljettäisiin linnaan ja saisi kantaa murhaajan nimeä -- vaimo, oikea rikollinen, jäisi vapaaksi.

"Hän on jo saanut rangaistuksensa", sanoi vanha vaimo hiljaa. Hän nyökkäsi itsekseen. Hänen mieleensä oli tullut surullinen muisto, -- hänkin oli kerran ollut nuori ja jäänyt yksin. Hän pyyhkäisi otsaansa ja silmiänsä, ikäänkuin karkottaakseen jotain epämieluista.

Gertrud kuunteli hiljaa naisten keskustelua: ne lörpöttelivät ja kiistelivät, eikä nauruakaan puuttunut. Kaikki kadun loka levitettiin täällä tarkastettavaksi. Päivän tapahtumasta johtui puhe toisiin samanlaisiin juttuihin: sellaista ei tapahtunut yksistään Ackerstrassella, vaan kaikkialla maailmassa. Kertomuksen kesken kajahti tuon tuostakin ilon remahdus: aivanhan siinä sai nauraa haljetakseen!

Vanha Seifertin muori ei nauranut. Ei hän myöskään kertonut mitään. Huulet yhteenpuristettuina istui hän paikallaan, laihat kasvot liikkumattomina, ja neuloskeli vain. Hänen karheat sormensa olivat erittäin nopeat. Gertrud tarkkasi häntä: taitavuudestaan huolimatta ei hän pysynyt hänen rinnallaan. Hänen sormenpäitään kirveli karkean säkkikankaan käsittelemisestä, kova nyöri painoi haavoja ihoon. -- Millainen ihminen lienee tuo nainen ollut? Hän näytti siltä, kuin jokin raskas taakka painaisi hänen mieltänsä. Ehdottomasti tuli Gertrud yhä uudelleen luoneeksi häneen katseen. Muori lienee vainunnut uteliaisuutta tuossa katseessa, sillä hän sanoi raa'asti: "Ei minussa ole mitään katselemista!" Gertrud punehtui ja mumisi jotain anteeksipyynnön tapaista.

Päivällisajan lähetessä katosi Seifertin muori hetkiseksi "Nyt hänen täytyy mennä poikaansa ruokkimaan", sanoi nuori soturinvaimo, joka istui Gertrudin vieressä. "Älkää katsoko häneen niin usein, neiti, hän ei voi sietää sitä. Hänellä on nimittäin muuan arka kohta -- entisajoilta. Hänen miehensä oli sodassa vuonna seitsemänkymmentä."

"Mitä hän sitten teki silloin?" kysyi Gertrud, omituisen liikutuksen valtaamana. Vanha vaimo oli näyttänyt siltä, kuin hän ei voisi ikinä enää tuntea iloa.

Toinen kohautti hartioitaan: "Aivan tarkoin ei asiaa tiedetä. Varmaan hänelläkin oli rakastaja; sentähden hän myöskin puolustaa tuota Ackerstrassen vaimoa. Joku aika sitten oli täällä neulomassa muuan nainen, joka tunsi hänet tarkemmin. Oikeuden edessä kuuluu hän silloin olleen, vaan hänet vapautettiin todistusten puutteessa. Hänen pojallansa ei ole lainkaan käsivarsia, -- ne ammuttiin pilalle Semiselin luona."