Part 10

Margareta Dietrich oli myöskin katselijoiden joukossa. Hän seisoi aivan edessäpäin, eturivissä kirkonoven vieressä, ja kiihkeästi ahmivin katsein silmäili hän kaunista paria. Pian, pian oli hänkin käyvä sisään seppelöidystä kirkonovesta, puettuna silkkipukuun, koristettuna hunnuin ja morsiusseppelein. Hän hengitti kiihkeästi. Hän siirtyi yhä lähemmäksi: ettei vain mitään jäisi häneltä näkemättä! Hän näki hymyilyn kauniin morsiamen kasvoilla ja nuoren sulhon ylpeän ilmeen. Hänen katseensa kävi levottomaksi, hänen silmänsä pyörivät: niin kauniita -- niin kauniita -- olivatpa he onnellisia! Tuollaisen päivän olisi hänkin tahtonut elää, sitten olisi kaikki hyvin. Mitään muuta ei hän tahtonut -- vain elää tuollaisen päivän!

Margareta puristi kätensä yhteen, -- hänestä oli kuin täytyisi hänen huutaa ääneen: noin paljon onnea, ja hän oli yhä vielä yksin, seisoi yhä vielä ulkopuolella! Tätä ei hän voinut enää kestää, -- hän voihkaisi.

"Jos ette jaksa enää seista, niin menkää toki pois", sanoi eräs nainen. "Toimitus kestää tänään kauan. Noille hän saarnaa kauan."

Hän yritti tunkeutua Margaretan ohitse, mutta tämä työnsi hänet takaisin. Täällä, täällä pysyisi hän paikallaan, vaikka kaatuisikin kumoon. Hän oli usein niin heikko, hänen ei enää käynyt syönti, ja vaatteet riippuivat väljinä hänen ympärillään. Äiti teki, minkä voi, ja hoiteli häntä, mutta voiko hän vapauttaa häntä ikävästä? Toiset riutuivat ravinnon puutteesta, hän tunsi selvästi, että häntä riudutti ikävä.

Kirkossa vaikenivat urut. Mitä pappi puhui, sitä ei voinut kuulla ulos saakka, mutta Margareta kuuli joka sanan. Nyt hän saarnasi: "Minne sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä", -- niinhän vihkiäisissä aina sanottiin. Mutta tänään sanoi pappi vielä paljon muutakin. Hän puhui rakkaudesta, joka voittaa kaikki, rakkaudesta, joka kestää haudan tuolla puolen, -- ikuisesta rakkaudesta. Margareta kurotti kaulaansa, hän nousi varpailleen, hän kuunteli, hän jännitti kuuloansa. Vavistus kulki läpi hänen ruumiinsa, hänen kasvonpiirteensä värähtelivät, helakka puna kohosi hänen laihoille poskillensa, ja äkkiä hän kävi kuolonkalpeaksi. Hänen hengityksensä salpaantui. Nyt lausui pappi vihkimissanat -- nyt pani hän sormukset heidän sormiinsa -- nyt he sanoivat: "Tahdon." Kuinka selvästi se kuului!

Kaikki kääntyivät katsomaan Margareta Dietrichiä. Hän oli äkkiä huutanut aivan lujalla äänellä: "Tahdon!" Ja sitten hän vaipui maahan. -- -- --

Krügerinkin taloon oli kellojen ääni kuulunut, rouva Krüger tiesi, mitä se merkitsi. Hänen naapuriensa talossa oli ilojuhla, nuori Bertholdi vietti häitä. Hän oli tuntenut Rudolfin siitä saakka, kun tämä oli lyönyt hänen vanhasta päärynäpuustaan päärynät maahan ja siitä syystä saanut selkäsaunan hänen Gustaviltaan. Kuinka kaikki muuttuikaan! Nyt oli hän ylhäinen herra, ja hänen Gustavinsa --?! Joskin hän nyt odotti pian saavansa häneltä tietoja, oli hänen mielensä kumminkin usein levoton. Rauhatonna kuljeskeli hän kaiken päivää talossaan ja puutarhassaan. Yksin pesuapulaisestaankin oli hän luopunut. Kaikki tahtoi hän tehdä yksin, kaikki yksin, -- työtä, työtä tahtoi hän tehdä, kunnes oli väsynyt kuin koira.

Kellojen juhlallisesti kajahdellessa piteli hän korviansa. Hän ei voinut kuulla niitä. Sotavihkiäiset olisi hänen Gustavinsakin voinut saada; kun halusi, olivat ne niin nopeasti saatavissa. Voi toki, hänen Gustavinsa, hänen poikaparkansa! Yhä lujemmin puristi hän kätensä korviaan vasten, mutta hän kuuli kumminkin tuon juhlallisen soiton.

Hän laskeutui kellariin ja hyöriskeli siellä perunoittensa, talvinauristensa ja kaalikupujensa kimpussa niin uutterasti että hiki valui. Kellari oli pimeä ja syvä, kadulle johtava luukku oli tukittu oljilla, kellonsoitto oli jo aikoja lakannut, mutta se soi yhä vielä hänen korvissansa. Kuinkahan mahtoikaan tuo Hieselhahnin tyttö voida? Tyttö ei ollut tullut häntä tervehtimään, vaikka hän oli pyytänyt käymään. No, olkoon sitten tulematta!

Nyt oli poikanen jo vuoden vanha -- Gustavin poika! Kuinka hän mahtoikaan tulla toimeen lapsinensa? Kaikki oli nyt niin kallista, jokaisen täytyi rukoilla: 'Anna meille tänään meidän jokapäiväinen leipämme', eikä sittenkään tullut kylläiseksi siitä, mitä jaettiin leipäkorteilla, jotka nyt olivat olleet jo vuoden ajan käytännössä. Lihan saanti oli marraskuusta saakka ollut vähissä, -- varmaankin kärsi Hieselhahnin tyttö puutetta. Ah, jos hän sentään olisi sallinut Gustavin mennä hänen kanssaan naimisiin! Silloin ei Gustav olisi eronnut vihoissaan äidistänsä. Silloin ei hänen ajatustensa tarvitsisi tällä tavoin harhailla kaukaisuudessa -- kuin eksyneet lampaat. Oi tuota soittoa, tuota soittoa! Se teki hänet aivan hulluksi! Aivan hänen sisimpäänsä se tunki.

Syvässä pimeässä kellarissaan polvistui Krügerin leski perunavarastollensa. Ummehtuneen valottomuuden keskeltä kohotti hän kätensä apua anoen Jumalan puoleen. Mutta tämä ei kääntänyt katsettansa syvään kellariin. Ei, toistamiseen ei hän enää mennyt Hieselhahnin tytön luo. Tämän oli nyt tultava hänen luoksensa, se oli oikein ja kohtuullista!

Yhä lujemmin puristi Krügerin rouva kätensä ristiin, hän taisteli kellonsointia vastaan, joka saattoi hänet suunniltaan! Hän taisteli omaa itseänsä vastaan: "Mitä minun on tekeminen? Jumalani, oi Jumalani!" -- -- --

Toisenkin samassa talossa asuvan henkilön mieltä järkytti tuo kellonsoitto. Rouva Rossi tiesi, että se oli hääsoittoa; Heinz Bertholdi oli kertonut hänelle veljestänsä ja tämän onnesta. Melkein epäröiden oli hän siitä puhunut, ja se oli käynyt niin vaivaloisen hitaasti, kuin olisi hän mieluummin ollut siitä puhumatta, ja kuitenkin niin, kuin ei hän saisi kylläänsä tästä puheenaineesta, koska hänen oman mielensä täyttivät samanlaiset toivomukset.

Anna Mariaan nähden pysyi vanhempi Bertholdi täysin välinpitämättömänä, mutta hän oli kateellinen nuoremmalle veljelleen siitä, että tällä oli ollut rohkeutta käydä käsiksi onneen. Ja mitäpä siitä, jos onni olisikin lyhytaikaista! Heinz oli ainoa, joka täysin käsitti ja hyväksyi Rudolfin menettelyn. Miksikä äiti oli siitä pahoillaan? Olihan veli niin oikeassa, -- hän nautti nykyhetkestä, huomisesta huolimatta. Siihen hänellä oli täysi oikeus. Niin tuli sen tehdä, joka oli sodassa. Jokaisella ei tosin ollut siihen tilaisuutta, ja se seikka, ettei Heinz itse voinut niin tehdä, masensi syvästi hänen mieltänsä. Hänen lomansa oli lopussa, häiden jälkeisenä päivänä oli hänen palattava rykmenttiinsä.

* * * * *

Ensi kohtaamisensa ja lystikkään kaniinimetsästyksen jälkeen olivat he joka päivä jutelleet keskenänsä. Nuori mies oli käynyt tervehdyksellä rouva Rossin luona, ja kenraalitar, joka oli sattunut olemaan tyttärensä luona, oli ystävällisesti pyytänyt häntä käymään hänenkin luonansa. Rouva von Voigt iloitsi nähdessään tyttäressään jälleen elonmerkkejä. Mykkänä ja välinpitämättömänä oli Lili istuskellut viikkomääriä asunnossaan, -- nyt kävi hän hiukan vilkkaammaksi. Äiti oli luutnantti Bertholdille kiitollinen siitä. "Mutta älkää puhuko paljon sodasta", pyysi hän, kun Bertholdi oli hänen luonaan teellä eikä Lili ollut vielä saapunut, "pelkään, että se järkyttäisi liiaksi tyttäreni mieltä. Te tiedätte, että hän on kovia kokenut." Nuori upseeri kumarsi: "Voitte olla aivan levollinen. Minä en puhu mielelläni sodasta. Mitä siellä kokee, siitä vaikenee mieluimmin."

Niinpä he eivät olleet koskaan puhuneet siitä, mikä kauhuineen vaaniskeli niin lähellä. He olivat yhdessä käyneet kävelemässä, Bertholdin oli onnistunut houkutella nuori rouva ulkosalle. Joskin oli talvi, olivat päivät kumminkin kauniita. Ei ollut kylmä, aurinko osoitti äkkiä jälleen voimaa, päivällisaikoina voi unohtaa, että oli vielä tammikuu. Pähkinäpensaat olivat jo puhjenneet kukkaan, ja läheisen metsän tummanvihreät männyt tuoksuivat, -- eivät kuten kesällä, kun pihkaisesta rungosta tipahtelee kuumaa sulotuoksua, niinkuin palavasta uhrikynttilästä, -- nyt oli lemu vienompaa, mutta täynnä uhkuvaa voimaa.

Kävelyretket virkistivät nuorta rouvaa. Hän oli vieraantunut kotimaansa metsästä, mutta vaikkakin se oli karua, viehätti se häntä nyt.

Rudolfin hääpäivän aattona olivat he viimeisen kerran kävelemässä yhdessä. Seuraavana päivänähän Heinzillä ei ollut siihen aikaa, ja sitten, -- no, sitä ei Heinz vielä tahtonut ajatella. Hänen, katseensa hyväili tuota rakastettua olentoa, joka kevyesti asteli hänen edellänsä. Jospa hän edes saisi sanoa hänelle, että rakasti häntä. Mutta saiko hän tehdä sen? Olihan rouva Rossi puettu syvään suruun. Kuinka Heinz vihasikaan tuota italialaista! Nuoren upseerin askeleissa oli kiukkua, ne tallasivat allensa metsän sammalpeitettä. Petollinen vihollinen oli tuo nuori upseeri hänelle vielä nytkin, oltuaan jo kauan kuolleena. Oi tuota naista, tuota naista! Muista naisista ei hän enää tiennyt koko avarassa maailmassa. Heinz kulki aivan Lilin jäljissä, ja kun tuuli liehautti noita mustia pukimia, niin että ne koskettivat Heinziä, tuntui se hänestä autuaalliselta.

Vaieten kulkivat he kapeata metsäpolkua, jota olivat käyskennelleet melkein joka päivä, alas järveä kohden. He pitivät tästä yksinäisestä polusta, jolla ei kohdannut ainoatakaan ihmistä, väliin vain metsävuohen, joka ei lähtenyt pakosalle. Kanuunain paukkuessa, veren vuotaessa ja tuskanhuutojen kajahdellessa toisaalla, valitusten täyttäessä pahuuden ja parjausten maailman, olivat he vaeltaneet täällä syvimmässä rauhassa, -- kuin autuaat henget, jotka ovat unohtaneet menneisyyden.

Tunsikohan Lili, että Heinz rakasti häntä? Nuoren rouvan katse oli levollinen, yhä vieläkin hiukan alakuloinen, yksin hänen hymyillessäänkin, -- oli kuin jokin verho olisi varjostanut noita ihania silmiä. Jonkunmoisella kateudella vertasi rakastavainen mies veljensä morsianta tähän naiseen, -- Lili miellyttäisi epäilemättä hänen äitiänsä. Kunpa hän vain olisi tiennyt, mitä Lili ajatteli hänestä! Hän piti kyllä hänen seurastansa, sen hän tunsi, mutta tunsiko Lili muutakin häntä kohtaan? Tuollainen nuori nainen, -- eihän hän toki voinut aikoa kieltäytyä kaikesta elämänilosta? Ei hän ollut enää tuollaisen nunnan näköinen, kuin Heinzin nähdessä hänet ensi kerran Krügerin puutarhassa. Mustaa huntua ei hänellä ollut tänään, -- eikö hän ollut aivan tyttömäisen näköinen pienine karvalakkeineen? Heinz asteli hänen jälkeensä ja kuumeiset ajatukset pyörivät hänen päässänsä; huominen päivä menisi hukkaan, silloin ei hän voisi käyskennellä täällä hänen kanssaan, ja ylihuomenna -- taivaan Jumala, ylihuomenna olisi hän tähän aikaan jo kaukana täältä! Heinzin valtasi äkillinen pelästys, hän puri hampaansa yhteen.

He seisoivat järven rannalla. Se oli kuin silmä, joka kätkee salaisuuden. Aivan tutkimaton! Pilviä oli kohonnut taivaalle, sieltä ei langennut mitään valoa tuonne alas, se kuvasti ainoastaan rinteiden tummia mäntyryhmiä. Vesi, joka eilen oli hymyillyt auringonhohteessa, oli tänään kuin vienoon suruun verhottu. Leski seisoi aivan veden reunassa; tuo synkkä lammikko melkein huuhteli hänen jalkaansa. Hän oli ottanut lakin päästään ja antoi rantatuulen puhallella ohimoilleen. Nyt voi nähdä rypyt, jotka raskaat ajatukset olivat uurtaneet hänen otsaansa. Hänen suupielensä olivat vetääntyneet hieman alaspäin, hän näytti haikean alakuloiselta.

"Onko teistä ikävää, että minä lähden -- jo ylihuomenna?" kysyi Heinz hiljaa. Hän ei voinut enää hillitä itseänsä; se hänen ainakin täytyi saada tietää.

Lili nyökkäsi. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän käännähti lähteäksensä, ikäänkuin olisi tuntenut arkuutta.

Nopeammin kuin olivat tulleet, palasivat he takaisin. Lili riensi aina edellä. Kun he saapuivat Krügerin talon edustalle, ojensi hän kätensä suudeltavaksi.

"Tapaanko teitä vielä tänään?" Heinzin silmissä kuvastui rukous.

"En ole tänään kotona."

Heinz tunsi, ettei hän puhunut totta, ja se rohkaisi hänen mieltänsä. "Sitten tulen minä huomenna sanomaan jäähyväiset, vaikka onkin veljeni häät. Löydän kyllä sopivan hetken -- illan suussa." Hän luuli tuntevansa vienoa vavistusta kädessä, jota yhä vielä piti kädessänsä. "Siis huomiseen!" -- -- --

Nuori leski oli viettänyt unettoman yön, -- unettomimman monesta unettomasta. Joka neljännestunti hän kuuli kirkontornin suuren kellon lyövän -- räikeästi, koleasti. Se tuotti suorastaan tuskaa. Hän heittelihe patjojensa keskellä ja istui sitten pystyssä, nojaten kyynärpäänsä korkealle kohotettuihin polviinsa, pakottava pää käsien välissä. Akkunain eteen vedettyjen uudinten välitse tunki viimeinen kuunsäde sisään, ja se leikitteli värähdellen ja omituisia, vaihtuvia valokuvioita muodostellen hänen miehensä kuvan pinnalla. Tuo kuva riippui seinällä vastapäätä hänen vuodettansa. Hänen äitinsä oli antanut suurentaa sen valokuvasta -- se oli ollut äidin ainoa joululahja hänelle, Lili ei ollut halunnut mitään muuta -- ja nyt?!

Hän kohotti päänsä käsiensä välistä ja tuijotti tuskaisesti valaistuun kuvaan. Hän voi nähdä sen täysin selvästi: nuo kauniit, parrattomat kasvot, uljaasti päähän asetetun lakin ja alakuloiset silmät -- eivätkö ne nyt katsoneet häntä rajattoman surullisesti? Ei, hänestä näytti vain siltä; erityisen syvästi ei tavallisesti mikään vaikuttanut tuon nuoren upseerin mieleen. Mutta tänään -- tänään -- oi, hyvä Jumala, eivätkö nuo silmät katsoneet häneen nuhtelevasti, tylyn uhkaavasti?! 'Joko olet unohtanut?' Ääni tunki hänen luoksensa: 'Niin pian jo?'

Hän vavahti. Häntä rupesi palelemaan. Voi sinua mies-parkaa! Hän tervehti hänen kuvaansa tuskallisella nyökkäyksellä: ei, ei, ei hän ollut häntä unohtanut! Joka päivä, joka hetki näki hän edessänsä hänen hautansa Monte Pianon vieressä -- kallionlohkareiden keskellä puuristeineen, jonka hänen sotamiehensä olivat veistäneet. Hän kuuli vuorituulen kulkevan suhisten sen ylitse, laviinien jylisevän sen ympärillä, -- hänestä oli, kuin voisi hänen miehensä tuntea vilua haudassansa. Mutta mitä taisi hän sille, että oli vielä nuori, -- että hän mielessänsä tunsi ikävöimistä, -- eikä ainoastaan siihen, mitä oli ollut?

Hän ojensi kätensä rukoilevasti seinällä riippuvaa kuvaa kohden: 'Mies-parkani, en unohda sinua koskaan. Mutta on raskasta olla yksin ja jäädä yksin olemaankin, kaksinverroin raskaampaa kun tietää, kuinka ihanaa elämä voi olla kahden!' Mutta voisiko nyt vielä olla niin ihanaa, voisiko elämä tulla niin ihanaksi toisen kanssa? Hänen kulmakarvansa vetäytyivät yhteen: hän oli saksalainen nainen, -- ja sinä hän aina oli pysynyt. Sen hän oli tuntenut sodan ensi päivästä saakka. Kuinka hän olikaan kärsinyt miehensä innostuksesta! Italialle, rakkaalle Italiallensa oli tämä tahtonut uhrata ruumiinsa ja henkensä. Hänen rakkautensa omaan isänmaahansa oli lahjoittanut hänen vaimonsa takaisin tämän isänmaalle. Nyt ymmärsi Lili häntä niin hyvin, nyt ei hän enää tuntenut mielenkarvautta siitä, että hän oli asettanut Italiansa kaiken muun edelle: se oli ollut hänen velvollisuutensa, kaksin verroin siksi että hän oli upseeri. Mutta siitä oli sittenkin syntynyt ammottava kuilu heidän välillensä, se erotti heidät auttamattomammin toisistaan kuin jyrkin vuorenhalkeama, kuin pohjattomin gletsherin railo. Hän oli menettänyt miehensä jo aikoja ennen hänen kuolemaansa.

Yksin valvova nainen huokaisi syvään ja heitti jyrkällä liikkeellä taapäin tukkansa, joka yksinäisinä suortuvina valui pitkänä ja raskaana hänen kumartuneesta päästään alas kasvoille ja käsille. Nyt oli seinäkin pimeä, kuunsäde oli sammunut.

Ja äkkiä katosi hänen sisäisenkin katseensa edestä hänen miehensä kuva -- hän ei nähnyt enää edessään italialaista upseeria, vaan öisestä pimeydestä tuli esiin saksalainen univormu, saksalaiset miehenkasvot katsoivat häntä rakastavaisina.

"Ei, ei!" Oliko hän huutanut sen ääneen? Hänen oma äänensä pelästytti häntä. Kauhuissaan omasta itsestänsä piilotti hän päänsä patjaan: oliko hän niin uskoton, niin kunniaton, niin arvonsa unohtanut, että hän nyt jo, jo näin pian, ajatteli toista? Kiihkeän häpeäntunteen valloissa hän vaikeroi ja ponnisti vastaan: ei, ei voinut olla niin!

* * * * *

Illan suussa oli luutnantti Bertholdi sanonut tulevansa jäähyväisille. Koko päivän olivat hänen ajatuksensa olleet kohdistetut tuohon iltaan.

Ajan vakavuudesta huolimatta tarjottiin Bertholdin talossa iloinen hääateria. Tämä tapahtui huolimatta Hedwig Bertholdin mielentilasta, joka saattoi hänet koko ajan pusertelemaan ja nyppimään palloksi rypistelemäänsä nenäliinaa. Ei hän tuntenut enää tuskaa siitä, että hänen täytyi antaa pois nuorimpansa, ei siitäkään, että hänen vanhempi poikansa oli jättävä hänet seuraavana päivänä, hän tunsi vain tuskallisen epätietoisuuden tuottamaa levottomuutta. Hänen ympärillään ja edessään tuntui kaikki aaltoilevan sumunharmaana, utuisen epämääräisenä. Oliko vielä tulevaisuutta olemassa, vai eikö sitä ollut? Perin väsyneeksi hän tunsi itsensä. Niin monta tuntia, päivää, viikkoa, kuukautta sanomattoman kiihkeän toivon vallassa! Kuinkahan mahtoikaan niiden mieli olla, joilla ei enää ollut toivomisen varaa?! Hänen ajatuksensa liitelivät tiehensä tästä koristetusta pöydästä, harhailivat sumunharmaassa aallokossa ja palasivat sitten kumminkin tänne takaisin. Hänen miehensä katse, joka oli häneen kiintynyt ja tuon tuostakin antoi hänelle salaisen vihjauksen, kutsui ne takaisin.

Toinen äiti ei myöskään ollut erikoisen hilpeä. Rouva von Lossbergin ajatukset olivat hänen miesvainajansa luona. Hän olisi varmaankin ollut onnellinen tietäessään tyttärensä joutuneen tällaiseen ympäristöön. Mutta olikohan Anna Maria myöskin tervetullut tänne? Äidillä oli tunne, että vanhemmat olivat panneet vastaan. Ei tosin ollut lausuttu ainoatakaan siihen suuntaan käyvää sanaa. Hedwig Bertholdilla ei ollut ylimalkaan ollut juuri mitään sanottavaa entiselle nuoruudenystävättärellensä, -- sydämellistä tunnelmaa ei ollut saatu syntymään. Hän sääli tuota surupukuista rouvaa, mutta mitä sille taisi, että oli ehtinyt vieraantua toisistansa -- niin perinpohjin, kuin ei ikinä olisi toisiaan tuntenutkaan.

Vallan erilaisissa oloissa elivätkin nuo molemmat. Tässä tämä kaikin mukavuuksin varustettu huvila, jossa oli kattovalaistus, palmuhuone kukkivine kasveineen, öljymaalauksia, kallisarvoisia mattoja ja huonekaluja ja jossa kaikkialla ilmeni varallisuuden kasvattamaa aistikkuutta. Mitä täällä tiedettiin rahahuolista ja ponnistuksista saada varat riittämään vähänkin säädynmukaiseen elintapaan! Täällä olivat kaapit täynnä pito- ja pesuvaatteita, ruokapöydässä hohti hopea ja hieno porsliini, täällä pidettiin luonnollisena asiana, että ateria oli aina runsas ja hyvä.

Kaikki tämä lisäsi yhä köyhän majurin lesken mielenahdistusta.

Hän istui hiljaa ja vaatimatonna viheliäisissä mustissa silkkipukimissaan hääpöydän ääressä, joka oli koristettu kristallein ja hennon vihannan keskellä upeilevin valkoisin kukin. Tyttärensä kunniaksi oli hän tänään pannut kaulaansa Lossbergien sukukoristeen, hienon rautaisen rengasketjun, joka oli kuin mustista hiuksista punottu, ja jossa riippui suuri kellutin -- kruunu ja vaakuna --, kaikki tyyni ihmeellisen tarkkaa jäljennöstä kultakoristeesta, jonka majurin isoisän äiti vapaussotien aikana oli uhrannut isänmaalle. Talonisäntä kilisytti moneen kertaan laseja hänen kanssaan: "Poikienne malja!" Rouva kiitti ja joi aivan pienen kulauksen samppanjaa, joka jo oli lakannut kuohumasta. Hän oli antanut lasinsa seista liian kauan, hän oli tottumaton juomaan samppanjaa eikä hän pitänytkään siitä, -- hänestä sillä oli karvas maku.

Sen paremmalta maistui se kadeteista. Herra Bertholdi huvittelihe täyttämällä hyvin uutterasti molempain nuorten Lossbergien lasit. Silloin kumarsivat he kohteliaasti, lyöden tuolin alla kantansa yhteen: "Kiitän nöyrimmästi!" Käytökseltään olivat nuo molemmat jo täysiä luutnantteja, ja kumminkin kuvastivat heidän pyöreät kasvonsa lapsellisen viatonta onnellisuutta. Mitä sanoisivatkaan toverit! Samppanjaa olivat he juoneet -- oikeata ranskalaista samppanjaa! Reippaasti nousi Ewald paikaltaan ja kohotti lasinsa: "Eläköön herra kapteeni, kunnioitettu isäntämme ja appemme! Eläköön!" Ja "Eläköön! Eläköön!" huusi myöskin Egon kimeällä lapsenäänellään.

Tuskallisesti silmäili majuritar poikasiansa: eivätköhän he juoneet liiaksi? Bertholdi lohdutti häntä nauraen: jos niin olisikin, niin voisivathan he vielä huomenna nukkua päänsä selviksi. Hänelle tuottivat huvia nuo poikaset, joista voi huomata, kuinka hauskaa heidän oli. Hän keskusteli heidän kanssaan, ja he kävivät vähitellen niin iloisiksi, että hänen täytyi sanoa: "No, mutta poikaset!" -- Hän ei huomannut, ettei oikeastaan kukaan muu puhunut kuin hän ja kadetit.

Morsiuspari kuiskutteli hiljaa keskenänsä; he eivät nähneet mitään muuta eivätkä ketään muita kuin toisensa. Rudolfin silmät loistivat: heti nousisi Anna Maria pöydästä, riisuisi yltään morsiustamineet, pukeutuisi matkaa varten. He aikoivat matkustaa tänä iltana Dresdeniin ja viettää siellä loman loppupäivät.

Heinz Bertholdi odotti kiihkeästi tuota hetkeä: silloin voisi hänkin lähteä. Hän oli ollut koko päivän hyvin kärsimätön. Kuta pitemmälle iltapäivä kului, sen kärsimättömämmäksi hän kävi: eikö vieläkään noustu pöydästä! Sen kiihkeämmin ei sulhokaan voinut odottaa tuota hetkeä. Vihdoinkin! --

Nuori upseeri pujahti talosta ulos. Ihmeellistä, -- hänellä oli tänään sama tunne kuin ollessaan ensi tiedusteluretkeltään: sama kiihtymys pisteli hänen suonissansa, mutta sen ohella oli hänen mielensä jääkylmä, tyyni kuin kuolema. Nyt kuten silloinkin oli elämä kysymyksessä. Jäisikö hänelle mitään tulevaisuudentoiveita? Se täytyi hänen saada tietää tänään, tänä eronhetkenä.

Ei hän ollut suotta viettänyt unetonta yötä, muistellen Lilin jokaista ilmettä, punniten jokaista hänen sanaansa, tehden johtopäätöksiä hänen viattomimmastakin lausunnostaan. Lili ei ollut suonut hänelle ainoatakaan katsetta, joka olisi ilmaissut muuta kuin viatonta ystävyyttä, hän ei ollut luvannut hänelle mitään, ei tavalla eikä toisella. Ja kumminkin tuntui Heinzistä siltä, että hän oli oikeutettu tekemään ratkaisevan kysymyksen.

Päättäväisesti kääntyi hän hänen kadullensa - nopeasti vielä parin puutarha-aidan ohitse -- tuolla oli pieni Krügerin talo, hänen vanhempiensa huvilan takana. Ylhäältä Lilin asunnosta loisti valo. Alhaalla oli vielä pimeätä, ulko-ovi oli lukitsematta. Kärsimättömästi työnsi hän sen auki ja pyrki hapuillen nopeasti sisään. Silloin juuri tuli rouva Krüger keittiöstään -- kuului huudahdus -- tarjotin astioineen putosi hänen käsistänsä nimisten lattialle.

"Voi sentään, rouva Krüger, pelästytinkö teidät?" Osaaottavaisena kumartui luutnantti Bertholdi auttaakseen häntä kokoamaan sirpaleet himmeässä valontuikkeessa, jonka keittiölamppu loi pimeään eteiseen.

Rouva Krüger vapisi. "Te se olette, -- te se olette --!" Sanomaton pettymys ilmeni hänen vitkalleen lausumissaan sanoissa.

"Niin, minä! Kenen te sitten arvelitte tulevan, rouva Krüger?"

Rouva Krüger ei vastannut siihen mitään. Vaivaloisesti kohottautuen pystyyn kumarasta asennostaan, kulki hän horjahdellen siruinensa takaisin keittiöön. Oven paiskasi hän kiinni jälkeensä.

Omituinen olento, tuo vanha Krügerin leski. Miksihän hän pelästyi niin pahasti? Mutta sitä ei luutnantti Bertholdi tuumiskellut sen tarkemmin. Juuri oli yläkerroksen erottava lasiovi auennut, kynttilä kädessä kumartui Lili kaidepuitten ylitse.

"Minun täytyy näyttää teille tietä. Palvelustyttöni on poissa, porraslamppua ei ole vielä sytytetty!" Hän huusi sen lujasti, koettaen saada äänensä sävyn iloiseksi, joskin hänen kasvonsa puhuivat toista kieltä. Silmät tuossa alaspäin kumartuneessa vaaleassa päässä, joka kynttilänvalossa vaikutti kuin pyhimyskehän ympäröimältä, olivat tumman reunustamat, luonnottoman suuret.

Lili -- hänen Lilinsä! Hellä liikutus valtasi miehen, joka kiiruhti portaita ylös, molemmin käsin olisi hän halunnut tarttua rakastettuunsa, kohottaa hänet ylös maasta, kantaa häntä ikuisesti käsivarsillaan.

Kuumin, vavahtelevin huulin suuteli hän hänen käsiänsä. Lili veti ne pois.