Part 7
»Mutta enpä tietänytkään, sillä vanhus seisoi isossa huoneessa ja hypisteli kyynelettömin silmin morsiameni pukua, morsiameni, joka makasi valkoisen liinan peittämällä pöydällä täydessä hääasussa, kauniimpana kuin koskaan ennen, kynttilöiden häilähtelevien liekkien valaistessa hänen vahankalpeita kasvojaan, joihin kuolema oli lyönyt leimansa. Pitkät, vaaleat silmäripset eivät enää koskaan liikahtelisi. En enää koskaan saisi nähdä noita kirkkaita ja avoimia silmiä. Sitruunapuun lehvästä kierretty seppele kaartoi hänen kalpeaa otsaansa, jolle olin luullut seuraavana sunnuntaina saavani alttarin edessä painaa pyhän suudelman. Valtoimet, kahtaalle jaetut hiukset valuivat pitkin hänen jäykistynyttä ruumistaan, sekaantuen _betealan_ kultalankoihin. Rinnalla lepäävien käsien välissä oli nenäliina, johon oli kääritty rahat, jotka portinvartijat vaativat kuolleilta avatessaan heille oven toiseen maailmaan. Ylinnä käärinliina.
»Ja minä, Spilca, jään seisomaan kynnykselle ja katselemaan tätä kaikkea kuten muutkin.»
* * * * *
— Niin oli kirjoitettu, sanoi täti minulle; hän tiesi sen itsekin. Hän oli valmistunut siihen. Toissailtana, kun hän oli yksin kokoamassa heinää, tuli _hän_ äkkiarvaamatta, raastoi hänet metsään ja otti hänet väkivalloin. Pieni Sultana-parkani ei jaksanut kantaa tätä loukkausta. En tiedä, kuinka hänen yöllä onnistui sulattaa fosfori kahdeksasta tulitikkulaatikosta ja juoda myrkky. Hän kuoli eilen illalla iltamessun jälkeen, ilman että häntä olisi saatu juomaan maitoa, jotta hän olisi antanut ylen myrkyn. Niin on kirjoitettu... Nyt hän ainakin saa levätä vanhempainsa vieressä. Ehkäpä he kutsuivat häntä. Kuolleet eivät halua olla yksin.
»Sitten vanhus otti hääkynttilät, kehitti ne esille kääröstä, sytytti ne ja asetti ne Sultanan päänpuoleen, jonka vahamaiset kasvot näyttivät vieläkin valkeammilta noiden kahden liekin luodessa huoneeseen häikäisevää valoaan. Sitten hän polvistui ja lausui lujalla äänellä: _Isä meidän, joka olet taivaassa, tapahtukoon sinun tahtosi_...
»Kaikki läsnäolijat noudattivat hänen esimerkkiään. Minä yksin jäin sanaa sanomatta seisomaan ja katselemaan valossa uinuvaa morsiantani.
* * * * *
»Olin elänyt kuusi päivää kuin villipeto tiheässä metsikössä lähellä ala-Bistritzan alueen herraskartanoa, missä isännöi _logofat_ Costaki, Sultanan ja monien muiden pyöveli. En ollut millään keinoin päässyt näkemään häntä. En tiedä, olinko syönyt, juonut tai levännyt. Tiesin, että vaatteeni olivat riekaleina, kädet, jalat ja kasvot verissä, sillä olin yötä päivää juoksennellut tieltä toiselle poikki pensaikkojen.
»Nämä seudut olivat etäällä rikospaikalta; täällä ei _logofat_ pelännyt minua. Tämän metsän poikki hän kulki palatessaan tarkastusmatkoiltaan, aina yksin ja ratsain, aina pistooleilla aseistettuna. Minulla oli ainoana aseena vihani, kostoa huutava vereni. Veitsestä ei minulla olisi ollut suurtakaan hyötyä. Saadakseni miehen lankeamaan paljaisiin käsiini olin varannut nuoran, jonka aioin pingoittaa puusta toiseen.
»Kuudes ilta oli tuon hääpäiväksemme aiotun lokakuun ensimmäisen sunnuntain aatto. Sensijaan, että olisin kuumeisena odottanut tuota elämän riemullisinta päivää, makasin ojassa nuora kädessäni, korva herkkänä, ilman sielua, ilman Jumalaa, ilman toivoa. Hetkittäin en edes tietänyt, kuka olin. Yölinnun huuto tai siipien suhahdus herätti aivoni jälleen eloon. Ensimmäinen ajatukseni, ainoa haluni oli silloin _hän_. Kuvittelin hänen lähestyvän ajaen täyttä laukkaa. Hevosen polvien tasalle pingoitetussa köydessä tuntui tärähdys. Eläin suistui nurin. Minulla oli vihollinen käsissäni. Hypähdin hänen päälleen. Minkä kaamean kuoleman minä hänelle valmistin.
— Ah, Herra! Jos olet olemassa ja jos näet vääryyden tapahtuneen, niin suo minun juoda tämä raikas vesi! Sitten pukeutuisin munkkikaapuun ja laulaisin sinun ylistystäsi koko elinikäni!
* * * * *
»Näin rukoilin tuona iltana, ja rukoukseni oli Jumalalle otollinen.
»Paikka, jonka olin valinnut aikeeni toteuttamiseen, oli mitä soveliain. Ennenkuin tie muuttuu niin tasaiseksi, että ratsastaja voi laskettaa neliä, kiemurtelee se eteenpäin kapeana ja äkkijyrkkänä, ja kulkua vaikeuttaa lisäksi vuoristopuro. Tässä kohden täytyy ratsastajan laskeutua satulasta ja kulkea jalkaisin noin pari sataa metriä. Tällä välin minun oli koetettava päästä tuntemaan hänet, jotta en tappaisi syytöntä, joskin olin varma, että _logofat_ oli ainoa ratsastaja, joka liikkui näillä seuduin.
»Utuinen hämärä laskeusi lempeänä tammimetsän yli minun kuunnellessani ojaan kyyristyneenä puron lorinaa, kun hevosen kavioiden kopse kohtasi selvänä korvaani. Ratsastaja hyppäsi maahan. Hevonen päristeli. Sydän ilosta sykähtäen hypähdin pystyyn. Koetin muutamalla harppauksella päästä lähemmäs voidakseni eroittaa viholliseni lyhyen vartalon, mutta mies oli näkymättömissä hevosensa takana, jonka hän antoi kulkea valloillaan, pysytellen itse vastakkaisella puolella minua. Kävi yhä pimeämmäksi sitä mukaa kun edettiin sankkaan, jättiläismäisiä puita kasvavaan metsikköön. Minun oli siis kaikin mokomin päästävä näkemään hänet siinä paikassa. Niinpian kuin tiheikkö olisi kuljettu, pääsisi hän käsistäni. Mitä tekisin viivyttääkseni häntä? Pieninkin varomattomuus minun taholtani olisi ollut kohtalokas.
— Jumalani, ajattelin minä, suojelisitkohan sinä pyöveleitä?
»Ja äkkiä minä taitoin kuivan oksan. Rasahdus sai miehen ja hevosen pysähtymään. Hetkisen he seisoivat hievahtamatta paikoillaan, mutta jatkoivat sitten jälleen laskeutumistaan. En ollut päässyt sen pitemmälle. Silloin kuljin polun poikki heidän takanaan samalla seuraten heitä. Mutta tällä välin he pääsivät edelleni. Silloin menetin malttini, panin kaksi sormea suuhuni ja päästin voimakkaan vihellyksen. Vastauksena oli pistoolinlaukaus. Sitä seurasi kirous. Tunsin _logofatin_ äänen.
»Koskaan ei ihminen ole ollut onnellisempi onnettomuudessaan kuin minä tuona hetkenä! Juoksin kuin tiikeri alas tietä ja suljin sen nuoralla, jonka pingoitin vihan moninkertaistuttamin voimin.
»Sekunnit tuntuivat minusta iäisyydeltä, pimeys helvetiltä. Ja kesken pimeää odotusta, pimeää kuin vihani, kuulen viholliseni lähenevän. Hän ei nouse hevosen selkään, vaan etenee varovasti, vetäen hevosta suitsista perässään, pistooli varmaankin valmiina. Armoton Jumala, tätä en ollut tullut ajatelleeksi! Hän huomaa köyden. Hyvästi, kosto!
»Kiskaisen pois köyden ja heittäydyn poikittain tielle, kasvot maata vasten.
— Kas niin, _logofat:_ laukaise pistoolisi pääkallooni ja lähetä minut Sultanan asuinsijoille! Mutta jollet onnistu, niin varo itseäsi!
»Minä kuuntelen korva maata vasten painettuna hevosen lähestyvien askelten säännöllistä tahtia, sitten erotan hänen isäntänsä askeleet. Peitän käsivarrellani kasvoni. En tahdo enää nähdä mitään. En hengitä enää. Elän kuolemaantuomitun hetkiä, joka kaula pölkyllä odottaa miekan putoamista. En pelkää kuolemaa vaan sitä, että _logofat_ pääsee käsistäni.
»Hän ehtii luokseni ja pysähtyy. Askel, vielä toinen... Hänen kätensä tarttuu käteeni. Hän nostaa käsivarttani ja sanoo:
— Hei, sinä siinä! Oletko kuollut, haavoittunut vaiko vain humalassa?
»En vastaa mitään, mutta yhdellä hyppäyksellä kiedon hänet syleilyyni, puristan häntä rautaisin voimin kasvot kasvoja vasten, hengitys hengitystä vasten, molemmat polvillamme ollen, sillävälin kuin hän huutaa apua, sillävälin kuin hänen luunsa rusahtelevat ja hänen äänensä sammuu. Hänen ruumiinsa taittuu kuin lauta ja retkahtaa taapäin.»
* * * * *
»Pantelimonin luostari Athos-vuorella: linnoitettu kasarmi, jossa asustaa kuusisataa munkkia. Sen perusti Venäjän keisarinna Katariina II. Vihkimispäivänä hänen ei sallittu astua jalkaansa tälle alueelle, josta naissukupuoli on karkoitettu eläimiä ja siipikarjaa myöten.
»Se on kasarmi. Siellä on kanuunoita Staretzin, hänen esikuntansa ja heidän rikkauksiensa puolustamiseksi. On munkkikaapuun puettuja sotilaita, joita sanotaan 'veljiksi', mutta jotka vapisevat päällysmiestensä edessä kuten sotilaat yleensä. Se, joka on tyhmä ja uskovainen, kuten minä olin, hakkaa puita, pyytää kaloja, valmistaa öljyä, viljelee viiniä, rukoilee itsensä ja viisasten puolesta, jotka pohtivat Jumalan olemassaoloa, syövät kaiken, juovat kaiken ja käyvät Karean viisaita ja vaiteliaita naisia naurattelemassa. Ne, jotka eivät voi tehdä heidän tavallaan, kiduttavat itseään hurskaassa yksinäisyydessä. Kaikki anovat anteeksiantoa Vapahtajalta, joka suo sen kaikille, sillä onhan hän ristiinnaulittu. Siellä minusta tuli heitukka!»
VATAFFI MOVILA
— _Vataffi_ Movila!
— Minä kuuntelen, kapteeni!
— Puhu...
— Minäkö?
— Niin, sinä... Kuulut esikuntaamme. Miksi sinusta tuli heitukka? Puhu, omassa ja tovereittemme nimessä, joille olet läheisempi kuin meille, ja jotka ovat läheisempiä sinulle kuin me. Sinun tarinasi on melkein sama kuin heidänkin. — Puhu, Movila...
Heitukkain parvesta kuului tyytyväistä muminaa kapteenimme osoittaman huomion johdosta. _Caciulat_ työnnettiin niskaan. Kasvot kirkastuivat. Movila nousi seisaalleen hiukan ujona ja kömpelönä, mutta hänen ahavoittuneitten kasvojensa puhtaasti romanialainen kauneus, tiukka katseensa, valtavat kulmakarvansa, jotka kulkivat korvasta toiseen, ja tarmokas leukansa tekivät voimakkaan vaikutuksen kaikkiin. Vaikuttava oli etenkin _vataffimme_ nenä, joka vaaran hetkellä tuntui laajenevan ja kääntyvän ylöspäin. Tuuheiden viiksien peittämä suu nauroi harvoin. Hänen otsaansa uursi kulmakarvojen välillä kulkeva syvä vako, joka ei silennyt unessakaan, ja siksi heitukat sanoivat hänen lakkaamatta näkevän unta _poterasta_ ja kostonhankkeista. Kukaan ei rohjennut urkkia, mitä hän uneksi tai mitä hän ajatteli. Täsmällinen, pidättyväinen ja palvelevainen Movila ei koskaan tuonut esiin mielipiteitään, jollei hän ollut vakuutettu siitä, ettei hän »puhunut seinille». Mieluummin kuin että olisi uskonut jollekin ajatuksiaan hän olisi ottanut pestäkseen koko joukkueen vaatteet, vaivalloinen urakka, mikä sai kaikki miehet pahalle tuulelle.
Uteliaisuus oli sitäkin suurempi, kun hän alkoi kertoa tarinaansa.
VATAFFI MOVILAN TARINA
»Minusta tuli heitukka vastoin tahtoani.
»Olimme pientilallisia Stanestissa, lähellä Giurgiu'ta. Isäni oli perinyt vanhemmiltaan viisitoista hehtaaria maata. Meillä oli karjaa, viinitarhoja, hedelmäpuita ja maissipeltoja, eikä meiltä puuttunut mitään, mikä kuuluu pienen _gospodarian_ hyvinvointiin. Tämä johtui siitä, että isovanhemmillani oli ollut onni saada naapurikseen herra, jollaista harvoin tapaa. Minäkin tunsin tuon vaikutusvaltaisen bojaarin hänen vanhoilla päivillään, ollessani noin viisitoistavuotias. Hän oli hyvä ja Jumalaa pelkääväinen. Vaikkakin hän kuului _protipendadaan_, polveutuen esi-isästä, joka oli taistellut Mircea Vanhan joukoissa, pistäytyi hän mielellään cojanen majaan pakinoimaan, tehden tuttavuutta hänen perheensä ja lastensa kanssa, joita hänellä oli joka vuosi kastettavana.
»Minä olen hänen kummilapsensa. Movila oli ollut hänen koleraan kuolleen veljensä nimi. Uskallan sanoa, että hän rakasti minua kuin omaa poikaansa, sillä muistutin näöltäni ja luonteeltani hänen veljeään. Joka vuosi me kaikin, tytöt ja pojat, olimmepa kummilapsia tai emme, riensimme _sorcovat_ [tekokukkakimput] käsissä toivottamaan hänelle onnellista uutta vuotta. Hän otti vastaan meidät kaikki, kauniit kasvot jaloutta ja hyvyyttä säteillen. Koko lapsilauma hyökkäsi hänen kimppuunsa huiskien häntä _sorcovalla_ ja huutaen kuin nälkäiset pennut.
»Hän seisoi suorana kuin tammi keskellä tätä melua avarassa eteisessään, johon puukenkämme olivat jättäneet lumiset jäljet, kohotti käsivartensa taivasta kohti, puolustautui leikkiä laskien tätä onnittelutulvaa vastaan ja huusi vuorostaan:
— Lapseni, minäkin toivotan teille hyvää terveyttä, hyvinvointia ja pitkää ikää!
»Sitten hän huusi palvelijalleen:
— Täytähän pienokaisten reput pähkinöillä ja rinkeleillä.
»Lopuksi hän istuutui sohvaan antaen meidän marssia yksitellen rivissä ohitseen, taputteli meitä ja pisti kohmettuneisiin pikku käsiimme _kultagalbenin_, joka oli hänen uudenvuoden lahjansa.
»Tuollainen _galben_ ei ollut harvinainen senaikuisessa maalaisperheessä. Siitä huolimatta joka talonpoika säilytti sitä kuin pyhäinjäännöstä.
»Muistan, miten myötämielisesti tuo jalosydäminen mies seurasi talonpojan yksityiselämää. Hän ei suvainnut miestä, jolle juominen oli muuttunut paheeksi, mutta hän oli paljoon nähden anteeksiantavainen. Milloin joku hänen alustalaisistaan joutui konnuttomaksi, otti hän tämän vaimon suojelukseensa, antoi hänelle maapalstan ja tarvittavat työvälineet, jotta hän voisi jälleen perustaa _gospodarian_. Hän kävi säälimätöntä taistelua kapakoitsijoita vastaan. Jos talonpojat olivat joutuneet näille velkaan, peruutti hän velat arvovallallaan. Ja jos joku näistä petolinnuista antautui laittomaan keinotteluun, lähetti hän hänen luokseen _mumbachirin_, joka pehmitti hänen jalkapohjiaan hirvittävällä _topuzilla_ [rautapäinen nuija, Turkin vallan aikuinen rangaistusväline].
»Vähää ennen kuolemaansa tämä ylhäinen herra kävi vierailulla luonamme. Vietimme perheen kuudennentoista lapsen yksivuotissyntymäpäivää; kaikki kuusitoista olivat elossa. Lapsi oli hänen kummilapsensa ja tavan mukaan isäni ilmoitti hänelle, että lapsen tukka leikattaisiin ensi kertaa, mikä kunnia suotiin kummeille. Oli pidetty velvollisuutena ilmoittaa hänelle asiasta, mutta hänen tuloaan ei odotettu, sillä tiedettiin hänen monet toimensa. Suureksi iloksemme saapui ratsastava lähetti ilmoittamaan, että bojaari tahtoi itse leikata kummilapsensa hiukset.
»Juhla muodostui kahta ehommaksi. Neljän vanhimman tyttärensä avulla pani äitini parastaan keittiössä ja vaatevarastossa. Onnellinen päivänsankari pestiin, kammattiin ja puettiin kuin mikäkin nukke, ja hänen somisteluaan kesti viime hetkeen saakka. Sitten saapui hänen kumminsa, mukanaan runsaat lahjat. Hänet otettiin vastaan kuin prinssi. Isä esitteli hänelle lapsilaumansa, jossa oli kuusi tyttöä ja kymmenen poikaa, joista vanhin oli kaksikymmenvuotias, nuorimman ollessa äitinsä sylissä. Kaksi sisarta ja kaksi veljeä olivat kaksosia. Näistä kuudestatoista oli kaksitoista herran kummilapsia.
»Pöydässä äitini oli niin onnellinen, että puhui typeryyksiä, astui bojaarin kauhtanalle ja kaatoi hänen lasinsa. Silloin tuo kelpo mies sanoi nämä sanat, jotka ovat säilyneet muistissani:
— Älkää koskaan hämmentykö kuolevaisen edessä, olkoonpa hän kuka tahansa. Bojaari tai talonpoika, kaikki me olemme samanarvoisia toisessa maailmassa. Maan päällä on toinen yhtä hyvä kuin toinenkin. Ja jos 'Pietari' pitelee valtikkaa sillävälin kuin 'Paavali' huokaa ikeen alla, ei se ole siksi, että Jumala niin tahtoo, vaan siksi, että ihminen niin tahtoo, ihminen, joka on epäoikeudenmukainen, julma ja ahne. Velvollisuutemme on nousta tuollaista miestä vastaan ja musertaa hänet vaikkapa henkemme uhalla, sillä Jumala ei ole luonut pahuutta.
»Näitä sanoja sain aihetta muistella vajaan kuukauden kuluttua tämän herran kuolemasta. Hänen ainoa poikansa ja perillisensä palasi ulkomailta ottaakseen haltuunsa omaisuutensa. Hän oli juuri tuollainen epäoikeudenmukainen, julma ja ahne mies, josta bojaari-vainaja oli puhunut.
* * * * *
»Kun hän ensi kertaa kävi seudulla, emme tietäneet, kenen kanssa olimme tekemisissä; otimme hänet vastaan kaikella sillä kunnioituksella, mikä kuului kaikkien kaipaaman isän perilliselle. Hän istui ylimielisenä vaunuissaan, piti meidät loitolla, ei puhutellut edes vanhuksia, vielä vähemmän kätteli heitä, kuten hänen isänsä oli tehnyt. Hän tyytyi tiedustelemaan seurassaan olevalta _ispravnicilta_ asukkaiden oloja, tehden niiden johdosta muistiinpanoja. Tuloksena oli, että kukin perhe sai täst'edes maksaa kaksinkertaisen _haraciun_ kullassa Rustchiukin pashalle.
»_Haraciusta_ oli tullut perintötapa: se maksettiin isästä poikaan. Entinen bojaari otti vastaan meidän maksamamme erän, lisäsi puolet itseltään ja lähetti rahat Tonavan toisella puolen asuvalle hirmuvaltiaalle, jotta hän jättäisi meidät rauhaan. Näin me emme koskaan olleet saaneet kokea sitä hävitystä ja ryöstöä, jonka alaisina muut Tonavan varsien asukkaat huokasivat, milloin eivät voineet suorittaa verojaan valtaherralle.
»Oli tiettyä, ettei bojaari maksanut _haraciuta_, enempää kuin muutakaan veroa. Tiedettiin bojaarin olevan vapaa kaikista valtionveroista. Mutta siitä lähtien kun rikas suojelijamme oli omasta aloitteestaan ottanut suorittaakseen puolet _haraciusta_, olivat talonpojat alkaneet pitää tätä anteliaisuutta oikeana ja kohtuullisena tekona, sillä miksipä, totta puhuen, piti sen, jolla oli kolmekymmentä _pogoria_ maata, maksaa kaikki verot, kun sen, jolla oli kolmekymmentätuhatta, ei tarvinnut maksaa penniäkään. Näin oli ajatellut vanha bojaarikin, tuo tasapuolinen mies; vanhempiemme onnellinen olotila oli ulottunut kaikkein kurjimpiinkin asukkaisiin, isännän pelloilla orjina työskenteleviin mustalaisiinkin. Noitakin poloisia, joita muuten ostettiin ja myytiin kuin karjaa, kohdeltiin inhimillisesti. Bojaari rankaisi ankarasti jokaista, joka rasitti heitä ylenmääräisellä työllä; hän valvoi, että heidän ravintonsa oli terveellinen ja riittävä; sairauden kohdatessa hän avusti heitä. Ja tästä muistuu mieleeni muuan erittäin liikuttava kohtaus.
»Ankara kuume oli jonkun aikaa raivonnut kulkutautina. Eräänä päivänä, kun olin menossa _konakiin_ lainaamaan isoa haravaa, satuin tulemaan juuri sillä hetkellä, jolloin bojaari tutki orjiensa tilaa. Kulkutaudin vuoksi oli suurin osa mustalaisista sanonut olevansa sairaana. Päästäkseen selville asian oikeasta laidasta oli _logofat_ keksinyt menettelytavan, joka ei koskaan pettänyt: hän tarjosi heille viinaa, sillä hän tiesi, että 'mustalainen lakkaa juomasta vasta sitten, kun hän on kuollut'. Tekosairaat menivät ansaan, joivat ja lähetettiin työhön. Mutta _logofat_ ei uskaltanut turvautua tähän keinoon omistajan läsnäollessa. Muuan hölmönnäköinen mustalainen paistatteli päivää pää käsien varassa. Meidän saapuessamme hän heittäytyi isäntänsä jalkoihin, joka kysyi häneltä:
— Mikä sinua vaivaa?
— Olen sairas, herra!
— Hän ei ole sairas, hän teeskentelee, sanoi _logofat_.
— Minäkö teeskentelen? huusi orja; koetahan tarjota minulle viinaa, niin saat nähdä, etten juo!... Sanoinhan, että olen sairas!
»Tämän äärimmäisen todisteen vilpittömyys liikutti omistajaa ja hän ehdotti mustalaiselle:
— Tahdotko, että teen sinusta vapaan?
— Vapaan? toisti tämä suruissaan. Ajatko sinä minut pois, herra? Ja mihin menisin? _Joutuisin ojasta allikkoon»_.
»Poistuessaan bojaari kohotti päätään ja sanoi ikäänkuin itsekseen:
— Kuinka surullisia olioita olemmekaan: vapauteen päästetty eläin selviytyy, mutta inhimillisen olennon on jälleen myytävä itsensä!
»Tällainen oli mies, jota kymmenen pitäjää, vieläpä kokonainen departementti, sai kiittää vauraudestaan eräänä kaikkein raskaimpana aikakautena, mikä maamme on täytynyt kestää. Tämä bojaari on viimeisiä, jotka ansaitsevat _romanialaisen_ nimen. Hän rakasti kansaansa, eli sen parissa, otti osaa sen iloihin ja kärsimyksiin.
»Perillinen ei kulkenut isänsä jälkiä. Hänen mielestään me olimme liian onnellisia. Vaikka olikin niin rikas, että olisi voinut 'syödä kultaa lusikalla', ei hänen ahneutensa sittenkään ollut tyydytetty. Muukalaisena sydämeltään, vieläpä kieleltäänkin (hän puhui kieltämme vaivalloisesti), länsimailla viettämänsä elämän turmelemana, hän seurasi niiden romanialaisten ja muukalaisten esimerkkiä, joille talonpoika oli vain vetojuhta.
»_Haraciun_ kaksinkertaistuttamisesta säikähtyneinä kokoontuivat alueen vanhimmat Stanestin pappilaan. Minäkin, parraton nuori mies, olin siellä läsnä, ja ikäänkuin se olisi ollut eilen, näen edessäni heidän vakavat kasvonsa, joita kehysti leveille hartioille valuva valkoinen tukka. He vakuuttivat heti, että rauhan ja onnen ajat olivat ohi:
— Myykää karja! Kylväkää vain sen verran, kuin on välttämätöntä! Valmistakaa isoja vankkureita, jollaisia esivanhempamme käyttivät ja pitäkää ne valmiina neljän vahvan härän vedettäviksi, ja sälyttäkää niihin sitten perheenne ja arvoesineenne. Te nuoret saatte lähteä vuorille. Tänne jäävät kuljetetaan orjuuteen. Me vanhat käymme ikuiseen lepoon! Tapahtukoon Herran taho!
»Herran tahto tapahtui: uusi omistaja vuokrasi maansa eräälle kreikkalaiselle, josta tuli departementin vitsaus. Vähemmässä kuin vuodessa oli seudun omista miehistä valittujen paikallisten viranomaisten sijalla liuta _phanarioteja_, jotka olivat verenhimoisempia kuin asumattomina olleiden talojen lutikat. He olivat kuin heinäsirkat viljapellolla. Joka päivä ilmestyi ovelle kelmeäkasvoisia olentoja, joilla oli verestävät silmät ja jotka mutisivat käsittämätöntä romaniankieltä, säikytellen naisia ja lapsia. Nämä haaskalinnut, joilla aina oli mukanaan aseistettuja _lefedgejä_ ja ruhtinaan antama käskykirje, kulkivat kyläkunnasta toiseen ja vaativat kaikenlaisia uusia veroja karjasta, viinistä ja väkijuomista, vieläpä jokaisesta viljahehtolitrasta. Sitten vuoron perään hedelmäpuista, kalastuksesta, metsästyksestä, silkkiäismadoista, mehiläisistä, villatuotteista, öljyistä, ikkunoista ja savupiipuista.
»Karjaa katosi keskellä kirkasta päivää. _Poterakin_ ilmestyi näyttämölle, muka ajamaan takaa varkaita. Heidät oli majoitettava ja ruokittava. Nämä raakalaiset tekivät väkivaltaa kauneimmille tytöillemme. Me lähetimme valittamaan Divanille. Valittajilta muserrettiin luut _topuzilla_.
»Silloin meille selvisi, että väkivalta, jonka alaiseksi seutumme vasta nyt oli joutunut, oli aikoja sitten ollut yleistä koko Romaniassa, hallitsivatpa sitä sitten kreikkalaiset tai romanialaiset. Saimme kiittää edesmenneen _gospodarin_ ponnistuksia ja moraalista arvovaltaa siitä, ettei meidän ollut tarvinnut tuntea sitä aikaisemmin. Hänen poikansa, josta oli tullut Divanin jäsen, teki kauppaa oman kansansa verellä ja heillä, möi tilukset huutokaupalla ja antoi ostajille vapaat kädet menetellä kuten parhaaksi näkivät. Kaiken lisäksi hänen tilustensa vuokraaja toi auransa meidän vainioillemme, välittäen vähät meidän rajoistamme ja saroistamme. Hän tiesi, että hänen rikostoverinsa vastaisi _topuzilla_ vaatimuksiin, joita me esittäisimme Divanille.»
* * * * *
»Kolmessa vuodessa oli _judetzimme_ muuttunut tuntemattomaksi. Pelko yksin teki enemmän tuhoa kuin kulkutauti, kuivuus, tulipalo ja tulva. Asukkaat hakkasivat ja polttivat melkein kaikki hedelmäpuut. Laululinnut ja haikarat katosivat. Kuului vain mehiläisten surinaa. Ei enää näkynyt isoja valkoisia sarkoja täynnä monia tuhansia silkkiäismatoja, jotka siellä näpertelivät lehtiä. Poissa olivat karjalaumat, jotka iltaisin palasivat laitumelta. Ei enää häitä, jotka kestivät kokonaisen viikon; ei kastetilaisuuksia, joihin ohikulkijatkin kutsuttiin saamaan osansa paistetusta kalkkunasta ja hyvästä viinistä; ei enää almuja! Lapsuusaikamme unohtumattomat syyskuun yöt, jolloin paahdettiin vihreitä maissin tähkiä ja kuunneltiin leivoa, vietettiin nyt alakuloisina valvoen. Kalliin maansa menettäneenä, perhe häväistynä, sortui järkevinkin talonpoika juopotteluun, kulutti aikansa lukemattomissa kapakoissa, joita oli ilmestynyt kuin sieniä sateella. Aikoinaan keinottelijoiden rangaistukseksi määrätty _topuz_ rusenteli nyt joka viikko velallisten asukkaiden jäseniä; moni sai lopun ikäänsä laahautua eteenpäin kainalosauvojen varassa. Toisia ripustettiin hirteen jaloistaan pää alaspäin, ja alle sytytettiin savuava nuotio. Toisille pistettiin keitettyjä, tulikuumia munia kainalokuoppiin. Toisilta nipistettiin sormenpäät, toisille työnnettiin okaita kynsien alle.