Chapter 3

_Emma._ Minä tiedän. Tuo kirjevaihto...

_Heinonen_ (tulee vasemm., puhuu ulospäin). Odota hetkinen, poikaseni! Kyllä minä selvitän asian. (Huomaa toiset.) Ah! lankoni ja hänen puolisonsa!... Kumarran kohteliaimmin.

_Emma._ Kuinka lankoni, nukuit yösi?

_Heinonen._ Makasin kuin tukki.

_Emma._ Todellako?

_Heinonen._ Niin olen aina maannut sitten naimisiin menoni.

_Emma_ (Henriksonille). Kuinkas sinun laitasi on?

_Henrikson._ Eipä juuri huonostikaan... (Itseks.) Hitto vieköön! Tunnen oikein omantunnon tuskaa.

_Emma._ Olet kai väsynyt?

_Henrikson._ Eipä juuri muutenkaan.

_Emma_ (imarrellen). Voi kultastani, kuin hänen pitää niin paljon rasittaa itseään!

_Loviisa._ Katsoppas Antti oikein onnellista avioliittoa!

_Heinonen._ Ei luulisi sinun olevan sukuakaan heille.

_Henrikson._ Minä istuin ja kirjoitin kello kolmeen saakka.

_Heinonen._ Ja kuitenkin olit ensin ulkona kävelemässä.

_Henrikson._ Niin, teidän seurassanne.

_Heinonen._ Ei, vaan sittenkun olimme tulleet teaatterista. Tai ehkä erehdyin. Luulin kuitenkin ikkunasta nähneeni sinut. (Henrikson iskee silmää.) Mitä sinä noin räpytät silmiäsi, veliseni?

_Henrikson._ Silmääni varmaankin meni jotain.

_Emma._ Se on vaan yönvalvomisen seuraus.

_Henrikson._ Yövalvomisenko?... Niin todellakin!... Tuo kirottu kirjevaihto!...

_Emma._ Mutta nyt on aika juoda kahvia. Paljonko kellosi on, ystäväni? Se käy aina niin tarkasti.

_Henrikson._ Kelloni ... (etsii liivintaskuista) se on... (Itsekseen.) Hiidessäkö kelloni on?

_Emma._ Eikö se ole taskussasi?

_Henrikson._ On kyllä... Ei, se on varmaankin huoneessani.

_Emma._ Ensikerran unohdit ottaa sen mukaasi. Minä haen sen (menee oikealle).

_Henrikson_ (itsekseen). Jospa olisin kadottanut sen yöllä!

_Heinonen._ Näetkös, Loviisa, siinä on onnellinen avioliitto!

_Loviisa._ Juuri niin! Mies, joka työskentelee yökaudet...

_Heinonen._ Ja vaimo, joka tahtoo tietää, paljonko kello on.

_Emma_ (tulee takaisin). Ei kello ole siellä.

_Henrikson._ Eikö? -- (Itsekseen.) Perhana!

_Emma._ Ei kai se ole varastettukaan?

_Henrikson._ Kuinka voit sellaista luulla?... Nyt muistankin ... minä lainasin sen eilen ... muistaakseni sinulle, veli Heinonen...

_Heinonen._ Minulleko?

_Henrikson_ (iskee silmää). Etkö muista sitä?... Eilen!

_Heinonen._ Mitä sinä taas noin isket silmää?

_Henrikson._ Niinkö?... Se on heikkoutta ... ei mitään muuta kuin heikkoutta.

_Heinonen._ Muistisi myöskin näyttää olevan heikko, koska kello...

_Henrikson._ Kello tosiaankin!... Enkös minä sanonut, että se on kellosepällä?... Niin, siellä se on -- korjattavana.

_Emma._ Sinä olet ollut viime aikoina hyvin hajamielinen, rakas mieheni.

_Henrikson._ Se on vaan heikkoutta... Ohimoissani jyskää... (erikseen) Päässäni on kokonainen paja.

_Emma._ Ukko raukkani! -- Minä vedän oman kelloni. Se seisahtui eilen illalla. Lainaa minulle kellonavaintasi. Sehän on aina kukkarossasi.

_Henrikson._ Aivan kernaasti... Kas tässä! (Etsii taskuistaan.) Missä on kukkaroni?

_Emma._ Eikö sinulla ole sitäkään?

_Henrikson._ On tietysti!... (Itsekseen.) Myöskin se on poissa. Mikähän tässä vielä lopuksi tullee?

_Loviisa._ Sinähän aina olet ollut sellainen järjestyksen mies.

_Henrikson._ Nyt minä muistankin... Se on kirjoituspöydälläni.

_Emma._ Ei siellä ollut mitään kukkaroa.. Tämä näyttää kumminkin hyvin kummalliselta.

_Henrikson._ Ei, minä selitän asian... Nähkääs, minä jätin kelloni kelloseppään ... mutta kun kello oli rikki eikä ollut vedetty ... se tahtoo sanoa: avain oli kukkarossa, se sopi kelloon... Mutta kelloseppä otti sekä kukkaron... Ei, kun kellon... Ei... Niin, niin, kellon hän otti... Se on harvinainen kello...

_Heinonen._ Mitä sinä alinomaa mainitset tuota kelloa?

_Henrikson._ Totta kai. Se kun on hyvä kello! -- Ilmanko se onkin lyömäkello! Kelloseppä näet tahtoi ottaa kukkaron kellosta... Ei, kun kellon avaimesta... Ei, kun kellon kukkarosta... Ei .. en tiedä itsekään mitä sanon. (Vaipuu tuolille.)

_Loviisa._ Minä tiedän: Kello oli kukkarossa...

_Emma._ Ei, kun kellonavain oli kukkarossa...

_Heinonen._ Ja kello oli vieressä... Ja kelloseppä piti kellon, kellonavaimen ja kukkaron...

_Henrikson._ Juuri niin se oli!... Nyt on asia selvillä! (Erikseen.) Ash! -- Luulin jo saavani aivohalvauksen.

14 kohtaus.

_Edelliset._ _Maiju_ (tulee tarjottimen kanssa keittiöstä).

_Maiju._ Tässä olisi kahvi!

_Emma._ No vihdoinkin!... Olkaa hyvä, arvoisa herrasväki!

_Loviisa._ Minä kiitän! (Menee vasemmalle ja huutaa.) Karoliina!

15 kohtaus.

_Edelliset_. _Karoliina._ Sitten _Hellsten_.

_Karoliina._ Tässä olen, äitiseni!

_Heinonen._ Sallitte kai minun kutsua sisään sisarenpoikani Aksel Hellstenin?

_Emma._ Aivan kernaasti!

_Heinonen._ Minulla on syytä siihen...

_Loviisa._ Onko se rasavilli täällä? Kuinka hän on tänne tullut?

_Heinonen._ Luultavasti jalkaisin.

_Loviisa._ Silloin menen minä tieheni. (Huutaa.) Heiskanen!

_Heinonen_ (takimm. vasemm. ovella). Tule sisään, poikaseni!

_Hellsten_ (tulee sisään). Arvoisa herrasväki!... Tätini!

_Emma._ Tervetultuanne! Kas niin, nyt puuttuu pari kuppia... Teevadit kyllä riittää. Hae kupit, Maiju!

_Maiju._ Heti paikalla! (Itsekseen.) Kuinka minä nyt saan Hellosen pois kaapista? Hän tukehtuu sinne, saatte nähdä ja mitä hyötyä hänestä sitte on -- ja kaikkea tuota! (Menee.)

_Loviisa._ Ei, kyllä minä nyt menen pois. (Huutaa.) Heiskanen!

_Heinonen._ Mitä sinä huudat?

_Loviisa._ Koska -- koska tahdon saada kenkäni ... ja koska olen jo sanonut että tyttäreni pitää naida... (huutaa) Heiskanen!

_Heinonen._ Heiskasenko? Siitä ei tule mitään, eukkoseni!

16 kohtaus.

_Edelliset._ _Heiskanen_ (tulee perältä kenkä toisessa ja harja toisessa kädessä. Hän on juovuksissa.)

_Heiskanen._ Tässä minä olen!

_Loviisa._ Miten on kenkieni kanssa?

_Heiskanen._ Hyvin! Minä hankaan niin, että palaset sinkoilevat.

_Loviisa._ Mitä hän sanoo? Luulen, jumal'avita, että hän on hutikassa!

_Heinonen._ Kuinka sinä uskallat näin aamupäivällä?

_Heiskanen._ Älkää joutavia!... Olen vaan vähän iloinen ... sain kolme markkaa juomarahaa ja join tuutinkeja... Se kuuluu olevan täällä muodin mukaista aamusin, nähkääs! Hah-hah-ha...

_Heinonen._ Mutta minä ajan sinut pois.

_Heiskanen._ Kiitoksia!... Sittenhän minä pääsen ajamasta _patruunaa_... Mutta aivanhan olin unhoittaa kirjeen.

_Heinonen._ Minkä kirjeen?

_Heiskanen._ Siinä on päällekirjoituksena H--n.

_Henrikson, Heinonen ja Hellsten_ (huudahtavat yht'aikaa). H--n!

_Naiset._ Mitä se on? Mitä se on?

_Heinonen_ (itsekseen). H--n -- merkitsee Heinonen.

_Henrikson_ (itsekseen). H--n -- merkitsee Henrikson.

_Hellsten_ (itsekseen). Sehän on Hellsten.

_Heiskanen._ Siinä on M--a alla.

_Heinonen_ (itsekseen). Vanha henttuni Margareta on saanut tietää osoitteeni.

_Hellsten_ (itsekseen). Se on Mandel, pahin »karhuni».

_Henrikson_ (itsekseen). Se on poliisilta.

_Emma._ Mikä herroilla on?

_Loviisa._ Niin, samaa kysyn minäkin.

_Heinonen._ Ei mitään, ei mitään!

_Henrikson._ Ei mitään!

_Hellsten_ (hiljaa Heiskaselle). Revi rikki kirje!

_Heinonen_ (samoin). Syö kirje!

_Henrikson_ (samoin). Anna kirje tänne!

_Heiskanen._ Enpäs annakkaan!... Minulle on maksettu siitä ja minä annan sen...

_Henrikson._ Vaimolleniko?

_Heiskanen._ Ei hällekään!

_Emma._ Mitä sinä kuiskailet?

_Henrikson._ Minäkö? En ole sanonut sanaakaan.

17 kohtaus.

_Edelliset._ _Heikkinen_ (tulee kiiruusti perältä).

_Heikkinen_ (puettuna hännystakkiin). Anteeksi, arvoisa herrasväki!

_Heinonen, Henrikson_ ja _Hellsten_ (huudahtavat yht'aikaa). Häh! Kuka siellä?

_Heikkinen._ Minähän tässä vaan olen!

_Heinonen_ (rauhoittuneena). Mieshän se onkin!

_Henrikson_ (samoin). Sehän on kirjanpitäjäni!

_Heikkinen._ Neitiseni! Minä tulen toivon ja rakkauden siivillä.

_Karoliina._ Minunko luokseni?

_Heinonen._ Tuoko se onkin?

_Heikkinen._ Teidän äitinne on sanonut, että olette hyvin rakastettava. Ja hän sekä isäntäni ovat sanoneet, että teillä on omaisuutta kuusikymmentätuhatta. Suvaitkaa minun pyytää Teitä omakseni!

_Karoliina._ Mitä?

_Hellsten._ Mitä tämä tahtoo sanoa?

_Heinonen._ Kuulkaas vaan herraseni!

_Loviisa._ Heinonen on hyvä ja pitää suunsa kiinni! Tämän nuoren miehen olen minä valinnut.

_Emma._ Hän on aivan minun mieheni kasvattama...

_Heiskanen_ (Heikkiselle). Herra!... Tässä on kirje!

_Henrikson, Heinonen_ ja _Hellsten_. Ei. Älä anna!

_Loviisa._ Mitä nyt? Mikä kirje se on, josta hän niin paljon puhuu.

_Heikkinen._ Kyllä te tiedätte... Samallainen, kuin ne toisetkin...

_Loviisa._ Mitkä toiset?

_Heikkinen._ Ne, jotka olette lukeneet, mutta joista ette ole välittäneet.

_Loviisa._ En ymmärrä mitään...

_Heikkinen._ Se on entiseltä morsiameltani, leskeltä, jonka kanssa olen kihlaukseni purkanut.

_Loviisa._ Onko teillä ollut morsian ennen?

_Heikkinen._ Oli kyllä! Mutta minä otan ennemmin sen, jolla on kymmenentuhatta enemmän!

_Heinonen_ (itseks.). Hitto vieköön! Kirje olikin hänelle.

_Loviisa._ Kuinka te uskallatte, herraseni, tulla kosimaan tytärtäni, vaikka olette jo ennen olleet kihloissa?... Luulin teitä vakavaksi nuoreksi mieheksi ja luotin veljeni suosituksiin... Herra! Vävykseni ette tule koskaan!... Hyvästi!

_Heikkinen_ (itsekseen). Saakeli soikoon! Ja minä kun luulin, että hän oli lukenut kirjeet. (Ääneen) Anteeksi, että tulin häiritsemään! -- Hyvästi! (Menee perälle).

_Heiskanen_ (seuraa häntä). Herra unhoittaa kirjeen! (Pitää kirjettä samassa kädessä, jossa harja on).

_Heikkinen_ (kääntyy kiiruusti ympäri). Herra Henrikson! Herra Henrikson! (Kääntyessään sattuu hänen kasvonsa harjaan ja likaantuu).

_Heiskanen._ Ai perhana!

_Heikkinen._ Senkin aasi! -- Etkö varota ihmisiä! (Toiset nauravat).

_Heiskanen._ Hä--hä--hä. Herra on musta kuin muriaani, vaan pestessä se paranee!

_Heikkinen._ Mikä häväistys! Minä menen heti lesken luo! Hänellähän on kivimuurinsa. (Menee).

18 kohtaus.

_Edelliset_ paitsi Heikkinen.

_Heinonen._ No Loviisani! Mitäs nyt arvelet tuosta mallikelpoisesta miehestä?

_Loviisa._ Älä puhu minulle!

_Heinonen_ (ivallisesti). Ei vähääkään mustaa pilkkua sen miehen luonteessa! Synti sitä sanoa!

_Loviisa._ Ole puhumatta minulle, johan sen sanoin!

_Heinonen._ Ehkä mieluummin kuulisit minun puhaltavan...?

_Loviisa._ Pois silmieni edestä!

_Emma_ (itseks.). Jotain on tekeillä talossani, josta en ole oikein selvillä... Mutta siitä pitää saada selvä! (Ottaa hatun tuolilta ja näyttää sitä Henriksonille). Onko tämä sinun hattusi?

_Henrikson._ Kummallinen kysymys!... Tietysti se on minun! Unhotin sen tänne saliin eilen illalla.

_Emma._ Ja kuitenkin siinä on *von Wiftenin* nimi.

_Henrikson._ Wiftenin?... Piru vieköön!... (its.) Olen yöllä vaihtanut hattuakin.

_Emma._ Kuinka se voi olla sinun hattusi? Tunnetko sinä von Wiftenin?

_Henrikson._ Kyllä nimeltä, enkelini! En sen enempää... Vaihdoin sen erehdyksessä teaatterissa ja sain tuon resun sijaan... Se on ikävää, mutta mitäpä sille mahtaa? Panempahan kaappiin siksi kun... (menee ja avaa kaapin oven, mutta pelästyy Hellosen nähdessään ja paiskaa oven kiinni). Häh! Mitä nyt?

_Toiset._ Mitä se on?

_Henrikson_ (itseks.). Saamiel auttakoon!... Olen hukassa!... Poliisi on kaapissa!

_Emma._ Mikä sinulla on? Miksi olet niin pelästyneen näköinen?

_Hellsten._ Onko kaapissa jotain, joka...

_Heinonen._ Pelkäätkö kummituksia?

_Emma._ Avaa kaapin ovi!

_Henrikson._ Ei, älä liikuta! Ala tule tänne!

_Emma._ Ei, nyt tämä käypi hullusti! Avaa kaapin ovi!

_Henrikson._ En voi!

_Heinonen._ Mikä hitto vaivaa veli Henriksonia?

_Emma._ Sitten avaan minä itse!

_Henrikson._ Anna olla!... (laskeutuu polvilleen). Emma! Puolisoni! Eukkoseni! Anna minulle anteeksi!

_Emma._ Mitä sinä sillä tarkoitat?

_Henrikson._ Minä olen pettänyt sinua... Olin viime yönä ravintolassa, vaikka kielsit minua menemästä. Tulin vähän juopotelleeksi ja sitten lauloimme vähän kadulla ja nyt on poliisi päässyt jälilleni...

_Toiset._ Poliisi!

_Henrikson._ Niin! Hän on kaapissa!

_Emma._ Ah, tämä menee liian pitkälle!... Minä pyörryn... (vaipuu tuolille).

_Loviisa._ Niin, ja minä sanon samat sanat (vaipuu hänkin tuolille).

_Henrikson_ (avaa kaapin). Sanokaa pian, herra konstaapeli, sill'aikaa, kun vaimoni on pyörryksissä, mitä te tahdotte, että asia jäisi silleen?

_Hellonen_ (astuu esille ja tekee kunniaa). Nöyrin palvelijanne! -- (Itsekseen). Tämäpä oli hullunkurinen erehdys!

_Henrikson._ Älkää vaatiko kovin paljoa, jos suinkin on mahdollista! Olen perheenisä...

_Hellonen._ Totisesti sanoen, ei poliisi anna lahjoa itseään ja sentähden en pyydäkään mitään -- ellei ehkä kumminkin vähän myynin apua morsiamelleni häihin.

_Henrikson._ Morsiamellenneko? Kuka hän on?

_Hellonen._ Tuossa hän tuleekin!

19 kohtaus.

_Edelliset._ _Maiju_ (tulee kahvikuppi kummassakin kädessään).

_Henrikson._ Maijuko?

_Hellonen._ Juuri hän!

_Henrikson._ Jalomielinen herra konstaapeli! Lupaan hänelle komean morsiuslahjan.

_Hellonen._ Maiju!

_Maiju._ Kalle! (Syleilee Hellosta, mutta lyöpi kupit samalla vastatusten että ne menevät rikki).

_Henrikson._ Ja nuo kupit saatte ikäänkuin talouden aluksi.

_Emma_ (väsyneellä äänellä). Henrikson! Missä sinä olet?

_Henrikson._ Tässä, herttaiseni! (Menee Emman luo).

_Emma._ Sinä ilkiö! Kuinka voitkaan tuolla tavalla pettää oman rakkaasi. -- Mutta tästä lähtien saat mennä milloin vaan haluat -- vaikkapa ravintolaankin, kunhan vaan et mene salaa.

_Henrikson._ Kiitos! Kiitos!

_Heinonen._ Minua haluttaa myöskin käyttää tilaisuutta, niin kauan kuin vaimoni on pyörryksissä. -- Lapsukaiseni! Eukkoni ihanteet sulhasien suhteen ovat ikipäiviksi sortuneet. Ottakaa toisenne ja olkaa iloiset! (Yhdistää Hellstenin ja Karoliinan kädet).

_Hellsten._ Lupaan tuottaa kunniaa valinnallesi, eno hyvä!

_Loviisa._ Hyi! Minä en siedä tätä ilmaa... Tahdon ulos kaupunkia katselemaan... (hypähtää ylös tuolilta). Heiskanen!... Tuo kenkäni!... Heiskanen!... Missä hän on?

_Heiskanen_ (on ryöminyt pöydän alle ja nukkunut; herää). Täällä ollaan!

_Loviisa._ Luulenpa, että hän on nukkunut pöydän alle!

_Heiskanen._ Juuri niin! Pitäähän sitä huvitella vähän, kun on huvimatkalla! (Menee perälle ja kiillottaa kenkää).

Esirippu alas.

End of Project Gutenberg's Heinosen perhe huvimatkalla, by Frans Hodell