Part 4
Vaikka nyt jo näkyi, kutka ensimmäisinä perille saapuisivat, ei vielä ollut varmaa, kuka ensi palkinnon saisi, sillä siksi yksiväkisiä näyttivät juoksijat olevan, ainakin ne, jotka etumaisina juoksivat.
»Ei siitä vielä tiedä», ennusteli vallesmanni ja katsoi kiikarillaan Ylipään Vilhemin suoviljelykselle päin, jonne juoksijat juuri olivat pääsemässä.
Vallesmannin ennustus näyttikin olevan oikea. Sillä kun juoksijat tulivat takaisin alas jyrkkää, kivikkoista ja kannikkoista vaaran kuvetta, muuttui järjestys. Etumaisena oli Mikko, joka paljon muita edellä vieri kuin tumma pallo pitkin vaaran laitaa, kivet ja kannot sukkelaan vältellen. Ja melkein Mikon kantapäillä, samoin keränä vierien, vihkaisi Varpumäen Frans Penjami. Mutta kaukana heistä olivat vielä Mäkiniemen Vihtori, Sääreläispoika, Hietalan Salkko ja Rantalan Alkotti, jotka eivät jyrkässä vaaran louhikossa uskaltaneet päästää täyteen vauhtiin, vaan kiertämällä ja vastakynsin kyhnien koettivat vaarallista myötälettä lankeamatta alle juosta.
Jälkiroikassa, johon Mäenpään Arvikin oli jäänyt, lankesi monta poikaa, ja kerran keikahti Sääreläispoikakin, mutta nousi kuin nuoli pystyyn taas...
»Enkös arvannut! Enkös arvannut!» hoki vallesmanni.
Ja herra Jatko kirjoitti: ... »oli kerrassaan mielenkiintoista nähdä juoksijain tulevan jyrkkää laitaa alas, se oli todella 'lennokasta' juoksua...»
Virnemäen pihassa, joka oli nytkin kahteen kertaan kierrettävä, syntyi hirmuinen kilpajuoksu ja taistelu palkinnoista. Sillä vaikka Mikko ja Frans Penjami olivatkin muista edellä, saavuttivat heidät toisella kierroksella Mäkiniemen Vihtori, Sääreläispoika ja Rantalan Alkotti, ja silloin alkoi hirmuinen ottelu... Maa tömisi, Virnemäen pirttirakennus tutisi, ja hiekka ja pienet kivet lentelivät ikkunoihin...
Hirmuisen jännittävä oli hetki, sillä taival oli pian lopussa, ja kuka nyt ensiksi ehtisi...
Vallesmanni huusi ja viittoi, ja Mikko oli kuulevinaan, että hänen nimeään huudettiin. Ponnistaen kaiken voimansa, tukka pystyssä ja silmät renkaina, painoi hän kuin henkensä kaupalla eikä päästänyt Vihtoria edelleen... Oravana kiersi hän Virnemäen pihan, pyyhälsi kuin varjo Apunlaaksoon ja oikaisi siitä suoraan Erkintarhaa kohti...
Hän kuuli huutoja ja nimeään mainittavan, mutta nuolena hyppäsi hän kiveltä kivelle, jalka varmana ja vielä jänteissä... ja tömähti kuin pyssyn suusta ison kiven viereen Erkintarhaan...
Melkein samassa oli Mäkiniemen Vihtorikin siinä, ja hänen perässään Hietalan Salkko. Silmät suurina ja sieraimet kuin ajetuilla poroilla he huokuivat, ja vesi tippui hiuksien nokista.
Kuului hurraata ja kovaa melua. Mutta ei kauan viipynyt ennenkuin saapuivat Sääreläispoika, Frans Penjami ja Rantalan Alkotti yhdessä rykelmässä kaikki. Ja heistä vähän jälempänä tuli Mäkitalon Arvi erään Savukylän pojan kanssa. Näiden takana saapuivat Nestori Vaski ja loput Savukylän poikia.
Suuri oli hämmästys, huuto ja melu.
»Mikko voitti! Mikko voitti!» huusivat pikkupojat ja laskeusivat puista maahan.
Herra Jatko kirjoitti kuin tulisessa tuskassa. Vallesmanni kehoitti hurraamaan Mikolle, Vihtorille ja Hietalan Salkolle... Jänesvaaran Artturi ja muut palkintotuomarit tarkastelivat tuloksia, ja kova oli melu, huuto, nauru ja riemun rähäkkä...
Kaikille juoksijoille tarjottiin ilmaiseksi vehnäskahvit, ja joka polttaa halusi, niin hänelle sikari.
Hyvillään olivat kaikki, nekin, jotka jälkimmäisinä perille joutuivat.
Hauskaa oli.
Mikon ja Salkon puolesta oli vallesmanni kovin hyvillään, ja moneen kertaan muisteli hän toisille palkintotuomareille, kuinka Salkko ja Mikko silloin juoksivat, kun rosvo Mattsonia kiinni pyysivät...
Palkinnot jakaantuivat siis seuraavasti:
Ensi palkinto: Ollin-Mikolle, Toinen: Vihtori Mäkiniemelle, Kolmas: Hietalan Salkolle, Neljäs: Sääreläispojalle, Viides: Frans Penjamille, Kuudes: Rantalan Alkotille, Seitsemäs: Mäkitalon Arville, Kahdeksas: Piippos-pojalle Savukylästä.
Ja jokaiselle Savukylän pojalle ja Nestor Vaskelle annettiin kehoituspalkinto, koska rahoja riitti ja koska kaikki olivat parhaansa panneet ja raskaan taipaleen loppuun asti kunnialla kilvoitelleet.
Juhlallinen ja unhoittumaton oli hetki, kun vallesmanni punaisesta lompakostaan puhtaita, laittamattomia seteleitä palkintoina jakoi, ja jokaiselle oli hänellä ystävällinen ja kehoittava sana lausuttavana...
Juhlallinen oli hetki, eikä silloin muuta kuulunut kuin Kekri-Kaisan kahvin kuohuminen ja vallesmannin puhe...
Mutta juuri kun vallesmanni oli saanut palkinnot jaetuksi ja mieliala oli juhlallisimmillaan, ilmestyi vanha Janne tuimana miehenä lautamiehen kanssa paikalle. Ja kovalla äänellä alkoi hän nyt selittää, mitä vahinkoa juoksijat olivat hänen ohrapellolleen ja perunamaalleen tehneet, — olivat polkeneet ja tallanneet niinkuin sotajoukko olisi siitä poikki kulkenut. Ja haastaa uhkasi nyt kaikki: »viljamaan polkemisesta ja kotirauhattomuudesta, edesvastuuta ja palkintoa».
Mutta vallesmanni, tuttava mies Jannen kanssa ja aina nokkela asioissa, meni Jannen viereen, löi olkapäälle ja jotakin korvaan kuiskasi...
Ja äkkiä leppyi Janne. Ja kun vielä tarjottiin vehnäskahvit ja sikarit, niin istui siihen toisten joukkoon ja oli niinkuin muutkin, nauroi ja piti hauskaa.
»Kaikki olkaamme iloiset!» sanoi vallesmanni leikkisästi; mutta moni luuli tietävänsä, mitä vallesmanni oli Jannelle kuiskannut... että oli luvannut nisujauhosäkin pellon polkemisesta ja ensi vuoden verot perunamaasta...
Kun kaikki virallinen puoli oli toimitettu ja palkintotuomaritkin vihdoin joutivat kahville, kysäisi vallesmanni kuiskaamalla Mikolta:
»Mistä hiivatista sinä siihen Talvitien pihalle yhtäkkiä ilmestyit, kun sinua ei Välijänkällä näkynyt?»
Ja Mikko kuiskasi vastaan:
»Minä kiersin vaaran laitaa, johon jo ennen olin pilkkonut polun...»
Vallesmanni nauroi, mutta kun muut kysyivät, mitä nauroi, niin arveli vain:
»Kysykää Mikolta!»
Muille jäi toistaiseksi salaisuudeksi se, mistä Mikko oli yhtäkkiä Talvitien pihaan ilmestynyt, sillä tulipa mistä hyvänsä, niin joka paikasta oli pitempi matka kuin suoraan Välijänkän poikki.
Herra Jatkokin oli saanut selostuksensa konseptin valmiiksi ja jouti hänkin nyt kahville.
Kello kävi jo kuutta, ja päivä oli hyvin lännellä. Ihana, lämpöinen elokuun ilta alkoi. Pikkupojat juoksivat nyt kilpaa, ja Jänesvaaran Artturi katsoi heille mieliksi kilpa-ajokelloansa...
Ja herra Jatko kirjoitti vielä konseptiinsa:... »epäilemättä nämä juoksukilpailut herättävät innostusta nousevassa nuorisossa, sillä nyt jo heti näyttävät nuoret pojat alkavan kilpailla. Ehkäpä ei enää ole hämärässä tulevaisuudessa se aika, jolloin Heinärannaltakin maailmanmainioita juoksijoita ilmaantuu. Sillä tämänpäiväiset tulokset jo osaltaan osoittavat, että Heinärannalla on juoksulahjaista kansaa, joka...»
»Opettaja on hyvä ja juopi kahvinsa, ettei ehdi jäähtyä», keskeytti hänet Kekri-Kaisa.
Mutta hetken päästä hyppäsi metsäherra taas kivelle ja piti innostavan puheen, kovasti kiitellen kaikkia osanottajia. Ja lopuksi taas puhui siitä, josta oli puhunut kilpailujen alussakin:
»Se oli yks noori mies Greekan maalla, kun juoksi Marathonin...»
Herralan Aukusti puhui sitten. Tunnettuna hevosmiehenä hän ymmärsi »juoksun päälle».
... »ja mitä tulee siihen, että hänellä oli juoksussa hyvä malli, selvä askel ja vauhti tasaisesti enenevä, niin kyllä minun täytyy sanoa, että...»
Mutta Aukustia ei kuunneltu, sillä herrat puhelivat keskenään, ja pikkupojat saivat huutaa niin paljon kuin tahtoivat.
Ja lämmin elokuun ilta tuli. Repo-oja pauhasi, vaahto myllersi myllynränneissä, ja tuulenhenki liikutteli lakanalippuja riukujen latvassa.
Ja kaikille läsnäoleville jäi näistä ensimmäisistä Heinärannan juoksukilpailuista pysyväinen muisto mieleen.
V
Heinärannan vallesmanni istui vieraittensa kanssa virkahuoneessaan hauskasti jutellen.
Oli syyskuu menossa, sillä juoksukilpailusta oli pari viikkoa kulunut. Paikkakunnan lehdessä »Tunturissa» oli ollut seikkaperäinen selostus kilpailusta. Sen oli opettaja Jatko laatinut ja värittänyt kilpailut kerrassaan loistaviksi, ylistäen Heinärannan herroja ja heidän palavaa urheiluintoaan.
Tosin oli kilpailujen jälkeisinä päivinä kuulunut ankaroita arvosteluja kristittyjen puolelta, ja herrojen syyksi oli koko hullutus pantu. Oli vallesmanni saanut kuulla, että kantelukirjelmä pannaan kuvernööriin ja valitetaan herrain hullutuksista. Mutta hän ei ollut kuulemistaan millänsäkään. Eipä siinä ollut kenellekään sattunut mitään vahinkoa. Vanha Janne oli hyvitetty, eikä hänellä ollut mitään kantelemista. Ja kaikki juoksijat olivat olleet tyytyväisiä.
Kaksi viikkoa oli jo kulunut, eikä asiasta kuulunut tuon kummempaa. Ja nyt kun herrat taas olivat koolla ja illan kuluksi maistelivat totia, tuotiin vallesmannin posti, virkakirjeitä ja sanomalehtiä vahva pinkka.
»Onpa siinä nyt taas», sanoi hän ja silmäili pinkkaa.
Kun sitten hetken kuluttua avasi erään kirjeen, vilahti hänen silmäänsä Heinäranta... Uteliaana alkoi hän silmäillä asiakirjavihkoa ja huomasi, että siinä nyt oli se valituskirjelmä juoksukilpailusta...
Vieraat herrat tulivat uteliaiksi, ja kaikki kokoontuivat vallesmannin ympärille näkemään ja kuulemaan.
»Lue ääneen, että mekin kuulemme!» kehoitti Romsi. Ja vallesmanni luki, nauru silmissä ja suupielissä:
Herra kuvernööri, oste Oulu.
Herra kuvernööriltä pyyvän kysyä ja ilmoittaa tuosta Heinärannan kilpajuoksusta, että onko se luvallista kun on faanojakin ollut kolmessa paikassa Erkintarhassa, Ylipään Vilhemin suoviljelyksen vieressä ja Vanhan Jannen lähteen vieressä ja kysyn eikö faanaus ole kielletty ja herrat teit puolikuppisia illalla ja semmoinen elämä kuului koko päivän, että Rantavälimaan kuja kaikui, sillä minä olin kujalla, kun en malttanut mennä poiskaan. Kysyn onko luvallista, kun Sipillan kylän sääreläispoikakin sairasti jalkaansa monta päivää ja maallinenkin laki semmoisesta nuhtelee vaikka faanat olivat lakanoita. Kaikki muut pelkäsit eikä panneet nimeään, vaan minä en pelkää eikä käy meillä panttaamassa elämänsä päivänä ja meänkin poika on kuin hulluksi tullut juoksemaan, samoin kaikkien krannien.
Heinärannalla elokuun 23 p. 1912.
Eeva Karoliina Peltomäki aika talon emäntä ja leski nyt.
Kirjottanut pyynnöstä: Jonas Nällhuuti, kirjuri ja asianajaja.
Lähetepäätös.
»Nämä valituskirjat lähetetään Heinärannan piirin nimismiehelle, joka vaatikoon valittajalta Eva Karoliina Peltomäeltä selvemmän valituskirjelmän ja erittäin selvityksen siitä mitä valittaja tarkoittaa sanoilla 'faanaus' ja 'faana' (lippuko?) ja palauttakoon sitten tämän valituskirjevihkon oman selityksensä seuraamana. Oulun lääninkansliassa syyskuun 4 p. 1912.»
Vallesmanni nauroi henkimenossa, mutta muut herrat kiroilivat.
»_Sakramenskade käring_!» noitui metsäherra.
Mutta yhtäkkiä lakkasi vallesmannikin nauramasta, kävi vakavaksi ja virkkoi:
»Hänellä ei siis ollut muusta valittamista...»
Toiset katsoivat vallesmanniin kysyvästi.
»Huomaattehan, että tarkoitus on valittaa vain siitä, että siellä oli liput...»
Nyt toisetkin älysivät ja jäivät pitkäksi aikaa mietteisiinsä.