Part 2

_Porkka_: Toinen se on asia. Siinä ei taas ajatella yhtä ryssää, vaan sitä ryssien paljoutta, joka täyttää tämän maan. Minä olen jo aikoja tuohon sukukuntaan niin kovin kyllääntynyt. Ja yhä mustemmaksi kävi mieleni, silloin kun ne sinun isäsi vangitsivat. Me olimme yhdessä toimineet näissä asioissa aivan ensimmäisestä alusta asti. Isäsi vain etunenässä, minä uskollisena jälkijoukkona. Sinä et muista tämän asian alkuvaiheita. Ne perustuvat niihin aikoihin, jolloin Nikolai II rikkoi valansa — isäsi oli Suuren Lähetystön mukana Pietarissa ja sai tuoda tänne meidän kulmille »Hänen Majesteettinsa» terveiset: »_Menkää kotianne, tehkää työtä, en minä ole teille vihainen_» — silloin nousivat Jaakko Ilkan ajatukset uudestaan syntyneinä näillä lakeuksilla, siitä pitäin on oltu hiljaisessa työssä — on hammasta purtu ja nyrkkiä taskussa puitu, sillä ei sitä pelkkä nuija aseena nykymaailman aikoina enää sotaa käydä. Sinä et muista suurlakon jälkeistä aikaa, jolloin niin paljon toivottiin ja — petyttiin. Me isäsi kanssa emme koskaan ole ryssän sanoihin luottaneet, siksi olimmekin ensimmäisiä silloin, kun aktivistien toimet uudelleen alkoivat. Mustiin kirjoihin meidät oli merkitty jo alusta asti, mutta lienee isäsi joskus lausunut varomattoman sanan pahankorvan kuullen — muutamana päivänä ilmestyi meidän kylään tuo samainen musta mies, Vasili. Heinien ostajana se silloin kulki, mutta pahoin minä epäilen, että sen toimesta isäsi kerran kaupunkimatkallaan vangittiin. Pahoin kohtelivat miestä, nälässä kiusasivat pakottaakseen ilmaisemaan toiset asiaan osalliset. Hermot siltä menivät pilalle. Lopuksi veivät pois lääninvankilasta, mihin, sen yksin Herra Taivaan tietää. Olen etsinyt Helsingit ja Pietarit, turhaan — lienee jo päässyt vaivoistaan, mutta käy kovin luonnolleni, kun sitä tapausta muistelen.

(Äänettömyys. Heikki seisoo yhteenpuristetuin huulin.)

_Porkka_: Asia on arka sinulle, kosketin siihen vain muistuttaakseni sinulle, että ei ole surkua ollut sielläkään päin. Kun viimeksi näin hänet, ei tuntunut enää olevan täydellä tolkullakaan.

_Heikki_ (astelee, kiivaasti edestakaisin, pitkän vaitiolon jälkeen kiihtyneenä): Setä, älkää puhuko siitä koskaan!

_Porkka_: Minä ymmärrän, asia ei tule sillä korjatuksi.

_Heikki_: Eipä kukaan tiedä mikä työ minulla on ollut luontoani hillitessä, kun olen nähnyt tuon mustan miehen taas täällä. Mutta minun täytyy, yhteisen asian tähden — häiriötä siitä vain tulisi, muuten se mies ei enää hengittäisi. Täytyy sanoa, että helpommalle tuntuisi silloin elää. Nyt on niinkuin olisi suorittamatta joku tehtävä, mikä on juuri minun suoritettava. (Astelee edelleen tyynnytellen luontoaan, pysähtyy talon porraspäähän.) Mutta miksikäs täällä on niin hiljaista, vaikka piti olla näytelmäharjoitukset ja huvitoimikunnan kokous. (Aukaisee oven ja katsoo sisään.) Ei näy yhtään sielua. Entä jos ovat jo olleet ja menneet. Olemme tainneet viipyä kauankin. Silloin on minulla taas torut edessä, se Harjun Anna kun on muka tässä seuran esimies ja pitää tiukan komennon.

_Porkka_ (hymähtää).

_Heikki_: Helkkari, ovat ne täällä käyneet, koska on koristeltukin — vaikka onhan tämä juhliminen minusta hiukan halutonta nykyisissä oloissa. Siinä on jotakin luonnotonta, aivan kuin jos sairaan ihmisen toisi tanssitupaan. Ei meillä ole eikä voi olla mitään tervettä elämisen iloa, ennenkuin painajaisesta on päästy.

_Porkka_: Niin on, mutta me emme ole toimettomia tänä iltana.

_Heikki_: Se on varma. Ja ilman näitä iltamia ei voitaisi kokoontuakaan urkkijain huomiota herättämättä.

(Alkaa kuulua huutoja rannalta.)

_Ääniä joelta_: Sulku on suurempi kuin koskaan ennen — — silmin nähden kohoaa vesi — — ellei jäitä saada lähtemään, hullusti käy kylän.

_Heikki_: Kuuletteko, setä?

_Porkka_ (katselee vasemmalle, mistä ääni kuuluu): On siellä miestä minkä mahtuu. Eikö ole siinä joukossa jääpadon särkijää?

_Heikki_ (sytyttää tupakan, nojaa seinukseen): Kukapa tuotakaan matalaa jokipahaista uskoisi noin väkeväksi, tuota, jonka ylitse pikkupojat kesällä kahlasivat. Toista oli, kun se pitkinä pimeinä talvikuukausina tunsi kahleillensa painon —

_Porkka_. Niin havahtui hereille, kokosi voimansa ja mursi kahleet.

_Heikki_ (katselee hetken ääneti lipputankoon): Meidän lippummekin on ryssä tuominnut pannaan. Nuo surkeat kaistaleet ovat enää jäljellä, mutta vielä tuossa noiden riepujen tilalla kerran liehuu uljas sinivalkoinen.

_Porkka_: Se on uskomme. (Katselee joelle.) No, sieltä jo tullaan luullakseni sinua hakemaan. Minä lähdenkin jo edeltäpäin. (Menee.)

_Ääniä joelta_: — — putosi jäihin — — apuun — — jumalan kiitos, sai kiinni lautan reunasta — — Ortela, missä Ortela — — etsikää!

_Anna Harju_ (tulee juosten vasemmalta, huomaamatta Heikkiä, joka väistyy syrjään).

_Heikki_ (pidättää Annan ovessa, tarttuen hänen vyötäisiinsä takaapäin).

_Anna_ (päästää säikähtäneen huudon): Kuka sillä tavalla?

_Heikki_: No, älä nyt noin säiky, minä se vain — tulit juuri kuin kutsuttu.

_Anna_ (irroittautuu): — kauheasti pelästyin — toruja tarvitset jo muutenkin, aina joka paikasta myöhästyt — täältä tulin sinua hakemaan, kun arvasin, että harjoituksiin olet taas tapasi mukaan tullut puoli tuntia myöhemmin kuin määrä oli.

_Heikki_: Mutta, Anna kulta, heitä nyt torut sikseen tämän kerran.

_Anna_: Parasta lienee. Ethän ole noista entisistäkään muistutuksista ottanut parantueksesi. — Mutta tiedätkö missä sinua tällä hetkellä tarvittaisiin!

_Heikki_ (naurahdellen): Missäs sen paremmin kuin täällä sinun kanssasi. (Ottaa Annan kädet huolimatta vastuksesta.) Annahan nyt kun minäkin kerran puhun suuni puhtaaksi. — Se on näetkös niin, että kovuudella on minun jäykkää luontoani hiukan vaikea taivuttaa, mutta koetappas kerrankin hyvällä.

_Anna_: Vai vielä tässä sinua hyvittelemään — päästätkö! (Kuuluu huudahduksia joelta.) Ne tulevat kohta hakemaan. Lähde jo, äläkä hulluttele.

_Heikki_: En lähdekään. On siellä väkeä jo muutenkin, mustanaan rannat miestä. Ja sitäpaitsi minua huvittaakin tällä kertaa enemmän tällainen pieni kiusanteko kuin jääpadon särkeminen.

_Anna_: Jää sitten. Ei se sotakaan yhtä miestä kaipaa, (ylpeästi) eikä liene tämäkään asia yhden miehen varassa. (Kääntyy mennäkseen.)

_Heikki_ (ottaa hänet kiinni ja tuo takaisin): Tästä et nyt lähde sinäkään, ennenkuin luvan saat.

_Anna_ (tulistuu): Mitä sinä oikeastaan meinaat, tahdotko korvillesi!

_Heikki_: Ja totisesti, jos sulla vain on sisua antaa.

_Anna_ (sivaltaa Heikkiä korvalle).

_Heikki_: Mutta rikosta seuraa rangaistus! (Sulkee samassa tuokiossa Annan syliinsä ja suutelee tulisesti.)

_Anna_ (irti päästyään suuttuneena): Kenenkä luvalla sinä uskallat?

_Iivana_ (on herännyt ja seurannut tapahtumaa, itselleen): Ah, ootshen harashoo.

_Heikki_ (vähääkään hämmentymättä): Omalla luvallani minä vain ja — sinun, kun silmistäsi olen nähnyt että saan.

_Anna_ (naurahtaa kylmästi): Taisi olla _erehdys_.

_Heikki_ (nojautuu seinään, asettaa käsivartensa rinnalle ristiin, katselee tutkien Annaa. Hetken vaitiolon jälkeen): Saattaa sitä ihminen toisinaan erehtyäkin, mutta joskus myös suu puhuu toista kuin silmät sanovat — niinkuin nytkin —. Mutta antaapa ajan kulua, kenties sinunkin suusi vielä kerran sopeutuu sanomaan samaa kuin sydän. Siihen mennessä en sinun rauhaasi tahdo häiritä. (Katsoo kiinteästi Annaan, joka on hieman hämmentynyt, lähtee kiivaasti vasemmalle.)

(Iivana nousee, häviää huomaamatta puiden sekaan.)

_Anna_ (astuu muutaman askeleen Heikin jälkeen): Heikki! (Lempeästi.) Heikki, kuule! (Odottaa hetken, ei kuulu mitään.)

_Vasili_ (on sillävälin ilmestynyt puitten kätköstä, astuu paikalle, missä Heikki ja Anna äsken olivat, löytää maahan pudonneet hopeavitjat, tuumaa hetken ja näyttää keksineen jotakin. Hän ottaa taskustaan kotelon, nostaa siitä korun, pujottaa ketjuun, kätkee sen pivoonsa, lähenee tyttöä): Neiti Anna! Annushka!

_Anna_ (on yhä katsellut Heikin jälkeen, sävähtää äänen kuultuaan): Joko te täällä taas.

_Vasili_ (sotilaallisen kohteliaasti): Neiti Anna on varmaan pudottanut jotain.

_Anna_ (hämillään): Ei tietääkseni minulta ole mitään poissa.

_Vasili_: On varmasti.

_Anna_ (katselee pukuaan): En minä tiedä, mitä se olisi? (Käsi sattuu povelle.) Kelloni — ei kello on tallella, mutta ketju on poissa. (Astuu askeleen Vasilia kohti.) Oletteko te löytänyt sen?

_Vasili_ (naurahtelee ja pitää kättään selän takana): Entä jos olisinkin. Minkälainen mahtaa olla näin kalliin kappaleen löytöpalkkio?

_Anna_ (vakavana): Ei sen arvo ole suuri muille kuin minulle. Sain sen isoäidiltäni hänen kuolinpäivänään.

_Vasili_: Ja minulle se on ylen arvokas siitä syystä, että neiti Anna on sitä kantanut ylpeänä kaulallaan.

_Anna_: Tehkää hyvin ja antakaa minulle omani.

_Vasili_: Ei noin mahtavasti. Hiukan, hiukkaisen ystävällisemmin.

_Anna_ (tuskaisen neuvotonna): Mitenkä — en minä ole tottunut.

_Vasili_ (viittaa sinne, jonne Heikki meni): Onko tuo Heikki Ortela sulhasenne?

_Anna_: Mitä sitten?

_Vasili_: Minä vain kysyn — onko?

_Anna_: Ei.

_Vasili_: Parempi on, ettei ole. Onko hän teihin rakastunut?

_Anna_ (kyllästyneenä): Mitä te minusta oikein tahdotte? (Heikki Ortela tulee vasemmalta lauhtuneena, kutsuu Annaa, mutta huomaa samassa hänen seisovan lähekkäin Vasilin kanssa. Epäluulo herää. Hän jää synkkänä tuijottamaan näkemäänsä.)

_Vasili_: Minä suostun antamaan teille omanne takaisin vain yhdellä ehdolla.

_Anna_ (ystävällisemmin): Onko se kuinka kova tuo ehto?

_Vasili_ (läheten): Perin vaatimaton pyyntö.

_Anna_: No?

(Matti Porkka tulee vauhdikkaasti vasemmalta. Heikki hänet pysäyttää; jäävät yhdessä katselemaan tapausta.)

_Vasili_: Että itse saan sen kiinnittää kaulallenne.

_Anna_ (epäröiden): Eikö mitenkään muuten?

_Vasili_: Näin vähäisestä ei enää tingitä rahtuakaan.

_Anna_: Pitääkö siihen sitten suostua?

_Vasili_ (ottaa ketjun, asettaa sen kiirettä pitämättä Annan kaulaan, lukkoa kiinnittäessään laskeutuu käsi hänen harteilleen): Noin, kas noin! (Sovittelee vielä paremmin.)

(Heikki Ortelan kädessä välähtää samassa puukko, mutta Porkka saa hänet estetyksi syöksymästä esiin.)

_Matti Porkka_ (hillityllä äänellä): So, so, poika!

_Heikki_ (hammasta purren): Perkeleen ryssä!

_Porkka_ (rauhoitellen): Vaiti, pysy alallasi.

_Heikki_ (hilliten raivoaan): Olette oikeassa — pitäköön. — Voi, nyt se jo tulvii yli äyräittensä — häpeä — sääli pois —. Odottakoot! No nyt, setä, mennään sitä patoa särkemään.

(Poistuu kiireellä, Porkka hänen jäljessään.)

_Anna_ (väistyen Vasilia): No, eikö se jo ole — (koettelee, saa käteensä korun.) Mitä, hyväinen aika, eihän tämä ole minun. (Irroittaa sen kaulaltaan.) Mitä narripeliä tämä on!

_Vasili_: Mikä on vikana, puuttuuko siitä mitään?

_Anna_ (katselee korua): Helmi vai mikä tämä on — (ottaa sen irti). Ei tämä ole minun (tarjoo Vasilille).

_Vasili_ (hartaana): Voi, neiti Anna, tehkää minut onnelliseksi ottamalla vastaan tämä pieni koriste. Ei teidän, ei sinun tarvitse koskaan muistella sen antajaa, kaukaista, kadonnutta Venäjän miestä.

_Äänet joelta_: — katsokaas Heikkiä, siinä sitä on poika, joka ei pelkää.

_Anna_ (vavahtaa kuullessaan, katselee levottomana joelle): Ottakaa takaisin tämä.

_Vasili_: Sinun sydämesi, kaunis tyttöseni, on kylmempi jäätä, kovempi kiveä. Olen pelastanut ketjusi hukkaan joutumasta, ja sinä et suo sen vertaista iloa minulle. Katso, kuinka hienosti tuo kivi kimmeltää! Se on safiiri, sininen kuin yön taivas, joka kaartuu yli rannattoman aromaan. Ja nuo tuossa ympärillä ovat pieniä briljantteja, kirkkaat kuin taivaan tähdet. Kun sinä, Anna, joskus katselet tätä, on Vasili poissa, kenties jo kylmänä hangen alla — (kiihkeästi läheten). Oi Annushka, älä ole noin kova minulle, on synti olla noin säälimätön.

_Anna_ (silmäilee mieltymyksellä korua, mutta ojentaa sen jälleen pois): Ei, en minä voi sitä ottaa.

_Vasili_ (kuumasti läheten): Anna!

(Samassa kuuluu jäiden valtainen ryske ja murtuminen.)

_Anna_ (kuuntelee, hätäisenä): Kuinka Heikin käy? (Tekee lähtöä.) Ei, kyllä teidän täytyy ottaa tämä takaisin (tarjoo Vasilille, joka ei ota). Minä panen sen sitten tähän. (Laskee korun maahan, astuu muutaman askeleen vasemmalle, jää seisomaan ja katselee joelle.)

_Äänet joelta_: Varo nyt, poika — kiiruhda — poistu, ennenkuin on myöhäistä — Näittekös — hyppäsi kuin ilves toisen jäälautan reunalle — no, viimeinen hyppäys, — hyvä hyvä. Eläköön Heikki Ortela, eläköön!

_Anna_ (jännityksestä laueten): Pelastunut, jumalan kiitos! (Rientää rantaan.)

(Vasili ottaa jalokiven maasta, pistää sen varovasti koteloon. Kaksi tyttöä tulee rannalta.)

_I tyttö_: Kuinkahan olisi käynytkään ilman tuota Heikkiä.

_II tyttö_: Se sulku ei olisi itsestään särkynyt, eikä tuonne jäiden sekaan näyttänyt kenelläkään olevan halua.

_I tyttö_: Mutta huomasitko, minkä näköisenä se poika tuli, niinkuin olisi ollut vihoissaan jollekin, hyökkäsi suoraa päätä ryskyvien, murtuvien jäiden päälle, lohkareelta lohkareelle vaan, ikäänkuin ei olisi ollut mitään vaaraa.

_II tyttö_: Niin, vaikka aivan katsojaakin kauhistutti. Oli se suorastaan ihme, että se sieltä vielä selvisi, kun virtakin oli niin kova, että aivan jo koskena kohisi.

(Tytöt menevät sisälle Ahjolaan. Vasili on sivusta katsellut ja kuunnellut tyttöjen puhetta hammasta purren, muoto synkeänä. Nuorta väkeä tulee rannalta palaten Ahjolaan juhlan valmisteluun.)

_Iivana_ (tulee oikealta, laulaa humalaisena jotain venäläistä laulua. Pysähtyy Vasilin eteen, jonka katse hänet ankarana kohtaa): Kah, sinäkö, kyyhkyseni!

_Vasili_: Minä.

_Iivana_ (juopuneen tavalla elehtien): Mutta mikä mikä sinun on — mikä vaivaa, tarkoitan onko sinulle käynyt pahoin, veliseni?

_Vasili_ (tarttuu häntä kauluksesta ja ravistaa): Koira!

_Iivana_: Sano kunnon koira, veliseni!

_Vasili_: Sait määräyksen, mutta kuinka olet sen täyttänyt?

_Iivana_: Ai, ai, malta, pyhä veli. Kaikki hyvin, ootshen harashoo!

_Vasili_ (lauhtuen): Mitä? Kerro oitis!

_Iivana_ (myhäilee salaperäisenä, kaivaa taskustaan savukelaatikon, aukaisee ja läimäyttää kiinni): Kaikki loppu!

_Vasili_ (ojentaa hänelle omansa): No, tiedätkö sinä mitään?

_Iivana_ (sytyttää): Paljon, paljon.

_Vasili_ (menettää malttinsa): Etkö saa suustasi ulos!

_Iivana_: Ah djengi niet, kyyhkyseni.

_Vasili_ (työntää hänelle setelin):- No, tiedätkö Ortelasta mitään?

_Iivana_ (nauraa virnistelee, vilkuttaa silmää): Yksi ryyppy pään selvikkeeksi.

_Vasili_ (sieppaa nagaikan saappaanvarrestaan ja peittoo häntä): Joko riittää, kyyhkyseni?

_Iivana_ (parkuu ja nikottelee, päästyään käsistä tekee kunniaa. Varma Ortela, yksinkertaisessa tummassa puvussa, musta huivi päässä, palaa viimeisenä rannalta, pysähtyy Ahjolan porraspäähän seuraten ryssien ajatustenvaihtoa.)

_Vasili_ (huomaamatta Varmaa): Nyt kerro tarkasti mitä tiedät.

_Iivana_ (lähestyy ympärilleen katsellen, kertoo korvaan kuiskaten).

_Vasili_ (kuuntelee jännittyneenä, huudahtaa): Heikki Ortela! (Kuuntelee edelleen.) — vanhempi mies — sukulainen — sinä saat ottaa selvän — ah Ortela — hyvä — hyvä!

(Varma säpsähtää kuullessaan Heikkiä mainittavan ja kääntyy mennäkseen takaisin sinne mistä tuli, mutta Eemi Harju tulee samassa portaita alas, rientää hänen luokseen.)

_Eemi_: Kah, Varma, täällähän sinä olet, tuolla sisällä sinua juuri kysyttiin. Harjoituksista ei näet tahdo tulla mitään. Lyön vaikka vetoa, että se näytelmäkappale menee penkin alle tänä iltana. Minne se Heikkikin hävisi?

_Varma_: Lähti kotiin muuttaakseen kuivaa päälleen. Kyllä minunkin nyt täytyy jäädä pois harjoituksista — mutta minun osani onkin niin vähäinen.

_Eemi_: No mutta minkä tähden?

_Varma_ (hiljemmin): Kuulin ihan varmaan tuon mustan miehen äsken mainitsevan Heikin nimeä. Tunnen selvästi, että minun on nyt mentävä kotiin.

_Eemi_ (hämmästyen): Niinkö? Parasta sitten. Kuule, minä tulen mukaan.

_Varma_: Kaipaavat sinua täällä.

_Eemi_ (mietteissään): Tulisin Heikin puheille. Taitaakin tästä tulla isompi näytelmä kuin tämä meidän tämäniltainen. Käyn vain tuolla sisällä sanomassa, etteivät varro.

_Varma_: Tee niinkuin tahdot, menen jo edeltä (lähtee).

_Eemi_ (kääntyy mennäkseen sisään, ovelta Varmalle): Vielä minä sinut saavutan.

_Varma_ (viittoo hänelle mennessään, poistuvat).

(Venäläiset ovat kaiken aikaa olleet kiinteässä keskustelussa.)

_Vasili_ (taputtaa Iivanaa olalle): Hyvä on, poikaseni! Hyvät ovat tietosi. Djengiä saat, saat tupakkaa ja viinaa. (Astuu muutaman askeleen, puolittain itselleen.) Oikein olin arvellut. Asia oli kuten jo jonkun aikaa olin epäillyt, vaikka ei ollut mitään varmuutta eikä todisteita. (Katselee joelle päin Ortelaan, naurahtelee ilkamoiden.) Nyt tuli pojalle lähtö. Jääsulun kyllä sait särkymään, mutta liian pieni olet kaksipäisen kotkan kanssa taistelemaan.

Kaunis voitto! Tästä paljastuu vielä koko kapinallisten kopla — ruplia tulee taskut täyteen — kunniamerkit rintaan — kohtapa nähdään, kumpi meistä kahdesta enemmän painaa tuon ylpeän tytön vaa'assa — Heikki Ortela vaiko Vasili Vasiljevitsh. Kun tuo tshuhna on viety, niin silloin — (ravistaa Iivanaa). Kuule, tavaritsh, onko Smirga Mihailovitsh kotona?

_Iivana_: Mikä sinua vaivaa — niin, santarmiko?

_Vasili_: Onko hän kotona?

_Iivana_: Äsken oli.

(Eemi tulee ovelle, kuuntelee.)

_Vasili_: Nyt emme saa hukata aikaa. Juokse heti Mihailovitshin luo ja sano, että laittautuu kiireen kaupalla matkaan.

_Iivana_: Ortelaanko?

_Vasili_: Nauta, aasi!

_Iivana_: Minä ymmärrän.

_Eemi_ (itselleen): Niin minäkin. Oikopolkua ehdin minä perille ennen teitä.

_Vasili_ (tutkii pistoliaan, huutaa Iivanan jälkeen): Sano santarmille, että ottaa auton.

_Eemi_ (itsekseen): Ollappa minulla nyt Hanneksen potkurit!

(Painaa hatun syvälle päähänsä ja pyyhältää pitkin harppauksin vasempaan.')

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Ortelan tupa, tilava, tavallista pohjalaista mallia. Taustalla keskellä ovi, sivulla vasemmalla toinen. Oikealla ovipielessä kaksikerroksinen sänky leveäraitaisine esivaatteineen, sivuseinustalla penkki, sen edessä pitkä ristikkojalka pöytä, nurkkauksessa astiakaappi. Vasemmalla takkamuuri, sen takana matalahko uuninpäällys, uuninnurkassa vesikorvo, nurkkauksessa etualalla vanha leikkauksilla koristettu kaappikello. Ikkuna kummallakin sivustalla. Katosta riippuu yksinkertainen öljylamppu. On yö, lampunvalo himmeä. Heikki Ortela, joka jo ollut muutamia kuukausia Saksassa, on lähetetty aselaivan mukana kotimaahan tutkimaan tilannetta ja lähettämään täältä uusia miehiä Saksaan. Hän istuu pöydän päässä tukien väsynyttä päätään käsillään. Kello lyö.

_Heikki_ (lukee lyöntejä): Yksi — kaksi — kolme — (haukottelee) — ohhohhoi — pitäisi — pitäisi niiden jo ruveta tulemaan — (kävelee ikkunasta toiseen haukotellen hirveästi, aukaisee oven ja kuuntelee, ottaa napolla vettä korvosta, kastelee silmiään ja näyttää olevan pääsemättömissä yhä ankarammin ahdistelevan unen kanssa. Ovi aukenee ja lyhyviin turkkeihin puettu mies kurkistaa varovaisesti sisään.)

_I mies_ (ovenraosta): Oletko yksin, Heikki?

_Heikki_ (ilostuu): Ahaa, joko sieltä tultiin. Käykää vaan tupaan ja tuokaa tuomisennekin.

(I mies astuu sisään, hänen jäljessään lyhyviin turkkeihin pukeutunut, vaiteliaasti liikkuva miesjoukko, kantaen raskaita pieniä puulaatikolta, mitkä lasketaan varovasti lattialle.)

_Heikki_ (laskee laatikot): Yksi — kaksi — kolme — viisi — seitsemän — yhdeksän — kaksitoista — viisitoista — kahdeksantoista — kaksikymmentä — kaksikymmentä, on niinkuin pitikin. No, hyvä on, miehet, mutta peittelittekö heinillä hyvin ne jäljellä olevat laatikot, etteivät ne sieltä luhtaladosta siirry vieraisiin käsiin?

_Miehet_: Peitetty on ja hyvin.

_Heikki_: Eikö teille siellä matkan varrella sattunut mitään erikoista?

_I mies_: No eipä mahdottomia. — Tuossa vain kun tulimme sillan yli, niin siitä rantalepiköstä pujahti kaksi varjoa esiin, loikkivat peltosaran yli ja hävisivät jälleen ladon taakse. Odotimme kyllä laukauksia selkäpuolelta ja sormi liipaisimessa olimme mekin joka mies, mutta ei sieltä mitään kuulunut, jotta rauhassa saimme matkaamme jatkaa.

_Heikki_ (mietteissään): Vai niin, vai niin. (Vetää lattiasta luukun ylös.) Nyt on meidän pikimmiten saatava piiloon nämä.

(Miehet avustavat ja laatikot kätketään lattian alle, luukku suljetaan.)

_Heikki_: Eivät taida olla toimettomia tänä yönä ryssätkään. Kunhan vain ennättäisimme nämä jakaa, ennenkuin mitään tapahtuu. (Hetken vaiti ja miettii, miehet pistävät tupakan.) Tuolla lattian alla ja siellä luhtaladossa ovat nyt Suomen kansan ensimmäiset aseet, lukuunottamatta niitä vanhoja haulipyssyjä ja ruostuneita luodikoita, joista jokunen on vielä onnistunut säilymään ryssien takavarikoimisilta. Mutta kuulkaahan nyt, miehet. Jos minä tästä taas piankin häviäisin, niin jakakaa näiden laatikkojen sisällys kyläkuntien kesken. On välttämätöntä jakaa aseet niin pian kuin mahdollista, ettei menisi kaikki yhdellä kertaa, jos ryssät löytäisivät kätkömme. Tulkaa siis tänne ensi yönä uudelleen. Jos minä olen poissa, hakee sisareni tänne sedän. Matti Porkka asettelee kyllä aseet kuntoon ja neuvoo teille niiden käytön, nämä tavarat kun ovat hiukan outoja meille suomalaisille. Mutta tulkaa tänne vähissä erin, siten paremmin vältämme huomion.

_Miehet_: Hyvä, hyvä. Teemme niinkuin käsket. Hyvää yötä vaan.

_Heikki_: Hyvää yötä, miehet. Tottapa jo olettekin väsyksissä. (Haukottelee.) Minuakin — minuakin nukuttaa niin kamalasti. Olin tässä jo ihan lujalla tuon unenlahjan kanssa odotellessani teitä. (Pienentää lampun.) Ryssät saattavat olla väijyksissä ja voivat minä hetkenä tahansa piirittää tuvan. Mutta olkoot! (Saattaa miehet ovelle.) Vaikka nyt olisi pataljoona paholaisia tuolla lasien takana, niin tämä poika — nukkuu. (Ovelta ulos puhellen): No hyvästi, hyvästi vaan. (Sulkee oven, riisuu päältään takin ja housut, menee alasänkyyn, vetää edustavaatteen eteen. Lampun valo himmenee, näyttämö tyhjänä hetken.)

(Ovi vasemmalta sivustalta avautuu, isoäiti tulee tupaan, sytyttelee tulta takkaan. Pian aukenee ovi ja leski-Maijan Miina koreassa kukallisessa huivissa tulee sisään.)

_Leski-Maijan Miina_: Hyvää huomenta, emäntä.

_Isoäiti_: Huomenta. Varahinpa Miina on liikkeellä.

_Miina_: Siell' on pieni pakkanen, ja luntakin satoi koko yön.

_Isoäiti_: Yökaudenkos Miina on ollut kulussa? — Istumaan.

_Miina_: Joo. Kaupungista lähdettiin iltayöstä, ja se Tapolan Santun koni kun on hiukan laiskanlainen, niin aamuun meni, eikä vielä olla kotona asti.

_Isoäiti_ (panee kahvipannuun vettä, asettaa takalle): Vai niin.

_Miina_: Emäntä suinkaan tiedäkään, millä asioilla...

_Isoäiti_: Mistäs minä.

_Miina_: Kun ihan kihloilla tässä vielä minäkin lopuksi, ikä-ihminen.

_Isoäiti_: Soo-o!

_Miina_: Ei emäntä ole tainnut kuullakaan koko asiasta?

_Isoäiti_: En ole kuunnellut kulkupuheita.

_Miina_: Niin kerran se tuli mullekin ilon päivä. On sitä harmia ja tuskaa ollutkin koko elämä. (Lämmittelee.) Se on tuo livana-mestari semmoinen mies, että ei toista parempaa.

_Isoäiti_: Mikä mestari?

_Miina_: Niin se Iivanako? — Suutarimestari se on Iivana, suutarintyötä on tehnyt kasarmillakin, ja nyt siitä saakka kun svabooda tuli, on asunutkin meillä ja suutaroinut.

_Isoäiti_: Sielläkö sinun mökissäsi se ryssä ja lapset siinä samassa?