Chapter 8
-- Kas, kun luulet sinä Putailla olevasi, lausui joku toisista. Kummapa, että kahdenkymmenen vuoden perästäkin muistuu vielä kotiranta mieleen.
-- Älkää siinä niin paljo kummastelko. Siitähän se tulee, kun monta kertaa kesässä siitä sivu kuljen.
Huomasin, että sekin mies valehteli, ja minä uskoin paraiten Ollin sanoja, että olimme Kemissä.
Rupesin nyt katselemaan ympärilleni. Minä nousin ylös vällykääreestäni ja näin rannassa muitakin samanlaisia aluksia. Minä otin vispilät, lusikat ja kapustat, ja hyppäsin maalle. Silloin isäntämmekin läksi minun kanssani astumaan, jättäen toiset miehet rannalle. Vanha mies astui erittäin liukkaasti, niin että olin pakotettu tavan takaa heittämään pientä juoksua paremmin hänen mukanansa pysyäkseni, ja pimp-pamppala, tupsis tupsis: ääni alkoi selässäni oikein täydellä mahdilla kuulua. Ei aikaakaan, niin tulimme erääseen pienenlaiseen taloon, jonka asuinhuonerivi oli punaiseksi maalattu. Minä en joutanut katselemaan paljo ympärilleni, sillä isäntä astui hyvin kiireesti porstuaan ja siitä sisälle isoon huoneeseen, jonka minä kohta näin pirtiksi. Pirtissä ei ollut yhtään ihmistä. Isäntä käski minun istumaan penkille ja itse hän sanoi menevänsä kamariin herättämään vaimoansa, ja niin hän meni ulos pirtistä.
Niinkuin käsketty, istuin minä penkille. Huone näytti oikein kauniilta kesäisen aamu-auringon valossa. Pirtin peräseinällä näin kangaspuiden seisovan ja, kun nousin niitä katsomaan, näin, että kudottavilla oli hienoa, valkoista pumpuli-kangasta. En kuitenkaan ennättänyt paljo muutakaan huomaamaan, sillä samassa jo astui isäntä ovelle ja käski minun tulla hänen kanssaan. Minä seurasin häntä toisesta ovesta sisälle ja me tulimme pieneen ja siistiin kamariin. Siellä olisi nuori nainen, joka paraikaa laitti ruokaa pöydälle, ja kaksi noin kokoonsa nähden nelivuotista poikaa nukkui kamarin sivuseinällä olevassa pikku sängyssä. Muuta väkeä en nähnyt. Ruoka, sellainen kuiva aamiaisruoka oli pian valmis. Minä käskettiin pöytään ja aloimme isännän kanssa syömään. Kun olimme syöneet, antoi emäntä meille kahvia ja isäntä teki itselleen puolikupin, kaataen kahviin hiukan paloviinaa. Hän sanoi sen olevan vasta mereltä tulleelle terveellistä, vaikk'ei muutoin viinaa rakastanut. Kahvin juotuansa läksi isäntä kaljaasille ja minä jäin emännän kanssa tarinoimaan. Kuta enemmän tuon naisen kanssa puhuin, sen tuttavammaksi eli ystävämmäksi tulimme. Hän tiesi jo edeltäpäin minun nimeni ja kotini. Sen oli hän saanut mieheltänsä tietää, ennenkuin oli minun nähnytkään. Pian sain häneltä kuulla, että isäntä oli minun äitini äitin eli muorivainajani veli ja että hän oli jo nuorena poikana tullut Tyrnävältä Kemiin ja sittemmin ostanut siellä talon. Vasta kuuli vuotta oli hän ollut naimisissa tuon kauniin emännän kanssa ja kun enemmän puhuimme, kertoi emäntä olleensa ensin piikana samalla isännällä ja sitten emännäksi päässeensä. Nukkuvat pojat sanoi hän olevan kaksoiset. Ne olivatkin aivan yhdennäköiset, ainoastaan sillä eroituksella, että toisella oli ruskeat, toisella valkoiset hiukset. Oi onnellisia lapsukaisia! ajattelin minä. Kun he ovat kaksoiveljekset, niin heille ei tule koskaan ikävä ja päälle päätteeksi on heillä vielä sekin onni, että heillä on isä ja äiti, minulla itselläni ei ole veljeä, ei isää!
Emännältä sain tietää, mitä vasten olin sinne tuotu. Isäntä oli kauan aikaa halunnut nähdä minua, ja kun niin sattumalta olin joutunut hänen alukseensa, oli hänen hauska tuoda minun emäntänsäkin nähtäväksi. Isäntä oli sanonut näöltä minun tunteneensa, ennenkuin unipäissäni olin mitään puhunutkaan. Minä olin nimittäin siksi muori-vainajani näköinen ja niin muodoin vähän vivahdin tuon isännänkin näköön. Sukuhunsa suopetäjä, niinpä minäkin.
Emäntä kävi pirtissä, toi minun tavarani penkiltä ja kysyi, olivatko ne minun tekemiäni. Kun sanoin kaikki omiksi tekemikseni, ihmetteli emäntä kovasti eikä ollut uskoa. Mutta kun kasvoistani näki, etten suinkaan valetta puhunut, kiitti hän minua kelpo miehen-aluksi.
Sitten käytiin ulkonakin ilmaa katsomassa ja minä seisoin emännän kanssa keskellä pihaa, kun isäntä tuli hevosella ajaen pihaan, kärryissä jauhomattoja. Matot kaadettuansa kärryistä läksi hän toisia noutamaan. Emännältä kun kysyin, sain tietää, että he möivät jauhoja leiviskäittäin ja nauloittain köyhälle kansalle, halvasta hinnasta. Ainoastaan perin pienen voiton sanoi emäntä miehensä jauhokaupasta itsellensä lukevan.
Noin kello kahdeksan aikaan aamulla olivat kaikki matot jo kotona ja myöskin miehet. Isäntä alkoi puhutella minua noista tavaroistani, kuinka paljo niistä pyytäisin. Minä sanoin ne sukulaisen kaupalla antavani hänelle kaikki ilmaiseksi, vaikka kohta siinä oli puolet koko talven töistäni; toisen verran lusikoita y.m. olin näet jättänyt kotiin, kun en voinut niitä kantaa.
Nyt emäntä luki kaikki ja sanoi niiden tavallisen ostohinnan jälkeen tekevän yhden ruplan viisitoista kopeikkaa. Miehellensä hän sitten sanoi:
-- Kyllä minä nämä kaikki tarvitsen, vaikka kyllä siitä vielä muutamia ulottuu antaa naapureille ja tuttavillekin: ota ja maksa, Sakari, pojalle rupla viisitoista kopeikkaa.
-- No, sama se, virkkoi isäntä, ja otti kukkaron taskustansa ja antoi minulle mainitun summan.
Kun tämän kautta tulin yhä parempaan tuttavuuteen sukulaisteni kanssa, tuli muun muassa puheeksi, että naapurissa oli emäntä Limingasta. Hän oli siellä palvellut rovastia, mutta vuosi sitten joutunut tänne naimisiin ja emännän äitikin oli talvella tullut sinne. Minä pyysin saada käydä siellä ja isäntä läksi minua sinne viemään. Me astuimme kappaleen matkaa viheriäisen koivumetsän halki ja tulimme erään isonlaisen torpan pihalle. Ilman pitempää mutkailemista astuttiin pirttiin.
Kohta ensi silmäheitolla huomasin rukin ääressä Tolpan Pirjon kehräävän villoja, niinkuin unissani olin nähnytkin, ja nuoren naisen imettävän lasta kehdon päällä. Ihmeellisen selvää unta olinkin nähnyt! Minä astuin lähemmäksi ja sanoin: Terveisiä Limingasta! Molemmat säpsähtivät sanoistani ja varsinkin tuo vanha Pirjo rupesi tutisemaan niin ett'ei villat tahtonut kädessä pysyä.
Emäntä lakkasi imettämästä ja rupesi katselemaan minua silmiin, vaan hän ei minua tuntenut. Minä päin vastoin hänet tunsin. Olihan tuo emäntä se sama kaunis Katri, joka silloin, kuin olin muorille rohtoja hakemassa pappilan pihalla, käski minua rovastin luokse. Mutta pian, hirmuisen pian oli hän mielestäni ennättänyt pientä lasta omistavaksi emännäksi ja näin kauas Limingasta joutua. Vaan kuka tietää ihmisten retket ja onnen pyörät?
Kuitenkaan en minäkään sanonut mitään, kuka olin, ennenkuin oppaani, isäntä, sanoi heille, että olin Helmikankaan Marin poika.
Silloin suhahti Pirjo-muori tyttärensä korvaan jotakin, ja tytär vastasi hänelle ääneen, ettei se mitään tee. Samalla rupesi hän laittamaan ruokaa pöydälle, ja minä ja isäntä saimme syödä; mutta kumpikaan emme paljon ruokaa kuluttaneet, kun olimme jo kotona kyllin syöneet.
Kauan emme kuitenkaan joutaneet siellä viipymään, sillä isännällä oli kiire kotiin, ja niin läksimme pois. Vaan kun olimme juuri pihalle ehtineet, juoksi Pirjo peräämme ja pyysi minua puhutella hiljaa korvaan.
-- Älä suinkaan, kuiskasi hän, Jumalan luoma poika, Limingassa ilmoita, että minä täällä olen.
-- Mitä se minulle kuuluu, vastasin minä, missä te olette. Se on teidän oma asianne.
Itsekseni ajattelin, että parempi vaan, että pysytkin siellä, missä olet. Enkä voinut olla surkuttelematta tuota Katri emäntä poloista, jonka täytyi olla tuon Tolpan Pirjon tytär. Niin palasimme taas punaiseen sukulaistaloon, jonka nimi oli Aspela.
Sen päivän ja vielä toisenkin päivän sain olla Aspelassa. Siellä ei ollut minkäänlaista kumppania, jonka kanssa olisin päässyt Ouluun. Vasta kahden päivän perästä läksi eräs naapurin isäntä hevosella Ouluun, ja Aspelan isäntä toimitti minun hänen kanssaan matkalle. Se kävikin hyvin päinsä, sillä hänellä ei ollut isoa kuormaa. Hän matkusteli näet vaan kuvernöörin tykö jossakin maan riita-asiassa. Emäntä toimitti minulle vahvan eväspussin, ja isäntä kirjoitti kirjeen, jonka käski minun viedä äidilleni.
Kello kahdeksan aamulla lähdimme ajamaan Ouluun päin. Sangen ihanaa ja hupaista oli ajaa tuon vanhan, tuuheapartaisen maamiehen rattailla ja sievällä viisitalviaalla liinaharja hevosella pitkin maantietä, halki viheriäin metsien. Se oli rauhallista matkustamista ja kymmenen kertaa parempaa kuin tuo yksitoikkoinen merimatkustus halkolaivassa. Päätin itsekseni aina olla ja pysyä maamiehenä eikä ensinkään yritellä merimieheksi. Hupaista oli myöskin kuunnella vanhan miehen laulamista, vaikka laulut olivatkin enimmäkseen Pohjolan saloilla syntyneitä. Joku irvileuka on semmoisia rekivirsiksi nimitellyt siitä yksinkertaisesta syystä, että maamies niitä laulelee reessä talvella, kärryissä suvella ja vieläpä kyntäessäänkin, kun hän sahran kurkea oikein kiinni pitää.
Näin kuljimme iloista kyytiä koko päivän ja paljon matkaa sai kuluneeksi. Emme kuitenkaan sinä päivänä, vaikka kyllä kiivaasti ajoimme, Ouluun ehtineet. Täytyi näet olla yötä eräässä talossa matkan varrella. Aamulla jälleen jatkoimme matkaamme; mutta jonkun ajan päästä kyytimieheni rupesi valittamaan vatsakipua ja pahoitteli, ett'ei hänellä ollut mitään ryyppy-ainetta mukanansa. Tulipa sitten eräs pieni torppa tienvieressä näkyviin. Sinne nyt juoksujalkaa kumppanini riensi ja sai kun saikin hän sieltä pullollisen paloviinaa. Kärryissä istuen rupesi hän sitä ryyppimään, ja hevonen juoksi aika vauhtia, niin että tavan takaa meni virstanpatsaita sivuitsemme. Mutta olipa tuo mies, vaikka vähän ryypyksissäkin, kylläkin viisas, että antoi välistä keskellä pitkää taivaltakin hevonen levätä, juoda maantien ojasta ja syödä maantien vierusheinää. Kun hän vielä lisäksi oli antanut hiukan leipää ja kärryistä vanhempia heiniä, lähdettiin taas uudelleen ajamaan. Lauttaus-paikoissa oli mies kuitenkin vähän vetelä eikä tahtonut saada hevostansa eikä kärryjänsä lautalle. Kun oli yli päästy, alkoi tavan mukaan laulaminen ja melkein sama laulu oli aina ajajani suussa:
Pieti se läksi Kiimingistä naimaan, Luuli hän saavansa sievän vaimon; Mies se oli muutoin malleva, Parempi Velli-Kallea.
Jälkeen puolen päivän oltiin jo Haukiputaan lauttaus-paikan yli. Iloissansa sanoi mies: siinä oli Putaan säri ja se on viimeinen, ennenkuin tulee Oulun säri. Vähän matkaa rannasta ajettua, pysäytti kyytimieheni hevosen. Siinä oli juuri tienhaara ja osoittimella, joka joelta tullessa viittasi oikealle, olivat luettavana sanat: "Täällä on Haukiputaan kirkko".
Nämät sanat kerrottuani miehelle, lausui hän:
-- Hyvä, hyvä, oikein luettu! Samat sanat olen minä lukenut kumminkin viisisataa kertaa eläissäni, sillä tämän kirkon kankahilla minä lapsena temmertelin, vaikka sitten olen joutunut asumaan kappaleen lähemmäs Pohjantähteä. Syö, poika, sillä tästä on vielä pari peninkulmaa Ouluun.
Olikin oikein hyvä ruokahalu minulla, sillä en ollut syönyt kuin aamulla. Aukasin siis pussini, istuin nurmelle ja söin. Kun olimme olleet noin pari pitkääkin tuntia tuossa kirkkotien haarassa, ja kyytimieheni oli syönyt, hevonen syönyt, minä syönyt, ja mies loppupäätökseksi viimeisen tilkan viinastansa ryypännyt, alkoi jälleen ajaminen ja laulu aikoi. Lähes höyryveturin tavoin meni tuo pieni hurja hevonen, eikä ihmeellinen luontokappale väsynytkään. Mies nimittikin hevostaan hevos-seuraksi. Kun olimme ajaneet, minkä ajaneet, niin oli taas tien osoittaja vasemmalla puolella tietä. Siinä ajettiin hiukan hiljemmin, sillä kyytimieheni näytti nuokkuvan, eikä muistanut ääntää hevoselle. Minä luin osoittajan käsivarressa sanat: "Till Korpi by och Neder Kiiminki kapel".
Osoitettua tietä alkoi hevonen nyt oikein vimmatusti mennä ja mentiin hyvän aikaa. Mutta jopa mieskin heräsi ja kohta hän huomasi, ettei oltu oikeassa.
-- Katsos tuota pannahisen hevosta, huusi hän, kun oli mennä Kiiminkiin. Se junkkari on kotoisin Kiimingistä ja muistaapas kotikankaansa ja aronsa niinkuin minäkin. Mutta ei se niin ole! Käännyppäs Ouluun! Ja samassa käänsi mies hevosen ympäri, ja me lähdettiin ajamaan samaa tietä, kuin oli tultu. Huomaamattani päästin suustani sanan:
-- Hevonen oli mennä Kiimingistä naimaan -- --
Siihen mies minulle vastaukseksi vihaisesti ärjäsi:
-- Mitä tulimmaista? Teetkö laulustani piikkaa? -- No niinpä vainen, sanoi hän sitten hiukan lauhtuen, johan tuo nyt lastakin naurattaa, kun kuljetaan kravun kulkua. Vaan kuitenkin sanon minä, eihän minun Polle heponi mikään Pieti ole, että se menisi Kiimingistä naimaan. Olisi ainoastaan tahtonut katsoa vanhaa kotitaloansa ja toiseksi, mihinkäs tässä menee hevonen enempi kuin mieskään muuta kuin tietä myöden eteenpäin, eihän tuosta voi mereen lähteä, kun ei ole kalaksi luotu. Kun täällä pannahisen Pohjolassa aina täytyy lautata ja joka värssyn välissä ja joka lohipurolla lautata. Sanotaanhan ihmisten maissa olevan siltojakin, että saa kärryissä istua ja ajaa yli joen.
Nyt pääsimme kuitenkin oikealle paikalle ja kaikeksi onneksi sattuikin lautta juuri tulemaan, tuoden herroja, vaunuja ja hevosia. Kohta niiden maalle päästyä pääsimme me sijaan ja olimmekin pian Oulun pakkihuoneen torilla. Tässä nostin pussini kärryistä ja erkanin miehestä, joka sanoi ajavansa Sandeliinille eikä kyydistä määrännyt enemmän kun 10 kopeikkaa. Minä maksoin 15 kopeikkaa, joten minulle jäi rupla itselleni.
Nyt olin siis jälleen Oulussa, josta niin odottamattomasti olin Kemiin joutunut. Kaupungissa olisi ollut paljo katsottavaa, mutta enpä malttanut sinne jäädä. Haluni paloi äitini luokse ja lähdin kun lähdinkin kohta astumaan ja osailemaan Limingan tullille. Pian löysinkin sen ja aloin oikein vinhasti kävelemään Kempelettä kohti. Aurinko kun nähtävästi aleni, antoi minulle kiireempää ja kiireempää vauhtia, pannen minun väliin juoksemaankin. Mutta ennenkuin ehdin Kempeleeseen, tuli minua vastaan hevonen, kärryt perässä. Kärryissä istui mies ja nainen ja kun vastaan-tulijoita tarkemmin katsoin, tunsin niillä Vierimän ukon ja äitini. Iloisiksi tulimme kaikki tästä yhtymisestä; mutta äitini kysyi kohta, hieman toruvalla äänellä:
-- Heikki, missä sinä olet ollut?
Minä ilman kursailematta vastasin siihen:
-- Kemissä, vaikka luulin Englannissa käyväni.
-- Herranen aika! huudahti äitini. Onko poika raukka hulluksi tullut? Nouse heti kärryille, niin lähdemme kotiin.
-- Tulen mielellänikin, sanoin minä, vaikka kyllä kärryissä olen saanut istua kokonaista kaksi päivää.
-- No oikeinko totta se onkin, että Kemissä kävit? Kuinka sinä sinne jouduit? kysyi äitini.
-- Muori vainajan veli minun sinne vei halkolaivassa ja takaisin tulin erään Kemin isännän kärryissä.
Nyt päästivät molemmat aika naurun, ja äitini kysyi:
-- Kaupungissako kaupuksesi möit?
-- En, vastasin minä, enonne emäntä ne kaikki osti.
Samassa vedin kirjeen taskustani ja sanoin: Tämän lähetti teille isäntä; jos, äiti, osaatte lukea, niin lukekaa.
-- Kyllä minä osaan kirjoitusta lukea, virkkoi äitini, vaikk'et ole nähnyt minun koskaan sitä tekevän, siitä syystä kun ei minulla ole ollut mitään kirjoitusta luettavaa. Olenhan minä aikoinani ollut ison talon tytär ja silloinhan minua muka kirjoittamaankin opetettiin.
Näin puhuessaan oli äitini aukaissut kirjeen kuoren. Vieläpäs mitä! Kätköstä tuli esiin punalaitainen seteliraha, jolle Vierimän ukko ja äitini panivat nimeksi: kymmenen ruplan seteli. Äitini piti kädessään rahaa ja toisessa kädessä kirjettä, ja siinä, kun hevonen, jonka pää jo oli Limingalle päin käännettynä, hiljaa juoksi eteenpäin, luki hän ääneen ja selvästi
Kemissä tänä vuonna, erittäin lämpimänä Kesäkuun aamuna.
Hyvä sukulaiseni
Maria Helmikangas!
Tämän kautta saan minä ilmoittaa hyvänvointini, niinkuin myös sen, että olen sinua nähnyt vaan pienenä tyttönä. Harmikseni olen saanut kuulla, että isäsi on talon hävittänyt ja sulhasesi sinun pettänyt. Sitä vastoin olen iloinenkin siitä, että sisareni, sinun äitisi, on päässyt pois pahasta maailmasta puutosta kärsimästä. Sattumalta tuli poikasi minun halkojahtiini Oulussa käydessäni, ja minä vein hänen kotiini. Oli lysti vähän narrata häntä, sanoen vieväni hänet Englantiin. Älä pane pahaksi, vaikka minä kirjoitan paksua kirjoitusta juurikuin kohennuskepillä, sillä minulla on erittäin raskas käsi. Tässä lähetän sinulle tämän sievän punalaitaisen kymmenen ruplan setelin, sillä minä tiedän, että sinä sen hyvin tarvitset. Koe kasvattaa hyvin pikku Heikkiä, minä luulen, että hänestä tulee, kun kerkiää, oiva mies. Voi hyvin! Tämän kirjoitti omalla kädellään
Enosi Sakari Aspela.
-- Jaha, Sakari, sanoi Vierimän ukko kirjeen kuultuansa, minä muistan hänen, vaikk'en nyt enään taitaisi häntä tuntea, jos tuohon tulisi. Siitä on jo toistakymmentä vuotta, kun hänen viimeksi näin. Hän on hyvin siivo mies, Mari.
-- Hyvä hänen täytyy luonnostaan olla, virkkoi äitini, sillä ei pahansisuinen eno kymmentä ruplaa lähettäisi. Eikö se, Vierimä, ole todella liian paljon? Se lisää minun ja Heikki paran säästöä melkoisesti.
-- Ei mikään milloinkaan ole liikaa, vakuutti ukko, kyllä aina aika tavaran kaupitsee, vaikka sitä enemmänkin olisi. Jumala hyväsydämistä antajaa siunatkoon!
-- Niinpä teitäkin! sanoi äitini. Tekin annoitte sellaisen summan kirjojen ostoon, ettekä te ole edes sukulainenkaan, vennon vieraalle teitte hyvän työn. Vaan ottakaa kuitenkin omanne, edes osaksi, takaisin! Ettekö näe, että minulla on nyt paljon rahaa ja voin kyllä sen maksaa?
-- Älkää höpiskö joutavia, sanoi ukko. Hyvä ja rauhallinen naapuri maksaa enemmän, kuin mikään kaukainen sukulainen, joka asuu tuulimyllyn toisella puolella, maan äärissä. Ei sen vuoksi, että minä tarkoitan sillä enoanne, hän kyllä on hyvä vaikka kaukanakin, mutta minä tarkoitan omia sukulaisrenttujani. Niin, renttuja ne ovat, niinkuin hyvin tiedätte. Mitä minä niistä autan? Kyllähän ne minulta pyytävät, kapakkaan mennäkseen, joka kerta he ovat kimpussani, kun kaupungissa käyn; mutta minä en anna. Kertakin, kun sille Simo rentulle annoin rahaa ja koko joukonpa vielä, koko kuusitoista ruplaa, oli mies olevanansa lakkiräätäli; mutta kuinkas kävi? Kun Simo sai rahat, niin oli jo kaikki loppuun juotu, ennenkuin kaupungista pois kerkesin. Orpana sekin. Tulipa katala vastaani, tuli juuri ulos kapakasta ja oli näköjään kuin juurakoita puskenut härkä. Oikein minä pelkäsin häntä enkä sen perästä ole antanut rentuille kopeikkaakaan. Vaan mitä vielä tapahtui! Kun kotiin pääsin, tuota Simo katalaa auttamasta, olin saada äidiltäni selkääni eikä liikaa olis ollutkaan, vaikka olisin saanutkin, sillä sellainen, joka juoppoa auttaa, ei ole parempaa ansainnut. Mutta niinkuin sanoin, jatkoi ukko puhettaan, hyvä naapuri maksaa. Onhan se hauskaa, kun naapurit ovat hyvässä sovussa. Hyväsopuista, ahkerata naapuria minä autan ja hänen lapsiansa holhon, sillä siinä se ei mene hukkaan. Hyvä naapuri on mielestäni juuri kuin pehmeä tuulen löyhkä joltakin pyhältä vuorelta, ja tuntuu kuin hyväin naapurien keskuudessa peltoni minulle antaisi kahdenkertaisen sadon. Muistakaa siis, ett'ette enää koskaan tarjoa minulle niitä rahoja, jotka minä lahjaksi annoin.
-- Te olette jalo mies, sanoi äitini, sillä ilman teitä olisin surrut itseni hupsuksi, kun tuo Heikki parka oli niin kauvan poissa, että luulin hänen joutuneen jonkun paholaisen tapettavaksi tahi Oulun koskeen suistuneen. Vaan nyt sen selvästi huomaan, että mihin itseni mailmassa käännän, onneni Jumalan kädessä seisoo.
Näiden puheiden aikana olimme tulleet läpi Kempeleen kylän ja olimme Limingan niityllä. Erittäin hauskaa oli ajaa lerputella oman äitini polvella ja Vierimän ukon rinnalla tyvenenä kesä-iltana yli tuon niin monelle matkustavaiselle ikäväksi pistävän, lakean suo-aron.
Näin oli onnellisesti päättynyt tuo ensimmäinen matkani kaukomaille. Kuka arvaa ihastukseni, kun taas seisoin omalla pihallani, tuon sileän ja kirkkaan Temmeksen rannalla, ja kaikki oli entisessä kunnossaan. Olihan mielestäni, kuin olisin viipynyt vuosikausia poissa, vaikka ei täyttä viikkoakaan saanut kuluneeksi.
Kun myöhemmin äitini kanssa juttelin matkastani, niin en voinut olla hänelle sitäkään sanomatta, missä Tolpan Pirjon piilopaikka oli. Minä sanoin hänen kieltäneen olopaikkaansa Limingassa ilmoittamasta, mutta äitini antoi minulle täydelliset tiedot saunan palosta. Se oli nimittäin jo kohta syksyllä, kuin sauna paloi, tullut selville, että se oli syttynyt rikkinäisen kiukaan tähden, vaikka minä en ollut sattunut sitä kuulemaan. Niin muodoin oli Tolpan Pirjo syytön saunan paloon; ainoastaan kirjat, ne olivat pahana pilkkuna, että hän ne koriinsa oli ottanut. Muutoin kyllä vanhemmat ihmiset arvasivat ilman minun sanomattakin, missä Pirjo oli. Sillä tiesiväthän ne, että Pirjon Katri tyttö oli Kemissä naimisissa, ja missä olisi Pirjo muualla kuin tyttönsä luona. Olivathan vaan kaikki ajattelevaiset ihmiset tyytyväisinä siitä, että Pirjo pysyi poikessa, sillä vaikka hän ei ollut sanottavasti tietäjäkään, niin oli hän kuitenkin paha suustaan.
KYMMENES LUKU.
Äitini apuna.
Kemissä käyntini oli tapahtunut ennen juhannusta. Sinä vuonna oli näet kesä tullut tavallista varhemmin, niin että jo paljo ennen juhannusta kaikki oli täydessä kukoistuksessa. Useimmiten täällä meidän kylmässä Pohjolassa saadaan hädintuskin juhannukseksi täysi lehti puihin. Että se kuitenkin joka vuosi siihen aikaan saadaan, se on ikivanha, luja liitto se.
Nyt sain minä taaskin kutsumuksen tulla pappilaan mihin toimeen hyvänsä, jos ei muuksi, niin vaikka varapaimeneksi, kunhan vaan tulisin. Ruustinna tahtoi näet mielellään nähdä minut talossa ja olisi se taitanut olla rovastinkin mieleen. Ahkeruudellani olin minä voittanut heidän suosionsa.
Entiset hyvät ehdot pappilassa olivat siis tarjolla, ja vaarinikin vielä siellä pehtorina heilui; mutta päättäminen oli äitini asia ja hän tahtoi minun pitää luonansa. Hän oli näet saanut luvan tehdä pelloksi lähellä meidän mökkiä olevan niitynpään, joka isännän huolimattomuuden tähden oli saanut pahasti kasvaa pajupensaita ja siten jäänyt huonon heinämaan luokkaan. Arenti tosin oli sen aikuiseksi joltisenkin suuri tuosta niityn liuskasta, mutta äidilläni kun oli hyvä toivo minun avustani vastaisina aikoina, hän ryhtyi kuitenkin kauppaan, ja siis mitä pikemmin sitä parempi tahtoi hän saada niityn viljaa kasvavaksi.
Sinä keväänä oli äitini myöskin vuokrannut eräästä toimettomuuden kautta perikatoon menevästä talosta suuren kappaleen valmista peltoa ja kylvi sen ohraan. Talon isäntä oli niin köyhtynyt, ettei jaksanut valmiitakaan peltojansa enään itse kylvää. Niinmuodoin oli vuokrakin sen-kesäisestä ohramaastamme perin halpa, muistaakseni vaan yksi rupla.
Kun ohra oli tehty, aloimme hakkaamaan pajuja pois tuosta peltomaasta. Ohra oli näet niinkuin muidenkin ihmisten ohra aikanansa kylvetty ja korealla laiholla, eikä siis enään ollut siinä mitään työtä, ennen elon leikkuu-aikaa. Pajujen lakkaamisessa tein minä pienellä kirveelläni jo täyden työn ja sainkin pajujen kaatamisen yksinomaiseksi toimekseni. Äiti puolestaan melkein ensimmäiseksi työksi laittoi suuren viemäri-ojan, joka johdatti veden Vierimän torpan niityn viemäriin ja siitä Temmesjokeen. Kun se oli tehty, kaivoi hän pienempiä niin sanottuja sarka-ojia, ja minun oli ojien paikoille ensiksi hakkaaminen linja auki, niin että maa oli jo peltosarkain muodossa, vaikka siinä vielä täysi metsä seisoi. Kun työnjärjestystä vähän ihmettelin ja kysyin äidiltäni, mitä vasten ensin oja kaivettiin, vastasi äitini tyynesti:
-- Poikani, ojitus on tarpeellisin tällaisessa maassa ennen kaikkia. Kyllä sitten kuivan maan pian kuokkineet olemme ja pian sen voimme polttaakin, ja polttaessa on oja ympäri saran hyvä olemassa. Sen avulla voimme varjella valkian luvattomiin paikkoihin menemästä.