Chapter 7

Pihalle tultuani näin minä, että talon sauna oli ilmiliekissä. Iso joukko miehiä ja naisia liikkui tulen ympärillä, koettaen sitä sammuttaa lumella. Yhteisellä ponnistuksella saatiinkin sen valta vähennetyksi ja estetyksi pääsemästä läheiseen lammas-navettaan. Se olikin pää-asia, sillä jos lammas-navetta olisi syttynyt, olisi melkein koko talon perikato ollut varma, kun tuuli oli asuinhuoneisiin päin eikä minkäänlaisia palonsammutus-neuvoja löytynyt. Minäkin heitin kaiken voimani takaa lunta tuohon saunan rovioon, joka lumesta huolimatta paloi maan tasalle. Kun tuli oli sammunut, niin ettei kipinääkään enään näkynyt, meni talon väki sisään ja vieraat ihmiset lähtivät kukin kotiinsa. Tuvassa otettiin valkea päreeseen ja ruvettiin valvomaan, sillä kaikki olivat niin levottomaksi tulleet, ettei uni näyttänyt kellekään maittavan. Isäntäkin tuli pirttiin ja kun hän huomasi Pirjon makaavan penkillä, kasvot alas käännettynä, kysyi hän:

-- Olikos Pirjokin saunan sammutuksessa?

Pitkään haukotellen vastasi akka: Mitäpä minäkään olen velkapää kenellekään hyvää tekemään, eipä minullekaan kohtuutta tehdä. Kaikkihan minua pilkkaavat, yksin kolmikylki koiratkin.

-- Niin, mutta jos pahuus saisi täyden vallan maailmassa, niin ei yksikään huone, ei yksikään ihminen maan päällä seisoisi.

-- Pahaa kait minun luulette teillekin tehneen?

-- Pahasti tarkoitettu on jo pahasti tehty.

Kuunnellessani tätä sananvaihtoa satuin luomaan silmäni kirjakoriini. Se oli tyhjä, jota vastoin Pirjon kori oli kasvanut kukkurapääksi. Minä päästin hätäisen äänen ja huusin: Pirjo on pannut minun kirjani omaan koriinsa, mitä minä nyt teen?

-- Kuinka sanoit poika? sanoi isäntä.

Siihen ehätti Pirjo kohta verkalleen lausumaan: Sanoo minun hänen kirjansa varastaneen.

-- Jos olette ottanut pojan kirjat, niin antakaa ne pian takaisin, puhui isäntä vakavasti.

-- Huuti, hävytön, huusi puolestaan Pirjo, olenko minä milloinkaan mitään varastanut? Tuskin pojalla mitään kirjoja on ollutkaan.

-- Älkää sanoko niin, virkoin minä. Olihan minulla enemmän kirjoja kuin teillä.

-- Käskittekö minun huutia tietämään, kuului nyt isäntä sanovan entistä kiivaammin, tietäkää itse huutia ja antakaa pojan kirjat pois. Kyllä minä näin, että pojan kori oli täynnä kirjoja illalla ja teidän korissanne oli vaan muutamia. Jos ette hyvällä suostu, niin pääsette siitä vastaamaan, ei tuo niin mitätön asia ole, ettei voida oikeuteenkin mennä. Ota, poika, omas pois, ei sinun tarvitse antaa kirjojesi niin mennä, kyllä minä vastaan. Samassa otti isäntä kirjakorin penkiltä syliinsä ja minä muutin omaan koriini kaikki tavarani, jotka kyllä tunsin, ja annoin sitten korini isännälle. Hän vei sen kamariin ja vasta takaisin tultuansa antoi hän Pirjon korin pois lausuessaan:

-- Onhan Pirjon kori entisellään nyt.

-- En minä huoli koko koristani enään, pitäkää, kyllä minä näytän, kuinka oman käden oikeutta tehdään, sanoi Pirjo.

-- Oman käden oikeutta, toisti ukko, pitäkää vaan suunne kiinni taikka pääsette huomenna vallesmannin tykö. Tämän jälkeen läksi isäntä ulos pirtistä sanoen mennessään väelle: Älkää päästäkö Pirjoa karkuun, minä panetan hänen huomenna kiinni.

-- Sopisihan tuotakin nähdä, että minä olisin huomenna kiinni, mutisi Pirjo, otti korinsa ja aikoi lähteä ulos. Mutta samassa hyppäsi mies, jonka jalkaa hän oli pessyt, ja tarttui Pirjoa kiinni takaapäin ja ohjasi hänen penkille.

-- Te kuulitte, sanoi renki, että isäntä käski meidän pitää teitä silmällä ja isännän käskyä tulee palkollisen täyttää. Ei päästetä Pirjoa tänä yönä tästä talosta.

-- Ja minä sanon, kuului Pirjon suurta, että vielä se toisenkin kerran leimahtelee.

-- Aiotteko polttaa talon? kysyi yksi pii'oista, älkää Jumalan tähden!

-- Tekös saunankin sytytitte! lausui muuan renki.

-- Se on sama, jos minä sytytin eli ei, en kumminkaan olisi ikinä sammuttanut sitä saunaa, sanoi Pirjo.

-- Mitä ihmeellisiä puhuu tuo akka, sanoi se mies, jonka jalka pestiin, jokohan vaan on joku yhteys saunan palon ja Tolpan Pirjon välillä?

Siihen ei Pirjo vastannut mitään, vaan pani maata penkille. Päre loppui pihdissä, pimeä tuli ja kaikki yksi toisensa perään vaipuivat uneen.

Minäkin nukuin rahilla istuallani, nojaten kylkeäni pöytää vasten, enkä herännyt ennenkuin aamulla, jolloin kaikki toisetkin nousivat; mutta Tolpan Pirjo oli kun olikin karannut meidän maatessamme.

Isäntä tuli noin kello kuuden aikana pirttiin ja nauroi oikein voimansa takaa Pirjoa, kun hän oli karannut, ja toi minulle kirjakorini. Sitten isäntä ja melkein jok'ikinen otti minulta kuvia ja lauluja ja tavarani vähenivät paljo siinä talossa. Mutta kun läksin ulos ja rupesin ottamaan kelkkaani, niin ei kelkkaa ollutkaan. Taas muistin ilkeää akkaa ja arvasin hänen sen vieneen, läksin kävelemään kantaen koria käsivarrellani.

Sinä päivänä oli minulle onni myötäinen. Pimeän tullessa oli minulla vaan kolme pientä kirjaa jälillä ja rahaa oli kerääntynyt yli viiden ruplan. Siis oli melkoinen voitto lähtenyt ja minä mennä laputtelin hyvällä mielellä kotiini, vaikka olinkin kelkkani menettänyt.

Kun kotiin pääsin, oli äitini erittäin iloinen. Hänkin oli käynyt samana päivänä kauppamatkoilla ja myynyt kaikki kotiin jättämäni kirjat. Hän oli niistä saanut yli kolmen ruplan ja siten olin kirjoillani saanut kaikkiansa kahdeksan ruplaa. Tämä voitto tuntui liian suurelta ja me aloimme epäillä, että Vierimän ukko oli ostanut kirjoja enemmän kuin neljän ruplan edestä.

Minä lähdin kohta velkaani maksamaan Vierimälle ja otin neljä ja puoli ruplaa mukaani. Ajattelin näet puolella ruplalla palkita kelpo ukkoa hänen hyvästä työstään. Mutta kun tulin perille ja rupesin ukolle rahoja lukemaan, katsahti hän ensin rahoja ja sitten minuun ja lausui:

-- Pidä sinä rahat, en minä niitä nyt tarvitse, enkä minä niitä ensinkään maksun päälle antanutkaan. Tahdoin vaan auttaa miestä mäessä.

Mahdotonta oli minun saada ukkoa minkäänlaisilla puheilla myöntymään. Minun täytyi mennä kotiini rahoineni, niinkuin olin tullutkin. Kun kerroin asian äidilleni, ihmetteli hän suuresti eikä voinut käsittää, miksi naapurin ukko meitä niin auttoi. Ehkä hän kuitenkin minulta itseltäni ottaa rahat, arveli äitini. Mutta toisena päivänä, kun äitini meni itse rahoja viemään, ei hänellekään paremmin käynyt, vaan täytyi hänenkin tuoda rahat takaisin.

YHDEKSÄS LUKU.

Odottamaton merimatka.

Jääpuikot ja rakeet, lumi ja hanget olivat jo auringon paisteessa sulaneet, ja ihana kesä oli jälleen saapunut Temmeksenkin rannoille. Koivuissa olivat lehdet hiiren korvalla; siis paras aika vispilänvarpuja kuoria. Nyt oli minun kiireesti tekeminen kasa vispilöitä, lähteäkseni niiden ynnä talvella valmistamieni puulusikkain ja kapustain kanssa onneani koettamaan tuohon minulle vielä aivan outoon Oulun kaupunkiin. Siis oli työni että koivikossa kerätä vispilöiksi sopivia varpuja ja kuunnella lintujen katkeamatonta viserrystä. Mutta vaikka oli luonnon ihanainen kukoistus-aika, muistin minä metsässä työskennellessäni muutamia juhlallisia aikoja kuluneella talvella. Semmoinen aika oli joulu ollut. Enkö sitä suurimmaksi osaksi ollut viettänyt Vierimällä, johon äiti ja minä olimme olleet kutsuttuina vieraiksi. Enkö saanut ajaa Vierimän hevosella kirkkoon ja istua ukon rinnalla eikä enään kelkalla ajamisesta ollut puhettakaan. Siihen vielä lisäksi uusivuosi onninensa, Hiivaknuutti, Pirjonpäivä, pääsiäinen, helatuorstai, helluntai ja muutamassa välissä vielä kevätkinkerit, kiitokset ja kirjalliset suosiolahjat. Täysi syy oli minulla olla tyytyväinen ja onnellinen mielessäni!

Mutta miksi panin Pirjon päivän muistettavain asiain luetteloon ja jätin laskiaisen pois? Syy oli se, että Tolpan Pirjo ei ollut enää meidän mailla, taikakonsteillansa Pirjon päivää pilaamassa, vaan oli vielä karkumatkalla, teillä tietämättömillä. Laskiaistiistaina taasen mäkeä laskiessani katkaisin keulan lainatusta kelkasta ja sain maksaa siitä 20 kopeikkaa. Näitä kaikkia ajattelin vispilänvarpuja kuoriessani, ja vielä sitäkin, etten vielä ollut kyennyt suksia tekemään. Suksia siis ei ollut kaupunkiin viedä; mutta olihan sitä kauppatavaraa muutenkin, kun vispilät vihdoin valmistuivat. Ilman muuta matkaseuraa, kuin ilman lintuset, oli minun suorittaminen tuo kahdenkymmenen-neljän venäjän virstan pituinen matka kaupunkiin. Minä sidoin vispilät yhdeksi taakaksi, asetin lusikat ja kapustat myöskin jonkunlaiseksi nipuksi ja nostin sitten kuormani selkään. Hyvästiksi antoi äitini minulle pienen suutelon ja niin läksin minä astumaan mutkan kautta suoraa. Tehdäkseni matkani vähän pidemmäksi, kävin näet ensin Vierimällä näyttämässä miehuuttani, että uskalsin lähteä yksin kaupunkiin, ja jättämässä heillekin hyvästit. Kaikki olivatkin kummastuksissansa minun rohkeudestani, ja Loviisa hän se minua oikein kehui, sanoen ei sellaista poikaa missään nähneensä.

Silloin sitä taivalta katkaistiin, kun Vierimältä lähettiin. Silloin juostiin ja hypeltiin, eikä maantie suinkaan itsekään tietänyt, mikä pimp-pamppala, tupsis tupsis hänen päällänsä silloin kulki, vaan kyllä minä tiesin, mikä se oli ja mistä sellainen ääni syntyi. Kapustat ja lusikat ne selässäni pimp-pamppalaa huusivat ja vispilät tupsis tupsis, vaan vähät siitä, rahojahan ne ennustivat.

Helteiseksi muuttui tuo kevätkesäinen sydänpäivä, kun saavuin Kempeleeseen. Reippaasti olin kulkenut yli tuon kahdeksan venäjän virstaa leveän aron, jota sanotaan Limingan isoksi niityksi, mutta Kempeleen kankaalla seisahdin vähän, lämpymästä läähättäen. Minä kävin erään Vappula nimisen talon kaivosta raikasta vettä juomassa ja jatkoin taas matkaani tuon pienen ja sievän kappeliseurakunnan halki Ouluun päin. Tavattomasti väsyneenä astuin vihdoinkin ehtoopäivällä Limingan tullista kaupunkiin ja, vaikka tuntuvasti väsytti, levenivät silmäni isostikin, kun näin Oulun kaupungin ensikerran kaikessa loistossansa, ja oikein ilomielin astelin noita kivisiä, komeita katuja, joille päiväpaiste hopean kirkkautta vuodatti.

Olin kaupungissa, mutta kun sen komeutta ihailin, rupesin pian epäilemään, tokkohan niin loistavan kylän asukas syökään puulusikalla, käyttääkään kapustaa, hämmentääkään velliänsä varpuvispilällä. Menin niissä mietteissäni meren rantaan. Siinä oli halkokaljaasi, josta vast'ikään oli kaikki halot pois tyhjennetty.

Kaljaasissa oli kolme miestä juuri paraikaa syömässä, kuin siihen saavuin, ja kun miehet näkivät, että minä olin lusikan kauppias, käskivät he minun tulemaan kaljaasiin. Minä tietysti menin, ja katsoen tavaroitani rupesivat he minulta kiusaamaan yhtä lusikkaa miestä päälle ja lupasivat antaa ruokaa syödäkseni niiden edestä, vieläpä tarjosivat minulle yömajaa tuossa pikku laivassansa. Hyvä kelpaa! ajattelin minä ja mielistyin miesten kaikkiin tuumiin. Oivallista lihalientä ja ohraista rieskaleipää ja lohta sain minä syödä vatsani täyteen, josta meni minulta kolme lusikkaa. Kun olin syönyt, rupesin katselemaan Oulun kaupunkia mereltä päin. Kovin oli se sieltäkin katsottuna kaunis. Vähän aikaa siinä sinne ja tänne silmäiltyäni, näin minä kolme hevosta raskasten kuormain kanssa lähenevän kaljaasiamme ja seisahtuvan juuri sen kohdalle. Ajajat heittivät säkkejä rannalle aivan lähelle meitä, ja kun yhdeltä kaljaasin mieheltä kysyin, mitä säkkejä net ovat, niin sain vastauksen:

-- Ei ne ole säkkejä, ne on jauhomattoja.

Kun olin kauheasti väsynyt, nukahdin erään kannella olevan isonlaisen arkin päälle. Siinä vaivuin vähitellen unen horroksiin ja rupesin nukkumaan niin sikeästi, ett'en ensinkään tietänyt, mitä ympärilläni tapahtui. Sen muistan kuitenkin, että minulta jotakin kyseltiin. Varmaankin minulta kysyttiin, mistä olin kotoisin, sillä oman vastaukseni muistan, vaikka niinkuin unessa sanottuna. Sanoin näet olevani Limingasta Helmikankaan tyttären poika. Sen perästä laskettiin minut pitkälleni johonkin pehmeälle ja siinä minä sitten olin enkä siitä mihinkään jaksanut, enkä pyrkinyt.

Vasta aamulla auringon jo korkealla ollessa heräsin; mutta kuinka suuri oli hämmästykseni, kun näin olevani aukealla ulapalla. Mihin menossa? Sitä en itsekään tietänyt. Ensi silmäyksellä koetin katsoa Oulun kirkon tornia, mutta minun oli yhtä mahdotonta nähdä kirkon tornia Oulusta, kun aurinkoa ottaa alas taivaslaelta. Silmät taivaanrantaan kiintyneenä juoksin minä vähän johonkin, katsomatta eteeni, ja äkkiarvaamattani kaaduin silmilleni jauhomaton päälle. Sillä sain kaikki miehet oikein remakkanauruun, joka ei ensinkään ollut mieleeni. Kun olin päässyt seisoalleni, rupesin tarkemmin tutkimaan asiaa ja lankeamisen syytä. Minä huomasin, että kaikki ne jauhomatot, jotka illalla rantaan tuotiin, olivat kaljaasissa, ja kun taakseni katsoin, näin, että minulla oli ollut purjekasa vuoteenani. Siinä näkyi vielä pään sija ja lakkini ja takkini ja vispilät, lusikat ja kapustat. Mutta kuinka kauppani kanssa nyt käypi, kun niin nolosti olin antanut viekoitella itseni pois kaupungista! Tuopa minua vasta oikein harmittamaan rupesi, ja itsekseni hyvänpäiväisesti suutuin noiden jahtimiesten päälle, kun eivät minua herättäneet merelle lähtiessään. En kiellä hiukan peljänneenikin, mitä näillä miehillä lieneekin mielessä ollut. Kuitenkin lohdutin itseäni eräällä lauseella, jota äitini viime aikoina oli ruvennut erittäin ahkerasti käyttämään. Jos mihin itseni mailmassa käännän, onneni Jumalan kädessä seisoo.

Nämät äitini hartaat sanat muistettuani tulin vallan toiselle tolalle ja rohkeammaksi tuli luontoni. Nyt en enään väliä pitänyt, vaikka minua vietäisiin mailman ääriin; ainoa asia, joka minua vähän suretti, oli se, mitä äitini sanoisi kotona, kun liian kauvan rupean kaupunkimatkallani viipymään. Äitini tuleva suru oli lähellä tehdä sydämeni raskaaksi, eikä ollut itku kaukana. Ja ennen kuin se häpeä muun hyvän lisäksi ehti minua saavuttaa, laski vanhin miehistä kätensä takaapäin hellästi olkapäälleni ja sanoi: -- Oletkos nyt iloinen, kun niin vähällä vaivalla Englantiin pääset?

-- Englantiin! jopa nyt säpsähdin! Englantiinko mennäänkin, kysäsin hätäisesti.

-- Englantiin, aivan Englantiin, sanoi mies, katsellen totisen näköisenä minua silmiin, ja vielä lisäsi: tuopa onkin sinulle oiva reissu, sillä mailmankaupan pääpaikassa käyvät vispilät ja kapustatkin hyvin kaupaksi.

Jospa edes olis onnellinen tuo kaukaisella maalla käyntini, ajattelin minä, niin vähätpä tuosta, jos ma käynkin tuolla mailman äärissä, jossa se Englanti lienee. En tietänyt ensinkään maantiedettä ja siitä vähästä, jonka olin kuullut Englannista mainittavan kotiseurakunnassani, olin saanut vaan sen himmeän käsityksen, että se niinkuin moni muukin ulkomaan paikka, oli mahdottoman kaukana Suomenmaasta ja niin muodoin mailman äärissä.

Aluksemme kiiti eteenpäin ja laineet sitä rytkyttivät. Niemet ja metsät oikealta siintivät silmiini; vasemmalla oli ylinäkymätön meri. Kauvan olin kuluttanut aikaa miettien, vaan kuin aikoi sekin ikäväksi pistää, aloin tehdä likeisempää tuttavuutta miesten kanssa. Kysyin siis yhdeltä mieheltä, joka näytti olevan nuorin joukosta: kuinka kauvan kestää, ennen kuin pääsemme perille?

-- Jos tätä tuulta pitkittää koko päivän, olemme illalla perillä, sanoi mies.

-- No, sepä hyvä, sanoin minä ja tulin erittäin iloiseksi, mutta mitä vasten otitte minun mukaanne, enhän ollut ensinkään pyytänyt matkustella Englantiin?

-- Syytä sinun mukaan ottamiseen en minäkään oikein varmaan tiedä, sen tietää tuo vanha mies, joka on isäntämme ja kapteenimme. Hän sinun kanssasi illalla puhui, kun olit unen toreissa, ja saatuansa tietää sinun kotoperäsi ja nimesi, päätti hän kohta ja sanoi: että sinä olet mukaan otettava, vaan älä pidä mitään lukua mistään, älä kysele ja tutki häneltä mitään. Hän on oikein hyvä mies, joka ei tee sinulle mitään vääryyttä, vaan päin vastoin voit häneltä hyvää toivoa.

Näin puhui minulle tuo nuori mies, salaa toisilta.

Kohta sen jälkeen tuli aluksen isäntä luokseni ja kysyi:

-- Eikö sinulla ole nälkä?

Tähän vastasin sekä myöntäen että kieltäen, sillä nälkä minun oli, vaan en tahtonut myöntyä syömään heidän ruokaansa. Luulin taas menettäväni sen edestä kolme lusikkaa ja rupesin katumaan, ett'en ollut ottanut evästä pussiin kotoa lähteissäni. Olin näet ottanut vaan vähän taskuuni ja sen jo loppuun syönyt Limingan ja Oulun välillä; mutta kuinka olisinkaan kaikkia jaksanut kantaa, kauppatavaroita ja eväitä? Ja kun kuitenkin näin oli käynyt, käski nälkä minua myöntämään vastoin tahtoanikin. Vanha mies äkkäsi pian syyn epäilykseeni.

-- Syö vaan, poika, sanoi hän ystävällisesti, tuolla kajuttikopissa on kyllä ruokaa. Älä pelkää, että sinulta enään lusikoita otetaan.

Ne sanat olivat oikeaa palsamia surulliselle mielelleni. Melkein hyppien menin neuvottuun paikkaan ja otin sieltä ruokaa syödäkseni, mutta ennenkuin mitään suuhuni panin, näytin ensin isännälle, joka seisoi selkäni takana. Niinpä ensimmäiseksi näytin palvattua lampaan reittä ja kysyin, saisinko sitäkin maistaa, ja saatuani myöntävän vastauksen aloin sitä syömään. Samoin tein minä rieskan, lohen ja voinkin kanssa, ja luvan saatuani söin tarpeikseni asti. Syötyäni olin oikein pulleva merimies. Kumminkin olisin jo mielelläni ollut tuossa minulle luvatussa maassa, Englannissa, mutta aluksemme ei näyttänyt tarkoittavan mennä maalle mihinkään, vaikka maat usein olivat juuri silmäimme edessä. Tuuli vaan alkoi enemmin kiihtyä, ja ilma tuli kylmemmäksi. Alus aikoi enemmin ja enemmin mutkitella eikä kulkenut enään suoraa kulkua. Miehet näyttivät tulevan harmillisen näköiseksi kasvoista, ja puistelivat tavan takaa päätään, vaan eivät paljo mitään puhuneet. Kuitenkin tuo nuori mies, jonka toimena oli purjeiden käänteleminen, sanoi minulle sivu mennessään: Rupeaa tuulemaan pohjasesta ja tekee meille perin vastaisen.

Tuosta uutisesta tulin joltisestikkin pahoilleni, vaan mitäs autti! Niinkuin sanottu, vähän päästä ei enää alus liikahtanut paikaltaan. Aallot loiskivat hirmuisesti ja tulipa jo vettäkin kaljaasiin. Minä rupesin surkuttelemaan jauhomattoja, sillä luulin niiden tuokion perästä olevan aivan taikinana.

Olimme juuri lähellä erästä nientä ja laskimme kohta niemen rantaan. Siinä heitettiin ankkuriin ja me astuimme maalle. Rannassa oli sakea kuusikko, mutta ei yhtään ihmisasuntoa. Isäntä katsoi kiikarilla erään isonlaisen kiven päältä, olisiko lähellä jotakin mökkiä, vaan ei sanonut näkevänsä mitään. Minä kiipesin myöskin kivelle ja paljain silmin näin, että ei aivan kaukana siitä oli juuri kuin pienen huoneen katto. Tämän ilmoitin isännälle ja osoitin kädelläni paikkaa, ja isäntäkin näki jo ilman tähystintä, että siellä oli huone. Mutta kun hän tähystimellä sitä tarkemmin tutki, olikin se vaan heinälato. Palattiin siis takaisin alukseen ja ruvettiin syömään. Sitten pantiin maata, vaan ei nukuttu. Miehet keskustelivat keskenään hiljaa, niin ett'en mitään kuullut heidän puheestansa; huomasin vaan heidän minustakin vähän haastelevan; kun usein katselivat minuun päin. Kauan en kuitenkaan nauttinut lepoa, ennenkuin minua rupesi armottomasti viluttamaan. Päätäni kivisti, ja koko ruumiini tärisi kuin kahila virrassa. Minä en kuitenkaan tahtonut ruveta ensimmäiseksi työkseni valittamaan, seisoin vaan kaikin voimin pitäen kiinni aluksen laidasta. Mutta pian tuon huomasivat miehet ja ottivat minusta kiinni ja kysyivät melkein yhteen suuhun, mikä minua vaivasi? Kun kaikki säryt ja porotukset heille ilmoitin, sieppasi aluksen isäntä arkustansa pullon ja kaasi siitä jotakin ruskeaa nestettä pieneen, puusta sorvattuun pikariin.

-- Otappaa tästä! sanoi hän, se on viinaa, johon on sekoitettu kamferttia ja jäärnestestamenttia. Se tekee hyvää tuollaiselle vilustuneelle merisairaalle.

En tahtonut uskaltaa maistaa sitä, kun pelkäsin rohtoja liian väkeviksi, mutta isännän ja toistenkin miesten kehoituksesta ryyppäsin vihdoin kuitenkin kaikki. Sitten minä käärittiin lammasnahka vällyihin ja jonkun ajan takaa minulle tuli oikein kuuma. Tunsin, että pääni oli hiukan sekaisin, ja samassa erinomaisen halun nousta ylös ja ruveta niitä näitä haastelemaan. Jopa vähän yritinkin nousemaan, mutta isäntä, joka minun silmiini terävästi katsoi, veti suunsa naurun hymyyn ja sanoi: makaahan pois, äläkä nouse lankeilemaan. Käskyn mukaan pysyinkin paikallani ja vähitellen alkoi kiihkoni tyyntyä. Minä vaivuin uneen. Unessa näin kummia.

Olin kotonani ja äitini kampasi päätään mustalla kammalla. Kun hän kampasi, läksi kaikki hiukset pois ja hän tuli kaljupääksi, Sitten kääri hän hiuksensa yhteen myttyyn ja vei ne Vierimän ukolle. Vierimän ukko pisti hiukset raamatun lehtien väliin ja antoi ne vähän takaa takaisin kauniina kukkakimppuna, jonka äitini pani päähänsä ja lähti hyvillä mielin astua lerputtelemaan kotiinsa, ääneensä hyräillen: Jos mihin itseni mailmassa käännän, onneni Jumalan kädessä seisoo.

Kun hän jälleen tuli kotiin, oli mökkimme verhottu ylt'ympärinsä mustalla veralla. Pihalla tuli muuan mies häntä vastaan ja sanoi olevansa huolen puntari.

-- Minä vakuutan vannotulla valalla, sanoi hän äidilleni, että poikasi matkusti Englantiin.

-- Matkusti; mihin matkusti, huusi siihen äitini, päältä vuorien, halki metsien, takaa merien, alta alimmaistenkin katukivien tahdon minä hänet etsiä ja tallelle saattaa, sillä hän on minulle kalliin mailmassa, hän on minun ainoa poikani!

Tähän loppui se, ja uni sai toisen muodon:

Oli eräs minulle tuntematon maan paikka, ihanan viheriäinen metsä ja sen keskellä pieni talo. Minä olin astuvinani talon pirttiin, jossa eräs vanhanpuolinen koukkuleuka-akka kehräsi villoja. Hänen vierellänsä eräs nuori ihminen imetti lasta kehdon päällä. Kun tarkemmin katselin tuota vanhaa naista, tunsin hänessä Tolpan Pirjon. Silloin Pirjokin huomasi minun, ja säikähtäen sanoi hän nuoremmalle naiselle:

-- Kuule, Katri, kuule, hyvä tyttäreni, niinkuin pahan laatimana on tuo poika saapunut tänne ja varmaankin ilmoittaa hän kotiin päästyänsä minun lymypaikkani. Mitä teemme hänelle?

-- Hänelle, äiti, emme tarvitse tehdä mitään, hän on kiltti poika, sanoi se nuorempi nainen. Hän antoi minulle ruokaa ja oli iloinen, ja minä söin; mutta samassa otti joku minua niskasta kiinni ja kysäsi:

-- No kuinka tuntuu? Vieläkö päätä kivistää?

Minä katsoin ylös ja näin kaljaasin isännän edessäni. Aurinko oli laskullansa, ja minä hikoilin vällyjen sisässä. Hän oli minun herättänyt, sillä olin pitänyt outoa ääntä nukkuessani ja aukonut suutani, arvatenkin sen tähden kun unissani löin.

Auringon laskun aikaan oli tuuli tyyntynyt ja samalla muuttunut hiukan hengehtimään lännen puolelta. Miehet nostivat ankkurin, laskivat pois niemen suojasta, ja vaikka hiljaa tuolla vienolla, yöllisellä laitatuulella teki alus kuitenkin matkaa. Pimeä kun ei haitannut näin korkealla pohjasessa, voitiin purjehtia rannan vesiä ja kaikki karipaikat välttää. Kun näin, että miehillä oli hiukan jouto-aikaa minua kuulla, kerroin heille uneni äidistäni. Isäntäkin oli sen kuullut, ja hän sanoi sen johdosta: varmaankin tein siinä väärin, että sinun otin mukaani, ilman äitisi tietoa asiasta. Siitä voisi niin käydä, että hän surisi hiukset pois päästään, jos vaan kauvan rupeat täällä viipymään. Mutta mitä vielä, enhän tuota sentään usko. -- Olli! pidähän lujasti ruoria, että päästään pian kotiin.

Nyt tulin oikein ymmälle, oikein hymälään. Ajatuttamaan rupesi minua tuo, että suomalaisten miesten koti olisi Englannissa. Aioin huomata olevani hyvänpäiväisesti narrattuna! Istuin kuitenkin vällyihin käärittynä ja odottelin tyynellä mielellä, mitä tapahtuman piti.

Aurinko oli juuri noussut, kun tulimme erääseen satamapaikkaan, johon laskimme rantaan. Miehet astuivat maalle ja isäntä sanoi minulle:

-- Nyt ollaan, poika, Hullen satamassa Englannissa. Se nuori mies, joka viimeksi perää piti ja jota Olliksi sanottiin, pani kuitenkin kohta vastaan.

-- Ei olla, poika, kuu Kemin satamassa, Suomessa.

Vaan minä hiukan mietittyäni kysäsin:

-- Kumpaa minun teistä pitää uskoman?

-- Usko minua! Usko minua, poika! sanoi Olli.

-- Älä vaan! Usko minua, sanoi kolmas mies, joka ennen minulle ei vielä ollut mitään puhunut: ollaan, poika, Kurtin haudan lahdessa Haukiputahilla. Toiset päästivät sellaisen naurun, että maat, metsät kajahtelivat.