Chapter 3

-- No eihän se olekaan hullummasti, kun jo aapisen osaat ulkoa, siinä on jo kaunis alku, pitkitä päälle, kyllä sinusta mies tulee, kun kerkiää. Olethan sinä miehen poika, vaikka merimiehen; mies hän muutoin oli, oli kylläkin mies ja miesten paraita, mutta äitiä kohtaan oli hän vähän, -- kas, ole vaiti suuni -- -- -- Heikki parka, sinä et tiedä mitään. -- Tiedätkö, että sinulla on isää ollutkaan?

Minä ajattelin kovin ja ajateltuani asiaa sinne ja tänne, minä vastasin:

-- En tiedä mitään, hyvä isäntä, kun äitini on vaan sanonut kerran, että olen vanhasta pienennetty.

-- No paraiksi ikään! Kasva, Heikki, vielä vähän vartta, niin minä sitten sanon sinulle kaikenlaista. Sen jälkeen katsahti isäntä äitinsä puoleen ja sanoi: Antakaa ruokaa pikku vieraallemme, pianhan lapselle tulee nälkä eikä taida niin kovin suuret viljat hänen kotonansa ollakaan.

-- Kyllä, kyllä, sanoi muori ja nousi liikkeelle, ajattelin itsekin samaa, vaikka jäin tuossa lukemaan. Syötkö sinäkin jo Loviisa, niin minä panen pöydälle ruokaa; siinähän se samassa sitten Heikkikin syöpi.

-- Kyllähän minäkin syön tämän naapurin isännän kanssa, sanoi Vierimän ukko naurahtaen, tuokaahan ruokaa, äiti.

-- Loviisa, tulespa auttamaan, että käypi pikemmin, sanoi muori, ja Loviisa nousi ja oikein oli mielestäni sievä tuo pieni Loviisa, kun hän nöyrästi totteli vanhaa mummoa ja liikahteli nopeasti kun västäräkki. Olipa mielestäni hän jo koko emäntä.

Pian olikin pöydällä ruokaa kaikenlaista. Siinä ohraista rieskaa ja hapanta leipää, voita, siikakalaa ja viiliä, olipa vielä kylmää lihalientäkin ja kirnupiimää juotavaksi. Sitten aloimme syödä ja kun olimme joltisestikin syöneet, niin toi muori lisäruoaksi kivikupilla uunijuustoa, joka oli valmistettu termi- eli juustomaidosta maan tavan mukaan. En eläissäni ollut syönyt vatsaani niin täyteen kuin nyt. Kun olimme syöneet ja minä kiitellyt ruoan edestä, sanoi isäntä: Koetapas, Heikki, lukea tuossa, että mä näen, kuinka sinä osaat. Minä olin kohta valmis lukemaan, otin virsikirjan ja satuin aukaisemaan virren jossa seisoi: Sun haltuun, rakas isäni, mä annan aina itseni. Se oli minulle jo ennaltaan hyvin tuttu virsi, niin että osasin sen ulkoa. Perästäpäin, kun olin sen lukenut, ihmettelin suuresti, minkä vuoksi juuri tämä meillä usein käytetty virsi sattui eteeni kylässäkin ja tuli mieleeni, että varmaankin oli Vierimällä samaa virttä sinä päivänä veisattu ja sen vuoksi kirja jäänyt höllemmälle siltä paikalta, niin että se itseksensä aukeni.

Isäntä oli suurimmalla mielihyvällä kuunnellut lukutaitoani, sen huomasin hänen silmistänsäkin.

-- Hyvin meni lukusi, sanoi hän minulle, hiljaa päätäni sivellen, vaan minä ehätin hänelle samassa myöskin ilmaisemaan, että olin tullut heillä käymään siinä tarkoituksessa, että jos mahdollista saada uudenaikaisempaa luvun mallia Loviisalta.

Tähän isäntä vähän nauraa myhähti, ja sanoi sitten: Lieneekö tuota Loviisallakaan mitään uudenaikaisempaa luvun mallia näyttää, ei hänkään ole mitään koulua käynyt, vaan kun nyt lienet sitävasten tänne saapunut, että luvun mallia saisit, niin saamasi pitää, mitä olet etsimässä. Loviisa, alappa poukuttaa pitkää Wepeljusta, että Heikkukin kuulee.

Nyt niin kuin hypähtelevä västäräkki juoksi Loviisa pöydän päähän, sieppasi katkismuksen hyllyltä ja pani oikein ihmetyttävän kiivaan poristuksen alkuun, niin että minä ihmeissäni katselin sitä menoa. En voinut olla ajattelematta, että jos hän sillä tavalla vaan jatkaisi edes kokonaisen keväisen päivän, niin epäilemättä hän siinä ajassa koko raamatun lukisi kannesta kanteen. Totta puhuen, minä en ehtinyt montakaan sanaa kuulemaan, semmoisella vauhdilla kävi luku. Tätä ei kuitenkaan aivan kauan kestänyt, sillä olihan vaan tarkoitus antaa minulle luvun mallia ja kun sen olin nähnyt ja kuullut ja vielä itse vakuuttanut sen hyvin tajunneeni, pääsi Loviisa vapaaksi opettajattaren virasta ja sai luvan panna kirjan entiselle paikallensa hyllylle.

Luvun mallia saatuani kiittelin heitä kaikkia, puristaen heitä kaikkia kädestä; mutta ennenkuin sain kotimatkalleni suoriutua, muistutti isäntä minua, että välttämättä tulisin kinkeriin, sillä kuusivuotiaana oli Loviisakin ensi kerran kinkereissä käynyt. Sitten minä panin karvalakin päähäni ja sanottuani hyvästi nyt! läksin minä juosta lerputtelemaan kotiini.

Aurinko oli jo ihan tipahtamaisillansa, kun saavuin äitini mökin edustalle. Siinä nyt mietiskelin, miks'ei meillä ollut niinkun Vierimällä riihtä, aittaa, navettaa ja punaiseksi maalatuita ikkunapieliä. Tätä ajatellen astuin huoneeseen, sanaakaan sanomatta otin muorin vanhan katkismuksen hyllyltä ja aloin lukea niin joutuisasti kuin taisin, vaan kun olin kankeampi kielestä, niin eipä käynytkään minulta puoleksikaan kuin Loviisalta. Siitä minä huolestuin ja sanoin julki murheeni. -- Kuinkahan mahtanee minun käydä kinkerissä, kun en taida niin terävästi lukea kun Vierimän Loviisa.

-- Ei se mitään haittaa, lausui muori, kun vaan muuten selvästi lukee, vaikk'ei se kävisikään kiivaasti kuin vaunun etupyörä.

-- Onhan sitä eroitusta sinun ja Vierimän Loviisan välillä, sinä vasta jankkaat sisältä katkismusta ja Loviisa lukee ulkoa; tottahan se joutuisammin käy siltä, joka ulkoa osan, sanoi äitini.

Noista sanoista tulin minä joltisestikin hyvilleni, luin vielä kerran aapiseni läpi ja heitin itseni iltarukouksen luettuani levolle.

Keskiviikko-aamuna nousin ani varhain, sillä kinkerin huolet häiritsivät untani. Minä pesin kasvoni ja puin päälleni. Äitini ja muori tekivät samoin. Ennenkun lähdettiin, luin minä aapiseni läpi kumminkin kolmeen kertaan. Vatsani pohjassa tunsin jotakin outoa vapistuksen tapaista. En oikein tiennyt mikä minua vaivasi; mutta äiti sen tiesi ja anoi:

-- Se tulee pelkäämisestä; koeta vahvistaa itseäsi, ettet vaan hämmästy kinkerissä.

Minä koetin vahvistaa itseäni mahdollisuuden mukaan, vaan eipä siitä tahtonut parempaa tulla. Lähdimme kuitenkin pyhäpuvussa ulos mökistä, äitini pani oven lukkoon, ja sitten astuimme kinkeritaloa kohti aika vauhtia. Sinne päästyä menimme sisälle pirttiin, jossa jo istui ihmisiä ei ainoastaan ympäri seiniä penkeillä vaan myöskin lavitsoilla ulompana laattialla. Miehet istuivat toisella puolella pirttiä, naisväki toisella, tyhjä avara ja puhtaaksi pesty keskilaattia eroitti molemmat sukupuolet toisistansa. Tästä järjestyksestä huomattiin vaan se poikkeus, että pienet kumpaistakin sukupuolta saivat olla naisväen puolella, äitiensä luona. Niin minäkin, sillä minä sain äitini ja muorin kanssa sijani uuninurkassa, hiilikoukun vieressä.

Sijani saatua aloin tarkemmin katsella ympärilleni. Pirtin pitkä pöytä oli verhottu suurella valkoisella vaatteella. Se näytti juhlalliselta ja kaikki saapuvilla olevat ihmiset istuivatkin totisena ja aateksivaisen näköisinä, juuri kun aakkoskirjan kukot. Tuskin olikaan muuta huomattavaa, sillä ei pappeja eikä lukkareita näkynyt.

Vähän ajan päästä tuli unilukkari pirttiin kantaen muutamia hirmuisen suuria kirjoja ja kun äitiltäni korvaan kuiskaamalla kysyin, mitä kirjoja ne ovat, sanoi hän niiden olevan kirkonkirjoja. Samassa kun unilukkari sai kirkonkirjat levitetyksi pöydälle, astui kaksi pappiakin nimittäin rovasti ja kappalainen pirttiin ja hiukan myöhemmin tuli vielä kolmaskin pappi. Se oli rovastin apulainen ja häntä seurasi kanttori. Kun rovasti oli asettunut pöydän päähän istumaan ja toiset papit ja lukkarit istuneet pöydän etupuolelle kaarmituoleihin, puhui rovasti istualtansa tähän tapaan:

-- Nyt olemme taas kokoontuneet tämänvuotisia kevätlukukinkereitä pitämään, siis aloittakaamme veisaamalla ja lyhyellä rukouksella.

Nyt nousivat kaikki seisomaan ja lukkari aloitti virren: Kriste, valo valkeudest', Isäst', ijankaikkinen, ja koko joukko veisasi hänen perässänsä. Kun oli osa virrestä veisattu, säästettiin siitä viimeinen värsy rukousten jälkeen veisattavaksi. Kun siten toimitus oli alkuun pantu, ruvettiin huutamaan nimiä ja ihmiset astuivat esiin näyttämään lukutaitoansa. Siinä oli hyviä ja huonoja lukijoita sekaisin. Ei vähintäkään arvoeroitusta tehty. Siinä he kaikki seisoivat rinnatusten, talonisännästä aina halvimman torpparin lapseen saakka. Ainoa eroitus oli se, että hyvät lukijat saivat kiitoksia, ja huonot torumisia. Huudettiinpa sitten Vierimän torpastakin esille väkeä ja muori kävi ensin lukemassa ja tuli pois. Senjälkeen astui Vierimän ukko lukemaan ja Loviisa hänen kanssaan. Kun silloin Loviisa alkoi lukea katkismusta ja luki raamatun lauseetkin, jotka ovat vastausten perässä, niin sanoi Vierimän muori meidän muorille jotenkin kimakalla äänellä:

-- Kuule, kuule, naapurin muorikulta, kun meidän Loviisa lukee hienot, karkiat, hienot, karkiat.

Tämä Vierimän muorin puhe kuului hyvinkin pöydän luona istujille ja kerrassaan sanoen ympäri koko huonetta. Rovastikin nosti päätänsä ja sanoi vähän kuin vastaukseksi muorille: Ei saa siellä niin kovasti keskustella, se sekoittaa lukijoita. En tiedä, mitä Vierimän muori tästä rovastin kiellosta ajatteli, mutta ei hän kumminkaan sitten enään mitään puhunut.

Kauan kesti minun odottaa, ennenkun pääsin lukemaan. Ennen ja paljo ennen minua joutui Pirttilän Paavokin lukemaan ja näyttämään, mitä kirjanlehtipuuro vaikuttaa, vaan eivätpä olleet kirjanlehdet vatsassa lukutaitoa laisinkaan parantaneet, päin vastoin oli kova paperin syöminen tehnyt hänen järkensä entistänsä tylsemmäksi. Ainakin kuului rovasti sanovan, että Pirttilän Paavo huononee lukemisessansa vuosi vuodelta. Vedet silmissä astui Paavo pois pöydän luota.

Viimein kun useimmat olivat lukeneet, oli rovasti jo vähällä panna kirkonkirjan kiinni, kun hän jotakin muistaen jätti kirjan vielä auki ja kysyi:

-- Onkos vielä lukemattomia?

Silloin astui äitini pöydän luokse taluttaen minua kädestä. Hän vei minut aivan rovastin eteen. Rovasti hieroi vähän silmiänsä ja virkkoi sitten:

-- Jaha, Maria Helmikangas, onko se teidän poikanne tämä?

-- On, sanoi äitini.

-- Joko hänkin osaa lukea? kysyi rovasti.

-- Osaa se jo vähän aapiskirjaa ulkoakin lukea, vastasi äitini.

Sitten minä sain lukea itse rovastin edessä sekä sisältä että ulkoa ja meni se mielestäni kaikki oikein. Ja niin kai se meni rovastinkin mielestä, sillä hän antoi minulle pienen kirjan lahjaksi ja kehui minua hyväksi lukijaksi. Sitten luki äiti ja meidän muori ja niiden jälkeen vielä moni muukin, mutta kummaa se oli, ei yksikään enään saanut toruja. Kun vihdoin oli kaikki luetettu, niin alettiin kysellä, jotta nähtäisiin ymmärsivätkö lukijat, mitä olivat lukeneet. Sitä työtä teki rovasti yksinään, kävellen edestakaisin laattialla. Olisin minäkin vastannut, mutta äitini kielsi ja sanoi, etten minä saisi puhua mitään, ja niin minä olin hiljaan ja kuuntelin. Tämän toimituksen päätettyänsä sanoi rovasti:

-- Minulla on pari muistutusta tehtävänä, jotka jo useissa muissakin kinkerikunnissa olen esiin tuonut, että nimittäin kristityn tulee kovasti välttää työntekoa pyhäpäivinä, sillä se on sapatin rikkomista ja syntiä. Meidän seurakunnassa unohdetaan usein mitä Jumalan laki siinä asiassa määrää. Erinomattain tehdään sitä siten, että käytetään pyhänä tuulimyllyjä. Kun melkein aina tuulee, niin olisihan aikaa arkipäivinäkin käyttää talon tarvejauhot, ettei tarvitsisi myllyjä pyörittää pyhänä. Toinen paha kohta on se, että viinaa myydään ja juodaan pyhänä, ja silläkin tavalla lakia kierretään, että kun ei nimismiehen tähden uskalleta sitä tehdä keskellä kirkon kylää, niin harjoitetaan viinankaupitsemista syrjäkylissä, kukatiesi siinä luulossa, että se on vähemmin synnillistä. Näitä kahta pääkohtaa ja lukemattomia muita pienempiä kohtia koettakaa painaa mieleenne, rakkaat sanankuulijani!

Sitten veisattiin pieni virren värssy ja luettiin rukous ja niin päättyi toimitus. Mutta ennen kun pois lähdettiin, jaettiin vielä muutamille lapsille ja täysi-aikuisille kirjoja kehoitukseksi ahkeruuteen ja hartaaseen lukemiseen. Senkin tehtyänsä jätti rovasti hyvästi seurakunnalle.

Minäkin läksin pois äitini ja muorini seurassa. Olin sangen iloisella mielellä ja vähän ylpeäkin. Olin iloinen siitä, että olin saanut pienen kirjan lahjaksi ja menestynyt lukemisessa ilman hämmästymättä, ylpeä taasen siitä, että rovasti itse minua oli luettanut; mutta ennen kaikkea olin lapsellinen kun luulin suorittaneeni suurenkin ansiotyön.

Näin olin ensimmäisen kerran papin edessä tehnyt tilin kirjallisesta opistani. Sydämestäni rakastin rovastia hänen jalon henkensä tähden, jonka olin tullut tuntemaan hänen puheistansa ja siveästä käytöksestänsä. Mutta eivät kaikki olleet samaa mieltä. Sen huomasin kotimatkalla kun sivutsemme kulki miehiä ja naisia, jotka mylly- ja viina-asioissa olivat vähän karille ajaneet. Kuulinpa heidän näin puheskelevan. Nyt ei enään saa pyhänä myllyäkään panna pyörimään, vaikkei olis maanantaiksi leipäpalaakaan suuhun pistää. Toiset siihen lisäsivät: Mitä rovasti jauhon tarpeesta tietää, kun ostaa valmiita vehnäjauhoja kaupungista, johan ne ovat hyväksikin myllytetyt, ja jollei hän valmiita jauhoja ostaisi, niin kyllä panisi mielelläänkin myllyn pyörimään, vaikka keskellä kirkon aikaa ja vielä katselisi saarnatuolissa seisoessaan kirkon akkunasta ulos, kuinka monta kertaa minuutissa myllyn siivet menevät ympäri; mutta se on vaan hyvä, ettei hänellä ole myllyä eikä hän ikinänsä saakaan myllyä. Toiset taasen jupisivat, vieläpä kiroilivatkin, etteihän viina ole rovastin viinaa, omista jyvistä me sitä olemme polttaneet emmekä tahdokaan sitä kaataa rovastin suuhun, vaikka väsynyt lepopäivänänsä ryypyn ottaa.

Näitä kuullessani oikein vereni kiehahti inhosta, sillä nuoressa viattomuudessani pidin minä rovastin puheet oikeina, niinkuin ne olivatkin. Niin saavuimme jälleen matalaan mökkiimme ja olin nyt ensikerran tullut tietämään vähän tämän maailman metkuja.

KUUDES LUKU.

Minä tutkin tuonen teitä.

Lumi oli jo sulanut ja kesä tullut. Meidänkin turvemajamme ympärillä kaikki viheriöitsi. Minä olin iloinen ja hilpeä ja koetin voimiani myöten auttaa äitiäni kaikenlaisissa töissä, autinpa häntä perunain istuttamisessakin. Meidän muori oli sairaana, aivan vuoteen omana ja minä huomasin että äitini sydämmellä oli kannettavana raskas taakka, joka ei sillä, että äitini sitä voimansa perästä kantoi, lainkaan keventänyt minun taakkaani, vaan päin vastoin lisäsi siihen painoa. Perunamaalla äitini minulle kertoi, että muori oli hänen äitinsä, mutta sen olin minä jo ennen muorilta itseltäkin kuullut. Mutta isosti ajatutti minua kuitenkin se kysymys, minkätähden äitini, vaikka hän muutoin piti äitiänsä arvossa ja epäilemättä ja silminnähtävästi rakasti häntä, ei ennen ollut minulle ilmoittanut muorin olevan hänen oman äitinsä. Syytä siihen ei sanonut muorikaan, ja niin minä jäin siinä asiassa tietämättömyyteen koko elin-ajakseni. Ei siis muuta neuvoksi, kuin jättää se viisaampien tutkittavaksi; mutta kumminkin panen tähän omankin ajatukseni. Olen nimittäin arvellut tuon salaamisen tapahtuneen sitä varten, että minä ilman mitään sukulaisuuden varjoa oppisin rakastamaan vieraitakin ihmisiä, ja kun minä muoria rakastin, niinkuin molemmat hyvin näkivät, jopa rakastin kuka tiesi enemmän kuin äitiäni, niin he antoivat asian niin olla aina siihen saakka kuin luulivat minun alkaneen paremmin ymmärtää ja käsittää elämää ja ihmisten keskinäisiä suhteita.

Siis olin kuitenkin tullut tietämään, mikä muori oli minulle, nimittäin äitini äiti. Jo ennenkin olisin koettanut tehdä muorini hyväksi, mitä vaan voin; mutta tieto sukulaisuudestamme sai rakkauteni kaksinkertaiseksi. Sulasta rakkaudesta eikä mistään pakosta olin minä valmis ottamaan päälleni mitkä vaivat ja vastukset hyvänsä, saadakseni muorini jälleen hänen entiseen terveyteensä. Sitä tarkoitusta varten ehdottelin äidilleni, että läksisin pappilaan hakemaan rovastilta jotakin lääkettä. Äitini ei tahtonut myöntyä siihen, vaan aikoi mennä itse ja sanoi osaavansa paremmin esitellä asian rovastille kuin minä. Sen kyllä myönsin, että äiti paremmin siihen toimeen pystyisi, mitä asian esittelemiseen tulee, mutta mitä taas juoksemiseen tulee, sen voisin minä paremmin ja pikemmin suorittaa. Ja olipa se tärkeätä, että rohdot saataisiin hyvin pian kotiin. Mutta oli vielä toinenkin asia, joka minua yllytti yritykseen. Rohtojen tuomisesta oli paljo puhuttu ja sitä sanottu vaikeaksi työksi, varsinkin kun lähdettiin niitä rahatta hakemaan. Tämän vaikean tehtävän tahdoin minä suorittaa, tahdoin nimittäin jalostuttaa itseäni suuremmalla työllä, kuin antamalla muorille kaivovettä muorin sängyn vieressä rahilla olevasta ämpäristä. Viimein sainkin luvan lähteä, sillä muori oli hyvin huono sinä päivänä ja äitini ei tahtonut jättää häntä minun kanssani kahden kesken.

Oli lauvantai vähä ennen puolta päivää ja ennen juhannusta, sillä sinä kesänä ei ollut vielä mitään juhannuskoivua mökkimme edustalle tuotu. Äitini antoi minulle puhtaaksi pestyn pullon käteen, ja sanoi: Menehän nyt, puhu ihmisten tavalla rovastille, ja sano, että minä itse käyn maksamassa. Minä lupasin puhua ihmisten tavalla ja läksin matkoilleni.

Taivas oli pilvessä. Se teki minun jotenkin synkkämieliseksi, mutta vaikka olin niin suurella asialla, niin en tällä kertaa tuntenut mitään vapistusta vatsassani. Minä juoksin pitkin maantietä, niin että vasta puhjenneet keltakukat tien vieressä ja seipäät pellon aidassa vilisivät silmissäni, enkä minä sentään läähöttänyt kovasta juoksusta. Oli vaan mielessäni muorin pelastus taudin kourista, jonka eteen olin valmis uhraamaan kaikki voimani ja niin kuin tuulispää olin minä pian keskellä kirkonkylää. Mutta siinä alkokin tehtävän vaikeus ilmestyä. Minä näet en tietänyt, mikä noista kymmenistä taloista oli pappila. Olinpa totta niinkin ensi kertaa pappia kyydissä, eli oikeammin pappilan haussa. Jo pian tulikin jänis housuihini ja aloin katua, että olin lähtenyt. Koetin katsella joka haaralle, vaan ei missään ketään näkynyt. Minä seisoin jotenkin pitkän ajan tien haarassa joen rannassa, josta oli silta joen yli. Vihdoin tulin siihen vakuutukseen, että paras on käydä talossa kysymässä. Ja niin käännyinkin likimmäiseen taloon ja astuin sisälle pihaan. Täälläkään ei ketään näkynyt, ainoastaan pieni punertava varsa, joka kaha käteen pihassa juoksenteli. Sitä en kuitenkaan joutunut kauan katsella. Rupesin siis nousemaan portaita ylös ja astuin porstuaan; mutta samassa kuulin oven au'aistavan ja jälleen kiinni lupsautettavan. Ja ennenkun ennätin mitään muuta erottaa, kuulin edessäni sanottavan: hau, hau! Eteeni hypähti hirmuisen suuri musta koira, kita auki, niin tulipunainen kuin Vierimän torpan ikkunanpieli. Eikä tämä talon vahtisusi tyytynyt haukkumiseen, vaan hyökkäsi päälleni ja purasi minua vasemman käden pikkusormeen. Nyt oli henkeni juuri kuin langan nenässä, sillä luulin tuotapäätä olevani tuon mustan koiran vatsassa. En joutunut siinä niin kireässä tilaisuudessa ajattelemaan paljo joutavia sivuasioita, ajattelin vaan mitä kiiruimmittain tuota mielestäni liian aikaista pienennystäni, kun en ollut vielä kasvaakaan ehtinyt ja oikein sydäntäni särki se, kun muori oli kotona niin huonona ja lääkkeiden hakija pian joutuisi koiran vatsaan. Kaikki tämä oli ajateltu melkein silmän räpäyksessä ja silmän räpäyksessähän koirakin minun oli syönyt eli sen mitä minussa oli hänelle kelpaavata, sillä kun hän minua pikkusormeen tokaisi, oli hän samassa mennyt takaisin istumaan porstuan nurkkaan. Olin huomaamattani päästänyt aika porun ja huutanut: koira söi minut! Sen oli kuullut eräs vanhan puolinen nainen, joka riensi hätään ja sanoi: eihän se vielä kaikkea syönyt, koska siinä seisot. Häpesin minä vähän, että niin ajattelemattomasti olin tullut huutaneeksi, ja katsahdin naista silmiin. Hän oli avopäin ja kädessä pääliina, jota hän käänteli laskokselle, ja suuri avainnippu riippui messinkikoukusta hänen vyöllänsä. Avainnipusta huomasin hänen emännäksi, sillä äitini oli joskus sanonut, että emännillä on aina avainnippu vyöllä. Kysyin siis häneltä, missä pappila on? -- Etkö sinä pappilaa tiedä, sanoi hän, kylläpä sen kaikki kerjäläispojat tietävät. Minä vakuutin, etten ollutkaan mikään kerjäläispoika, olin vaan muorille lääkkeitä hakemassa. Silloin näki hän sen vaivan, että tuli joen ahteelle asti näyttämään minulle pappilaa, joka ei siitä kaukana ollutkaan. Minä kiitin neuvosta ja läksin juoksemaan pappilaa kohti. Juostessani katsoin oikein päivän valossa sormeani, jossa oli pieni koiran hampaan tekemä haava, vaan olihan hyvä, ettei koko sormi ollut poikki.

Pappilassa oli puutarha, siitä aloittaakseni. Puutarhan puut ne ensin silmiini pystyivät, sillä niitä ei ole kaikilla mökeillä, sen vähemmin meillä, kosk'ei ollut Vierimälläkään. Vaan vähät puista, kun oli kiire. Olihan minun joutuminen rovastin puheille, kun mielestäni olin viipynyt liian kauan matkalla. Mutta hajulla on raja ja hyvällä hajulla onkin erittäin vissi raja, sillä se on kallista tavaraa eikä sitä jaeta kauas lähdepaikastansa. En minä pappilan hajua tuntenut, ennen kuin olin ehtinyt puutarhan aidan viereen. Huh, kun siitä lemusi hajua monenlaista, niin ettei ollut enään määrääkään. Minä vetelin hienoa hajua nenääni ja oikeinpa tuntui se menevän sydämen pohjaan saakka. Hyvähaju nenässäni hyppäsin pappilan portista sisälle, oikein tasakäpälässä. Mutta joko taas, pihassa lähellä porttia makasi hallava koira. Onnekseni oli se siivompi, kuin äskeinen koira. Ensin se vähän ärisi, mutta sitten oli vallan vaiti, olihan se pappilan koira. Hyväntekiäisiksi hänen suopeasta käytöksestänsä näytin hänelle sormen ja sanoin: älä sinä, kun olet pappilan koira, pure sormeani, niinkuin hävytön koira tuolla kylässä. Siihen tyytyikin koira, painoi päänsä kylkeensä ja ummisti samassa silmänsäkin kiinni.

Näin olin joutunut keskelle pappilan pihaa seisomaan; mutta en tahtonut uskaltaa astua mihinkään sisälle. Joku minua peloitti, vaikk'en itsekään tiedä, mitä pelkäsin. Vihdoin kun olin jo noin puolen tuntia seisonut töllistänyt sinne ja tänne, tuli yksi pappilan piioista pihalle ja kysyi naurusuin minulta: mitä sinä haet? Neiti oli erittäin viehättävän näköinen. Hänellä oli punaiset posket ja valkoinen otsa, pitkä kellertävä tukka, joka riippui alas kahtena palmikkona. Tukka oli taiten kammattu ja taiten palmikoittu. Niin kumminkin minusta näytti, sillä hänen peittämätön päänsä oli sileä kuin kanan muna ja palmikot niin sievät, etten maassa mointa ollut eläissäni nähnyt. Palmikkojen päissä riippui siniset leveät nauhat, joihin silmäni tahtoivat aivan kiinni jäädä. Pukuna oli hänellä valkoinen röijy, ja pässin värjäämä villahame, jaloissa matalaruojuiset nahkakengät. Minä viivyin hetken aikaa vastaustani harkitellen. Tahdoin jollakin sievällä tavalla puhua pappilassa, koska äitini lähtiessäni oli minua siihen varoittanut, mutta vaikka olisin kuinka miettinyt, en löytänyt sievempätä vastausta, kuin tämän:

-- Minä haen rovastia, saadakseni häneltä rohtoja muorilleni. Onko rovasti kotona, hyvä neitty?

Neiti katsahti minua silmiin, taaskin vetäen suutansa nauruun, ja sanoi: Joudu pian rovastin luo. Nouse noita rappuja ylös; rovasti rupeaa vähän päästä päivälliselle etkä saa häntä tavata, ennen kuin jälkeen kello viiden, jos vaan nyt myöhästyt.

Minä kiitin häntä hyvästä neuvosta, nousin osoitettuja rappuja ylös ja astuin sisälle. Rovasti tuli ovessa vastaan ja käski minun astumaan sisälle. Nyt seisoin rovastin edessä vähän ujostellen. Rovasti taas puolestaan katseli minua silmiin ja veteli hyvin pitkästä piipusta hyvänhajuista tupakan savua. Tällaisessa asemassa vähän aikaa oltuamme keskeytti rovasti äänettömyyden ja sanoi:

-- Kenenkä poika sinä olet, kun seisot, vaikka kokonaisen päivän, pihalla, että täytyi Katrin lähettää sinulta asiaasi kysymään.

Nytkös minua rupesi oikein pelottamaan, ett'en tahtonut saada sanaa suustani. Ajattelin jo kääntyä pois, mitään vastausta antamatta, mutta vedin kuitenkin taskustani pullon, arvellen: puhukoon se puolestani. Niin se tekikin. Kohta, kun rovasti näki pullon, sanoi hän:

-- Oletko rohtoja hakemassa?

Nyt vasta pääsin minäkin puheesta kiinni.