Chapter 20

Toinen äitini kertoma asia minua suretti. Se nimittäin, että hieroja ja unen-näkijä Saara Sulkava oli kuollut. Hän oli löydetty kuolleena omalla vuoteellansa meidän entisessä turvetöllissämme. Kuoleman tapauksesta oli lääkärin tutkinto pidetty ja huomattu hänen kuolleen sydämen-halvaukseen. Se minusta ikävä asia, että mummo raukka sai noin yksinänsä olla ja kuolla, vaan mitäpä siihen enään voitiin. Mitä Saaraan ja hänen elämäänsä tulee, niin oli hän tehtävänsä tehnyt, sen kun hän voinut oli. Häntä oli pidetty melkein elinkautensa typeränä ja taisi hän ollakin vähän vajavainen, mutta vaikka hän oli mikä oli, enempää hän ei tarvinnutkaan, hän täytti kylläkin kutsumuksensa ja oli hieromisella monta kertaa päästänyt ihmisiä lapa- ja käsisäryistä. Monta kertaa oli hän uniansa kertomalla huvittanut, jopa toisinaan itkettänytkin kuulijoitansa, ja toisinaan oli hänen uniensa kautta isojakin asioita päivän valoon saatettu. Siis, vaikka hänen elämänsä oli alhainen ja himmeä maallisessa merkityksessä eikä onnetar elinpäivinänsä ollut hänelle suosiollinen, niin se oli hänen osansa ja ehkäpä olikin taivaallisella tuomarilla toinen silmämäärä. Hänen osansa voi kylläkin olla jalo ja loistava Herransa luona.

Vaarini ei ollut kotona minun tullessani, että olisin häntä tervehtinyt, ja päätin sen tähden käydä Korvenpäässä, tervehtimässä vanhaa ystävääni, iso-enoani Aspelaa. Pian olinkin siellä.

Ei siellä ensinkään näkynyt jälkiä Tolpan Pirjosta ja hänen perintönsä tomusta ja homeesta. Niin oli kaikki siistiä, vaikka Pirjon Katri emäntänä askaroitsi. Mutta niinhän Aspela jo aikoja ennen kehui, että oiva vaimo minulle hänen tyttärensä, vaikka olisi itse ollut akka mustalainen. Kyllä se siltä näkyikin.

Aspela oli itse hiljakkoin päässyt seurakunnan vanhimmaksi ja oli ihmeissänsä siitä, että juuri hän siksi valittiin, vaikka hän omia puheitansa myöden ei ensinkään ollut siihen virkaan sovelias. Vaan minä luulen hänen seurakunnan vanhimman arvon kunnialla ansainneen.

Hänen kaksoispoikansa olivat terveet ja olipa heissä vähän ensimmäisten kaksoispoikain kuvaa. He erisivät entisistä muun muassa siinä, että olivat aivan yhden-näköiset. Katrin täytyi pitää toisen kaulassa nauha, voidaksensa tuntea heitä, ja kun pojat olivat tuollaisella merkillä merkityt, niin voi hän huoleti pitää heillä aivan yhtäläiset vaatteet.

Katri emäntä laittoi minulle ruokaa. Aspela otti esille kasan sanomalehtiä ja antoi minulle yhden käteeni, osottaen sormellansa erästä paikkaa, jossa seisoi päällekirjoitus: Limingasta. Muutoin kuului kirjoitus seuraavasti:

Tämä suuri pitäjäs Pohjanlahden rannalla, johon kuuluu viisi kirkkokuntaa, nimittäin Liminka, Lumijoki, Kempele, Tyrnävä ja Temmes, on seudun rikkaimpia pitäjiä. Peltoja ja niittyjä löytyy runsaasti, mutta metsät niin onnettoman huonot, että puu siellä, toinen täällä, ja nekin enimmäkseen pajuja ja pieniä koivuja: rakennuspuuksi kelpaavia täytyy etenkin emäkirkon seurakuntalaisten venyttää Temmeksen ylipäästä asti. Köyhää kansaa on äärettömän paljo ja niiden seassa lukuisa joukko työhön kykeneviä ihmisiä, joita täytyy elättää köyhäin kassasta. Onnetonta on nähdä, että työhön pystyväin ihmisten täytyy syödä armoleipää, mutta valitettavasti niin on, ja vaikea on käsittää, mistä ensinkin se hirmuinen köyhäin paljous on tullut ja toiseksi, mikä olisi tehtävä, että he voisivat saada työn ansiota. Sillä enin osa köyhistä ei itsekään tahtoisi maata köyhäin kassan rasituksena, vaan kun täytyy.

Kurjuutta säälivä.

Minä olin ääneen lukenut tuon kaikki ja laskenut sanomalehden pöydälle.

-- Mitäs siitä arvelet? kysyi Aspela.

-- Minä arvelen, että se niin on, vaan millä sitä parantaa, en kumminkaan tällä kertaa käsitä.

-- Katsos tuotakin paikkaa, sanoi Aspela, näyttäen minulle erästä toista kirjoitusta, viikkoa nuoremmassa lehdessä. Siinä luin:

Vähäisen vastinetta kurjuutta säälivälle Limingassa.

Suurella tarkkaudella olen lukenut kirjoituksenne, joka harvoissa sanoissansa sisältää niin paljon. Kauan olen minäkin jo ihmetellen katsellut tuota Limingan köyhä-liumaa ja luulenpa huomanneeni ne pääseikat, joista meidän köyhän kansan monilukuisuus riippuu. Ensinkin on perhehallinto taloissa niin huoletonta, että eipä juuri viitsisi siitä kertoakaan; mutta koska olen seurakunnan opettaja, niin pidän velvollisuutenani puhua suuni puhtaaksi. Palvelusväkeä pidetään niin huonosti silmällä, että isättömäin lasten luku vuosi vuodelta eneneo ja jo ensimmäisenä talvena tulevat äidit lapsinensa seurakunnan apua nauttimaan. Huomattakoon sitten tuo Kekrin jälkeen tuleva niin sanottu römppäviikko, tuo palkollisten rahojen surma. Silloin juovat ja syövät ja ylellisyys-tavaroihin tuhlaavat rengit ja piiat palkkansa niin tarkkaan, että tuskin monellakaan on neljännes kopeikkaa taskussa uuteen palveluspaikkaan tultuansa. Kaunista! Mutta vielä muutakin voi mainita. Mikähän siinäkin on tarkoitusperänä, että jos muista seurakunnista tulisi kuinka paljo palveluspaikan hakijoita, niin tottapa kohta sijan saavat ja juuri nämät muualta muuttaneet ovatkin ne, jotka enimmin isätöintä lapsi-liumaa lisäävät. Sillä tiettyhän se on, että ne ovat paraat hulivilit, jotka lähtevät kotiseurakunnastansa liesuun. Näiden seurakuntaan ottaminen olisi mitä kiireimmittäin lakkautettava. Muutoin siitä tulee viimein sellaiset köyhäin markkinat, ettei hirviämpää ajatella taida. Toimiin ryhdyttäköön mitä pikemmin kaikenlaisten paheiden hävittämiseksi. Otettakoon joutilaiden maiden päälle enemmän torppareita ja annettakoon heille niin riittävä määrä maata, että torpparin perhe sillä voipi elää ilman seurakunnan apua saamatta. Nyt ovat olot niin surkeat, että torpparienkin täytyy talvis-aikaan seurakunnan apua saada. Koettakaa, hyvät seurakuntalaiset, kansan turmiota estää.

L----n seurakunnan kappalainen.

-- Siit' sait, sanoi Aspela, kun olin loppuun lukenut. Sitten hän vielä ojensi käteeni lehden, aina uudemman, jossa seisoi:

Kaikella kunnioituksella koetamme tästälähin seurata neuvoanne ja parantaa niitä paheita, jotka ylimalkaan meidän piireissämme vallitsevat, ja kiitämme nöyrästi neuvostanne, isällinen pastorimme ja korkiasti kunnioitettava opettajamme.

Limingan isäntiä.

Sitten seurasi samassa lehdessä kohta perässä:

Pastorimme on ryhtynyt kynäkäteen paheita vastaan. Pantakoon hänen neuvonsa käytäntöön, mitä pikemmin sen parempi, koko laveassa pitäjässä ja etenkin kaikki isännät innolla ryhtykööt toimeen. Tätä minäkin puolestani muistutan.

L----n pitäjään kirkkoherra.

Nyt olin minä vähän vihainen itselleni, ett'en ollut tarkemmin lukenut sanomalehtiä Oulussa ollessani. Olin näet muiden lukujen tähden jättänyt koko syksyiset sanomalehdet lukematta. Kirjoitusten johdosta juteltuani Aspelan kanssa palasin illan suussa kotiin.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Kirjava joukko ajatuksia.

Aika rientää eteenpäin ja sillä on kiire kulku. Me riennämme ajan mukana tulevaisuuttamme kohden. Seis, aika! sanon ajalle, mutta hän on kuuro, ei hän kuule. Kun ei aika anna maata, täytyy meidän askaroida, että ajan ollessa ehtisimme. Minä istun taaskin kamarissani Oulussa, sillä joululupa on ohitse. Minä olen astunut koulun toiselle luokalle ja tietoni ovat kasvamassa. Tänään on kuitenkin lupapäivä ja aikaa ajatella. Minä muistelen entisiä aikoja, muistelen kodon rauhaisia lehtoja, lumipyryjä ja pakkasia ja joulun kirkkoreisuja, muistelen joulukuusia ja kynttilöitä ja vaarini häitä loppiaisena. Minä ajattelen Aspelaa, ajattelen pastoria ja rovastia ja sitä, että he saarnaavat yhdennellä-toista hetkellä ja sittenkin kuuroille korville. Minä muistelen Pirttilän Paavoa, jota turhaan kotoa tavotin, sillä hän oli mennyt maanviljelys-opistoon. Onnistukoon hänen pyrintönsä. Vierimän ukkoa, minun ensimmäistä tuttavaani tässä elämässä, muistan, ja Loviisaa, joka on jo muorivainajansa kokoinen. Kaikki he ovat hyviä, syntiähän tekisin, jollen heitä muistaisi. Koulumuistojeni näkymölle ilmestyvät tätini miehinensä, nuot isäni sisaret ja Kyöpelin pettäneet Huopalan tyttäret. Heidän luona vanhempaini kanssa käydessäni olimme me rikkaita ja he olivat rikkaita ja olimme siis siinä laskussa kaikki rikkaita. Mikä on rikkaus? Eikö se ole turhuus ja hengen vaara. Miksi tavara on tullut opettajakseni, enkä ole köyhäksi syntynyt?

Tässä pysähdyn ajattelemaan tämän mailman ja ihmisonnen pyörivää ratasta.

Miksi markkinamiehet ovat humalassa, huutavat ja hurjasti ajavat? Vaatiiko kaupanteko liikoja ryyppyjä? Kaikki kovasti ja hurjasti ajaminen kaupungin kaduilla on sakon uhalla ikipäiviksi kielletty ja kuitenkin muuan markkinamies on, humalassa huutaen, hurjasti ajanut ja vikuuttanut ruustinnan jalan ja erinomaiseksi onneksi on sanottava, ettei jalka katkennut. Mitä hyödyttää laki, jollei sitä täytetä?

Mikä etu-oikeus on ruotsalaisilla lapsilla suomalaisessa kaupungissa anastaa kaikkein paras mäki Pokkisen törmältä ja osottaa meille Suomalaisille matalampi ja huonompi? Minä kun olen Suomalainen, niin en kärsi, että meille annetaan huonompi mäki ja tänään kun on laskiainen, istun ennen kotona ja mietiskelen, kuin että laskisin tuosta pilkatusta mäestä ja istuisin kelkassa Ruotsalaisten nauruna.

-- Heikki, Heikki!

Nyt herään minä unelmistani. Se on vieno nais-ääni, joka minulle puhuu toisesta huoneesta. Ääni on tuttu, se on ruustinnan. Minä hyppään ylös, menen kamaristani saliin, lähenen sohvaa, jonka päällä ruustinna lepää. Hän lepää -- siliä hänen säärensä on kipeä, se on sidottu.

-- Heikki! Etkö mene jo, ennen kuin tulee pimeä?

-- En, hyvä ruustinna täti, en menekään.

-- Miks'et?

-- Laskekoon toiset minunkin edestäni.

-- Ruotsalaisetko?

-- Aivan samat.

-- Entä jos itse olisit Ruotsalainen.

-- Niin menisin Ruotsiin. Taikka jos täälläkin olisin, niin pyytäisin nöyrästi saada laskea mäkeä Suomalaisten mäestä, sillä tietääkseni mäet Oulussa ovat Suomen.

-- Suomen mäet ne niin ovat, mutta Suomalaisia net Ruotsalaisetkin ovat, jotka Oulussa asuvat.

-- Ja kuitenkin he häpeämättä kutsuvat itseänsä Ruotsalaisiksi, ollen Suomalaisia. Mitä, täti, tarkoitatte?

-- Sana Ruotsalaiset tarkoittaa säätypersoonia Oulussa.

-- Niinpä kunniansa pitäkööt ja kaikki mäet. Minä kun olenkin maanmoukka.

-- Sinä olet, Heikki, kateellinen ja pahalla hatulla tänään.

-- Kunpa hattuni sellaiseksi tunnen, pysynkin kotona, sillä se on putkan uhalla kielletty Suomalaisilta laskea Ruotsalaisten jäämäestä.

-- Niin, ei saa mennä toisen valmiille valkamalle.

-- Niin, älkööt tulko Ruotsalaiset esi-isäimme valmiille valkamalle.

-- Tiedätkö, mitä Ruotsalaiset ovat hyväksemme tehneet?

-- Heidän kielensä maahamme tuoneet.

-- Eikö muuta?

-- Ja meidän kielemme kahleissa pitäneet.

-- Niin, sinä puhut maan kielestä, vaan muuta?

-- Ja väkemme anastaneet.

-- Ha-ha-ha, sinä pyörit siinä mäessä kuin kärryn pyörä. Tee niinkuin tahdot! Sillä minä huomaan, että suonissasi virtaa Suomalaisen veri.

Silloin menin minä kamariini.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Lyhyen pysäyksen merkki.

Aikoja on monenlaisia maailmassa. Mutta pää-aikoja on kaksi: sodan aika ja rauhan aika. Tähän asti olin minä elänyt rauhan aikaa; nyt tuli rauhan leutoisuudelle pysäyksen merkki. Sodan aika koitti. Kaksi vuotta olen kulkenut koulua ja suorittanut kaikki, mitä Suomen kielellä voikin suorittaa. Ruustinnan perheessä asuessani olen oppinut hiukan ruotsia ja olisin enemmänkin oppinut, jos olisin sitä halulla harjotellut. Mitään merkillisiä ei ole tapahtunut entisestä. Ainoastansa joku suomalainen koulukumppanini on tuttavakseni tullut. Kaikki entiset tuttavani Limingassa elävät terveenä ja minä itsekin olen siellä.

Mikä nyt on? Kaikki varusteleikse -- hirmun päivät ovat ovella. Kukaan ei enää puhu muuta kuin sodasta. Se, kenellä pyssy, laittaa sitä kuntoon, jolla ei ole, se koettaa sitä hankkia, joka ei saa pyssyä ostaa, se katselee itsellensä jotakin muuta kättä pitempää.

Postit tuovat pahoja sanomia. Pitkä-silmällä on nähty pahoja enteitä. Merellä luovailee peloittelijat laivain muodossa. Vielä istumme kumminkin hyvässä turvassa, väylät on huonot, rannat ovat matalat, meriviitat ja reimarit ovat poissa ja Marjaniemen pookista ei lähde tulijalle apua.

Oulusta tulijat kertovat kummia: Laivat lähenevät kaupunkia hyvässä järjestyksessä, vältellen sievästi kaikki karipaikat.

Maan kavaltaja, onneton, kurja, kuka lieneekään! kuuluu yhtenään -- varmaankin Luodon luutsit. Oli, kuka oli, mutta tuho on tullut, mihinkäs nyt mennään!

Sydänmaan korpiin ja erämaihin kai täytyy lähteä, jääköön maat, metsät ja manteret, jääköön pellot ja niityt. Poimikoot köyhät viljan pelloilta, tehkööt heinää köyhät tulevain aikain varaksi, me mennään, vaikka kohta matkan päämäärä olis Tuonela -- näin sanoivat pelkurit, ja ne, joilla oli paljon tavaraa.

Sellaiset, jotka tiesivät, ettei heidän varansa kannata pitkiä pakoretkiä, eivätkä myöskään peljänneet, uhkasivat mennä Lapinkankaalle pitkään kuuseen, kurkistelemaan, mitä Limingalla tapahtuisi.

Meidän Temmes-varrella on myöskin kiirettä -- kalleuksia pannaan säilöön. Minä muistan ruustinnan perheen. Maksoi mitä hyvänsä, se on pois kaupungista saatava. Isäni on valmis heitä noutamaan ja me lähdemme kolmella hevosella.

Yhtenä vilinänä menee koivun vesat ja pajupensaat silmissämme, meidän ajaessa, sillä me ajamme hengen edestä eikä kauan kestä ennen kuin jo olemme Kempeleessä. Kempeleestä lähtee paljo hevosmiehiä kaupunkiin, sillä sana on tullut: Tulkaa avuksi!

Me riennämme kaikella kiiruulla kaupunkiin, niin kuin vaan hevoset entää. Tullaan perille. Hälinä on hirmuinen kaupungissa. Me ajamme ruustinnan asunnolle.

Täällä ollaan johonkin lähdössä, vaan ei tiedetä mihin. Sillä hämmästys on vallan saanut. Me työnnämme kapineita kärryihin ja ihmiset nousevat niihin myös, mutta yhtä joukosta kaivataan, se on Anna ryökkinä. Selma ja Aina nousevat ruustinnan kanssa kärryille. Vielä vähän odotusta -- Annaa ei näy. Suru valtaa naisten, jopa meidänkin mielet. Sillä meren hallitsija on jo kaupungissa. Rummut pärisevät, kansaa liikkuu kaikilla kaduilla kuin pilveä. Rummun ääni ei ole sotarummun. Ääni on minulle tunnettu. Kansaa ajetaan rummulla pois vihollisen jaloista. Päivä ei paista, se kätkee kasvonsa ja Annaa ei näy. -- Miehet kävelevät vitkaan kirveinensä, lapioinensa, seipäinensä, kirouksia kuuluu kaduilta ja Anna ilmestyy pihaan erään herrasmiehen saattamana. Minä katson tuota herraa silmiin ja näen hänen kasvoissansa tuomarin kasvot, jotka tunnen välikäräjistä. Kaikki myöntyvät neuvoomme, että mennään, ja niin lähdetään, sillä kalliimmat on pelastettu, jääköön romut. Minä katson taakseni vasta tullin ulkopuolella ja mielestäni on kaupunki niin ihana. Minä huokaan Herralle, ettei tarvitsisi nähdä maatamme ruoskittavan ja häväistävän, eikä Oulun paennutta kunniaa.

Kempeleessä täytyi huokauttaa hevosia, sillä niillä oli ylen raskaat kuormat ja kiireestä kulkemisesta ja paljosta vetämisestä olivat ne pakahtumaisillaan. Kestikiervari oli mielestämme levähdyspaikaksi sopivin, ja me ajoimme siis sinne. Samassa kuin pihaan pääsimme, ajoi Tyrnävän pappi perässämme pihaan ja hänelläkin oli kääsyissänsä kaksi rouvasihmistä. Kaikki herrasväki menivät sisälle. Minä jäin isäni kanssa pihalle hevosia riisumaan, juottamaan ja ruokkimaan. Oi, kuin olivat luontokappaleet vaahdossa! Sääli minun tuli hevosraukkoja.

Kun olimme hevosille holhousta antaneet, astuimme pirttiin. Täällä oli rahvasta kaikenmoista. Ensinnä veti huomioni puoleensa ovipielessä penkillä istuva, vanha ukko, joka saarnasi ihmisen sydämen kuvakirjasta, ja oli hänellä siinä joukko hollipoikia kuuntelijoina. Pöydän päässä istui kolme elähtänyttä miestä, enemmin isännän-näköiselle vivahtavia, lyöden korttia. Karsinassa istui joukko naisia ja sieltä kuului hiljainen rupatuspuhe. Minä tirkistin sinne ja näin keskellä joukkoa istuvan vanhan nais-ihmisen, joka ennusti korteista. Minä kuuntelin vähän, saadakseni tietää, mitä hän puhui, mutta puhe oli kaikkea muuta, vaan ei järjestettyä. Siihen tuli miehiä veheriäisissä vöissä, linjalaivoja ja liinaharja hevosia, vaunulla-ajajia, pyssyn-kantajia, saarimaita, veden juoksuja, kuoleman hautoja, onnettomia häitä, vasikan-nahkoja, vaarallisia vehkeitä, meri- ja maamatkoja, oikeushuoneita, tukussa rahaa, j.n.e.

Aikani sitä kuunneltuani, silmäsin pirtin perä-akkunan edessä seisovaa miestä, joka oli kuntien kauppias. Hän näytteli lapsille kuvaa, jossa oli kellon kuva. Minä vilkasin myöskin tuohon tauluun ja luin siinä sanat: Havaitse, o ihminen, sillä tuomiokello kulkee. Minä satuinkin sanomaan sanat niin, että isänikin kuuli, joka takanani seisoi.

-- Se on tuomiokello, sanoi isäni ja osti sen.

Mielestämme oli pirtissä liian sekalainen seurakunta. Mentiin sen tähden takaisin pihalle ja syötiin siellä evästämme.

Noin kolme tuntia viivyttyämme läksimme ajamaan. Tuomari, ruustinna ja Anna ensimäisellä hevosella, Alina, Selma ja minä toisella, ja isäni viimeisenä. Hänen kuormassaan oli tavattoman paljon tavaraa. Ihmeeksemme ei tullut Limingan niityllä yhtään hevosmiestä vastaamme eikä jalkamiehiäkään muita, kuin tuo vanha tarinoiva soturi Paavolasta, jonka minä yksin siinä joukossa tunsin, sillä minä muistin hänen Aspelan huviretkeltä.

-- Onkohan siellä kaupungissa linjalaivoja? kysyi ukko.

-- Kyllä kai niitä on linjassakin laivoja, sanoi tuomari. Menisittekö ajamaan niitä pois?

-- Milläpä minä niitä ajan, vaan jos saisin niitä nähdä. Ehkä antaisivat minulle vehnäkorppuja, arveli ukko.

-- Mitä turhia, älkää häpeän tähdenkään menkö viholliselta almuja kerjäämään! sanoi tuomari.

-- Menenkö minä kerjäämään? Ilman pyytämättä minä heiltä korppuja saan.

-- Mitä puhutte? kysyi tuomari ja hyppäsi pois kärryistä maantielle.

-- Mitäkö minä puhun? Olenhan minä vanna soturi, tottahan sen verran heille teen kiusaa, että yhdet vehnäkorput saan.

-- Minä en voi ymmärtää teidän ajatustanne, antakaa asiaan selitys!

-- Ei mitään selitystä sellainen herra tule minulta saamaan, joka pakenee vihollista, vastasi soturi jatkaen kulkuansa ja työntäen itseänsä sauvallansa eteenpäin.

Tuomari nousi kärryihin ja taas ajettiin edelleen.

-- Mikähän veruke tuokin oli! lausui tuomari.

-- Se on vanha sotamies Paavolasta, sanoin minä.

Tästä saivat he pitkiä jutun aineita, ruustinna ja tuomari. Jutut kävivät läpi koko Suomen viime sodan. Se oli mitätöintä kunnottomuutta ja velttoutta ja tavan takaa kuulin minä mainittavan Klingsporin nimeä. Se oli tuomari, joka puheita piti, ja toiset kuuntelivat ja väliin keskeyttivät. Ruustinna aina, niinkuin päätökseksi, sanoi: Se oli mitätöntä kunnottomuutta ja velttoutta.

Vihdoinkin pääsimme kotipihallemme.

Täällä oli laitettu lämmin ruoka meitä odottamaan ja jokaisella oli kyllin uteliaisuutta kysellä meiltä uusia tietoja sodasta. Isäni naulasi tuomiokellon kuvan seinään ja alkoi sitten väelle kertomaan, mitä hän sodasta tiesi. Hän kehoitti kaikkia mihinkään menemättä urhoollisesti odottamaan, mitä tuleva olisi. Sillä me kyllä voimme, jos pelkäämättä olemme, sanoi hän, tehdä ison aikaa vastarintaa. Me pistämme sellaisia viisi yhteen vartaaseen.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Päivä jälleen paistaa.

Kauas on vihollinen karkotettu rannoiltamme ja vapaasti saamme jo hengittää. Talvi on tullut. Minä tiedän jo; mitä vasten Anna ja tuomari tahtoivat viimeisessä hädässä toisiansa tavata. Heistä on keskellä hälinää muodostunut sievä pariskunta ja meillä on heidän häitänsä vietetty. Ruustinna asuu meillä kahden nuoremman tyttärensä kanssa. Ryökkinät neulovat ja kutovat mitä sievimpiä kankaita Oulun herrasväelle ja ruustinna opettaa köyhiä lapsia lukemaan ja tyttöjä neulomaan ilmaiseksi, sillä köyhillä ei ole varaa maksaa. Tuomari on rikas, senkin olen saanut tietää, ja hän on heittänyt pois tuomarin-viran ja ostanut suuren talon jossakin kaukana Savossa. Hän näet ei viitsinyt palvella sijais-tuomarina -- ennen rupesi hän maanviljelijäksi. Huolimatta siitä, etteivät hänen suuret sukulaisensa hyväksyneet hänen menetystään, tekee hän, niinkuin hyväksi näkee, ja elää onnellista, hiljaista maa-elämää rakkaan rouvansa keralla.

Mustia pilviä liikkuu vielä valtiollisella taivaalla, mutta toivotaan kuitenkin rauhaa. Sillä aikaa pojat reippaasti äkseeraavat ja laulavat:

Jos vihollinen rannoillemme metelinkin tois, Ol' valmis häntä pikaisesti pakoittamaan pois!

Jos hän uudistaisikin tulonsa ja alkaisi maatamme piirittää, niin Limingassa kumminkin oltaisiin valmiina häntä tervehtämään, sillä nyt ei kukaan pakenisi. Isäni sanat olivat menneet läpi koko seurakunnan, että yksi Suomen mies helposti pistää heitä vartaaseensa viisi. Kunnia olkoon jaloille Liminkalaisille siitä, etteivät sanaansa pettäneet ja paenneet, vaan tyynnyttivät mielensä ja olivat kukin taloissansa, jättäen korpiin ja erämaihin menemisen toisille, jos niin halusivat.

Viljamme on korjattu. Sato tosin ei erittäin runsas, kuitenkin riittämään asti. Me harjottelemme ampumaan. Moni riihen-nurkka on saanut luodin poskeensa, sillä olemme käyttäneet riihien nurkkia maalitauluina ja valkoista tuohenpalasta pilkkuna ja tarkastipas meillä moni mies, moni poika osaakin ampua. On siis hyvä toivo. Suurimmat, pulskimmat miehet ovat ne, jotka palvelevat sotaväessä; välkkyviä kiväärejä näemme usein, etenkin pirteissä, sillä ulkona on kylmä. Vanhat soturit katselevat ilomielellä nuoria, uljaita sotapoikia, ja itarat talon-isännät raapaisevat korvallisiansa ja sanovat: sotamiehen palkka on ylen kallis, kunpa kelpaisivat isännät itse äkseeraamaan, ett'ei tarvitsisi maksaa toiselle.

Sanomalehtiä luetaan ahkerammasti kuin ennen, sillä uutisille ollaan erittäin kärkkäitä. Uusissa sotilaissa löytyy runsaasti opin-intoisia, jos paljon haluttomiakin ja vetelehtijöitä. Ne, jotka eivät anna velttouden vallita, ryhtyvät johonkin toimeen, mikä lasten opetukseen, mikä mihinkin keveään työhön, mutta ani harva oikeaan talonpoikaiseen, raskaaseen työhön. Siitä nurisevatkin muutamat talonhaltiat, peljäten heidän unehuttavan työvoimansa ja jäävän sotilasviran loputtua virattomiksi herroiksi. Jopa muutamat uskaltavat mennä niinkin pitkälle, että pelkäävät heidän vanhana joutuvan nälän-näkijöiksi. Olisihan se surkeata, mutta lienee siinä hiukan tosiperääkin, sillä se on paha asia maalla asuville, jos ruumis totutetaan pois maan-työstä.

Mutta minä jätän pelkojen ajan ja menen joku vuosi eteenpäin. Silloin olemme selvässä rauhassa, vaikka tosin jyskeiden muisto vielä korviamme kuumottaa. Katsokaamme, mitä tuttavakunnassani on huomattavaa.

Menemme ensin Vierimälle.

Helläsydäminen ukko on näinä raskaina aikoina huolestunut ja saanut puolen päätänsä paljaaksi. Jos kenelle, niin on sanoma rauhasta juuri hänelle semmoinen ilonsanoma, että nuortuvansa ukko siitä luulee. Loviisa on jo täysi ihminen ja tekee vielä työtä isänsä kanssa torpan vainioilla ja huoneissa.

Aspela on ostanut itsellensä toisen talon entisen lisäksi ja hallitsee nyt molempia. Sodan puuhista huolimatta on hän viljellyt maata uutterasti ja hyvin edistynyt. Hänelle on onni ollut myötäinen, niinkuin toimelliselle tavallisesti. Karjan enentämisessä ja voin valmistamisessa puuhataan Aspelan taloissa. Voin valmistamista vasten on Aspela toimittanut veivikirnun ja on Aspelan emäntä ruvennut kirnuamaan kylmiltään, heittäen pois tuon tyhmän tavan, että päällispönttöjä saunassa palvata, niinkuin muilla Limingan emännillä tapa oli. Tästä saa hän tosin toisilta hienoja irvistyksiä, sillä toiset emännät luulevat Aspelan emännän voimäärässä leivisköillä hävinneen.

Pirttilän talossa on pientä riitaa Paavon ja hänen sisarensa välillä. Paavo on palannut maanviljelys-opistosta ja ruvennut antamaan sisarellensa neuvoja karjan hoidossa, sen mukaan kuin on siellä nähnyt. Mutta sisar kun on vanhoillaan olija, ei tahdo entisestä tavasta luopua. Paavo saa kuitenkin isänsä kanssa sisarestansa voiton, sillä sisar uhkaa mennä maanviljelys-opistoon karjakko-oppilaaksi, muka Paavolle harmia tehdäkseen. Kuitenkaan hän ei mene, vaan tekee niinkuin veljensä häntä neuvoo.