Chapter 2

Kirkon ovien aukasija oli mielestäni pitkäveteinen. Olivatko toiset ihmiset yhtä mieltä minun kanssani, sitä en tiennyt, mutta minusta kumminkin tuntui odotusaika nälkävuoden pituiseksi. Viimeinkin aukenivat hirmuiset jättiläisovet ja kirkon rappusille keräytynyt kansan paljous rupesi täyttä voimaansa ryntäämään sisään. Ensin tämä huvitti minua, mutta samassa jo huomasin tilani vaaralliseksi ja pidin kaikin voimin kiinni äitini kädestä, joka samassa ottikin minun syliinsä. Nyt jouduimme kumpikin suureen ahdinkoon, sillä meidät työnnettiin ovipieltä vasten. Minä koetin tehdä itseni niin pieneksi kuin mahdollista, mutta jäin kuitenkin yhtä suureksi kuin ennenkin ja ennen kun huomasin, olin seisomassa kirkon porstuassa, akkunan edessä, äitini vieressä, ja kansaa tulvasi minun ohitseni kirkkoon, kuin vettä Temmesjoessa. Ei ollut vielä kiirettä kirkkoon, koskei äitini kiireempää pitänyt, vaan rupesi minulle näyttelemään esineitä, jotka löytyi kirkon porstuassa. Ensin näytti hän minulle erästä mustannäköistä esinettä. Se oli puusta tehty ja oli näköjään juuri kuin kumollaan oleva pirtin penkki ja seisoi siinä jonkunlaisten jalkojen tapaisten telineiden päällä. Tarkemmin tutkittuani huomasin siinä olevan koko pitkän rivin pyöreitä reikiä. Minä ajattelin ja ihmettelin ja viimein kysyin äidiltäni, mikä tuo on?

-- Se on jalkapuu, sanoi äitini.

Tällä vastauksella olin tyydytetty, sillä luulin jo itsekin olevani asian perillä, kun näin sen jalkojen päällä seisovan, enkä enempää sitä kysellyt. Vaan kun kaulaliinani oli jotenkin pahasti solunut ja muitakin pieniä vikoja taisi olla vaatetuksessa, pani äitini minun istumaan erään kalun päälle ja laitteli siinä minua niin sieväksi pojaksi kuin mahdollista, ja sanoi sitä tehdessään:

-- Istu mustassa penkissä pienenä, niin et tarvitse isona istua!

Noista sanoista, totta puhuen, vähän säikähdin. En tosin ijässäni ollut kuullut puhuttavan mustasta penkistä, jonka tähden en tietänyt täydellisesti enkä nimeksikään mustan penkin tarkoitusta. Kuitenkin kävi läpi minun ruumiini jonkunlainen väristys. Minä hyppäsin seisoalle ja katsahdin hyvin hätäisesti äitiäni silmiin ja nähtyäni, kuinka äitini totisesti katseli minua, en huolinut vaivata häntä kysymyksilläni, vaan käännyin tarkastelemaan tuota mainittua esinettä. Se oli kolmi-asteinen, karmilla varustettu istuin. Nyt en enää malttanut olla kysäisemättä äidiltäni: Mikä on tuo tuoli, ja kenen siinä täytyy istua?

-- Siinä pahantekijät istuvat kirkonrangaistusta, sanoi äitini, jonka katseessa näkyi jotakin surullista sääliväisyyttä. Sitten astuimme, äitini minua taluttaen, sisään kirkkoon.

Ja nytkös silmäni oikein levenivät. Suuri oli todella hämmästykseni, kun astuin ensikerran Herran huoneeseen. Minä katselin ja katselin, joka paikkaa silmäni tutkivat ja sydämmeni oli tykkänänsä pyhien tunteiden vallassa, missä koneentapaisesti astelin äitini sivulla. Silloin vasta huomasin, että istuin vastapäätä alttaria penkissä äitini vieressä, kun minua hyvänpäiväisesti litistettiin. Vaikka olin aivan nuori ja pieni, käsitin kuitenkin, että kun ihminen on kovin syvällisissä ajatuksissa, niin toisten ihmisten lykkiminen vaikuttaa sen, että hän herää juuri kuin uuteen eloon haaveistansa ja mietteistänsä.

Näin herättyäni aloin huomata, mitä kirkossa tapahtui. Eräs mies, joka seisoi erinäisessä penkissä, rupesi veisaamaan ja koko seurakunta jatkoi hänen perässään. Sepä oli todella tärisevä virsi, jommoista en sitä ennen ollut kuullut. Minä kuihkasin äitini korvaan hiljaa: Kuka tuo on, joka taululle numeroita asetteli ja ensiksi veisaamaan rupesi?

-- Se on lukkari, sanoi äitini.

Lukkari! ajattelin minä, hänpä siis onkin kirkon etevin, sillä hän panee koko toimituksen alkuun. Ja nyt taas muistin yhden kappaleen muorin isosta kirjasta, nimittäin, mitä siinä sanottiin soitannosta Jerusalemin templissä. Minä huokasin syvään, kirkkotoimitus täytti sydämmeni oudolla hartaudella. Enkä minä paljon ympärilleni katsellut, sillä äitini käski minun katsoa virsikirjaan. Sitä teinkin. Oikein tarkasti katselin kirjan lehtiä, vaikk'en ainoatakaan puustavia vielä tuntenut.

Pian oli virsi loppuun veisattu ja pappi alkoi aittariita lukemaan. Ensi alussa säikähdin sitä, sillä en ollut huomannut, milloin pappi oli sinne, ennen tyhjään paikkaan astunut. Mutta vähän päästä jo siksi toinnuin, että rupesin eroittamaan sanojakin. Minä kuulin papin puhuttelevan meitä kaikkia veljikseen ja sisarikseen, josta tulin erittäin iloiseksi ja sydämellisimmällä halulla koetin ymmärtää jok'ainoan sanan. Mutta ennen kun alttari toimitus oli loppunut, ilmestyi Jaakkokin toverinensa seisomaan penkin päähän, minun kohdalleni, käytävän toiselle puolelle. Se oli paha sattumus, jota en ensinkään olisi halunnut juuri kaikkein pyhimmän hartauteni hetkellä. Sillä heti kun olin hänen nähnyt, muistui mieleeni hänen tulonsa pienennystäni katselemaan eikä se muisto ollut laisinkaan terveellinen. Se synnytti minussa jonkunlaista vihaa häntä kohtaan. Minä en tahtonut katsella häntä, vaan käänsin pääni toisaalle ja huomasin meidän muorin, joka istui saarnatuolin juurella pienellä tuolilla, hiljaa huojutellen ruumistansa ja hellästi silmäillen pappia. Tämä muorin käytös saatti minun jälleen hyvälle päälle ja minä tunsin itseni leppyneemmäksi Jaakkoa kohtaan.

Pohjolan kylmä pakkanen, joka uskaltaa astua kirkkoonkin, oli sinäkin juhlapäivänä sinne saapunut ja kukatiesi ennen kun minä. Se alkoi nipistellä minua käsistä ja jaloista ilman armoa. Toisetkin ihmiset, vaikka olivat paljon paremmin vaatetetut kuin minä, alkoivat vähitellen yksi toisensa perään takomaan jalkojansa yhteen ja yskimään oikein ankarasti. Minua paleli niin että teki mieleni itkemään, vaan en kuitenkaan ottanut sitä häpeätä päälleni, että olisin itkenyt. Kun eivät toisetkaan itkeneet, päätin minäkin kärsiä tätä yhteistä rasitusta ja samassa tuli taas muuta huomattavaa. Nyt näet astui saarnatuoliin eräs aivan pieni ja nuori poika ja äitini kuihkasi hiljaa korvaani: kuule nyt, kun pappilan nuori herra saarnaa! Ja nytkös minä rupesin oikein mielelläni kuuntelemaan. Toisetkin lakkasivat rykimästä ja takomasta, niin että korvani eivät kuulleet mitään muuta kuin sen nuoren pojan kimakoita ja suloisia sanoja. Nyt ei enään mielestäni lukkari ollut kirkon etevin. Etevyyden sijan oli pappilan nuori herra saanut ja siinä luulossa olivat kai kaikki muutkin. Mutta kun olin jo jonkun ajan saarnaa kuunnellut, tuli minulle vieras ja se oli nälkä. Mitä muuta, olipa evästä! Minä pistin sievästi käden taskuun ja otin sieltä leipäpalani ja lohen nahkani ja aloin suurella halulla syödä. En olisi uskonut, että tein viisaasti, kun ruokatähteeni taskuuni kätkin. Tämän huomasi äitini pian, eikä hän sallinut minun syödä ihmisten nähden kirkonpenkissä. Minun täytyi istua alas sen kapean laudan päälle, jossa muut jalkojansa pitivät. Kun ei nälkä häpeätä katsonut, niin en minäkään. Istuin vaan nöyrästi toisten jalkaportaana ja söin kaikki säästöni loppuun. Syötyäni panin mieleeni ilman kenenkään muistuttamista, että jos toisten kirkkoon menen, niin syön lähtiessäni kylliksi, etten tarvitse kirkossa syödä ja syömisellä häiritä omaa hartauttani ja rikkoa toisten kirkkorauhaa.

Ilman muita tapahtumia päättyi jumalanpalvelus sievästi ja me lähdimme ulos kirkosta. Minä sain taaskin istua kelkkaan ja ajaa niin kotia kohti. Mutta ennen kuin sinne ehdimme, tapasi minun kauhea vilu. Minä aloin huutaa kelkassa ja pyysin, että saisin juosta; vaan kun äitini nosti minun maantielle seisomaan, niin enpä voinutkaan seisoa oikealla tavalla, jalkani olivat melkein turtana. Äitini käski minun hypähdellä ja minä koetin kaiken voimani perästä tehdä niin kuin oli käsketty, vaan huonosti se kävi. Kuitenkin tulin siitä vähän notkeammaksi ja vihdoinkin pääsin kotiin. Kun sitten vedettiin kengät pois jalastani lämpymässä huoneessa, olivat varpaani paleltuneet. Äitini otti ulkoa lunta ja hieroi sillä jalkojani, siksi kun varpaani syttyivät palamaan, näkymättömään liekkiin. Niin se todella poltti kuin tuli. Vaan ei sillä hyvä, että jalkojani poltti, alkoipa käsiänikin polttaa ja vieläpä paljoa pahemmin. Ne tulivat aivan tönköiksi ja väriltään sinisenpunaisiksi, samalla paisuen hirmuisen paksuiksi. Niin muodoin olin joutunut mitä auttamattomimpaan epätoivoon ja aloin itkeä. Äitini käski minun käsilläni hieroa hiuksiani, vaan yhä vaan tuskani kiihtyi. Tässä neuvottomassa tilassa sieppasi äitini noin puolen korttelin vetoisen pullon, kaasi siitä erästä kerman näköistä ainetta kämmenellensä ja voiteli sillä käteni ja jalkani. Suureksi ilokseni lakkasi hirmuinen pakotus melkein kohta. Kun uteliaasti kuulustelin mainion voiteen nimeä, niin pisti äitini ennen kun vastasi, pullon nenäni alle. Olipa se väkevää! Tahtoi kerrassaan salvata henkeni liikunnon ja saattoi minun pahasti aivastamaan. Hankittuansa minulle tämän havainnon voiteen voimasta, lausui äiti naurusuulla:

-- Se on kamferttilinementtiä.

Oudolta kuului nimi, mutta tarkasti se on muistettava, ajattelin minä, kun voiteen avulla aloin jälleen tulla terveeksi pojaksi. Ehtoolla jo hypähtelin niin kun ennenkin ja olin iloinen, että olin saanut käydä kirkossa ja kuulla pappilan nuoren herran saarnaavan. Muutamien päivien perästä lähti varpaistani nahka pois ja varpaani tulivat erinomaisen aroiksi, etteivät kärsineet sukkaakaan.

Siten oli minulla sekä surua että iloa ensimmäisestä kirkossa käynnistäni, vaan niinhän tässä maailmassa surut ja ilot, vahingot ja voitot vaihtelevat. Ja onhan se vaan tavallista eikä mitään satunnaista.

NELJÄS LUKU.

Ällätikku.

Oli kulunut muutamia viikkoja ensimmäisestä kirkkomatkastani, kun muori eräänä päivänä läksi kaupunkiin. Minä surkuttelin häntä, sillä oli keskitalven aika ja lunta sangen paljon maalla, mutta hän nauroi minun hätäilemiselleni. En ole ensi kertaa pappia kyydissä, sanoi hän, ja otti selkäänsä pussin, joka oli täpö täynnä sukkia ja vanttuita, joita hän meni kaupittelemaan kaupunkiin. Mennessään hän lupasi tuoda jotakin tuliaisiksi minulle ja sitten hän astui eteenpäin, selkä kotiin käännettynä. Minä taasen katsoin muorin jälkeen, niin kauan kuin vähääkin voin häntä nähdä.

Oli juuri auringon noustessa, kun muori läksi, ja jotenkin hampaita tärisyttävä pakkanen. Äitini jäi kotiin villoja kehräämään, joita hän sanoi kehräävänsä ruustinnalle. Minä olisin mielelläni häntä auttanut kehräämisessä, mutta äitini sanoi sen olevan poikalapselle sopimatonta työtä että villoja kehrätä. Parempi, arveli hän, olisi se, jos veistelisin itselleni ällätikun. Ällätikun! sepä jotakin kummallista, jommoista en ollut milloinkaan missään nähnyt. Kuinka voisin minä sitten ällätikkua veistellä? Sen kohta sanoinkin: En osaa minä semmoista vuolla.

Äitini katsahti minuun taaskin tapansa mukaan totisesti ja sanoi: Miks'et samalla sanonut, eipä taida Tauriainen tehdä tervatynnyriä.

Tuohon asiaan olisin mielelläni jotakin vastannut, mutta en uskaltanut mitään puhua, kun satuin samassa katsomaan tuvan nurkkaan, jossa koivunvarpuluuta majaansa piti. Se oli tavallisesti äitini oikean käden kanssa liitossa minua vastaan, kun satuin jotakin äitin lakia vastaan rikkomaan. Minä ajattelin vaan, kyllä sinä, luuta, piankin taidat hyväntahtovaisesti tarjota varpujasi äidilleni avuksi, jos minä vielä rupean Tauriaiskysymyksestä tarkempaa selkoa ottamaan. Kysyin sentähden nöyrästi vaan:

-- Mistä ällätikku tehdään, äiti kulta?

-- Päreestä, oli vastaus.

Minä otin kokonaisen, hyvin leveän päreen, vein sen äitilleni ja pyysin äitiäni näyttämään ällätikun mallia.

Äitini otti nyt, sanaakaan puhumatta päreen kädestäni, taittoi lyhykäisen palasen ja vuoleskeli siitä sievän tikun. Olipa se oikein kuin hännällä varustettu, vähäten vivahtava pikku sisiliskoon, joita oli kotona niityn ruohikossa. Yläpäässä oli peukalon sija, hännän juuressa oli juuri kuin olkapäät, joihin minun oli asettamin etusormen ja keskisormen päät, ja häntä oli se, jolla ajan tultua pistettäisiin, vaikka Iitä silmään.

Ällätikku oli siis valmis, mutta kun minäkin tahdoin saada jotakin omista käsistäni valmistumaan, tein vielä toisen, ja kolmannenkin puikon ja kuta useamman tein, sen sievempiä ne syntyivät. Uuden kapineen käytäntö pysyi minulta kuitenkin hämäränä. Äiti käski panna tikut hyllylle, siksi kuin saisin aapiskirjan, jommoisen hän sanoi muorin tuovan kaupungista. Sitä kirjaa lukiessa olisi näet ällätikku tarpeeseen. Nyt alkoi ikävä aika. Olisin suonut muorin jo olevan kotona, vaan siinäpä temppu. Muoria kesti odottaa koko neljä päivää. Vasta senjälkeen hän tuli ja toi kun toikin aapiskirjan, sekä myöskin lakristatangon, jonka hän asetti kirjan viereen hyllylle. Siinä ne tuliaiset minulle. Jos olisin saanut itse määrätä, olisin kohta syönyt lakristan, sillä niin olin yöt ja päivät makiaisia odottanut; mutta toisin oli päätetty. Ensin täytyy Heikin oppia edes Aan oikein tuntemaan, ennen kun saa maistaakaan lakristaa. Semmoinen oli tuomio. Ei auttanut, vaikka lakristan maku jo tuntui suussa, niin että olin vähällä kieleni nielaista. Minä otin aapiskirjan ja aloin katsella sitä päältä ja sisältä.

Kirja oli oivallisen kaunis, se täytyy minun tunnustaa, vaan siinä se kaikki, että se oli kaunis. Sillä tuota A-puustavia en ollut minä mies löytämään, vaikka olin jo lähes kuuden vuoden vanha. Pian olinkin kaikki lehdet läpikatsellut. Viimeisellä lehdellä näin linnun kuvan. Kun sitä ihmettelin, sanoi muori, joka istui liedellä lämmitellen itseänsä, se on aapiskukko. Ja sitten hän vielä lisäsi: se kukko se juuri onkin, joka antaa kaikellaista hyvää suuhun pantavata sellaisille lapsille, jotka ahkerasti lukevat. Mutta koetappas, ehki, ruveta tavustelemaan ison Aan kanssa, sillä siitä on alku aljettava ja lopuksi tulee Öö.

Minä juoksin niin kiivaasti muorin luo, että olin vähällä lentää pääni uunin rintaan, istuin muorin polvelle ja sanoin: Opettakaa, muorikulta, minua lukemaan.

No, niinpä niin, sanoi muori, otti älläpuikon, osoitti sillä kirjan ensi sivulla olevaa isoa kirjainta ja sanoi: tuo on Aa.

Siitäpä se olikin alku, niin kuin muori oli sanonut. Mitä suurimmalla innolla koetin minä oppia kirjaimia tuntemaan eikä mennytkään monta aikaa, korkeintansa kolme päivää, ennenkuin jo hairahtumatta osasin kaikkien puustavien nimet. Lakristaakin kesti syödä saman verran aikaa, kun tarvittiin Aan armeijan voittamiseksi. Voitettuna vangittiin koko hänen joukkonsa aivojeni sisimpiin komeroihin.

VIIDES LUKU.

Sukukinkerit.

Oli kevät ja ihanat pitkät päivät. Noin pari kuukautta olin lukea paukuttanut aapistani ja viimein saanut päähäni koko sen sisällyksen. Eräänä sunnuntaina olin taaskin kirkossa, ja sain siellä omin korvin kuulla, että ensi keskiviikkona oli meidän kinkerikunnan kinkerit. Tästä tulin ensialussa iloiseksi, sillä mieleeni juolahti, että nyt saisin näyttää lukutaitoani kinkerissä, mutta tuntui myöskin vähän häpeälliseltä, kun en osannut yhtään lukua katkismuksesta. Olisin tahtonut osata katkismuksenkin ulkoa, mutta kun myöhään olin alkanut, niin olin kuin olinkin myöhästynyt.

Pitkin askelin astelin minä kotiapäin kirkosta Loviisan kanssa. Loviisa oli meidän naapuritorpan ainoa tytär ja me olimme yhdessä käyneet kirkossa. Hän oli minun oppaanani, sillä tyttö oli jo yhdeksän vuotinen, minä vaan kuuden. Tämä Loviisa Vierimä oli erittäin taitava lukemaan ja tarkkamuistinen, niin että mitä hän muutaman kerran luki, sen hän kohta osasi ulkoa. Minä kyselin häneltä, kuinka kinkerissä ollaan, sillä tiesin hänen olleen siellä jo kolmena vuonna. Hän kertoi minulle kaikenlaisia kinkereistä ja muun muassa senkin, että kinkereissä ovat ne ihmiset kaikkein onnettomimmat, jotka joutuivat lukemaan keskiajalla. Silloin ovat nimittäin papit ja lukkarit kaikkein kiivaimmillaan ja äreät että syödä tahtovat huonolukuisia, kun sitä vastaan ne, jotka joutuivat lukemaan joko aivan alussa taikka aivan lopussa ovat onnellisiksi kehuttavat. Aamurukouksista liuvennut sanan voima vaikuttaa alussa, että niille, jotka ensiksi esiin astuvat, ei vielä niin kiivaita olla ja lopussa taas, kun luettajat jo ovat hyvin väsyksissä ja alkavat syljeskellä ja odottelevat mielihalulla päivällisen valmistumista, ovat he näistä syistä vähemmin taipuvaisia nuhtelemiseen.

Suurella uteliaisuudella kuuntelin Loviisan puheita, mutta vähän mietittyäni huomasin ne hyvin yksipuolisiksi. Sillä sen mukaan kuin hän kertoi ei näkynyt olevan paljo apua lukutaidosta, oliko se parempi tai huonompi. Sen tähden kysyin Loviisalta:

-- Eivätkö luettajat sitten pidä mitään väliä, onko hyvä taikka huono lukemaan, vai riippuuko torujen saaminen ainoastaan ajasta ja kellonmäärästä, luulisinpa kohtuulliseksi, että niitä, jotka ovat olleet ahkeria lukemaan, asetettaisiin vähän kunniallisemmalle puolelle, jota vastaan laiskat lukijat pantaisiin häpeässä istumaan, vieläpä tukastakin pölytettäisiin.

-- Kyllä se on niinkin, sanoi Loviisa, että kinkereissä isostikin niitä kiitetään ja kehutaan, jotka hyvin osaavat, ja pahastikin pölytetään laiskoja. On minuakin joka kerta kiitetty lukemisestani ja luullakseni lienee liiaksikin kiitetty, sillä ei lukutaitokaan aina riipu ahkeruudesta. Muutamat ovat kyllä laiskoja lukemaan ja saavuttavat kuitenkin kinkerissä erinomaista mainetta, heillä kun on tavaton muistin lahja. Sitä vastoin käy toisille aivan hullusti, vaikka ovat olleet kymmenen kertaa ahkerampia, mutta ovat hatarapäisempiä ja vielä lisäksi arkoja ja pelkureita, niin että vapisevat papin tahi lukkarin edessä kuin kahila virrassa eivätkä saa suutaan auki. Vaikka osaisivatkin lukea, saavat he mitä kovimpia torumisia, jos pappi tahi lukkari sattuu olemaan kiukkupäinen. Niin esimerkiksi ei voi ahkerampaa olla kuin Pirttilän Paavo, mutta hän ei saa kirjaa päähänsä, vaikka sitä varten ponnistelisi sata vuotta yöt ja päivät. Ei hän juuri muutoin ole hullu, mutta lukemaan hän ei opi, vaikka häntä jo on käytetty tietäjissäkin. Tietäjä on määränyt hänen syömään katkismuksen lehtiä jauhopuurossa taikka pehmeän limpun kanssa ja hän on jo tietääkseni syönyt yhden äitinsä katkismuksen loppuun, mutta ei ole sekään auttanut. Nyt on taaskin sama tietäjä keksinyt uuden tuuman. Hän on näet määrännyt kaikkein vaikuttavampana keinona, että Paavolle syötettäisiin Raamatun lehtiä ja eilen kävi Pirttilän emäntä ostamassa rantakylästä hyvin vanhan raamatun, jota nyt varmaankin aletaan pojalle syöttämään.

Tälle Loviisan puheelle en voinut muuta kuin nauraa, sillä olihan se minusta vähän kummallista, että ihmisten täytyi lukutaidon saavuttamiseksi syödä kirjan lehtiä. Tien haarassa, josta tie lähti Vierimälle, erosin minä Loviisasta. Hän meni suoraan kotiinsa ja minä juoksin yksin kotiini, johon päästiin maantietä.

Kotiin tultuani sanoin ensin tavallisuuden mukaan terveisiä kirkosta. Sitten kerroin, että meidän kinkerit ovat jo keskiviikkona ja oikein kiireesti lisäsin vielä, että Pirttilän Paavo on syönyt katkismuksen ja nyt hän alottaa syömään Raamattua.

-- Kyllä kait, sanoi siihen äitini, vaan muori ei puhunut mitään.

Päivällinen oli valmis, maitolämmitystä ja ohraista rieskaa. Minä syödä hotkasin pian ja rupesin lukemaan. Mitä kiireemmin luin aapiseni läpitse ja pyysin muoria koettamaan, osaisinko varmasti ulkoa joka luvun hairahtumatta. Muori otti kirjan käteensä katsoaksensa perään ja se meni vallan hyvin, ettei hänen tarvinnut oijaista kuin kahdessa kohden. Saatuani luetuksi pyysin luvan päästä Vierimällä käymään katsomassa Loviisan lukua, sillä luulin hänen taitavan uudenaikaisempaa sorttia kun meillä osattiin. Ensin en tahtonut saada lupaa, vaan vihdoin kuitenkin se myönnettiin ja minä juoksin kun hullu pitkin jokiahdetta Vierimälle.

Totta puhuen en ollut käynyt Vierimällä kun yhden ainoan kerran sitä ennen, ja senkin pimeällä iltapuhteella äitini kanssa maitoa hakemassa. Nyt menin sinne selkeällä päivällä ja tultuani lähelle torppaa pysähdyin hetkeksi katselemaan. Ensinkin katselin kuusia kasvavaa seutua ja sitten torpan pellon aitoja, jotka olivat jotenkin korkealla matalasta, keväisestä lumesta. Vierimän uusi riihi, joka oli aivan keskellä peltoa, veti sen jälkeen huomioni puoleensa, siinä kun oli lautakatto ja saranoilla varustettu ovi. Kirkkoreisullani en ollut talojenkaan riihissä nähnyt muuta kuin olkikattoja ja sivulle lykättäviä ovia. Nämät huomattuani astuin pihalle. Kas, kun se Vierimän ukko oli viiden pienen ikkunansa pielet punaisella maalilla maalannut. Sepä oikein sievältä näytti! Mutta vieläkin sievemmältä näytti uutukainen pieni aitta, joka pihan laidassa seisoi, niin sievästi kuin pirtin pöytä neljän paasikiven päällä. Olin jo astumaisillani portaita ylös -- sanon ylös sentähden, että portaissa oli kaksikin otinta -- kun samassa kuulin takanani äänen hyräyksen: ammuu. Kohta huomasin, että ääni kuului navetasta, joka oli selkäni takana, pihan toisella puolella. Vierimän lehmä siellä ammui. Nyt näin navetan oven olevan auki ja minä käänsin matkani sinne. Siellä oli Loviisakin lehmälle haudevettä keittämässä.

-- Hyvää päivää, sanoin minä, tulin tänne saamaan sinulta vähän parempaa luvun mallia, sillä luulenpa sinun osaavan uudenaikaisempaa, kun muori ja äitini.

-- Uudenaikaisempaa! toisti Loviisa hiukan ihmetellen. Samassa tuli Vierimän muorikin navetan loukosta esiin. Hän se oli, jonka kädessä koko Vierimän torpan hallitus-nyörit olivat. Hän oli Vierimän ukon äiti. Loviisan äiti oli kuollut jo lapsensa ensimäisellä ikävuodella. Sen muistin kuulleeni kerrottavan, sillä korva paljon maata kulkee. Ja mitä muuta olin kotonani kuullut Vierimän elämästä, oli se, ettei ukko saanut mitään tehdä, ei kumminkaan suurellisempia asioita päättää, ilman äitinsä suostumusta. Nytpä vähän luontoani masenti, kun äkkiarvaamattani seisoin tämän Vierimän haltiattaren edessä. Ajattelin sinne tänne päässäni, palatako kotiin vai pysyä päätöksessäni että saada luvun mallia. Väkisin tahtoi palaamis-ajatus päästä voitolle, ja miten olisi käynytkään, eiköhän minun vanhasta pienennetty miehuuteni olisi masentunut aivan voimattomaksi ja minä vaimon puolen tieltä vetäynyt takaisin, jollei muori olisi lasisilmiään korjaellen sievästi kuiskanut lehmälleen: Syö nyt, Mustikki, siinä vähän jauhoja ja haudevettä, ja lähdetään, Loviisa, sisälle! No niin, ajattelin minä ja siirryin ulos navetasta toisten edellä. Nyt tuli muori aivan lähelle minua, katsoi minua tarkasti silmiin, juuri kuin tunteaksensa; mutta eipä tuntenutkaan, koska täytyi kysyä: Kenen poika sinä olet? Mutta ennen kuin ehdin vastata, sanoi Loviisa: Heikkihän se on. -- Ai, Heikkuko se on, sanoi muori, no, tule sisälle, lapsi.

Ja niin me mentiin, muori edellä, Loviisa muorin perässä ja minä kolmantena. Sisään tultuani näin Vierimän ukon istuvan pöydän päässä hartaasti lukien jotakin, ei aivan suurta kirjaa. Minä pysähdyin ovipieleen seisomaan ja katselin talonväen käytöstä. Molemmat toisetkin, niin muori kuin pieni Loviisa, menivät istumaan pöydän taakse, peräpenkille. Hekin ottivat kirjat käteensä ja rupesivat hiljaa lukemaan, antaen huoneen isännälle sen kunnian, että hän, joka oli talon ainoa miespuoli, sai yksinänsä ääneen lukea. Minä taas suurimmaksi ihmeekseni katselin seinäkelloa, joka seisoi kaappinensa peräseinällä, uhkeana kuin jonkinlainen puumies tuntitaulu kasvoina, ja silloin löikin kello kuusi lyömää ja se oli kello kuutta se.

Nyt käskettiin minun astua pöydän ääreen ja istua pöydän etupuolella olevalle lavitsalle kuuntelemaan kun luettiin. Vähän ujostellen tottelin käskyä ja istuin määrätylle paikalleni. Vähän aikaa kun olin kuunnellut, painoi isäntä hiljaa kirjan kiini, laski varovasti kätensä otsallensa ja lausui huoaten: Kyllähän se ruoskii ihmistä sekin saarna. -- Tästä huomasin, että hän oli lukenut saarnakirjaa. Sitten hän siirsi itsensä lähemmäksi minua ja lausui: No Heikku poika, jokos sinä osaat lukea?

-- Jo minä aapiskirjan osaan ulkoa, sanoin minä.