Chapter 19

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Välikäräjät.

Oli kerääntynyt useoita isonlaisia asioita, jotka eivät sallineet odottaa syksyllä istuvia lakimääräisiä käräjiä, ja toimitettiin sen tähden välikäräjät. Ne määrättiin pidettäväksi meillä. Noin viikkokausi jälkeen minun käyntiäni eräkkään luona alkoivat käräjät ja kestivät kaksi päivää. Meidän kauan aikaa joutilaana seisonut sali laitettiin sellaiseen kuntoon, että siinä voitiin oikeutta istua; tuomarit kirjurineen tulivat kaupungista jo ehtoolla ennen kuin käräjäin piti alkaman. Niinä päivinä ei minun tarvinnut olla paimenessa, vaan sai sen tehtävän yksi meidän piioista. Minäkin olin saanut haaston käräjiin.

Jopa valkeni tuo oikeuden aamu ja ensimmäiseksi otettiin esille Jaakko Helmikankaan julma asia. Häntä näet syytettiin varkaudesta ja isänsä pahoinpitelemisestä. Kalpein kasvoin, muuttuneella muodolla, vangin-puvussa ja raudoissa astui Jaakko oikeuden eteen samassa huoneessa, jossa hän oli ensimmäisestä, vaikk'ei juuri syntymä-vuodestansa asti temmerrellyt. Ehkäpä jotakin oli noissa seinissä vielä jälellä, joka viatonta lapsuuden aikaa hänelle muistutti. Horjuen astui Jaakon isäkin saliin. Hänen rinnassansa oli ijäti pysyväinen murto poikansa, hänen ainoan poikansa kovasta saappaan kärjestä. He olivat molemmat onnettomat. Minäkin puhuin sen kuin tiesin, vaan en saanut valaa tehdä. Toiset ne todistivat valansa päälle ja tuomio lankesi:

Korkein ruumiin-rangaistus ja kuuden vuoden vankeus.

Horjuen astuivat molemmat, isä ja poika, ulos salista ja Helmikangas pyysi vettä juoda. Hän sai ja tarjosi Jaakollensakin ja niin he molemmat ikuisen eromaljansa joivat. Niin, ikuisen eromaljan! Sillä hädin tuskin ennätti ukko istumaan tuolille, joka oli porstuassa, kun hänen elämänsä lanka oli katkennut. Niin kauan kesti hänen rintansa hengen-huo'untaa -- poikansa tuomioon asti.

Ei Jaakkokaan tullut pitkä-ikäiseksi. Hän tunsi nyt katkerasti, kuinka väärin oli elänyt, ja sielun tuskat masensivat hänen muutoinkin heikon terveytensä. Linnassa odottaessansa hovioikeuden päätöstä asiassansa kuoli hänkin.

Mutta vielä sananen välikäräjistä. Ennenkuin oikeuden herrat meiltä läksivät, katselivat he meidän peltojammekin ja toivottivat viljaista vuotta. Tuomari oli erittäin hyväluontoinen mies ja puheskeli isäni kanssa paljon moninaisista. Usein, kun hän puhui hiljaa, katsahti hän minuun päin, jos satuin läheisyydessä olemaan, ja minä kuulin hänen sanovan isälleni: Teettekö sen?

Isäni lupasi tehdä niinkuin tuomari oli sanonut.

Asiat ovat monenlaiset. Tuo oikeuden herra oli tehnyt selvän monesta pimeästä asiasta meillä ja maksanut, niinkuin laissa seisoi ja ihminen voipi käsittää, kullenkin töidensä jälkeen. Minä sain myöskin tuomioni: minun hän määräsi Ouluun, ensimmäisenä päivänä Syyskuuta astumaan kouluun.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Uutta kohti.

-- Joutuin, joutuin, Heikki, kaikki reilaan! Meidän täytyy vielä tänä iltana olla kaupungissa, sanoi isäni minulle Elokuun viimeisenä päivänä, kun päivälliseltä päästiin.

Äitini oli laittanut kaikki vaatteeni pieneen arkkuun hyvään järjestykseen ja näytti olevan entistänsä nuorempi näköjänsä. Hän ehkä oli iloinen siitä, että minua lähdettiin kouluun viemään.

-- Kumpa hänestä tulisi pappikaan, niin ei se sitten olisi turha kustannus, sanoi vaarini haukotellen penkillä.

Minä kasasin pikku tavaroitani ja kaperrus-kalujani talteen poissaoloni ajaksi.

-- Pappiko! lausui siihen isäni. Onko papiksi pääseminen ainoa elämän ehto?

-- Niin, kelläs sen helpommat päivät on, arveli vaarini. Siinä minä tein hullun kaupan, kun en lukenut itseäni papiksi niillä rahoilla, jotka join. Olisinhan minä voinut olla niin hyvin rovastinakin, kuin rovastin renkinäkin.

-- Niin, vastakos havaitsette, kunnian-arvoinen appi, sanoi isäni.

-- Vasta niin, vaan kyllä se ehkä on jo liian myöhäistä.

-- Melkein se sitä lienee, sanoi isäni vähän naurahtaen.

Pian olin minä täydessä reilassa lähtöä varten ja hevonen oli valjaissa pihalla odottamassa. Vierimän ukkokin sattui olemaan meillä juuri samana päivänä, sillä hän oli päivätöitä maksamassa. Kun ukko sai kuulla, että minua viedään kouluun, huudahti hän:

-- Ohoh! vai kouluun. No, sehän hyvä on. Ei suinkaan vielä tiedetä, miksi herraksi aikoo tulla.

-- Ei tiedetä, tulleeko tuota mitään, vaan joutaahan oppia edes aa:n ii:stä täsmälleen eroittamaan. Vaan työtä hän on jo nähnyt tehtävän ja kyllä hän siihen lisää oppii sitten kuin voimia tulee, sanoi isäni.

-- No niinhän se nyt onkin, vaan kyllä se koulukin paljon maksaa ja hukkaan se kustannus koulun käynnistä menee, jos ei herraksi meinaa tulla, sillä virkamiehen-palkallahan vasta koulun kustannukset palkitaan, arveli Vierimän ukko.

Minä istuin kääsyihin isäni rinnalle ja sanoin jäähyväiset kaikille saapuvilla oleville. Äitini puristi kauan kädestäni, vedet silmissä seisoen kääsyin astimella. Yksi jupisi yhtä, toinen toista yhteen ääneen, että, vaikka minulla olisi ollut viisi paria korvia, en sittenkään olisi selvään kuullut niin sekaista puhetta.

Vihdoin jouduimme matkalle. Isäni ajoi hiljallensa liinaharja ruunallansa ja hajoitti puheillansa minun mietteeni. Mitä mietinkään, jota hajoittaa tarvitsi? Minä mietin sitä turhaa rahan kulutusta, jonka koulunkäynti tuottaisi, ja luulin äitini kyynelten osottavan häviön pelkoa.

Me ajoimme jo Limingan isolla niityllä. Sitä katsellen sanoi isäni:

-- Tarvitsis paremmin ojittaa.

Kova maantiehän siitä kulki. Olinhan pimp-pamppalanippuineni siitä kerran juossutkin, olinhan muutamia kertoja sitä jo hevosellakin ajanut, mutta suo siellä, vetelä täällä, äärin vierin pehmeä, siis parempi ojitus tarpeen.

-- Voisinhan minäkin auttaa ojituksessa, sanoin minä, sillä minä tiesin, että isäni tahtoi sellaista sanaa. Olihan meillä pitkä osa tuossa äärettömän avarassa pajupensaiden kotomaassa.

-- Niimpä niin, vaan ensin opit jotakin tietämään, sillä Suomen maalle uusi aika koittaa.

-- Mikä uusi aika se on?

-- Se on valon aika. Suomi on paljon takapajulla monen ulkomaan suhteen. Enkö minä sitä tietäisi, kun olen niin paljon ulkomailla kulkenut. Mutta kyllä täällä, pohjaisessakin, vaikka hiukan hiljemmin, lämpimämpäin maiden rientoja toimeen pannaan, ja kun ne kerran jalan sijan täälläkin saavat, niin ei niitä pane pakkainen -- minä tarkoitan henkisiä, siveellisiä rientoja. Siis koeta sinäkin parastas, poikani, ei oppi ojahan kaada eikä tieto tieltä työnnä.

Nyt heräsin minä juuri kuin unesta, kuultuani tuon sananlaskun. Mikä ikuinen viisaus löytyy meidän sananlaskuissamme! Nyt käsitin minä, mitä oppimisella tarkoitetaan, nimittäin ettei ojaan kaaduta eikä tieltä horjahduta, ja voihan oppinutkin työtä tehdä, vaikkapa kyntääkin. Nyt käsitin minä, mitä varten virkamiesten täytyi olla oppineita. Arvattavasti sen tähden, ettei heidän tarvitse tiedon puutteessa häilyä oikealle ja vasemmalle, vaan pysyä asioissa keskikohdalla ja ohjata kansan kulkua ja heidän erhetyksiänsä oikoa.

Isäni huomasi pian muutamista sanoistani, että olin oikein arvostellut, ja rupesi hän nyt minulle vapaasti juttelemaan uusista keksinnöistä maanviljelyksenkin alalla, joita ei vielä montakaan Suomessa käytetty, vaikka sanomalehdissä luettiin niitä ulkomaalla löytyvän. Pian olivat suomalaisetkin niihin tutustuvat.

Isääni kuullen ja hänen sanojaan miettien oli melkein huomaamattani matkamme kulunut, sillä hepomme oli oivallinen ja nopsajalkainen, ja niin saavuimme Ouluun.

Kun olimme ajaneet Limingan tullista tuohon Oulun läänin pääkaupunkiin, ajoimme vieläkin hitusen pitkin kaupunkia ja pysähdyimme Isolla uudella kadulla erään matalan, viheriäiseksi maalatun talon kohdalle. Siinä ohjattiin hevonen hiljalleen portista sisälle. Isäni päästi hevosen aisoista ja asetti sen syömään kärryistä eväsheiniänsä. Tämän tehtyä astuimme porstuaan. Porstua oli melkein pimeä, varustettu kun oli vaan pienellä, kolmiruutuisella akkunalla oven päällä, ja päivä oli juuri laskenut. Hämärässä haparoitsimme ovea, josta sisään astuimme. Vihdoin moneen paikkaan turhaan siveltyämme ja seinähirsiä tapailtuamme, löysimme oven. Vaan kuinka nyt ällistyimme, kun ei avainta ovessa ollutkaan! Isäni kolkutti hiljaa ovea ja niinkuin kaukainen kaiku kuului vienosti ihmis-ääniä jostakin päin, juuri kuin haudan syvyydestä. Oli aivan mahdoton tarkimmankin korvan huomata, mistäpäin äänet kuuluivat. Ovi ei kuitenkaan au'ennut. Isäni kolkutti uudelleen, ja sama aaveen-tapainen kaiku uudistui myöskin, vaan ovi ei au'ennut. Nyt loppui isäni kärsivällisyys ja hän karjasi voimansa takaa, äänellä, joka olisi ollut kyllin voimallinen yli meren kohinankin kuulumaan: Tuo Jerusalemin pimeys, mikä näissä kurjissa hökkelissä sitten vielä onkin!

Se teki vaikutuksensa. Aivan toiselta puolelta porstuaa aukaistiin ovi ja vahakynttilä jalkoinensa ja käsi pistettiin oven raosta porstuaan ja sanat kuuluivat:

-- Älkää nyt kuitenkaan sinne menkö, jos kukakin olette!

Nyt huomasimme, että olimme yrittäneet pyrkiä talon ruokasäiliöön, joka oli porstuaan laudoista laitettu, ja jos vielä olisimme hiukan sivuuttaneet, olisimme olleet toisen hullun tien suulla, nimittäin vinttiin menossa.

Kirkkaassa vahakynttilän valossa astuimme reippaasti päämaalia kohden ja astuimme ovesta sisälle. Nyt näimme, että seisoimme entisen Limingan ruustinnan edessä, joka vieläkin vahakynttilä kädessä vakaisesti meihin katsoen keskellä laattiaa seisoi. Samassa tulivat ruustinnan tyttäretkin siihen.

-- Antakaa anteeksi, kunnian-arvoinen ruustinna, vaikka vähän tulistuin, kun pimeyden tähden en tiennyt, mistä sisälle päästä, sanoi isäni.

-- Se on hyvin ikävää, vastasi ruustinna, kun on niin kummallisen kolkoksi nuo porstuat rakennettu. Luulisihan niiden samalla vaivalla suuremmankin akkunan saaneen, vaan kyllä se enkä on vähän siitäkin syystä, ettei varas niin oistonaan, oven kiinni pantua, pääse porstuaan.

-- Kyllä se niin on, mutta outo voipi sellaisessa pimeydessä pian nenänsä taittaa ja tulla vieläkin oudommaksi, arveli isäni.

Nyt päästivät ryökkinät aika naurun. Ruustinnakin naurahti vähän, vaikka vanhuus ja pitkänlainen elämän kokemus ei enään sallinut hänessä ison naurun sijaa puheesta syntyneille, tapahtumattomille varjokuvituksille.

Kun olimme istuneet, kävi yksi ryökkinöistä, jonka minä entiseltä vanhimmaksi tiesin ja Annan nimellä tunsin, asettamassa kynttilöitetyn lyhdyn porstuan seinään. Vähän sen jälkeen meni isäni ulos ja toi minun vaate-arkkuni ja evässäkkini sisälle.

Pian olivat ryökkinät laittaneet, yksi tulen kakluuniin, toinen porsliinit pöydälle, kolmas leipurinpuodissa käynyt. Sitten he jotain muutakin puuhaa pitivät, ruustinnan isäni kanssa tarinoidessa, ja kaiken seurauksena tulikin teejuomingit. Siksi oli kolmihaarainen, hopeankarvainen kynttiläjalka sytytettyine kynttilöinensä keskelle pöytää asetettu. Tämän ihanan valon heijastaessa loin silmäni salin peräseinään ja näin siellä riippuvan rovasti-vainajan kuvan, sekin vanha tuttu minulle entisiltä pienuuteni ja köyhyyteni ajoilta.

Mielestäni oli monta maailmaa yhdessä maailmassa, kun isäni isäntäväen kysymyksistä innostuneena jutteli meri- ja maaretkistänsä, meidän kaikkien kyyhkyisen hiljaisuudessa kuunnellessa. Usein oli jo mielestäni ihan viimeiset sanat isälläni suussa, sillä luulin kaikki maailmat ja maailmain asiat jo olevan lopussa; mutta silloin taas ruustinna uudelleen pyysi tarkempaa selitystä hänelle näkemättömistä maan paikoista ja jälleen avautui eteemme uusi näkö-ala. Minusta se tuntui juuri kuin nuo etäiset seudut eivät olisikaan olleet koko meidän maapallollamme, vaan äärettömässä avaruudessa, ehkäpä tähtien tuolla puolen. Sillä minä ja ainoastansa minä yksin siinä seurassa en ollut ensinkään maantiedettä lukenut. Jos olisi Aasiaa tai Afrikaa aivottu sinä iltana ruveta lautaselta syömään maidon kanssa tai Eurooppaa syömään teeleipänä, olisin ilman kieltämättä ollut valmis siihen.

Teeveden juotua läksi isäni kotimatkalle, jättäen minun Jumalan haltuun ja ruustinnan hoitoon.

VIIDESKOLMATTA LUKU.

Ensimmäinen yö ja ensimmäinen lukukausi.

Minä sain asunnokseni erään pienen ja sievän nurkkakamarin, jossa oli kaksi akkunaa, toinen valtakadulle, toinen poikki-kadulle. Siinä oli huonekaluina pieni piironki, yhden-maattava sänky, pöytä, kaksi tuolia ja kirjahylly. Jo samana iltana saatettiin minä tuohon uuteen asuntooni. Sanaakaan puhumatta istahdin minä tuolille pienen pöydän eteen, jolla kynttilä paloi, ja katselin ympärilleni. Olin näet jätetty yksinäisyyteen ja luulinpa ovenkin olevan vahvasti kiinni, kuni vankilan konsanaan. Hetkisen hiljaisuudessa mietittyäni ja katseltuani uutta olopaikkaani, kuulin minä toisesta huoneesta pianon soittoa. Haluni hehkui nähdä sitä likeltä, vaan kun ovea lähestyin, palasin aina takaisin, sillä en tahtonut heitä häiritä ja luulin, etten saisi ilman luvatta jalallanikaan yli kynnyksen astua. Pianon soitto lakkasi väliin ja alkoi taas uudelleen. Loma-hetkinä istuin minä miettien, vaan kun soitto alkoi, oli täytymys lähteä liikkeelle -- minun oli perin mahdotonta soiton aikana istua. Tällaisessa tilassa olin kumminkin puolentoista tuntia arviolta.

Vihdoin au'aistiin oveni ja minä laskettiin illalliselle.

Kuka arvaa ihastukseni, kun sain seurata ruustinnan perhettä ruoalle -- samaan pöytään. Minä ajattelin itsekseni, syödessäni: minusta tehdään kohta ensimmäiseksi syömään oppinut ja sitten vasta luku-oppinut.

Kaikkein vaikein temppu oli minulle syödessä veitsien ja kahvelien käyttäminen enkä niiden asettelemiselta ehtinyt täysin määrin syömäänkään. Kuitenkin astuin kiitollisella mielellä pois toisten mukana pöydän luota:

Ehtoorukouksen pidettyä, jossa kaikki ruustinnan lukiessa olimme seisoneet, astuin jälleen kamariini, ihmetellen sitä, että nyt jollakin tavalla olin ruustinnan perheen jäsen.

Päävastus oli mielestäni se, että minun tieni kulki salin kautta ulos. Mieluummin olisin suonut, että olisin kamaristani päässyt suoraa porstuaan, sillä en olisi tahtonut tuota hyvin siistittyä salia porstuani jatkona käyttää.

Plits plats, tararaaraa! kuului ehtimiseen kadulta maatessani, vaikka meillä oli jo kaikissa huoneissa hiljaista kuin haudassa, ja yöleponi tahtoi olla tukala saavuttaa. Vaan olikos ihme, jos tuo lakkaamatoin plits plats hevosten kavioista ja tararaara kärryistä kadulla myöhään yöhön asti kuului, kun oli huomispäivänä tuo lapsille tärkeä päivä, jolloin koulut avattiin ja joksi kaikkien kouluun aikovien välttämättömästi täytyi saapua kaupunkiin. Kun en muutoinkaan niin helposti unta saanut oudossa huoneessa yksinäni ja kärryn-ajajat ehtimiseen levottomuuttani lisäsivät, nousin ylös, raotin akkunan varjostinta ja näin, että kuu himmeästi kaupunkia valaisi. Pitkin valtakatua näkyi matkalaisia täysissä tamineissa, kärryissä istuen, eteenpäin pyrkien. Huvikseni katselin minä sitä, ja matkustin mietteiden valtakuntaan, jossa tutkin kaikkia ennen tapahtuneita asioita ja haaveksin tulevia. Ennen kuin huomasinkaan, nukuin tuolille akkunan pieleen.

Vihdoin herätti minut yövartia, kun hän kadulla huusi: kello kaksitoista lyön', kaksitoista lyön'! Minulle teki melkein ilkeätä tuo yöllinen vartian huuto. Minä katsahdin kadulle ja näin kaksi yövartiaa kävelevän, pitkät puukanget olalla, ja menin hyvin liukkaasti sänkyyni, sillä minua hiukan peloitti, jonka minun häpeäkseni täytyy tunnustaa. Toisissa kadun kulmissa uudistivat vartiat jälleen suurella äänellä huutonsa, mutta viimein etenivät niin, ett'ei kuulunut muuta kuin kaukainen kaiku heidän äänestään hiljaisessa yössä.

Uni oli nyt kuitenkin paennut kauas minusta ja taas sai tunti kuluneeksi. Surkiasti kuului torven toitotus tornissa yhden kerran, eikä kauan kestänyt, ennenkuin jo samat saikkaniekat olivat huutamassa akkunani takana. Silloin he kehuivat kellon yhtä lyöneen.

Tuosta sain minä uutta miettimisen ainetta. Minä ajattelin tuota huutamista aivan tarpeettomaksi, sillä jos vartiat huusivat sen merkiksi, että olivat valveella sekä että ihmiset yön pimeydessä tietäisivät, mitä kello oli, ilman omiin kelloihinsa katsomatta, niin oli se kuitenkin yhtä vaarallinen kuin hyödyllinenkin. Siihen tottumattoman yölepo tuli näet häirityksi ja pahantekijät, joita heidän myöskin oli määrä silmällä pitää, osasivat hyvin tuota tavallisessa rajoituksessa olevaa kulkua ja huutoa välttää ja tietysti he ani harvoin joutuivat heidän käsiinsä.

Aamu-yöstä nukuin ja heräsin vasta kuin herätettiin. Minun piti varustautuman taisteloon, jota en ollut ennen koettanut. Pian olinkin valmis lähtemään taistelutanterelle.

Ruustinnan seuraamana astuin aamulla kouluun, jonne saapui lapsia hyvä joukko, kaikilta ilmoilta tulleita. Minäkin sain näyttää lukutaitoani ja nimeni kirjoitettiin talteen vastaisen varaksi. Pian saimme mennä pois ja annettiin lupa levätä koko päivä, vaan huomenna piti välttämättä saapua jälleen.

Minä huomasin, että olin myöhästynyt ja liian paljo varteni venähtänyt, sillä minut kirjoitettiin vasta-alkavien lukuun ja siis kaikkein alhaisimmalle luokalle, johon muutoin kirjoitettiin enimmäkseen kahdeksan- ja yhdeksän-vuotisia. Minun maine- ja ikätodistukseni osotti sitä vastoin, että pian täyttäisin kolmetoista vuotta. Olisin melkein antanut ikäni lyhentää ja itseni pienentää, jos se olisi ollut mahdollista. Aika-lailla minä suuruuttani häpesin ja pelkäsin toisten, nuorempain kumppanieni vähitellen rupeavan minua isäksensä sanomaan. Kuitenkaan en voinut kohtaloani toiseksi muuttaa, vaan täytyi minun olla niin vanhana ja suurena kuin olin -- pienennyskonstit kun olivat niitä tarvittaessa kuivaneet kuin lasareetin suurus, niinkuin maalla sanotaan.

Ei ollut muuta neuvoa siis, kuin ruveta käyttämään totuttua keinoani ahkeruutta ja koettaa päästä toisten, ennen ehtineitten jälille. Se auttoikin. Alku aina hankala, ahkera se voiton saa, sanoi usein opettajamme koulumaisteri. Hän oli huomannut tarkoitukseni, vaikka kohta maantiedettä lukiessani ja karttaa tutkiessani luulin välistä pääni sekaantuvan. Olin usein tuntevanani kuumain maiden auringon korviani polttavan ja kuumain, kuumain tuulten henkeäni salpaavan, siksi kuin se taas jäähtyi kylmäin maiden merillä ja jäävuorilla.

Niin hyvin kartassa, maantieteessä, katekismossa, Piplian historiassa ja luvunlaskussa, kuin myös kirjoituksessa, edistyin minä siihen määrään, että jo ennen joululupaa maisteri eräänä päivänä sanoi: Ei sinun tarpeen vuoksi enään tarvitsisikaan olla ensi luokalla, mutta odotahan joululupaa, saat kevät-lukukaudeksi mennä toiselle luokalle.

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Asemani ruustinnan perheessä ja joululupa.

Ruustinnan poika oli jo aikoja sitten päässyt virkamieheksi ja ainoastaan tyttäret olivat hänen luonansa. Niin oli ruustinna melkein kuin pojaton. Tosi-olossa olin ruustinnan perheessä hyyrillisenä, asuen heillä maksua vastaan. Ruokaa tuotiin minulle kotoa, vaikka se heillä valmistettiin ja minä sain syödä heidän pöydässänsä. Mutta vieläkin täydeilisemmässä tosi-olossa olin minä ruustinnan poika ja oikea lempilapsi ja hänen tytärtensä veli. Ei äidillisempää hoitoa näet kuin minä pruustinnalta sain, eikä sisarellisempaa lempeä kuin hänen tyttäriltänsä nautin, voi mikään oikea sukulainen, äiti tai sisar, antaa. Älköön tämä kuitenkaan millään muotoa oman äitini kirkasta kuvaa himmentäkö, sillä vaikka heitä parhaimpina ihmisinä mailmassa rakastin, niin ei se laisinkaan vähentänyt rakkauttani oikeita vanhempiani kohtaan.

Kun isäntäväkeni teki minulle sellaisia, joita minä en heiltä vaatinut, niin tein minä myöskin sellaisia, joita he eivät minulta vaatineet. Minä hakkasin heille puita, ha'in vettä ja juoksin puodissa ryökkinäin asioilla, sillä heillä ei ollut varsinaista piikaa, kun heitä oli neljä naisihmistä ja he olivat jääneet rovastin kuoltua melkein tyhjälle pussille, ainoastaan pienellä eläkkeellä. Tosin heillä oli eräs elähtänyt vaimo, joka kotonansa asuen kävi heitä aina auttamassa, niinkuin pyykillä, juoman-panolla, laattioita pesemässä j.n.e.; mutta luulenpa vaan, että avuliaisuuteni oli heille mieliksi ja eduksi.

Jopa jouduimme joululuvan saaneeksi, noin viikkoa ennen joulua. Samalla sain minä myöskin eron ensimmäiseltä luokalta ja niin oivallisen todistuksen, että sitä kelpasi näyttää vaikka kenelle. Melkein olin hypähdellä tuon lapun saatuani, siihen määrään olin vielä lapsellinen, vaikka olinkin monta myrskyä maailmalla nähnyt, monta kovaa soutanut. Mutta lapsella on kuitenkin lapsen mieli, ja se sallittakoon, sillä liian aikaisena ollen voi pian tulla ylpeyden sarvesta kiinni tarttuneeksi ja ehkä sitten korkealta pudoten taittaisi niskansa.

Isäni saapui kaupunkiin samana päivänä kuin koulut suljettiin. Minä pyysin ruustinnan tulemaan kanssani maalle, isäni tahtoi häntä myöskin. Ryökkinät olivat päättäneet mennä jouluksi Haukiputaalle sukulaisten ja tuttavien luokse, jonka vuoksi heitä emme pyytäneetkään. Minä laitin itseni valmiiksi lähtöön ja aukasin vaate-arkkuni. Isäni kurkisti siihen ja näki siellä sellaisia, joita hän ei odottanut minulla löytyvän. Hän luuli minun liinavaatteeni olevan kaikki likaisina, mutta kaukana siitä. Ne olivat ruustinnan toimesta puhdistetut ja ryökkinät olivat neuloneet minulle lisää paitoja omasta kankaastansa ja vielä panneet niiden päälle kiiltosilityksen. Vieläpä olin saanut sukkiakin, jommoisia ei meillä kotona ollutkaan, ne niin sieviä. Nämät olivat annettu minulle joululahjaksi.

Nyt emme joutaneet paljon siekailemaan, sillä minun oli joutuminen isän mukana pois kaupungista. Isäni aikoi tulla takaisin kaupunkiin vielä ennen joulua Tuomaan markkinoille. Paras oli kaikkien oikein ajattelevain mielestä, että koulunuoriso mahdollisuuden mukaan toimitettiin pois markkinain jaloista, näkemästä sitä pahaa esimerkkiä, jota markkinat tavallisesti synnyttävät. Syksymarkkinat olinkin nähnyt ja joukon toisensa perästä humalaisia ja tappelukiihkoisia, siis en lukua pitänytkään markkinoiden näkemisestä. Olinpa senkin nähnyt, kuinka markkinoille kerääntyvät mustalaisjoukot pitävät hevossotaansa. Aivan tyynellä mielellä ja suloisilla koti-unelmilla varustettuna istuin sen tähden isäni rekeen, joka taaskin liinaharja-ruunan vetämänä kiidätti meitä edelleen.

Ruustinnan oli muutamain väliin tulleiden asioiden tähden mahdoton lähteä Liminkaan. Juuri meidän lähtöä tehdessä, sai hän kirjeen velipuoleltansa Simosta, jossa tämä ilmoitti tulevansa markkinoille ja sisarpuolensa luoksi majaa pitämään. Siinä este, muutoin en epäile, että hän olisi mukanamme lähtenyt. Niin saavuin sievästi kotipihallemme ainoastaan isäni kanssa.

Kaikkien silmät olivat minuun päin käännettynä ja enin osa kotini väestä haeskeli sieviä lauseita suuhunsa minua puhutellessansa. Minä huomasin selvästi, että he luulivat minun persoonani jo omivan kokonaisen kasan herraa.

Ensimmäinen toimeni oli tarinoida äitini kanssa. Minä juttelin hänelle kaikenlaisia tapahtuneita viimeisen syksyn yksityis-seikkoja ja sain hänen välisti oikein hyvästi nauramaan.

Mutta hänpä vuorostansa sai minun ihmettelemään, kun hän syksyn havainnoitansa minulle kertoi. Muun muassa hän sanoi saavansa uuden äidin tahi oikeammin äitipuolen. Kuka oli tuo vaarini morsian? Ei kukaan muu se ollut kuin erään lammen rannalla, joka oli minulle sieniä syöttänyt, Tellin Amalia.

Ensiksi tuo outo uutinen minua vähän hämmästytti, mutta kun asiaa paremmin tutkin, niin huomasin, että se ei lainkaan ollut ajattelematta syntynyt. Äitini näet kertoi, että vaari saapi pihan sivulla olevan pienen kamarin asunnoksensa ja ruo'an isäni pöydästä. Amalia sai samaten ruo'an talosta, vaan oli hän aikonut tehdä sen edestä taloon työtä, niin paljo kuin ehtisi. Siis oli koko naimisen perustus siinä, että Amalia pääsisi pois tuosta yksinäisestä, kolkosta korvesta ihmisten ilmoihin vanhoiksi päiviksensä -- eipä hän muutenkaan koskaan ollut aikonut eräkäs-elämällänsä taivasta tavottaa. Vaarini taasen toivoi naimisen kautta saavansa itselleen vanhoiksi päiviksensä omatakeisen hoitajan. Hän olikin kappaleen vanhempi morsiantansa ja siis ikänsä vuoksi pikemmin hoitajan tarpeessa, kuin valittunsa. Vihdoin oli Amalia Jumalaa pelkääväinen ihminen ja vaarinikin oli alkanut sielunsa autuudesta huolta pitään. Niin ollen vanhojen avioliitolle kaikki toivottivat onnea.