Chapter 16

-- Sen teenkin sydämestäni, kun olen monen vaaran kautta jälleen päässyt isänmaan kankahille ja armaani luo.

-- Maa on sinun, niinkuin minunkin synnyin- ja isänmaa, mutta minun tyttäreni, minun ainoa Mari lapseni ei ole sinun armaasi, sanoi vaari, polkien jalkaa isäni edessä.

Isäni tapaili vyöllänsä riippuvaa meripuukon tuppea oikealla kädellänsä ja sanoi:

-- Koetetaan sitten!

Tämän nähtyänsä vaaleni vaarini, astui takaperin muutamia askelia ovea kohden, mutta isäni asettui oven eteen seisomaan.

-- Etkö meinaa laskea minua ulos? kysäsi vaarini vapisevalla äänellä.

-- En.

-- Hirveäisitkö lyödä minua puukolla?

-- Kukaties, jos siksi tulisi.

-- Eikö sovinto ole parempi kuin tappelu?

-- Mikäs sen parempi on kuin sovinto.

-- No sovitaan ennenkuin viimeisen kerran suututaan.

-- Saman tekevä.

-- Vaan sinä haukuit minua äsken.

-- Sitten ei sovinnosta mitään tulekaan.

-- Kyllä siitä siltä voipi tulla.

-- Ei sitten auta muistella.

-- Minun sisuni ei tahdo antaa perään.

-- Se on paha se!

-- Jos vaihettaisimme korvapuusteja.

-- Eikö mitä, hullultahan se näyttäisi.

-- Kyllä minullakin voimaa on.

-- Kyllä minä sen uskonkin.

-- Minä en kuitenkaan tappele.

-- En minäkään.

-- Tule rauhassa vävykseni.

-- Niin tulenkin.

Nyt ottivat he toisiansa kädestä kiinni ja menivät penkille istumaan.

-- Jos minä olisin entisessä kuraasissani, sanoi vaarini istuttuansa, niin en minä juuri hevillä antaisi perään, vaan pitäisin kiinni kuin tahkiainen mielipiteistäni.

-- Siis olenkin tänne saapunut soveliaaseen aikaan, kun teiltäkin ovat voimat loppuneet, sanoi isäni.

-- Ei voimani vielä ole vallan loppuneet, minä puhuin kuraasista.

-- Mistä semmoisen sanan olette löytänyt?

-- Yhdeltä viinaveikoltani.

-- Oivallinen ja komea sana -- vieläkö nytkin ryyppäätte?

-- En minä lukua viinasta pidä.

-- Sitten meitä on kaksikin juomatonta, arveli isäni, nousten ylös ja samassa menivät äitini ja isäni ulos, jättäen meidät vaarini kanssa kahden kesken.

Kun olimme kahden huoneessa, sanoi vaarini: Ei hän ole yksin turhissaan, isäsi, kyllä minä arvaan, että hänellä on hyvästi rahaa, kun hän Kaliforniasta tulee, ja sitten hänellä on vielä förmyntärin takana rahaa, isänsä perintö Huopalan talosta. Niin muodoin hänestä tulee upporikas. Minä tosin hyväksyn sen, sillä jos hän nyt, niinkuin sanoi, ottaa äitisi emännäksensä, pääsee minun tyttäreni oivallisiin naimisiin ja siitä on hyvää hänelle ja sinulle, Mutta, ja mutassa on monta mutkaa. Mikä tulee minusta silloin? saanko edes asua tässä turvetöllissäkään? Riitamiehiä kun olemme isäsi kanssa olleet, niin se on niippis naappis. Mistä minä vaivainen sen rahan ja tavaran paljouden otan, että minä hänen rinnallansa vähänkään mieheltä näyttäisin. Siinä on, Heikki rukka, asia nyt tekeillä semmoinen, jota minä en olisi suonut tällä puolen hautaa näkeväni. Mitä vasten palasi Heikki Huopala Kaliforniasta ja laittoi tulollansa asiat niin hullulle kannalle, että minusta tuntuu kuin jo rippuisin maan ja taivaan välillä. Ei, ja vielä sittekin ei, ei se ole ensinkään hyvä, että juoda talonsa, äläkä sitä tee sinä, jos joskus talon saat.

Nyt meni vaarinikin ulos ja minä seurasin hänen perässään. Ulos tultuamme näimme, että sade oli laannut ja isäni istui äitini kanssa huoneen seinuksella, multapenkin päällä. Me astuimme heidän luoksensa ja vaarini sanoi heille:

-- Kuulkaas, nuoret, minun asiaani ja toivoani! Minä olen eperolla omasta kohtalostani. Sanokaa suoraan, minkä tulevaisuuden te minulle määräätte. Toivoni olisi, että saisin edes tässä töllissä asua kuolinpäivääni asti.

-- Sano, Heikki, mitä teemme isän kanssa, sanoi äitini, nojaten päätänsä isäni olkapäälle.

-- Helmikangas saapi tehdä, niinkuin itse hyväksi näkee -- kyllä saatte seurata minua sinne, mihin minä menen. Kun ostan talon, niin saatte olla siinä, juuri kuin olisitten oma isäni. Mutta suurta rikkautta ei minulla ole, sillä minulla on ollut paljon vastuksia ja hankaluuksia, vieläpä pelkkiä vahingoitakin matkoillani. Ensinkin ei ollut Kaliforniassakaan kullan saanti minun kohdalleni myötäinen ja sitten vielä siitäkin vähästä lainasin yhdelle veijarille tuhannen dollaria ja sinne sekin meni. Sitten vielä sen lisäksi olen sairastanut kolmeen kertaan, joka on ollut vähällä panna taskuni tuhisemaan; mutta kuitenkin sain viimeisinä neljänä vuotena oivallista merityötä eräässä englantilaisessa tullilaivassa, niin että sain säästöön sen verran kuin tarvitsen kohtalaisen talon ostoon. Epäilemättä otatte minut vävyksenne, vaikk'en niin upporikas olekaan.

-- Se onkin juuri minun mieleeni, ett'et ole kovin rikas. Kun minulla ei ole mitään muuta omaisuutta, kuin se, jonka olen palveluksessa ollessani säästänyt, niin en kehtaisi silmiänikään avata rikkaan vävyni edessä.

Silloin nousi isäni seisoalleen, otti vaaria kädestä kiinni ja sanoi:

-- Hyvä Helmikangas, se on totta, että olette itselleni suuren vahingon viinan kautta saattanut; mutta minä ole se mies, joka Jumalan avulla tahdon teille omat rahani uhraamalla tallelle saattaa, mikä kadonnut on -- sen teen teidän jalon tyttärenne tähden.

Silloin vaarini huusi voimansa takaa, kyyneleet silmissä:

-- Pidä lupauksesi, siunaukseni olet saavuttava, jonka minä sinulle taivaasta rukoilen. Esikoisen siunaus langetkoon sinun päällesi, sinä jaloluontoinen mies -- nyt sinun vasta oikein tunnen. Sinä olet kätkenyt rakkauden povessasi ja kantanut eheätä sydäntä ja minä nurjaa. Vasta havaitsen, että minä itse olen syypää ollut tyttäreni onnettomuuteen, ja monta valheellista lausetta olen sinusta päästänyt, peittääkseni omaa häpeätäni. Sinä olet mies ja miehen poika -- sinä rakastit tytärtäni ja poikaasi ollessasi kaukaisella maalla. Sinä et halveksinut tyttäreni köyhyyttä, vaan rakastit häntä hänen itsensä eikä tavaran tähden. Sen osottaa selvästi se seikka, että tulit häntä turvetöllin haltiattarena vaimoksesi ottamaan ja häntä ynnä minua häpeästä päästämään.

Nyt oltiin kaikin hiljaa kauan aikaa. Viimein sanoi isäni:

-- Minä lähden pojan kanssa pappilaan ja otan samassa kuulutuksen. Heikki, mene käskemään Vierimän ukkoa tänne, mutta älä sano, mitä asiaa on.

Minä menin, että maa tömisi, Vierimälle ja käskin ukon pian seurata minua. Ukko oli kohta valmis lähtemään, sillä meille olisi hän tullut, vaikka olisin hakenut hänen sydän-yöllä, saati sitten kirkkaalla päivällä. Ukko koetti kysellä minulta matkalla, minkä vuoksi häntä niin kiireesti meille viedään; mutta minä en mitään selvyyttä antanut.

-- Kah! huudahti ukko, päästyänsä meidän pihalle ja nähtyänsä isäni, olethan täällä, Heikki! ja niin pitkän ajan takaa.

-- Olenhan minä täällä; olen juuri lähdössä pojan kanssa pappilaan. Ettekö tulisi, Vierimä, puhemieheksi?

-- Aivan mielelläni! Lähdetään paikalla, se minua mieleen, että häitä tulee.

Silloin läksimme enkä minä voinut käsittää, miksi minua vietiin pappilaan ja mitä tehtävää minulla olisi isäni kuulutuksen otossa. Kuitenkin olimme pian pappilassa ja rovastin kamarissa.

Nuori rovasti, jota en koskaan vielä ollut puhutellut, kun oli vasta seurakuntaamme tullut, kysäsi kohta:

-- Mitä on asiaa?

-- Minä pyytäisin avioliiton kuulutusta tämän pojan äidin kanssa, vastasi isäni.

-- Kuka olette?

-- Heikki Huopala, merimies, talollisen poika Lumijoelta.

Silloin aukasi rovasti kirkonkirjan ja sanoi vähän ajan takaa:

-- Heikki Perttelin poika Huopala, Lumijoen kappeliseurakunnasta, kihlattu talon tyttären Maria Helmikankaan kanssa. Morsiameksi siis tulee Maria Helmikangas, talollisen tytär, ja hänellä on yhdentoista ja puolen vuoden vanha poika. Se on arvatenkin teidänkin poikanne, vaikka äidin nimelle kirkon kirjoihin pantu. Onko niin?

-- On, sanoi isäni.

-- Oletteko nauttinut sakramenttejä matkoilla ollessanne? Onko mitään todistusta? kysyi rovasti.

-- Viimeksi Englannissa Liverpoolissa, sanoi isäni, samalla vetäen povestansa paperimytyn.

Rovasti katseltuansa papereihin lausui:

-- Hyvä on!

Silloin sain minä käskyn astua ulos. Isäni ja Vierimän ukko jäivät sisälle. Minä seisoin vähän aikaa pappilan pihalla ja ajattelin edesmenneitä aikoja, jolloin olin pappilan palveluksessa, enkä silloin isästäni mitään tietänyt. Nyt olivat asiat muuttuneet ja minä olin saanut oman isäni nähdä elävien maassa. Kun katselin sitä paikkaa pihalla, jossa rovasti vainaja oli viimeiseksi levännyt arkussansa, nousi muutama kuuma kyynel silmiini. Silloin tulivat he ulos ja taas läksimme astuskelemaan kotoa kohden.

Suloisempaa iltaa en ollut vielä ijässäni nähnyt, kuin ensimmäisen, jonka vietin oman isäni seurassa, kuunnellen hänen tarinoitansa kaukaisista maista. Ei kukaan mennyt pois; Vierimän ukko ja vaarinikin kuuntelivat suurimmalla uteliaisuudella, samoin kuin minäkin. Mutta äitiäni en ollut vielä milloinkaan nähnyt niin hyvällä tuulella kuin sinä iltana -- ja oliko ihme, että niin oli? Olivathan kaikki siteet sinä päivänä katkenneet, jotka hirmuisen pitkän ajan olivat äitini ja vaarini sydäntä kiristäneet. Eikö silloin ollut ilta aamua viisaampi? Isäni oli mies, jonka puheisiin täydellisesti voimme luottaa. Silmän-iskut ja vikuroimiset olivat hänen kasvoistansa kaukana. Asianhaarat ne olivat, jotka tähän asti olivat esteenä olleet. Nyt oli uusi aika, hyvän sovinnon aika meille koittanut. Hymyssä huulin odottelimme siis ja toivovin silmin katsoimme aikojen läpi tulevaisuutta kohti.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Muutamia ylösnostetaan, toisia alaslasketaan.

Kesä kului melkein kuin rattailla ajaen. Äitini puuhasi häitä kaiken kesää. Isäni asui meillä, niinkuin vaarinikin, ja työmme tulivat tehdyksi liiaksikin, niin että olisimme välistä toistenkin työhön joutaneet. Väliin autoimmekin Vierimän ukkoa niitty- ja peltotyössä oikein miestuumasta. Kaikki olimme niin mieltyneet tuohon ukkoon, että meitä huvitti hänen kieltoansa rikkomalla tehdä hänen suvityönsä ilmaiseksi. Minulle erittäin oli se hauskaa, sillä niinhän sain hiukankin takaisin maksaa vanhaa velkaani -- noita kirjoihin annettuja rahoja, joita hän ei muulla tavalla myöntynyt vastaan ottamaan.

Isälläni oli hyvä joukko kultarahoja ja muuta rahaa siihen lisäksi. Niillä sanoi hän ostavansa talon, kun sopiva ja mukava ilmaantui saatavaksi. Isäni sai myöskin perintönsä förmyntäriltä puhtaassa rahassa ja Huopalan uusi isäntä tarjosi hänelle takaisin ostettavaksi Huopalan talon. Mutta isälläni oli toinen ajatus ja hän piti silmällä erään toisen talon rientoja, ollaksensa valmis sen ostamiseen, niin pian kuin sen omistaja siihen taipuisi.

Helmikangas oli joutunut koko kylän nauruksi poikansa tähden ja emäntä sairasti kuoleman kielissä. Ennen häntä kuoli kuitenkin emännän isä, Kerstilän vaari, herättäen kuolemallaan suurta surua kaikissa taikakonsteihin luottavissa. Pahan-ilkinen mies jätti jälkeensä suuren talon ja paljon tavaraa. Aina viimeiseen hengen-vetoonsa asti oli hän näet itse taloansa hallinnut, mutta nyt oli kuokka kuoleman ja kirkon rautalapio tehtävänsä tehnyt ja Helmikankaan isännälle aukaissut kaikki Kerstilän ovet, arkut ja salvot. Se sattui muutoin hyvin sopivaan aikaan, sillä Helmikankaan isäntä oli juuri tyttärensä myötäjäiset maksanut Riikolan isännälle.

Helmikankaan emäntä vaipui kuoleman uneen kolme päivää isänsä kuoleman jälkeen. Kaksia hautajaisia pidettiin ja kyläkuntaa kestitettiin. Rahaa ei säästetty, vaan annettiin huilata. Olihan Helmikankaan isäntä siinä vahvassa luulossa, että Kerstilän vaarin raha-arkku oli hopeata kumminkin puolillansa, ja hän, ollen vaari-vainajan ainoan perillisen leski, olisi kaiken tavaran herra.

Tavarain tutkinto pidettiin Kerstilässä ja Helmikankaan isännän toivot toteentuivat ylenmääräisesti. Kerstilässä löytyi tavaraa ja rahaa niin kosolta, että Helmikangas oikein oli hypähdellyt -- niin iloinen oli hän saaliin jaossa, jaossa, jossa kaikki tuli hänen osaksensa. Tutkintoa eli pesäkirjoitusta pidettiin myöskin hänen omassa talossansa, eikä sielläkään huomattu ollenkaan velkaa. Kun kaikki asiat oli selville saatu ja Helmikankaan isäntä upporikkaaksi julistettu ja rahan paljous silmiä huikaisi, niin ei Helmikankaan ja Kerstilän talojen omistaja tahtonut enään vaivata itseänsä huolehtimalla talon hoidosta. Hän päätti muuttaa kaikki puhtaaksi rahaksi myömällä molemmat maat päällisinensä, antaa osan kummallekin lapsellensa puhtaassa rahassa ja itse elää huolettomasti päiviensä loppuun saakka.

Tehty kuin sanottu. Pian oli perillisten suostumus talon myymiseen saatu ja Helmikankaan talo myytiin minun isälleni. Meidän vaarille, entiselle Helmikankaalle, tapahtui se ilo, että hän näki tuhlaamansa suuren talon takaisin ostettuna suvullensa. Toinen Helmikangas, hänkin puolestaan tyytyväisenä syyti rahat arkkuunsa.

Sitten ilmaantui eräs äärettömän rahallinen herra Oulusta ja osti Kerstilän talon, josta maksoi kelpo hinnan, ja nyt tuli Helmikankaan raha-arkku aivan täyteen. Kauppakirjat tehtiin, harjallisia juotiin ja tuo mainio talonkauppias joi itsensä juovuksiin; mutta rahansa menettäneet talojen ostajat, minun isäni ja tuo Oulun herra, eivät juuri mitään juoneet, kun eivät niin ylen iloisetkaan olleet.

Tuli yö ja yö oli pimeä kuin säkki, sillä oli uuden kuun aika syksyllä Lokakuussa. Raha-arkkua säilytettiin Helmikankaan kamarissa, jossa talonsa myönyt poikinensa asui. Siinä he myöskin molemmat lepäsivät rahojansa vartioimassa; mutta aamu kun valkeni, ei kamarissa ollutkaan kuin kaksi, Jaakko ja hänen isänsä. Kalliin kaikista, jota paitsi he molemmat olivat kuin joutilaat maailmassa eli niinkuin läpikuultavat varjot, nimittäin raha-arkku oli poissa! Se oli juossut pimeän yön selkään, oli varastettu!

Nyt oli Helmikangas onneton. Sen hän itsekin sanoi kaikille, että hän on onneton, ja pian koko kyläkunta, koko seurakunta, koko läheinen maakunta uskoi, että hän on onneton. Kaikki saarnasivat sanaa hänen kanssansa, että se on onneton, jolta yhdellä kertaa kaikki omaisuus varastetaan. Kukaan ei voinut häntä lohduttaa. Hän oli lohduton, toivoton. Ukko alensi itsensä ja meni asumaan vävynsä luokse ja sai häntä seurata tuo viaton Jaakkokin, joka, kädet taskuissa kävellen, naurahteli koko menolle ja isänsä surulle ja onnettomuudelle. Aika-hullu oli tuo Jaakko -- naurusta koottu koko mies.

Oli kumminkin vielä vähän jälillä, jyviä oli vielä myymättä ja kaikenlaisia hopia- ja muita metallikaluja ja vaatteita. Nämät kaikki vietiin niin eheänä, kuin ne olivat, Riikolaan, sillä ukko ei uskaltanut muuttaa niitä rahaksi, kun ei hänellä ollut onnea säilyttää rahoja, ja nyt istui hän kädet poskella enimmät aikojaan, katuen hulluuttansa, että paiskasi kaksi oivallista taloa kuin akanat tuuleen. Väliin koetti hän kuulustella rahojansa ja nimismieskin oli siinä apuna; mutta turhaan, ei sen verrankaan selvää saatu, että olisi epäluulon alaisena ketään vangittu.

Isäni muutti Helmikankaalle minun ja äitini ja vaarin kanssa. Tottapa tosiaan oli vaarini iloisin kaikista, kun sai, yksitoista vuotta köyhänä miehenä oltuansa jälleen muuttaa kotikonnullensa, ja hän sanoi samoin kuin ennen nuorena tuntevansa rakkautta joka paikkaa kohtaan. Hän lupasi niin paljon, kuin vaan voisi, elämänsä loppuun asti huolehtia talon koossa pysymiseksi. Syvään huo'aten kiitti hän Jumalaa asiain onnellisesta päättymisestä.

Kun olimme muuttaneet Helmikankaalle ja turvetöllimme autioksi jättäneet, silloin vasta olivat häät vietettävät. Tavalliset, häiden edellä olevat puuhat, kankaiden kutomiset, sukkien ja paitojen neulomiset olivat suritetut ja hääpäiväksi oli määrätty eräs tiistai-päivä joulun edellä, noin kaksi viikkoa ennen tuota korkeata juhlaa. Helmikankaan kaikki huoneet pestiin ja laitettiin mitä täydellisimpään kuntoon ja koko meidän hyvä tuttukuntamme käskettiin häihin. Olipa käsketyissä paljon sellaisiakin, joita en tuntenut. Enin osa minulle tuntemattomista olivat Lumijoen ja Tyrnävän kappeleista, ja syntymä-seurakunnallensa kunnian osoitukseksi käski isäni häihinsä Lumijoen papin perheinensä, ja kaikki kolme Limingan pappiakin kutsuttiin. Eipä Vierimän väkeäkään, ukkoa ja Loviisaa unhotettu, enemmän kuin Pirttilän isäntääkään poikansa ja tyttärensä kanssa. Saipa Helmikangaskin käskyn, niinkuin myös Riikolainen emäntinensä. Mutta onneton Helmikangas ei tullut, eikä Jaakko myöskään; Riikolainen emäntinensä tulivat.

Mitään suurellista tai ylöllistä en havainnut isäni häissä. Ruokaa tosin oli runsaasti, mutta sekin sellaista laatua, joka tavallisesti on kyllin voimallinen työtä tekevää rahvasta ravitsemaan, hienoja ulkomaan juomia en nähnyt käytettävän kuin nimeksi. Kaksi koti-seurakuntalaista viulunsoittajaa olivat soittajina. Toinen räätäli, toinen eräs renki, molemmat kirkon kylästä. Ei Rittisiä eikä Mäläsköitä oltu hankittu, vaikka olivat hyviä soittajia, kun eivät asuneet Limingan emäkirkon seurakunnassa. Isäni tahtoi tulla toimeen omatakeisella, vaikka vähän huonommallakin.

Niinkuin kuuna päivänä iloisissa häissä, niinpä isänikin häissä tanssittiin, syötiin ja juotiin. Häät kestivät kolme päivää, jonka ajan kuluttua kukin meni kotihinsa. Silloin olin minä yhteisesti isäni ja äitini poika ja nautin suuressa määrässä heidän rakkauttansa.

Siten olimme isäni kädellä nostetut alhaisesta asemastamme. Entiset Helmikankaan rengit ja piiat olivat mielellään ruvenneet isäni palvelukseen. Niiden joukossa oli Laurikin, joka oli entisestä erittäin tukevaksi mieheksi kasvanut. Vaarini oli meidän oikea pehtorimme, hänpä tiesikin talomme kaikki koukut ja loukot. Vaarini sai määritellä työt ja toimet ja minä isäni kanssa kuljimme myöskin vaarin määräämissä töissä. Kaikki teimme työtä niin paljon kuin ehdimme, ja isäni sanoi vaarini määräyksistä:

Vanhalla vallat paremmat, Nuori työlle notkiampi.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Tolpan Pirjon nuttu.

Korvenpään isännän, Sakari Aspelan, emännän äidillä Tolpan Pirjo vainajalla oli ollut pieni tölli Pirttilän talon maalla. Tölliä oli kylän keskuudessa sanottu tolpaksi (oikeammin: torpaksi) ja kun ei saman talon maalla ollut muita torppia, niin oli sille tuo nimi jäänyt, jota Pirjokin sittemmin miehensä kuoltua sai ainoana nimenänsä kantaa. Tolpan Pirjoa oli köyhänä pidetty, ja isännät olivat hyvillänsä siitä, että hän ilman köyhäin apua tuli toimeen, elinkeinonansa käyttäen kirjojen ja kuvien myyskentelemistä, ruumisten pesemistä, hieromista ja taikomista, niinkuin sellaisten mummojen tapa yleisesti oli. Lapsensa, tuon ainoan Katri tyttärensä, oli hän kumminkin toimittanut ruotu-kasvatiksi, esiin tuoden lääkärin antaman todistuksen kivulloisuudesta, joka esti häntä lastansakin elättämästä.

Paetessansa Kemiin tyttärensä luokse oli Pirjo pannut töllinsä lukkoon viimeisen kerran. Kemistä palattuaan Katri aukaisi töllin oven ja otti sieltä kaikki, mitä kelpaavata oli, ja vei ne omain tavarainsa mukana Korvenpäähän. Merkillisimmät kaikista Tolpan Pirjon tavaroista olivat matonkudekerät, joita hän pitkän ikänsä varrella oli hirmuisen röykkiön koonnut, leikaten nauhasiksi ja päistä yhteen neuloen monen monta rievun tilkkua, hameen ja vanhan nutun kaistaletta. Enimmäkseen kaikki kerät olivat niin pilaantuneita kosteassa huoneessa homehtumisesta, ett'eivät kelvanneet paljon muuksi kuin tunkiolle heitettäväksi. Kun tuo Katri emäntä asetti kuteille mattokankaan ja alkoi käyttää paraita noista äitinsä perintökeristä, tuli hän purkaneeksi keriä. Mutta kun ensimmäinen kerä saatiin loppuun puretuksi, oli sen pohjalla kasaan kääritty kangastilkku, varustettu kovalla, ympyriäisellä sydämellä. Kun tuo kova riepukääre au'aistiin, oli sen sisällä vanhentunut, homehtunut kupariraha. Vaikka kuparinenkin, on raha kumminkin aina rahaa, ja kun sitä sellaisista paikoista löydettiin, oli se kaikkein saapuvilla olevain mielestä vähän kummallista ja tuo keräröykkiö rupesi vetämään huomiota puoleensa. Nyt oikein miestuumasta ruvettiin purkamaan keriä, ja kun pohjalliseen päästiin, oli niinkuin noiduttu -- aina oli sisässä kuparinen raha, vaikk'ei aina yhdenarvoinen. Niitä oli isompia ja pienempiä ja kun kaikki kerät olivat puretut ja huone hometta ja pahanhajuista tomua täyteen saatettu, luettiin Korvenpään pirtin pitkällä pöydällä kuparirahoja, Tolpan Pirjo vainajan sääsämiä, 243.

Tämä tämmöinen innostutti Korvenpään emäntää hakemaan kaikki äitivainajansa piilopaikat. Vanha, puoleksi mädännyt arkkukin tutkittiin. Mutta äläpäs! kyllä Tolpan Pirjo oli ollut niin viisas, ettei hän ollut rahoja varkaiden varalle arkkuihin pannut, niinkuin muut ihmiset tekevät. Pitkän tutkimisen perästä päästiin selville, että Pirjon koko aarre oli noissa. 243:ssa kuparirahassa, sillä muuta mitään ei löydetty. Mutta toisena päivänä tuli Pirjon vanha päällysnuttu päivän sankariksi, ja se kävi seuraavalla tavalla.

Kun suurin osa ennen leikatuista matonkuteista oli niin pilautuneita, että niitä täytyi pellon höysteeksi kelpaavaksi julistaa ja uloskantaa, ryhtyi emäntä toisiin toimiin ja rupesi ruotimuorin kanssa leikkelemään maton kuteita. Hakiessaan kaikenlaisia vanhoja, kuluneita vaatteita, tuli niiden joukossa Tolpan Pirjon vanha nuttukin näkyville. Sitä oli mummo kumminkin 30 vuotta päällänsä kantanut, ja oli siinä ilman leikittä kumminkin puolen toista sataa paikkaa. Niin oli tuo nuttu sisältä ja päältä paikattu, että tuskin kukaan ihminen ennen oli yhteen nuttuun niin monta paikkaa pannut. Nyt oli kuitenkin nutun olemassa-olo katkaistava ja ruotimuorin sakset rupesivat sitä raatelemaan.

Pahasti räsähteli nuttu ja pölyä nousi vahvasti, kun sitä ratkottiin, mutta tuskin oli yksi sauma auki, kun jo permannolle pirahti kappale ruplan setelistä. Tuo vähänäköinen ruotimuori ei sitä huomannutkaan, mutta sen huomasi emännän rahalöydöistä teroittunut, tarkka silmä. Hän sen kohta koppasi käteensä, sanoen hätäisesti muorille:

-- Älkää repikö nuttua niin, siinä on rahaa.

Nyt ruvettiin hiljalleen päästelemään paikkoja auki ja havaittiinkin, että etenkin nutun sisäpuolella olevilla paikoilla oli tärkeämpi merkitys kuin reikien peittäminen, sillä paikkoja oli useassa kohden neulottu aivan eheän vaatteen päälle, ainoastaan setelin säilöpaikaksi. Mutta ei sentään joka paikan välissä rahaa ollut, niin rikkaaksi ei hän kaikilla keinoillansakaan ollut ehtinyt, vaan olipa sitä siinäkin, kun muutamissa paikoissa oli kallis-arvoisiakin seteleitä, esimerkiksi viiden ruplan. Koko nuttu-aarre teki yhteensä 162 ruplaa. Merkillistä! huudahtivat kaikki tämän nähtyänsä, kuultuansa.

-- Perinnöttärenhän olenkin tietämättäni nainut, sanoi Aspela, kun emäntä hänelle rahaa tukussa antoi. Mutta vaikka olisinkin hiukan rahan tarpeessa, en kuitenkaan niitä käytä omiin tarpeisiini. Aseta muuripata tulelle, lisäsi hän vaimollensa, ja käske kaikki köyhät koko meidän kinkerikunnasta syömään keittämääsi herkullista herneruokaa ja anna heille kahvia myös, sillä tuo kurja mummo raukka vainaja ei raskinnut niitä itse syödä -- vanhan päivän varaa hän ehkä säästi, mutta syököön köyhät hänen vanhan päivän varansa.

-- Sama minulle on, vastasi siihen emäntä ja teki niinkuin miehensä käski, ja köyhiä juostiin käskemässä, mistä vaan niitä löydettiin, syömään Pirjon perintöä. Korvenpään pitkä pöytä notkui ruokien paljoudesta ja pariin kolmeen kertaan oli pöydän ympärys täynnä vieraita, melkein jok'ikinen paikatuissa nutuissa. Kahvia keitettiin viiden kannun vetoisella pannulla, sillä isännän tarkoitus oli, että kaikkein piti saaman. Moni-ääninen veisuu kuului Korvenpäästä sinä iltana, sillä nuot juhlallisesti ravitut köyhät veisasivat ruokavirren, kukin omalla äänellänsä ja nuotillansa. Kun oli juhla vietetty, lähtivät vieraat matkoihinsa, siunaten ja kiitellen talon hallitusväkeä. Mutta kun kaikki olivat poissa, sanoi isäntä vaimollensa ja väellensä: Kaikki kiitokset, joita tänä iltana on satanut, pitäköön Pirjo haudassansa. Pelkään pahoin, ettei mummoparka eläissään saanut paljon sitä hyvää.