Chapter 15

Kun olimme jääneet kolmen kesken pirtin haltiaksi, rupesi Aspela uudelleen ongittelemaan ukolta sanoja. Mutta ukko istui vaan nurkassa eikä vastannut enemmän kuin seinä. Minä olin pahoillani, kun niin pahasti olivat menetelleet vanhan äijän kanssa, että hänen täytyi mykkänä istua, sillä minäkin olisin mielelläni kuunnellut hauskoja tarinoita. Vihdoin keksi Aspela keinon, jolla sai ukon kielenkannan irti. Se tapahtui näyttämällä viinipulloa ja tarjoamalla siitä ukolle oivalliset partakapat. Kun ukko oli saanut kaksi ryyppyä viiniä, tuli hän pois nurkastansa pöydän päähän istumaan. Hänen silmänsä kiilsivät eikä jutuista tahtonut tulla ensinkään loppua. Aspela oli myös muuttanut käytöksensä: hän oli uskovinaan kaikki, mitä ukko kertoi. Sillä tavalla sai hän ukon pysymään alituisessa tarinoimisen touhussa. Erinomaista oli mielestäni, että kaikki kummallisimmatkin asiat olivat hänen sanojensa mukaan tapahtuneet Paavolassa, vaikka enin osa niistä tuskin oli tapahtunut missään. Niin esimerkiksi, kun hän kertoi seuraavan jutun:

-- Kerran tuli eräs Paavolan isäntä heinästä ja ajoi täyden heinähäkin kanssa kirkon sivu pitkin tietä. Ilma oli kylmä ja kuu kirkkaasti paistoi. Isäntä oli juuri ehtimäisillään hautuumaan sivu, yht'äkkiä hevonen ja heinäkuorma kaatuivat. Tuosta mies suuttui pahanpäiväisesti ja rupesi kiroilemaan, samalla kuin koetti nostaa ylös hevostansa ja kuormaa. Turhaan hän kuitenkin ponnisteli -- hänen voimansa eivät riittäneet siihen. Silloin näki hän hautuumaan aidan päällä istuvan miehen, jättiläissuuren. Mies, joka istui hiasillaan tammipakkasessa, katseli hetken isännän yrityksiä, astui sitten aidan päältä ja tuli hänen luoksensa. -- Ilman vaivatta nosti hän vaan toisella kädellänsä hevosen ja kuorman ylös. Sen tehtyänsä sanoi hän isännälle:

-- Jos sinulle joskus maailmassa tapahtuu joku vastahakoisuus, niin älä sentään rupea kiroilemaan sillä vaan pahennat oman mielesi, ja se on hirveää toistenkin kuunnella.

Tuosta puheesta peljästyi mies pahanpäiväiseksi eikä siitä päivin enää koskaan kironnut, vaan eli hyvin siivosti elämänsä loppuun asti.

Toinen kertomus oli tämmöinen:

-- Oli kerran kymmenen nuorta miestä, viisi Revolahdelta ja viisi Paavolasta. He löivät korttia yhden talon saunassa eräänä yönä muuatta suurta juhlaa vasten. Kun siinä sitten vähän riitaantuivat, alkoi muuan veitikka joukosta tappelun estämiseksi ehdotella vedon lyöntiä, väittäen, ettei kukaan uskaltaisi mennä pimeällä kirkon ohitse. Tuosta kohta ne, jotka asuivat lähellä kirkkoa ja joka päivä ja joka aika, niin pimeällä kuin päivälläkin, tulivat kulkemaan kirkon sivuitse, rupesivat sanomaan: Me kyllä uskalletaan mennä kirkon sivu, vaikka olisi niin pimeä kuin seinä. Rohkeita oli kuusi ja arkoja neljä. Pelkurit panivat vedonlyönnin ehdolle ja lupasivat maksaa 50 ruplaa niille, jotka kohta paikalla menisivät kirkon sivu. Noh, tästäpä veto lyötiin ja rohkeat, jotka myöskin olivat rahallisia miehiä, panivat 50 ruplaa saunan penkille, jos he eivät kirkon sivuitse pääsisi. Yksi sai rahat hoidettavakseen siksi kuin asia oli ratkaistu, ja rohkeat menivät maantielle kirkon sivuitse menoa aloittamaan, toiset seisoivat kentällä tien vieressä ja nauroivat. Kun rohkeat olivat kulkeneet muutamia askeleita pitkin tietä kirkolle päin, alkoivat he täyttä kurkkua huutaa: Ei voi päästä läpi, on kova seinä edessä, maantien poikki! He palasivat kiireesti toisten luokse ja menettivät lupaamat rahansa. Kun pelkurit juuri olivat ehtineet jakaa keskenään ja rohkeat vielä siinä hämillään seisoivat, tuli yksi herrasmies ajaen kyytihevosella Frantsilasta päin ja niinmuodoin sivu kirkon ja sivu miesten, eikä mitään seinää ollut tuon kyydillä ajajan edessä, vaan ajoi hän aika vauhtia eteenpäin. Tuosta suuttuivat vedon hävinneet niin, ett'eivät enää koskaan menneet pyhä-yönä kenenkään ihmisten saunaan korttia lyömään, eivätkä koskaan vetoakaan lyöneet mistään asiasta. Niin tulivat he kaikki siivomiehiksi.

Kolmas juttu kuului näin:

-- Oli kerran vasta-kihlatut poika ja neiti. He menivät eräälle isolle kivelle istumaan ollessaan huvikävelyllä kauniina kesä-iltana. Kivellä istuessaan rupesivat he katselemaan kihlasormusta ja sulhanen otti sen pois morsiamen sormesta. Kuinka hän lie käännellyt, putosi sormus sulhasen kädestä, vieri kiven halkeemaan ja jäi sinne. Sittemmin on aina joka vuosi sama sormus palanut niin kirkkaassa liekissä, että sen on vaikka kuka nähnyt, mutta kun koetetaan ottaa sitä pois, sammuu se eikä sitä koskaan ylös saada.

Tällaisia tarinoita lateli ukko aamuvalkiaan asti ja Aspela antoi ukolle vielä vähän viiniä palkaksi, jonka saatuansa ukko pani maata penkille.

Kun olimme vähän aikaa nukahtaneet, nousimme ylös, valjastimme hevosen ja läksimme ajamaan Frantsilaa kohti. Paavolan kirkon luona pysäytti Aspela vähän hevosta, että minä sain katsella hautuumaan aitaa, jonka päällä tuo jättiläiskummitus oli istunut. Enemmän minä kumminkin pidin siitä ihanasta paikasta, johon tuo sievä vähäläntäinen kirkko oli rakennettu. Kun jouduimme kirkon sivuitse ajaneeksi, sain korkealta törmältä katsella Siikajoen juoksua ja olin silloin jo tuon mainion joen nähnyt monenlaisena, kapeana ja leveänä luikertelevan. Sama Siikajoki on kaikkine kauneuksinensa vähän oikullinen, etenkin suussa. Juuri Siikajoen emäkirkon kohdalla ovat rannat niin vyöryneet, että tätä kertoessani seisoo jo tuo Herran huone kolmannella paikalla. Kaksi entistä kirkon paikkaa on näet jokeen vyörynyt, vaan nyt ei enään ole mitään pelkäämistä kirkon kaatumisesta ja hautuumaan jokeen vyörymisestä, kun vesi on ruvennut kulkemaan toista puolta ja alas vyöryttämään pohjoista rantaa, niin sanottua Nokantörmää.

Näistä kaikista mullistuksista ja vyörymisistä en kuitenkaan silloin vielä paljon käsittänyt enkä tietänytkään, kun Aspelan vieressä kärryissä istuin. Frantsilassa me yhdyimme Savon maantielle ja ajoimme Temmekselle ja sieltä Tyrnävälle.

Pitkiä huippauksia olimme ajaneet sinä päivänä, niinkuin edellisenäkin, ja monta ihanaa paikkaa oli muistossani, kun ehtoolla myöhään saavuin Aspelan kotitaloon. Mutta yksi tapahtuma minua nauratti vielä Tyrnävälläkin. Se tapahtui Frantsilassa, kun muutamassa suuressa talossa syötimme hevosta. Aspela tahtoi ostaa hevoselle viisi naulaa ruisjauhoja. Isäntä punnitsi pirtissä jauhot, ja sanoi punnittuansa:

-- Siinä on runsaasti viisi naulaa jauhoja ja pussin varalta puoli naulaa.

-- Mahtaako niin? kysäsi Aspela, näyttäkääs puntaria.

-- Mitä niistä moneen kertaan punnitsee, väitteli isäntä eikä tahtonut ensinkään antaa puntaria Aspelalle.

Aspela otti puntarin melkein väkisin isännän kädestä ja punnitsi. Mutta nyt ei ollutkaan pussissa painoa kuin neljä ja puoli naulaa.

-- Kuinkas tämä on? sanoi Aspela ja näytti kaikille huoneessa oleville.

Nyt täytyi kaikkien tunnustaa, että siinä oli yhtä naulaa vailla isännän määrästä.

Isäntä seisoi hämmästyneenä ja vaaleana kuin vahakuva ja sanoi: Jos on vailla, niin lisätään.

-- Mitäpä siihen lisätään, annetaan sakkoa vaan, puhui Aspela.

Silloin isäntä pujahti ulos pirtistä ja tuli vähän ajan päästä takaisin, tuoden kolme ruplaa Aspelalle, ja virkkoi:

-- Ei huolita riidellä!

-- Mitäpä tuosta riidellään, sanoi Aspela, pisti rahan kukkaroonsa ja antoi jauhot hevoselle. Sitten menimme naurahdellen pois talosta. Kun Aspela Tyrnävälläkin sitä nauroi, sai hän minunkin nauramaan; mutta Aspela ei sanonut oikein, missä seurakunnassa se tapahtuikaan. Kertoi vaan sen väliin tapahtuneen Revolahdella, väliin Lumijoella. Ei tahtonut Aspela saattaa taloa pahaan huutoon. Oliko sitten siinä talossa tapana aina vaille punnita vai tehtiinkö sitä vaan oudoille matkamiehille, sitä en tiennyt, mutta sillä kertaa ei kuitenkaan kauppa vedellyt leiville.

Aspelalla oli saatavaa Tyrnävältä eräästä talosta kahdenkymmenen vuoden vanha velka ja saikin toisena aamuna osan siitä, mutta ei kaikkea. Oli näet Aspelan kotitalossa uusi isäntä, joka ei ollut sukua ensinkään Aspelalle. Talon kaupoissa oli hän joutunut velkaan ja se oli jäänyt tähän saakka.

Tyrnävältä me ajoimme Liminkaan ja saavuimme noin kello kahdentoista aikana päivällä Vierimän pihaan.

Täälläkös ihmeteltiin, kun hevosella tulimme, vaikka venheellä olimme lähteneet, ja vasta niin monen päivän perästä. Mutta vielä enemmän ihmettelivät he, kun saivat kuulla, minkä mutkan olimme tehneet. Pirjon Katri kehui Aspelaa lumoojaksi, kun sillä tavoin ympäri Liminkaa kierteli.

Mutta Aspela sanoi: Minä en ole ainoastaan lumooja, olempa vielä vähän velhokin, sillä minä kierrän aina ensin sen paikan ympäri, jossa asumaan ai'on ruveta. Tiedättehän, että minä olen asunut velhojen maassa monta vuotta ja oppinut velhojen ulkonaiset temput, vaikk'en vielä noituuden konstia sisällisesti käsitäkään.

Vähän aikaa istuttuamme Vierimällä, läksimme uudelleen matkalle, nimittäin Limingan halki Lumijoelle, johon saavuimme kello viiden aikaan ehtoolla.

Taas tapasimme tuon vanhan isännän, jonka hevosella olimme ajaneet, ja Aspela sai takaisin panttirahat. Vanha ukko ei olisi tahtonut ottaa mitään maksua siitä kun olimme hänen hevosellaan ja kärryillään ympäripitäjiä ajaneet, mutta Aspela ei tahtonut kenenkään tavaroita ilmaiseksi kuluttaa ja pitkän tarjoilemisen perästä sai hän ukon vastaan ottamaan kaksi ruplaa.

Me emme saaneet lähteä talosta ilman ruokaa ja kahvia ja näissä puuhissa satuin minä huomaamaan, että talossa oli kaksi kaunista tytärtä, jotka vielä päälle päätteeksi sanoivat itseänsä vanhoiksi piioiksi -- toinen, Maija, oli yhdenkolmatta, toinen, Liisa, seitsemänkolmatta vuoden vanha. Muutoin näyttivät he olevan isänsä ainoana huvituksena -- olihan ukko leskimies.

Kun tytöt olivat poissa läheisyydestämme, kehui ukko Aspelalle tyttäriänsä oivallisiksi ihmisiksi. Ainoastaan yhden vian sanoi hän heillä olevan, sen nimittäin, ettei kumpikaan ruvennut kosijain kanssa minkäänlaisiin välipuheisiin, vaan tahtoivat ennen jättää itsensä lasivuorta myöden Kyöpeliin kiipeämään. -- Onko se sitten hauskaa se? sanoi ukko.

Kun Aspela oli kuullut, että tyttäriä vaivasi semmoinen vika, torui hän heitä ja varoitteli lasivuoresta ja Kyöpelistä.

Siihen Maija kohta vastasi:

-- Lasi on kirkasta, kirkas on viisasta.

Liisu siihen lisäsi:

-- Kyöpeliin kuoltua kuitenkin mennään, menee eläissä jo.

-- Enhän minä senlaisia vastauksia odottanut. Mitäs minä tuohon nyt sanon? sanoi Aspela, hieroskellen vähän silmiänsä.

-- Ei siihen auta sanomiset eikä muutkaan konstit, samanlaisia pölkynpäästä veisteltyjä vastauksia ne minulle itsellenikin antavat, virkkoi ukko naurahtaen.

-- Oletteko, Perttu, kuinka varoissa? kysäsi Aspela hyvin kiireesti.

-- Kuinka niin! sanoi ukko, tuleeko Sakari vävyksi sitten?

-- En sitä tarkoittanut, ajattelin vaan: jos ostaisitte talon kummallekin tyttärellenne ja antaisitte heidän pitää isännyyttä ja emännyyttä vähän aikaa yksin omassa talossansa -- sen luulisin, että pian kuulisitte häistä.

-- Sepä juuri taitaisikin auttaa, niinpä minä teenkin, sanoi ukko.

-- Älkää nyt hupsuksi tulko, isä! virkkoi Maija hätäisesti.

-- Mitä meidän talon pidosta tulisi? kysäsi Liisu.

-- No, enkö minä sanonut, vai kuin? sanoi Aspela.

-- Sanoitte niin, ja niin teenkin, vakuutti ukko.

-- Tehkää se, kyllä Kyöpeliin-meno lakkaa.

-- Tekö, vieras, sitten isännäksi meidän taloihimme tulisitten? nauroi Maija.

-- Olisiko se niin hullua, jos toiselle teistä tulisin, sanoi Aspela, kyllähän minä tullakin voin, olenhan leskimies.

-- Kun leski olette, niin ette vierasmieheksi kelpaa meitä varoittamaan, sanoi Liisu. Vierasmiehen täytyy pysyä puolueetoinna.

-- Nyt olen puhunut itseni säkkiin, -- auttakaa, hyvä Perttu, minä joudun huutavaan hukkaan noiden tyttöjen kanssa, valitti Aspela.

Tytöt päästivät aika remakkanaurun, ja Aspelan ja ukonkin täytyi nauraa.

-- Lähdetään katselemaan peltoja -- se on toista, kuin tottelemattomain tyttöin kanssa kiistellä, sanoi ukko.

-- Lähdetään vaan, ja me menimme. Ukon pellot olivatkin tanakat ja tiukat kuin seinä, eipä hän turhaan Lumisuon kuivaamisesta puhunutkaan. Hänpä todella näytti olevankin se ukko, joka osasi maata viljellä -- kunpa kaikkien pellot olisivat niin täydet!

Aspela kun ei viikkoa samassa paikassa halunnut viipyä, läksi vielä samana ehtoona pois Perttu Huopalan talosta, jätellen hyvästi isännälle ja tytöille. Minä tein saman ja me astuimme venheeseemme. Ilma oli yhä kaunis ja sangen sievästi me soutelimme yli lahden Temmesjoen suuhun ja sitten ylöspäin Vierimän alankoon.

Kun olimme taas Vierimälle saapuneet, niin lepäsimme yön rauhallisesti. Mutta aamulla lähtivät Vierimän ukko ja Aspela Korvenpäähän talonkauppoja tekemään ja minä sain toimekseni viedä venheen Pirttilään.

Venheen viennistä tultuani sain äidiltäni kuulla, että meitä oli jo vähän ikävöitykin poissa-olomme ajalla, ja jos ei Aspela olis ollut niin tunnettu meritaidostansa, niin olisi varmaan jo hakemiseenkin ryhdytty. Kaiken aikaa oli heillä kumminkin ollut matkastamme vallan väärä käsitys. Olivat olleet siinä luulossa, että vaan kulailimme pitkin rantoja, aina niin pitkälle kuin niitä piisaisi.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Että kerrankin saan nähdä.

Kolme vuotia on vierinyt siitä, kun tein tuon huvimatkustuksen äitini enon kanssa. Kolme vuotta on pitkänlainen aika, jolla kerkiää tulla paljokin muutoksia ihmis-elämässä.

Sanonko ensin sanasen Korvenpäästä. -- Kolme vuotta sitten tuli Kemistä rikas leskimies ja köyhä, nuori leskivaimo. Kukas silloin taisi aavistaa, että tuo Katri ennen vuoden loppua jo olisi Korvenpään suuressa talossa Sakari Aspelan emäntänä ja kolmen vuoden kuluttua kaksoispoikain äitinä.

Siis Aspelalla toinen vaimo, toiset kaksoispojat. Siis elämä entisellään ja vajaus palkittu -- saa nähdä, onko nyt parempi onni.

Mutta onhan Helmikankaan talossakin tapahtunut jotakin. Sievä sinisilmä Kreeta on joutunut naimisiin äitinsä entisen kosijan kanssa. Onhan se jotakin, että joutua naimisiin sen kanssa, joka tyttären isän kanssa on kilpakosijana ollut, mutta Kreeta ei pitänyt siitä lukua. Olihan Risto Riikola varakas mies ja isäntänä suuressa talossa. Mikäs olikaan sinne emännäksi mennä! Olisihan Kreetan äitikin nuorena mennyt Riikolan emännäksi, mutta ei Riikola hänestä ollut huolinut, kun näki hänen liian turhamieliseksi. Kaksikymmentä vuotta oli hän ollut aivan yrittelemättä naimaan; mutta nähtyänsä ja kuultuansa, että Helmikankaan tytär oli oivallinen ihminen ja paljon etevämpi äitiänsä, teki ukko kaupat ja vei Kreetan kotiinsa, koko pitäjän suureksi kummastukseksi. Vähät huoli Risto siitä, jos kylän ämmät sanoivat hänen olevan liian vanhan niin nuorelle tytölle.

Samalla kolmen vuoden ajalla on Helmikangas myöskin saanut takaisin kadotetun poikansa. Eihän kukaan ulkomaalainen niin hullu voinut olla, että häntä olis edes ruo'ankaan edestä pitänyt, ja siis nälkä ja laiskuus olivat hänen isän ja äidin sylivauvaksi jälleen ajaneet. Kelpasihan nyt Jaakon loikoa isänsä sohvalla, kun kyllin hyvää ruokaa ja juomaa eteen kannettiin. Kelpasihan hulluna olla, kun pulskasti passattiin, ja näyttää suurta, meriretkellä opittua taitoansa korttipelissä, jos joskus kumppanin siihen sai. Hätäkös hänellä!

Vierimän ukko elelee vielä entistä elämäänsä, tehden työtä Loviisan kanssa torppansa vainioilla, eikä heillä minun tietääkseni ole mitään puutosta. Ukko käypi ahkerasti kirkossa, niinkuin ennenkin, ja hän on iloinen, niinkuin koko pitäjä, kun on saatu poismenneen sijaan uusi rovasti ja sielunpaimen. Nyt onkin kolme rotevaa pappia seurakunnassa, jotka kaikki ovat uutteria virassansa.

Aspelan ennustus Aspelan tytärten häistä on toteentunut. Molemmat ovat emäntinä Limingassa, vaan ukko on itse nähnyt hyväksi muuttaa Tuonelaan ja hänen talonsa on myyty eikä Lumisuo vieläkään kuiva. Siis kuoli ukko ennen aikaa eikä Lumisuon kuivaajalle kukaan mitallia ole toimittamassa.

Pirttilän talosta voin taasen kertoa sen kumman, että tuo kirjanlehtiä syöpä Pirttilän Paavo on joutunut kirjoitusmiesten lukuun. Hän on ostanut kaupungista kirjoituskaavan ja opetellut kirjoittamaan ja on seurakunnan etevin talonpoika kirjoitustaidossa. Hän lukee kirjoitettua melkein selvemmin kuin painettua; mutta ihmeellisin kaikista on kuitenkin hänen luvunlasku-taitonsa, johon hän on saanut alku-opastusta rovastin apulaiselta, nuorelta pastorilta. Sitten on hän itse harjotellut talvis-illoilla lisää ja on tullut luvunlaskussa niin mainioksi, että osaa sinisellä kivitaululla laskea vaikka mitä -- muunmuassa senkin tähän asti mahdottomana pidetyn laskun, sekuntien summan Raamatun ajanlaskun jälkeen mailman luomisesta. Kaikki ihmettelevät Paavon taitoa kirjoituksessa ja luvunlaskussa ja moni harmaapäinen ukko ja talon-omistaja antaa nyt mielellänsä Paavon laskea ja kirjoittaa talonsa vuositili-kirjat ja laskut. Mutta yksi on kumminkin, joka ei ihmettele Paavon taitoa, vaan pyytää vielä lisäpalkkiota hyvistä töistänsä, pitäen kaiken Paavossa ilmaantuneen taidon yksin-omaisena ansionansa. Se on tuo itsensä ja toisia pettänyt mies, tuo kepin nojassa horjuen kuleksiva Kerstilän vaari, mainio paperi-puuron keitättäjä ja peuran sääriluun ytimen syöttäjä kaikenlaista tautia poteville. Peuran sääriluun ydin oli näet viimeinen parannuskeino, kun sitä kolme kertaa tikulla suuhun annettiin. Hän se on, joka väittää noitakonstinsa vuosien kuluessa Paavon vatsasta viisautta päähän nostattaneen. Mutta Paavo ei usko tietäjän puheita eikä rupea maksamaan lisäpalkkiota, sillä Pirttilän emäntä, Paavon äiti, on kuollut ja Paavo isänsä kanssa ovat toista mieltä eivätkä usko velhon puheita. Paavo itse arvelee taitonsa ja kykynsä tulleen siitä, kun oli miehistynyt ja saanut olla paremmin rauhassa ja omalla ahkeruudellansa koettaa eikä kovistuksia saatuansa vesissä silmin tuhrustaa, niinkuin äitinsä eläessä. Sen verran kuitenkin lukee Paavo kaikista näistä tietäjä-ukon ansioksi, että hän on paperi-puuron syötyänsä tullut huomaamaan noitakonstit turhiksi.

Vielä on Paavon ansioksi mainittava, ettei hän tahdo pitää pitkän ja kiusallisen vaikeuden kautta saavutettua taitoa yksin omana hyötynänsä, vaan jakelee sitä muillekin. Niinpä hän on minuakin opettanut kirjoittamaan ja laskua laskemaan, eikä ole siitä vaivasta mitään palkkiota ottanut. Monta muutakin on hän alulle pannut, kun vaan oppivaiset ovat sen vaivan nähneet, että ovat hankkineet itsellensä kirjoituskalut ja taulun ja lauvantai- ja sunnuntai-iltoina käyneet Paavon luona opetusta saamassa. Aika jalo mies tuo Pirttilän Paavo! Onnea ja siunausta hänelle toivottavat kaikki, jotka hänen koulussansa ovat istuneet ja opetusta maksutonta saaneet.

Mutta vielä on sana sanottava ajan vaiheista. Ruustinnan ansiovuosi on kulunut ja sitä seuraavat kaksi armovuotta ovat loppuneet. Kaiken tämänkin ajan on vaarini vielä ollut pappilassa, mutta ruustinnan muuttaessa on vaarikin muuttanut, ja hän on meillä. Vierimälläkö?

Ei. Äitini on minun kanssani rakentanut uuden paljo suuremman turvemökin, aivan samalle paikalle, missä entinenkin seisoi. Siinä ukko nyt asuu tyttärensä ja tyttärensä pojan tekemässä töllissä, kaikenlaista tehden ja autellen meitä. Ensi talvena aikoo hän rakentaa puusta aittaa, tallia ja sen semmoista -- onhan äidilläni vähän rahaa ja vaarillani myöskin palkastansa säästettyä. Hän on lopen lakannut juomasta ja on selvällä päällä miesten parhaita, niin että kyllä kelpaa hänen kanssansa työtä tehdä ja mökkiä hoitaa, ja eteenpäin totta puhuen menemmekin.

Mutta jopa ehdin samaan päivälukuun Heinäkuuta, jolloin Aspelan ja minun huviretkestäni laskien täyttyy kolme vuotta. Ilma on sakea, sillä ulkona sataa -- joka vuosi ei voi samana päivänä olla kaunis ilma. Me istumme sisällä ja minä koetan juuri laskea taululla, montako kyynärää tulee matkaa Suomesta Amerikaan. Vaikea työ. Helpommin piirtäisin minä hiilellä puolipyörön tuolle uudelle permannolle, ja helpostihan se kävisikin, jos saisin istua koivun kannosta tehdyllä tuolilla, niinkuin pienenä; mutta pahaksi onneksi on tuoli mökkimme kanssa palanut, ja samanlaista uutta ei ole tullut sijaan hankituksi. Mutta vaikka tuolin samanlaisen saisinkin, en kuitenkaan enään puolen kahdettatoista vuotiaana nokipiiruja permannolle vetelisi. Lasku ei vielä ole onnistunut, kun kuulemme askeleita oven takana ja ovi au'astaan.

Sisään astuu pulskea mies, melkein läpi-märkänä sateesta. Puku on oudollainen -- ei se ole Suomen vormua, sinertävää, oikein fiiniä verkaa on takki ja housut, sievä hattu verhoaa päätä. Leikillisesti hymyilee miehen suu punertavan parran alta.

-- Hyvää päivää! Terveisiä Amerikasta ja Kaliforniasta! sanoo mies, puistellen vettä hatustansa ja vaatteistansa.

Vaarini pureskelee lujanlaisesti piippunsa hammasluuta ja vähän ajan takaa vastaa:

-- Jumala antakoon! Mitäs muuta kuuluu?

-- Kaikenlaistahan sitä pitkillä matkoilla näkyy ja kuuluu, sanoi mies, samalla antaen kättä vaarilleni ja sen perästä äidilleni. Mutta olisitten, hyvät ihmiset, sen nähneet, mitä minä näin, kuinka monen värinen äitini oli kasvoista ja kuinka hänen kätensä ja koko ruumiinsa vapisi, antaessaan kättä tuolle oudolle miehelle, jota minä en tuntenut. Sen kuitenkin selvästi huomasin kaikesta, että äitini ja vaarini tuon vieraan tunsivat. Kun olivat toiset häneltä kädenpuristuksensa saaneet, tuli minun vuoroni.

-- No mikäs sinun nimesi on, poikani? Onko sinun nimesi Heikki niinkuin minunkin? sanoi mies puristaessansa minua kädestä.

Nytkös minäkin säikähdin, kun kuulin tuon oudon miehen niin likeisesti minua puhuttelevan.

-- Heikki minun nimeni on, sanoin kuitenkin.

-- Tiedätkös, Heikki, mikä minä olen sinulle? kysyi mies.

-- En tiedä, sanoin, -- -- olisitteko isäni!

-- Oikein, poikani, isä sinulle, Heikki parka, luulisin olevani.

-- Että kerrankin saan nähdä isäni, sanoin hätäisesti. Sitä olen aina toivonutkin, lisäsin vielä, enkä siinä valhetellutkaan, niin olinkin toivonut.

-- Sitä en ensinkään ihmeeksi ota, että isääsi olet nähdä toivonut, sillä mikä lapsi se olisi, joka ei isäänsä toivoisi nähdä, sanoi isäni, ja vedet nousivat hänen silmiinsä.

Nyt olimme kaikki äänetönnä vähän aikaa.

-- Ihme, että sinäkin vielä näytit silmäsi, virkkoi vihdoin äitini.

-- Ihmettelen minäkin sitä, lisäsi vaarini.

-- Mari jos ihmetteleekin, mitä ihmettelee; mutta Helmikankaan ei sovi mitään ihmetellä, sillä kun vaan muistelette omia asioitanne, niin pääsette käsitykseen minun matkastani ja takaisin-tulostani.

-- Minä en oikein voi käsittää, Heikki Huopala, sinua -- mitä sinä oikein ajattelet, puhui vaarini hitaasti.

-- Jos ette voi käsittää, niin kyllä minä itse käsitän, sanoi isäni astuen vaarini eteen seisomaan. Mies minunkin isäni oli ja piti talonsa kuolemaansa asti. Oli se niin etevä kuin tekin, kosk'ei taloansa juonut, niin kuin te. Luulenpa, että oli hiukan etevämpikin, vaikka silloin kuin olitte Helmikankaan isona isäntänä ja minä kosin tytärtänne, lupasitte minulle juovuksissa ollessanne seivästä, jos minä muka pitkittäisin kulkuani siellä, ja kehuitte tyttärenne saavan kosijaksi, vaikka kuvernöörin. Muistatteko puheitanne, ukko?

Nyt nousi vaarini ylös, astui lieden luo, taittoi kumminkin seitsemän päretikkua ja vuoli niistä piipun kaivimia. Hänen poskensa punoittivat ja hiuksensa nousivat pystyyn. Tavan takaa pudotti hän piipun kädestänsä permannolle, otti sen taas ylös, katseli väliin ikkunastakin ulos, harppaili pitkillä askelilla edestakaisin, sytytti piippunsa ja viimein yskäsi ja sanoi:

-- Tiedä kuitenkin niin paljo, Heikki Huopala, että itse minä olen tyttäreni isä.

-- Itse minäkin olen isäni poika, jota te aina ynnä minua juopuneena ja velkarikkaana Helmikankaan suurella nimellä halveksitte. Itse olen myöskin poikani isä ja paljon enemmin vielä olisin ollut, jollei teidän kopeutenne olisi välissä ollut ja minua niin tuiki suututtanut.

-- Minkä soppa-sotkun ja talkkuna-puuron luulet, Heikki Huopala, viimeinkin tulevan kaikesta tätä? kysyi vaari, katsoen isääni hyvin vihaisesti.

-- Minä luulen, mitä minä luulen, ja tiedän myös, että minä itse korjaan sotkuni ja keitän puuroni, pyytämättä teiltä siihen kopeikankaan apua.

-- Kiitä Jumalaa, että olet taas päässyt tälle mantereelle.