Chapter 14

-- Kyllähän net sellaiset ovat pään päälle käypiä asioita, enkä minä ymmärrä muuta kuin että jos maailma kauan seisoo, niin koko suuri Pohjanlahti kuivaa, että pääsee kuivin jaloin Suomesta Ruotsiin lahden pohjan yli, ja sen vuoksi luulen oppineiden jo aikoinaan nimittäneenkin Pohjanlahden Pohjan lahdeksi.

-- Kyllä sitä odottaa saa, kuin Pohjan lahtea ilman aluksetta kuljetaan, sanoi Aspela naurahtaen.

Nyt oli kahvipöytä valmis ja kahvinjuonti alkoi. Mutta kahvin juotua läksivät Aspela ja Vierimän ukko venhettä vuokraamaan tuota Aspelaisen haluamaa huvimatkaa varten. Äitini jäi puhuttelemaan Katria, joka oli erittäin surullinen kovasta kohtalostansa, ja minun tuli oikein sääli häntä; kun hän sanoi vasta olevansa kahdenkolmatta vuoden vanha ja jo leski.

Ilma oli kaunis ja näytti vielä eteenkinpäin kaunista lupaavan. Sentähden minä ikävällä odottelin venheen hakijoita -- olin mielessäni varma siitä, että pääsisin minäkin tuolle huvimatkalle.

KUUDESTOISTA LUKU.

Huvimatka.

Pitkän odotuksen perästä tulivat venheen hakijat pitkin virtaa alas ja minä, joka usein olin juossut joella katsomassa, näin ilokseni, että huvimatka vihdoinkin toteentuisi. Kun vene pysähtyi Vierimän kohdalle, menin tulijoita vastaan.

Päivä oli kulunut ja lähteissäni tuvasta oli kello jo puoli kahdeksan. En minä kuitenkaan pelännyt yötäkin vasten lähteä lahdelle, jos toisetkin lähtisivät.

Nyt nousivat miehet venheestä ja astelivat minun kanssani Vierimälle. Kun huoneeseen päästiin, rupesi Aspela pyytämään naisiakin merelle.

Katri ei vastannut siihen mitään, mutta äitini sanoi:

-- Mitä me siellä teemme, se on miesten asia, että merelle mennä.

-- Jos mennään sitten, sanoi Aspela, en minä väkisin ketään pakoita.

-- Mitä me sinne yöksi juuri menemmekään, virkkoi Vierimän ukko, mennään, Sakari, vasta aamulla. Siellä rupeaa kuitenkin nukuttamaan.

Nyt jäi Aspela seisomaan keskelle laattiaa avossa suin, ja vähän aikaa vaiti oltuansa sanoi hän:

-- Mitä unikekoja te olette? Niin, semmoista se on Suomen maamiehen kanssa, että ennen se tahtoo maata yönsä omalla pahnallansa, kuin että pitäisi yhden hauskan illan lahdella. Kyllähän minä Liminkalaiset tunnen vanhastaankin, että uni parempi, kuin raikas meri-ilma ja raitis iltatuuli -- hm hm -- --

-- Älkää nyt sentään suuttuko, eno, sanoi äitini.

-- Huomenna minä lähden, virkkoi Vierimän ukko.

-- Mutta minä en odota huomiseen, minä menen vaikka yksin, jos en kumppania saa -- kohta minä lähden -- minä en ole tottunut odottamaan lahdelle-lähdön kanssa enkä myöskään pelkää merta. Lähdetkö sinä, Heikki? Vai nukuttaako sinuakin? kysyi Aspela minulta.

-- Ei minua nukuta, vastasin minä, jos äiti luvan antaa, kyllä minä lähden.

-- Saako Heikki tulla? kysyi Aspela.

-- Lähteköön vaan teidän seurassanne.

Silloin meni Aspela arkullensa, otti sieltä tyhjän pussin ja pani siihen evästä ja viinipullon. Sen tehtyä sanoi hän: Olkaa hyvät ja hoitakaa vähän hevosta. Ei sitä tarvitse tallissa kesällä syöttää; pankaa se köyteen pihalle tai johonkin, vaikka tuonne alas rantaan siinä tapauksessa, että sattuisimme Heikin kanssa viipymään.

-- Meinaatteko jäädä merelle oikein kauvaksi aikaa, kun jo hevoselle hoitoa määräätte? kysyi Vierimän ukko.

-- Se on siinä, kuinka hauska olo siellä on, arveli Aspela, otti minua kädestä kiinni ja niin menimme ulos ja sitten alas rantaan.

Nyt astuimme venheeseen. Aspela asetti eväspussinsa venheen kokkaan ja rupesi pitkällä sauvalla sauvomaan, vaikka meillä oli airot venheen pohjassa. Liukkaasti kiiti venhe eteenpäin Temmeksen tyvenellä veden pinnalla. Minä en tarvinnut ensinkään auttaa venheen kulkua, vaan sain istua perässä ja katsella luonnon ihanuutta. Ja ihanaa tosin olikin kulkea joen juoksun kanssa alasvirtaan tuossa suvannossa, tasaisessa joessa. Niinkuin olisi minulle ollut varustettu, löysin venheen pohjasta pienen sauvan, jolla hämmentelin joessa kasvavia kahiloita ja lumpeen lehtiä. Mutta kun olimme ehtineet joen suuhun ja pääsimme lahdelle -- oh, kuinka tuo Limingan Likaperä oli kaunis. Suotta sitä Likaperäksi sanottanee, jollei mataluuden tähden, sillä melkein joka paikassa Aspelan pitkä sauva ulottui pohjaan. Limingankin lahdella on kesäinen ilta erittäin viehättävä, sillä iltaruskon ihanuus pystyy matalankin lahden pintaan ja niittyjen kesäinen vihannuus tarjoaa lahdella luovailevien silmille mitä suloisimman näyn.

Auringon laskua katselimme keskellä lahtea, jossa oli avara näkö-ala joka haaralle.

-- Katso nyt, sanoi Aspela, kuinka monta kirkkoa näet. On Suomessa luullakseni toinen maanpaikka löytämättä, jossa näkisi niin monta kirkkoa kuin juuri tässä.

Ja totta tosiaan näkyikin siihen paljon kirkkoja, kun ympärilleni katselin. Etelästä näkyi Lumijoen kirkko, idästä Limingan kirkko, pohjasesta Kempeleen ja Oulun kirkot ja länsipohjasesta Oulunsalon kirkko.

-- Kauniilta näyttää! sanoin minä katseltuani.

-- Kauniilta se näyttääkin, vakuutti Aspela, istuen keskellä venhettä, ja rupesi laulamaan:

Nyt ääni raikas raikuu Suomen rannalla, Ja sävel kaunis kaikuu Kesä-ilmassa.

-- Koettelin vaan, kuinka ääneni Limingan lahdella raikuu, virkkoi hän naurahtaen ja alkoi soutaa Lumijoen kirkkoa kohti.

-- Menettekö Lumijoelle, isäntä? kysyin minä.

-- Sinne ajattelin mennä, mutta paras taitaa olla, että vähän syömme.

Silloin avasi hän pussinsa ja me söimme ja minäkin sain maistaa viiniä. Oli niin sanomattoman hauskaa istua tuon vanhan miehen kanssa venheessä vastatusten ja syödä ja aina vastailla hänen mukaviin kysymyksiinsä.

Kun olimme syöneet, alkoi hän taas soutaa, ja auringon noustessa olimme Lumijoen suussa. Siinä muutaman talon kohdalla sitoi Aspela venheensä kiinni erään toisen, paljon suuremman venheen viereen, samaan patsaaseen, ja me astuimme maalle. Maalle päästyämme menimme ensimmäiseen taloon ja astuimme pirttiin. Pirtissä ei ollut muita ihmisiä kuin yksi hyvin vanha mummo, joka kohta meidän sisään astuttuamme nousi istumaan sängyssänsä ja kysyi meiltä:

-- Mistä kaukaa vieraat ovat?

-- Kyllä minä olen Kemistä, vastasi Aspela. -- Onkohan isäntä kotona?

-- Ei tässä talossa isäntää olekaan, sanoi mummo.

-- No, mihinkäs isäntä on joutunut?

-- Se on ollut kuolleena jo toista kymmentä vuotta ja minä olen isäntävainajan äiti.

-- Vai on Matti kuollut, enkä minä ole kuullutkaan. No, ei se ihme olekaan, kun olen asunut niin kaukana täältä ja niin kauan.

-- Voi, herranen aika, kuka te oikein olettekaan, joka minun Matti vainajani tunsitten? Ette te suinkaan Kemistä syntyisin ole -- totta kai te täältä puolelta kotoisin olette, arveli mummo.

-- Kyllä minä olen syntyisin Tyrnävältä ja nimeni on Sakari.

-- No, älkää enään mitään puhuko, vai Sakari Tyrnävältä. Kyllä minä jo muistankin, istukaa, istukaa, sanoi mummo elävästi.

Silloin me istahdimme penkille, ja mummo nousi ja keitti meille kahvin, sanoen aina tavantakaa: Vai Sakari Tyrnävältä.

-- Niin, ei Lumijoelta, sanoi Aspela, vetäen suutansa nauruun.

-- Ei Liumijoelta, ei, ei, höpisi mummo.

Kun joimme kahvia, kysyi Aspela:

-- Tekö tässä talossa isannuutta pidättekin?

-- Minähän miniäni kanssa olen tässä talon asioita hoitanut.

-- Niin, taikka johtanut, sanoi Aspela.

-- Vaikkapa johtanutkin, virkkoi mummo, katsahtaen vähän viistoon Aspelan päälle.

Kun olimme juoneet kahvia kaksi kuppia miestä päälle, läksimme ulos ja sanoimme hyvästit talolle. Me menimme alas rantaan ja minä luulin jo lähdettävän kotiin päin; mutta mitä vielä! Aspela otti eväspussinsa venheestä, kiinnitti lujempaan köyden solmua, jolla venhe oli patsaassa kiinni, ja taas lähdettiin astumaan. Nyt käveltiin pitkän matkaa sivu kirkonkin ja minä luulin lähdettävän käyden Liminkaan, mutta ei aikaakaan, niin oli taas talo tien vieressä, johon poikkesimme sisään. Talossa oli myöskin pirtti, vaikka aivan toisapäin kuin edellisessä talossa. Pirtin ovi oli nimittäin vastakkaiselle ilman suunnalle, ja kun kirkkaan aamuauringon valossa astuimme sisään, näimme, ettei siinäkään pirtissä enemmän kuin edellisessäkään ollut muuta kuin yksi sänky. Mutta, niinkuin huone oli toisapäin, oli pirtin asukaskin toisenlainen. Hän oli vanha harmaapäinen ukko. Sen hyvin tiesin, miksi ainoastaan vanhoja tapasimme asuinhuoneessa makaamassa -- ulkonahan nuoret suvella makaavat, vaikk'ei juuri taivasalla, niin jossakin luhdissa ylisellä tahi vajassa. Mutta että tuo vanha pirtin vahti aina oli myös talon hallitsia, se oli mielestäni vähän merkillistä. Tätäkin ukkoa kuulin Aspelan isännäksi puhuttelevan, vaikka häntä näöstä päättäen olisi luullut ruoti-ukoksi. Itse asiassa ei siinä kuitenkaan ollut mitään kummailemista, niinkuin myöhemmin tulin ajatelleeksi. Olimmehan Lumijoen kappelissa eikä Limingan emäkirkolla. Ei kappeliseurakunnan isäntien enemmän kuin emäntien kannattanut kamarissa virua, vaan täytyi heidän, vaikka talon täysihaltijoinakin, levätä väen tuvassa.

Taas oli Aspelalla entiset sanat suussa, että hän oli Kemistä ja Sakari Tyrnävältä. Mutta eipä hänen tarvinnutkaan muuta sanoa ennenkuin hän tunnettiin. Melkeinpä luulen, että jos olisimme sinä aamuna menneet vaikka halki koko Suomen maan, niin kyllä Sakari Tyrnävältä olisi kohta tunnettu. Helppo onkin semmoista miestä muistaa, jonka nimen jokainen sormestansa tietää. Näitä mietiskelin samalla, kuin katselin, kuinka Sakari Aspela aamu-auringon valossa antoi talon isännälle viiniä pullostansa ja Kemissä leivottua ohraista rieskaa ja saman-nimisestä joesta pyydettyä lohta viiniryypyn jälkiruoaksi.

Kun olivat ukot ottaneet ryypyt, sanoi talon ukko:

-- Olihan se hauskaa ennen Tyrnävällä, mutta vanhuushan tässä alkaa jo tulla.

-- Tuskin Perttu olisikaan niin vanha, jos olisi aina Tyrnävällä asunut, vaan täällä meren hengessä luulen minä pikemmin vanhenevan, puheli Aspela.

-- Sakari kuuluu olevan yhtäläinen koiranleuka, kuin ennenkin.

Tuohon yskäsi Aspela ensin ja sanoi sitten:

-- Eiköhän Perttu olisi niin hyvä ja lähtisi meitä kyytiin Karinkannalle -- tai annatteko hevosen, vaikka koko matkaksi? Minä kävisin Tyrnävällä. Oma hevoseni on Temmes-alapäässä enkä tahtoisikaan sitä rasittaa, kun se on jo kulkenut Kemistä asti.

-- Mitä hittoja! sanoi talon ukko, meinaatteko mennä Tyrnävälle Siikajoen kautta, koska Karinkannalle kyytiä kysytte. Sehän on melkein yhtä, jos menisi Lumijoelta Helsingin kautta Tornioon.

-- Niin, tai jos menisi Torniosta Helsingin kautta Lumijoelle, sanoi Aspela.

-- Kyllä minä sen tiesin, virkkoi talon ukko, ett'en minä ilman vastausta jäisi, sillä kyllä Sakari leikkiä osaa laskea, sen minä tiedän vanhastaankin.

-- Mutta tässä ei tällä kertaa, Perttu hyvä, leikkiä olekaan, sillä aikomukseni on todellakin mennä Tyrnävälle mutkan kautta, vaikka vähän sitä teidän määrästänne lyhennetään -- ei huolita käydä Helsingissä eikä Torniosa. Ajattelin ainoastaan käydä Siikajoella, Revolahdella, Paavolassa, Frantsilassa, Temmeksellä ja Tyrnävällä. Semmoisen ympyrän minä teen ja kierrän koko Limingan kierrokseen. Eikö se ole hauskaa? sanoi Aspela naurahtaen.

-- Kyllä se kannattaakin käydä kaikissa mainituissa seurakunnissa lystäilemässä, sillä niissä on kuullakseni nykyjään tehty paljo uusia peltoja, rakennettu uusia taloja hyvä joukko -- ja kyllähän nevat heiniä antavat ja korvet hyvää leipää, kun ne ensin hyvin ojitetuksi ja muokatuksi tulevat. Minä luulisin, että nämätkin meidän takamaat elättäisivät toisen verran enemmän ihmisiä kuin nyt, kun vaan maat tulisivat hyvin viljellyksi -- sille miehelle minä mitallin toimittaisin, joka tuonkin joutilaan Hirvinevan ja Lumisuon ikuisen jääkellarin kuivaksi saisi. Oivallista niittyä siitä tulisi, ja minä lupaisin parituhatta elukkaa talven yli ruokkia.

-- Kyllähän Suomessa, etenkin täällä pohjois-osassa olisi vielä paljon työtä tehtävänä, kun vaan ei taitoa eikä voimia puuttuisi.

-- Kyllähän sitä taitoakin olisi, mutta se huolimattomuus se on sitä evästä, jonka kanssa jaksaa aikaa kuluttaa sekä kaikki hyvät toimet laimin lyödä. Mitä taas voimaan tulee, niin kyllä häntä sitäkin aina jotakin heruisi, kun vaan taitoa olisi.

Tämän sanottua nousi talon ukko ylös kävelemään ja käski meidän tulla kamariin.

Kamarissa, joka oli varustettu isolla akkunalla, olivat kaikki huonekalut niin vanhat, jollei vanhemmatkin, kuin näiden omistajakin. Erittäin veti huomiotani puoleensa siniseksi maalattu seinäkello permannosta kattoon asti ulottuvine kaappinensa ja hyvin vanha, viheriäiseksi maalattu piironki, josta ukko otti viinaa ja antoi ryypyn Aspelalle.

-- Vuoroin vieraina käydään, sanoi Aspela, koska minäkin saan ryypyn.

-- Niinpä vainen. Mutta tiedättekö, Sakari, että tämän piirongin edessä on maailmassa herrojakin tepastellut ja tästä samasta pullosta ovat he viinaa pikariinsa kaataneet?

-- Kyllähän niitä herrojakin joskus tepastelee moukankin piirongin edessä, sanoi Aspela naurahtaen.

-- Niin, mutta minä en tarkoita tavallisia, jokapäiväisiä herroja, niinkuin pappeja ja semmoisia, vaikka kyllä piironki vähän pappilallekin haisee, sillä se ja pullokin on kotoisin Lumijoen pappilasta. Mutta jospahan vähän kertoisin piirongista ja pullosta, niin saattepa kuulla -- istukaa.

Kun istuimme, alkoi ukko kertoa.

-- Tämän piirongin edessä sota-aikana usein seisoskeli sotamarski Klingspor ja katseli ulos Lumijoen pappilan akkunasta. Hän se oli, joka käski piirongin viheriäiseksi maalata, sillä hän rakasti viheriäistä väriä ja sanoi sen tarkoittavan rauhaa. Eikä hän ollut millekään niin vihainen, kuin punaiselle maalaukselle. Niinpä hän esimerkiksi ei kärsinyt nähdä punaiseksi maalattua vesi-ämpäriä tahi piimäpönttöä, vaan huusi: Yss tuollaisia! on kuin olisi verellä maalattu. Klingspor oli unehuttanut tohvelinsa Ouluun -- niin sanottiin -- sitä en tiedä sitten, vaikka olisi ne Kokkolaan unehuttanut, enemmän kuin sitäkään, oliko koko miehellä tohveleita muassakaan, kun Ruotsista lähti. Mutta niin se vaan oli, että hän itse tuli Rantalan Matti vainajan tykö tilaamaan itsellensä tohveleita, kun käveli siitä sivu ja näki akkunasta Matin suutaroivan. Minäkin satuin istumaan Matin tuvassa, kun Klingspor sisään astui.

-- Ettekö silloin pahasti pelästynyt, kun marski sisään astui? kysäsi Aspela.

-- No, en erittäin pelästynyt; mutta Matti enemmän pelästyi. Matin kädet tutisivat niin hiton tavalla, kun hän antoi marskille tuolin istuttavaksi ja auttoi sotasaapasta pitkävartista pois hänen jalastaan -- näet mitta piti otettaman. Mutta se minua tahtoi naurattaa, kun Matti otti vanhan kihlakunnan-oikeuden pöytäkirjan ja leikkasi siitä mittapaperin ja marski tahtoi tuon pöytäkirjan lukeakseen ja kielsi, ett'ei pitänyt sellaisia hävitettämän. Matti parka luuli jo tehneensä koko suuren synnin ja pyysi anteeksi. Kun Matti mittaa otti, oli hän kuolevaisen sairaan näköinen -- niin kalpea hän oli. Vihdoinkin sai tuo mitta valmiiksi ja marski käski tuoda tohvelit pappilaan ja lähti tiehensä. Mutta kun marski oli mennyt, sanoi Matti:

-- Hyi, saakeli, kuinka minä pelästyin, ja hittoko niitä osaa tehdä tuollaisille isoille herroille tohveleita, kun ei ole kaupungin opin läpi käynyt.

-- Otitkohan tarkan mitan edes?

-- Kyllähän ne käypäset tulevat, arveli Matti ja rupesi katselemaan lestiä. Mutta nyt huomasi hän vasta, ettei ollut muistanut kysyä, mistä aineesta tohvelit olivat tehtävät, nahasta vai vaatteesta. Mutta minä neuvoin:

-- Tee vaan mustasta vasikan-nahasta.

Mutta Matti meinasi, että jos hän tekisi vaimonsa silkkihuivista päälliset.

-- Älä hitolla, meinasin minä, jos panet silkkiä, niin pane vaan vuoriksi, ja Matti teki niin. Leikkasi mustasta vasikan-nahasta päälliset ja vaimonsa punaisesta silkkihuivista vuorit, ja hän teki oikein sievät käännetyt tohvelit ja pohjat hän raapi akkunalasin palalla valkoiseksi. Sitten oli lähteminen niitä kotiin viemään. Mutta Mattipa ei uskaltanutkaan yksin mennä, vaan pyysi minua kumppanikseen. Luullakseni tapahtui se siitäkin syystä, että minä osasin muutamia ruotsalaisia sanoja. Olinhan, niinkuin sinäkin, Aspela, tiedät -- antakaa anteeksi, vaikka erehdyksessä sanoin sinuksi -- käynyt Walurin karissa ja Sanskerissa ja siellä ruotsia oppinut, kun olin muka silakan pyynnissä luotolaisten kanssa.

-- No, kuinka kävi tohvelien kanssa, sopivatko? kysyi Aspela.

-- Kyllä ne sopivat -- olivat ne tosin vähän pitkänlaiset, mutta otti marski ne sentään, vaikka vähän nurisi sitä, että oli punaiset vuorit. Vieläpä antoi hän tästä samasta piirongista ja samasta pullosta viinaryypyn meille kummallekin. Tämän pullon minä tunnen samaksi siitä, kuin siinä on pahka kyljessä. Piirongin ja pullon otin minä sittemmin pappilan rouvalta.

-- No, saiko Matti hyvän maksun tohveleista?

-- Sitä minä en tullut tietämään, sillä he olivat hyvän aikaa kahden kesken kamarissa; mutta ylpeä Matti oli, että oli marskille osannut tehdä kelvolliset tohvelit, kauan perästäkin päin. Sillä kun hän joskus kuuli marskista puhuttavan, nosteli Matti olkapäitänsä ja rykäsi.

-- No kaksi marskeista ja mateista, sanoi Aspela -- saadaanko hevosta?

-- No, kyllähän tuon saatte; mutta syökää nyt ensin vähän, minä herätän tytöt, vastasi talon ukko.

-- Vielä mitä, antakaa hevonen vaan, minä annan 50 ruplaa pantiksi hevosesta ja hollikärryistä.

-- Kaikkia nyt vielä, kyllähän minä ilman panttirahojakin tuon uskon, sanoi ukko ja meni ulos hevosta toimittamaan.

Vähän ajan takaa tuli ukko takaisin ja sanoi:

-- Sisoojaa, nyt on hevonen valjaissa.

-- Siinä on 50 ruplaa, sanoi puolestaan Aspela, ja samassa me läksimme. Ukko jäi seisomaan rahat kourassa, avossa suin katsellen jälkeemme.

Nyt ajoimme, että rytisi, Karinkannalle päin metsäisten seutujen halki. Vaikka ilma oli kaunis ja lämmin ja minun, joka en ennen ollut sitä tietä kulkenut, olisi ollut hyvä tilaisuus katsella vaihtelevia näkö-aloja, en kuitenkaan voinut uneltani. Kun olin koko yön valvonut, painuivat silmäni tavan takaa kiinni. Niin tulimme Karinkannan kylään, jossa maantie meni eräässä talossa läpi pihan ja vieläpä huoneen alitse. Emme kumminkaan tähän pysähtyneet, vaan ajoimme yhtä mittaa Siikajoen suuhun ja pysähdyimme Matin Heikin taloon. Siihen jätimme hevosen, läksimme jaloin astumaan Turpeenojan suuhun ja menimme muutamaan mökkiin sisälle, jossa tapasimme ainoastaan yhden vanhallaisen miehen, joka teki männynjuurista koreja. Nähdessään Aspelan sanoi mies:

-- Kas, kun tekin olette tulleet Turpeenperälle!

-- Niin tulin -- olen menossa Tyrnävälle.

-- Mistä päin te sitten tulette?

-- Limingasta päin me tulemme.

-- Nyt en minä käsitä, sanoi korien tekijä, tulette Limingasta ja menette Siikajoen kautta Tyrnävälle. Siinä puheessa on joku minulle käsittämätön mutka.

-- Ei siinä mitään mutkaa ole, mutta Suomalainen ei osaa koskaan kulkea kuin lyhintä tietä, ja oikotietä vielä sittenkin; mutta joka vähänkin käsittää matkani tarkoitusta, että se on huvimatka, ei ihmettele ensinkään, vaikka kulkisin tästä Revolahdelle ja sieltä aina eteen käsin, vaikka Hornan pisaan.

Minä olin tarpeiksi asti väsynyt, istahdin penkille ja olin vähällä nutkua. Mutta kun joskus rupesikin silmäni uneen vaipumaan, niin taas toinnuin, kun kuulin korvissani Aspelan ja korien tekijän sanailemista -- niin esimerkiksi kun Aspela kysyi:

-- Hummastin järvestäkö te aina vielä noita juuria kiskotte?

-- Hummastin järvestäkö! Mitä Sakari nyt taas meinaa? Eihän männyn juuria ikinä järvestä kiskota eikä nosteta. Metsästähän niitä otetaan, milloin mistäkin -- Vartinvaaran sydänmailta tahi muualta, -- sanoi korimestari.

Silloin Aspela osti kolme kylvövakkaa ukolta ja nauroi.

Minä katselin tuota juurikorien tekemistä, joka mielestäni näytti jonkunlaiselta neulomistyöltä, kun ukko sääriluusta tehdyllä purasimella aina pisti läven ja sitten pisti kudejuuren reikään ja veti lujasti piston kiinni.

Kun olimme pienessä mökissä tuota mukavaa ammattia kyllin katselleet, läksimme pois ja kannoimme korit Matin Heikin taloon, jossa hevosemme oli. Sinne päästyä pyysin minä Aspelalta, että saisin vähän nukahtaa. Se minulle sallittiin ja pani Aspelakin maata penkille. Me nukuimme iltapäivään asti.

Noin kello kuuden aikana lähdimme taas matkaan Revolahdelle päin. Minäkin olin kyllin virkku jo katselemaan. Mutta mitäpä siinä oli juuri katseltavaa, jollei metsää. Tosin olivat paikat ihanat, mutta kyllähän suvella on ihanaa joka paikassa, ja joka seurakunnassa niitä metsiä on. Niitä näitä tarinoiden tulimme Revolahdelle, jossa kumminkaan emme pysähtyneet, vaan ajoimme hiljalleen eteenpäin Paavolan kappeliin. Mutta olihan matkasta hauskuuttakin ollut, jos otetaan lukuun nuo pistelevät, pitkänokkaiset sääsket, jotka kasvoni olivat näppylöihin hakanneet. Kyllähän Limingassakin on sääskiä, vaan kun Liminka on metsätön autio, niin raitis tuulenhenki niitä vähän hajottaa, jota vastoin tuuheissa metsissä on sääskiä paksulta. Sama peli Limingankin syrjäkylissä sääskistä, mutta kun en ollut koskaan niillä metsäisemmillä seuduilla asunut, niin en ollut tuota rangaistusta sanottavasti kärsinyt. Aspelan paksu iho ei ollut millänsäkään noista. Mitäs Aspela! Hän nauroi ja kertoi Lapin mäkäröitäkin nähneensä, jotka, vakuutti hän, tulen lailla polttavat.

Paavolan kirkonkylässä yövyimme erääseen Pietilä nimiseen taloon, jossa oli erittäin hauskaa väkeä. Kun Aspela pääsi niiden kanssa pakinoimaan, niin ei kukaan tahtonut muistaa maata panna. Minä kumminkin koetin syömisellä ja makaamisella vahvistaa itseäni tulevan päivän matkustusta varten. Miehet juttelivat kaikenlaista illan hauskuudeksi. Muuan mies, joka sanoi olevansa vanha sotamies, tiesi paljon kertoa -- sotatapauksista ei hän kuitenkaan ottanut paljon puhuakseen, vaikka sitä häneltä pyydettiinkin. Sen sijaan haasteli hän aarrehautain palamisesta ja sen semmoisista. Hän sanoi niiden erittäinkin juhannus-yönä palavan, mutta Aspela vaan naurahteli.

-- Vai aarrehautoja täällä Paavolassa juhannuskokkona poltetaankin!

Tuosta pilkasta ei mies juuri pitänyt, vaan koetti väkisinkin saada kuulijoitansa uskomaan. Hyvin vihaisesti hän puheli:

-- Luuleeko vieras, etten minä ole muualla mailmassa koskaan ollut kuin Paavolassa? Tiedänhän minä kumminkin yhden aivan tosi-asian kertoa. Kun minun tuttavani, eräs torppari, meni syksyisenä yönä metsään, tuli siellä musta härkä vastaan. Mies kumminkaan ei tuosta pelästynyt, vaan otti härkää sarvista kiinni ja piti niistä kiinni koko syksyisen yön. Kun päivä rupesi valkenemaan, rupesi härkä pois lähtemään, mutta miespä ei heittänytkään. Kun päivä oikein valkeni, olikin tuo härjäksi luultu olento suuri kuparinen kattila täynnä hopearahoja ja mies olikin pitänyt kattilan korvista kiinni, vaikka luuli härjän sarvista pitäneensä.

-- Niin, sanasta miestä, sarvesta härkää, arveli Aspela.

-- Vieraspa taitaa olla semmoinen, ettei usko mitään, sanoi ukko ja rupesi lähtemään ulos. Mutta Aspela sanoi:

-- Haastakaa vielä satuja, kyllä minä mielellänikin kuuntelen.

-- Onko ne mitään satuja, lausui ukko, nousten seisomaan Aspelan eteen. Kyllä ne on niin tosia kuin muutkin.

Aspela hyppäsi myöskin ylös ja sanoi hyvin liukkaasti:

-- Älkää, hyvä vanhus, aarrehautaan hypätkö.

Silloin rupesivat kaikki toiset nauramaan. Ukko katsahti vähän eteensä permannolla ja meni nurkkaan istumaan eikä puhunut sanaakaan.

Kun mies oli hiljaiseksi jäänyt, eivät toisetkaan tahtoneet hänen juttujansa jatkaa, vaikka arvaten melkein jokainen olisi siinä talossa osannut puhua samoja tarinoita kuin hänkin. Yksi toisensa perästä lähti ulos pirtistä noihin kesä-makuuhuoneisiinsa, jättäen minun ja Aspelan sekä tuon vanhan sotilaan pirttiin. Silloin oli jo hyvinkin puolen yön aika.