Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

HEIKKI HELMIKANGAS

Kirj.

Eero Sissala

G. W. Edlund, Helsinki, 1887.

SISÄLLYS:

Arvostelijalle. I. Alku II. Mitä toiset lapset minusta ajattelevat III. Minä käyn ensi kerran kirkossa IV. Ällätikku V. Lukukinkerit VI. Minä tutkin tuonen teitä VII. Minä harjoittelen itseäni työhön, voidakseni ansaita leipäni VIII. Minä rupean kauppiaaksi IX. Odottamaton merimatka X. Äitini apuna XI. Mieron tiellä kuleksija XII. Odottamattomia suruja XIII. Odottamaton harmi XIV. Vahinko korvataan, syyllinen rangaistaan XV. Odotettu vieraamme XVI. Huvimatka XVII. Että kerrankin saan nähdä XVIII. Muutamia ylösnostetaan, toisia alaslasketaan XIX. Torpan Pirjon nuttu XX. Saara Sulkavan toinen uni XXI. Vehkeet huomataan XXII. Eräkäs XXIII. Välikäräjät XXIV. Uutta kohti XXV. Ensimmäinen yö ja ensimmäinen lukukausi XXVI. Asemani ruustinnan perheessä ja joululupa XXVII. Kirjava joukko ajatuksia XXVIII. Lyhyen pysäyksen merkki XXIX. Päivä jälleen paistaa XXX. Helmikankaan talo ja asukkaat XXXI. Heikinpäivä Helmikankaalla XXXII. Muutosten aikakausi XXXIII. Ikuinen kauppa XXXIV. Velan-alaisen huolet XXXV. Loistavia lyhtyjä, mustia pilkkuja XXXVI. Kirjani viimeinen

LUKIJALLE.

Kustantaja on toivonut että se, joka on tämän kirjan ulkoasua vähän korjaellut, liittäisi siihen alkulauseen. Noudattaakseni hänen toivomustaan minä sen teen, vaikka kertomus itse asiassa on niin yksinkertainen ja suora, ettei se suinkaan mitään selityksiä kaipaa.

Mutta kentiesi pitää arvostelija saada tietää, millä oikeudella tuntematon ja niinkuin kirjasta hyvin näkee oppikoulua käymätön mies uskaltaa yleisölle tarjota isonlaisen teoksen, jonka kokoonpano ei tyydytä nykyajan taiteellisia vaatimuksia?

Siihen voin vastata, että tekijä ei ole suuresti luullutkaan itsellään olevan semmoista oikeutta. Hän on kirjoittanut kertomuksensa sydämensä kyllyydestä ja sitten sen moneksi vuodeksi unohtanut ja vasta muutamien ystävien toimesta on se tullut kustantajalle tarjotuksi. -- Mutta tällä olen vaan vapauttanut tekijän edesvastauksesta ja arvostelija kääntynee nyt vastausta vaatimaan noilta ystäviltä, arvellen, että he ovat tällä toimellansa huonosti valvoneet kirjallisen taiteemme etuja. Koska minä itse olen yksi näitä ystäviä, niin pyydän saada vastata muittenkin puolesta.

Suomalainen yleisö on jo suosioonsa ottanut kaksi kansan syvästä rivistä lähtenyttä kirjailijaa: Pietari Päivärinnan ja Kauppis-Heikin. Meidän mielestämme kelpaa Eero Sissala kolmanneksi heidän seuraansa. Arvostelija määrätköön heidän keskinäiset suhteensa; tässä viittaan vaan siihen, mikä oikeuttaa Sissalan esiintymään. Kertomuksen perustusten kannalta se, ettei hän koskaan yritä lentämään korkeammalle kuin siivet kannattavat. Hänen kertomuksensa esittää ainoastaan semmoisia henkilöitä ja oloja, jotka hän oman elämänsä kokemuksen kautta täysin tuntee, hän arvostelee kaikki niinkuin valistunut kansan mies tekee, hän harrastaa uutta ja maan parasta, mutta ainoastaan semmoista, jota hän täysin ymmärtää hyväksi. Muodon kannalta taasen voipi hänen eduksensa lukea teeskentelemättömän, luontevan kertomustavan, jota ei oppi anna, vaan jonka Luoja lahjoittaa. -- Niin, siinä ovat ne ansiot, jotka olemme tässä kertomuksessa nähneet. Niiden tähden, luullaksemme, voipi lukija antaa paljo anteeksi. Hän voi antaa anteeksi, ettei henkilöt ole tavattomampia, ettei tapaukset ole kummempia kuin jokapäiväisessä elämässä nähdään, sekä vihdoin taiteelliset vaillinaisuudetkin, jotka arvostelija kyllä itsestänsäkin tietää luetella.

Eliel Aspelin.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Alku.

Kun lukija luo silmänsä Suomen kartalle ja etelästä alkaen tarkalleen seuraa Pohjanlahden rantaa, tulee hän vihdoin Oulujoen suuhun. Siinä on Oulun kaupunki. Kun sitten taas lähtee Oulusta maata myöten etelään päin, tulee ensimmäiseksi eteen Limingan pitäjä. Mutta ennen kuin tullaan Limingan kirkolle, on edessä mainion suuri niitty. Se on Limingan iso niitty. Varsinaiselta niityltä päästyä tulee useampia pienempiä jokia, Ängeslevän, Tyrnävän ja Temmesjoet sekä vielä pari muutakin. Niiden suut ovat aivan lähellä toisiansa, jonka vuoksi seutua voisi sanoa viiden virran maaksi.

Temmesjoen rannalla oli minun kotoni. Ei se ollut mikään rikas, iso talo, oli vaan vähäinen turpeista kyhätty, kurjannäköinen, yksakkunainen hökkeli. Jos minä olisin ollut pienenä suuri ja voimatonna väkevä, olisin minä tehnyt kahden, kolmenkin verran isomman töllin, kuin kotini oli; vaan kun olin pieni ja voimaton, täytyi minun tyytyä siihen, mikä meillä oli. Tölli oli äitini tekemä. Itse oli hän siihen turpeet kiskonut, kappaleen ihmisten ketoja jyrsinyt ja hyvää heinämaata pilannut. Itse oli hän huoneen rautalapiolla salvanut, seipäitä tueksi pannut, oljilla ja tuohilla oli hän sen kattanut, kivistä kiukaan nurkkaan muurannut; lakeistorven oli hän ostanut. Ja oli huone naisen tekemäksi hyvin onnistunut. Mutta minä, vaikka olisin ollut pienempi kuin olinkaan, olin kumminkin sen töllin isäntä ja haltija -- sillä siksi minua aina vieraat sanoivat. Se oli jotakin suurellista pienessä päässäni ajateltavaksi, kun minua isännäksi sanottiin; mutta todella olin minä isäntä eikä se siitä muuttunut. Kaikki sanoivat, että talossa pitää olla isäntä ja emäntä, ja kun ei meitä ollut muuta miespuolta, kun minä, pikku Heikki, niin asia sai olla niinkuin oli.

Meillä oli yksi hyyryläinenkin, eräs vanha vaimo. Hyyryläiseksi äitini häntä minulle nimitti; vaan kun katselin hänen kasvojansa, luulin häntä joksikin äitini sukulaiseksi. Sillä hän oli ihan äitini näköinen, vaikka paljon vanhempi. Totta puhuen minä en tietänyt, mikä hän oikeastaan oli. Sen vaan tiesin ja huomasin, että hänen ja äitini välillä oli joku yhdistysside, ja paljon he keskenänsä puhelivat asioita, joita eivät minulle tahtoneet ilmoittaa.

Minulla oli kummallisia ajatuksia kaikesta, mitä minä näin ja mitä en nähnyt. Minä katselin Temmesjoen juoksua, ajattelin sen tulevan erittäin kaukaisilta mailta, tuolta maailman ääriltä, ja mielessäni sinne tänne sommittelin sitä, miksi jokea sanottiin Temmekseksi. Minä katselin niityn pajupensaita joen rannalla, ihmettelin niiden kauneutta ja ajattelin niiden tekijän taitavuutta ja hyvyyttä, kun oli ne siihen äitini mökin viereen asettanut minun ihailtavakseni. Minä ajattelin kovasydämistä isäntää, jonka talossa äitini kävi työtä tekemässä, ja nurisin sitä, että hän antoi äitini niin kovin tehdä työtä. Kun äiti illalla tuli kotiin, hän oikein huohotti ja sanoi olevansa niin väsynyt. Minä ajattelin, kyllä se isäntä tekee väärin äiti raukkaani kohtaan. Niin viikon päivinä, mutta erinomaisen paljo minä ajattelin sunnuntaisin. Silloin nimittäin oli minulla erityistä ajattelemisen aihetta. Äitini sai aina lauantaina rahaa työstänsä ja usein hän sanoi meidän sillä elävän eteenpäin. Hän sanoi täytyvänsä tehdä paljon enemmän työtä siitä syystä, että minä olin elätettävänä; mutta ei sanonut surevansa sitä, että hän minun tähteni vaivaa näki. Sitä hän sureskeli, että maailmassa oli pahoja ihmisiä, eikä ainoastaan hyviä. Tämän johdosta ajattelin sunnuntaisin enemmän ja minä huomasin vähitellen, että oli niitä sekä hyviä että pahoja ihmisiä; vaan sitä en saanut päähäni, mitä eteenpäin eläminen oli eli mitä varten tahdottiin elämistä jatkaa. Ihmisistä kun puhuttiin, olin vakuutettu siitä, että äitini oli hyvä, ja isäntä, jolle äitini työtä teki, paha.

Mutta kerran tapahtui oikein ihmeen kummaa. Eräänä päivänä toi äitini kotiin tullessansa jostakin, en tiedä mistä, vanhat, harmaat sarkahousut ja ne hän leikkasi ja sievästi neuloa rypisteli aivan pieniksi housuiksi. Se jo herätti minussa jotakin huomiota, kun minusta silloin otettiin ensikerran housunmitta. Kun sitten housut tulivat valmiiksi, sain minä luvan panna ne jalkaani ja nytkö olin oikein hyvilläni. Olin ensikertaa housujalka-mies ja miesten vertainen. Kun vähän aikaa olin niillä astellut oikein pitkiä askeleita, niin tunsin housuni erinomaisen sopiviksi ja ilossani lausuin: Kas, kun tuli tämmöset housut, vaikka vanhoista pienennettiin! -- Tuskin sain sen sanoneeksi, kun kuulin äänen korvissani: Sinä olet itsekin vanhasta ukosta pienennetty, tottapa sinulle sopii vanhoista pienennetyt housutkin. Vaikka minä tästä äkkiarvaamattomasta uutisesta hyvänpäiväisesti hämmästyin, huomasin kuitenkin, etteivät sanat pilvistä tulleet, vaan olivat ne lähteneet äitini suusta. Hyyyryläisemme näet ei ollut sillä kertaa kotona, vaan olimme me, äiti ja minä, kahden kesken. -- Lause, että olin vanhasta pienennetty, soi kauan kummallisesti korvissani. Minä rupesin oikein toden tekoa ajattelemaan pienennystäni ja vähän ajan takaa uskoin itsekin, että olin pienennetty. Minä ajattelin niin paljon, kuin ymmärrykseni myöden antoi, kauas vanhaan entisyyteeni, jonka uskoin joskus maailmassa olleen olemassa; vaan en saanut, vaikka olisin kuinka ajatellut, muistooni mitään niistä seikoista, jotka minulle niissä entisissä elämäni ja vanhuuteni ajoissa ennen pienennystäni oli tapahtunut.

Meidän muori, nimittäin hyyryläisemme, tuli kotiin, juuri kun olin kiihkeimmilläni mietteissäni. Hänelle juoksin kohta vastaan ilmoittamaan tärkeätä uutistani ja huomasin hänen olevan erittäin kauniin sinä päivänä. Katsellen hehkuvaa punaa hänen vanhoissa kasvoissansa ja lukien hänen kirkkaissa silmissänsä jotakin, jota en vanhasta pienennettynäkään voinut käsittää, pysähdyin hetkeksi. Toinnuttuani jälleen ja hiukan rohkaistuani luontoani, sanoin muorille vapisevalla äänellä: Tiedättekö muori, mikä onnettomuus minulle on tapahtunut?

Muori katseli minua silmiin, pieni hymy huulilla. Hän katseli mielestäni vähän liiaksikin kauan ja minä olin jo kääntyä pois akkunaan päin, josta, kun keskellä laattiaakin seisoi, näki Temmesjoen kimaltelevan auringon paisteessa. Silloin hän viimein sanoi: Mikä onnettomuus sinulle, lapsi, nyt on tapahtunut? Sekö, kun olet saanut uudet housut?

Tämän sanoessaan otti hän minun syliinsä ja nosti niin tavattoman korkealle, että vanhasta pienennetty pääni otti kattoon. Tämä minun muistaakseni oli ensi kerta, kuin olin niin korkealla, ja vielä ollessani tässä tavattomassa korkeudessa lausui muori: Noin pitkäksi pojaksi kasva! -- Tämä oli minulle erittäin ihmeteltävä sana. Pitikö minun vanhoista pienennettyjen housujeni nojalla kasvaa turvemökin korkuiseksi? Ja sitten kai he taas, en tietänyt kutka, hyväksi näkisivät ruveta minua pienentelemään pikku Heikiksi. Mielestäni olisi ollut sopivampi, että olisin käynyt ilman housuja niin kauan, että olisin voinut niitä kantaa kokonaisuudessaan, ilman pienentämättä. Ja kun ajattelin vähän enemmän asiaa, tulin huomaamaan, että minulle olisi ollut tarpeen olemassa hyvin iso joukko housuja, että olisi ollut aina muuttaa, sen mukaan kun kasvoin tai vähenin. Kuitenkaan en puhunut siitä mitään, vaan pidin tietoni itse.

Tehtyäni pienen pyörähdyksen laattialla, sanoin muorille: Muistatteko muori sitä aikaa, jolloin minä vanhasta pienennettiin?

Muori, joka jo oli istunut rahille sukkaa kutomaan, nosti molemmat silmäparinsa niin ylös kun suinkin taisi. Mutta sepä hauskalta näytti, kun muori siinä katseli oikeilla silmillänsä varasilmäinsä ylitse ja alitse ja katsoi vuoroon minuun, vuoroon äitiin. Arvaanpa, että hän luuli minua jonkunlaiseksi mielipuoleksi, taikka pitikö hän minua vaan lapsellisena pikku Heikkinä.

Minun mielestäni oli muorin ja äitini silmänheittojen vaihtamisessa jotakin huomioon otettavaa ja katsoin siis tarkasti heitä molempia silmiin vuorotellen. Vihdoin lausui muori, tasotellen lasisilmiänsä suoraan asemaan ja nypäisten nenäänsä:

-- Kuka tuon pojan on pyöräpääksi saattanut?

-- Minä, sanoi äitini, vetäen suutansa nauruntapaiseen mutistukseen.

-- Ei se ole vaarallista, vaan ei hyödyllistäkään, sanoi muori, ottaen nuuskarasiansa ja vetäen pari kolme hyppysellistä sen hienoa sisällystä nenäänsä.

Minä menin pois muorin luota ja istahdin nurkkaan uunin viereen. Muistaakseni istuin omalle pikku tuolilleni, joka oli veistetty jostakin koivupuun kannosta. Tässä vähän aikaa mietiskelin jotakin, jota en itsekään tarkkaan muista. Sen kuitenkin muistan, että sitten otin uunin edestä laattialta isonlaisen hiilen ja rupesin sillä piirtelemään jonkunlaisia puoliympyrän muotoisia piiruja laattiaan. Sitä tehdessä jupisin itsekseni: pyöräpää, puolipyörö. Minä olin niin kovasti kiintynyt ajatuksiini ja työhöni, etten kuullut mitään, enkä nähnyt mitään, enkä siis huomannut mitään, ennenkuin löysin itseni selälläni uunin vieressä itkemässä ja tunsin jotakin kuumeen tapaista kipua poskessani. Kyyneleitä tippui silmistäni, mutta kun niiden takaa katsoin aljettua työtäni laattialla, niin huomasin siinä nokipiirujeni sijassa märjän, vasta pyyhityn puhtaan alan. Työni oli niin muodoin rauennut turhaan. Äitini käytöksestä ja katseista, jotka hän minuun loi, huomasin pian, että se oli hän, joka oli minulle tämän pienen keikauksen tehnyt. Minä istuin jälleen tuolilleni, vaan en enää itkenyt, ja äitini kysyi:

-- Mitä sinä, Heikki, oikein luulit tekeväs, kun laattiaa rupesit nokeamaan?

En tiedä, mikä toi sanan suuhuni, mutta kuitenkin niin oli, että kohta vastasin: alttaria. Tämä näytti tekevän niin hyvin äitissäni, kuin muorissakin jonkunlaista vaikutusta, jos sitä vaikutukseksi voidaan sanoa, että äitini rupesi kiivaammin karttaamaan villoja ja muori sukkaa kutomaan, niin että joka toinen silmä putosi eli oikeammin ei puikolle mennyt, niinkuin hänen itsensä kuulin vähän ajan takaa kertovan, vaan minulle eivät he kumpikaan mitään puhuvan tuntuneet. Ja niin jäi minulta sen päivän muut tapaukset näkemättä, sillä minä vaivuin nurkassani unen helmoihin; ainoastaan sen muistan, kun minua laskettiin vuoteelleni. Silloin näin äitini jotenkin tyyneillä silmin katselevan minua ja niin kun vilahdukselta näin päivän vielä paistavan sisään akkunasta, juuri kun illalla tavallisesti, ja vaivuin niin sitkeään uneen.

TOINEN LUKU.

Mitä toiset lapset minusta ajattelevat.

Eteenpäin eläessäni en huomannut mitään pienenemistä itsessäni, päin vastoin aina vähitellen suurenin; kovasti kuitenkin pelkäsin sitä aikaa, jolloin ruvettaisiin minua pienentelemään. Mietteitäni en kuitenkaan enemmän kuin ennenkään ilmaissut äitilleni, vaan odottelin soveliasta aikaa, jolloin saisin niitä puhua vertaisteni, nimittäin toisten lasten kanssa.

Tapahtui sitten eräänä päivänä, kun menin niitylle marjoja poimimaan, että siellä sattui olemaan muitakin lapsia. Minä en tuntenut heitä eivätkä he minua; vaan en minä estänyt heitä marjoja poimimasta, eivätkä hekään minua estäneet. Mutta en minä aivan iloinenkaan ollut heidän sielläolostaan. Pelkäsin näet marjojen kesken loppuvan, niin etten saisikaan astiaani täyteen. He kyselivät minulta kaikenlaista, muun muassa sitäkin, kenen poika minä olin. Minä kun en itsekään tarkoin tietänyt, kenen poika olin, sanoin heille kaikki, mitä tiesin, että olin äitini poika ja että olin vanhasta ukosta pienennetty.

Muutamat tämän ensin kuulivat ja ne, jotka kuulivat, sanoivat sen niille, jotka eivät olleet kuulleet, eikä kauan viipynyt, ennen kun jo koko lapsijoukko tiesi, mitä minä olin puhunut. Minä kun en mielestäni ollut mitään liikoja puhunut, poimin marjoja vaan ja vastasin silloin tällöin, kun he minulta jotakin taas uudestaan kysyivät. Mutta ei aikaakaan, kun minua jo rupesi vähän harmittamaan. He rupesivat minua jonkunlaisena pilkan esineenä pitämään. Sen minä selvästi huomasin siitä, kun heidän suunsa ja äänensä oli loppumattomassa naurussa, niin etten muuta enään kuullutkaan kuin naurua ja kysymyksiä. -- Kuinka sinua oikein pienennettiin? Ja koska sinua taas ruvetaan pienentämään? että hekin muka mielellään tulevat sitä kummaa katselemaan. Minä en siis muuta osannut kuin siirtyä vähitellen erilleen heistä rauhaa saadakseni; samalla päätin mielessäni, etteivät he olleet oikein viisaita. Kuitenkaan en pakoon siirtymiselläni muuta voinut kuin sen, että he sitä pikemmin tulivat perässäni yhä uudistamaan mokomia kysymyksiänsä ja kaiuttamaan niityn metsää uusilla nauruillansa. Sitä en voi tietää, miten minun olis käynytkään, jollei eräs vanhanpuolinen mies, jolla oli viikate olalla, valkoiset vaatteet yllä ja leveä huopahattu päässä, olisi siitä ohitse kulkenut ja vallatonta lapsilaumaa kovasti torunut sekä samassa antanut meille kaikille yhteisen varoituksen olla niittyä tallaamatta. Minä pidin sen vanhan miehen käytöstä siinä asiassa jotenki toimellisesti tehtynä ja arvelin hänen olevan jonkun vanhoista ystävistäni, kumminkin tuttavistani entisiltä vanhuuteni ajoilta, ennen pienennystäni; vaan ajattelin kuitenkin hänelle ei paljon paremmin käyvän kuin minullekaan, kun se aika tulee, että hänkin pienennetään. Jopa pelkäsin hänelle vielä hullumminkin käyvän kuin minulle, kuin hän oli sen reuhaavan lapsijoukon suututtanut.

Ajatellen vanhan miehen surullista tulevaisuutta, astuin verkalleen kotiani kohti. En ollut hyvällä mielellä. Vähän oli marjoja ropeessa ja hyvin aavistin, mitä toiset lapset ajattelivat minusta. He pitivät minua varmaankin pyöräpäänä ja olivat kyllä valmiit, missä vaan minun näkisivät, tekemään minusta pilkkaa.

KOLMAS LUKU.

Minä käyn ensikerran kirkossa.

Oli kerran sunnuntai-aamu. Mutta jos oikein muistan, oli se samalla Tapanin päivä. Minun ajanlaskuni mukaan olisi näet edellisenä päivänä ollut lauvantai, vaan että se päivä, jota minä lauvantaiksi luulin, oli joulu, sen huomasin äitini sanoista. Kun minä näet aikaseen aamulla otin äitini pienen puukon ja rupesin tikkuja vuolemaan, niin äitini otti puukon sekä tikun pois kädestäni ja sanoi: Älä nyt toki jouluna vuolemaan rupea! Ja samassa hän myös sanoi, että jollei olis ulkona niin kauhea pakkanen, niin pääsisit tänään kirkkoon, mutta jos huomiseksi ilma lauhtuu, niin pääset huomenna sen sijaan, joko minun taikka muorin kanssa. Sen puheen johdosta olin minä kirkkoon menon touhussa koko joulupäivän, ja yölläkin oli ajatus mielessäni, niin etten totta puhuen paljon unta saanut.

Niinkuin sanoin, oli sunnuntai-aamu. Vaikka minä olin paljon valvonut, olin minä kuitenkin jo aikaiseen vaatteissani ja kirkkoon lähdössä, niin etten muuta joutanut kuin tavan takaa käydä ulkona ilmaa haistelemassa, Onneksi tunsin ilman olevan sinä aamuna paljon lauhkeamman kuin edellisenä päivänä. Kuitenkaan ei näyttänyt äitini enemmän kuin muorikaan mitään kiirettä pitävän. He lukivat, keittivät ja vieläpä joutenkin istuskelivat. Mutta mikä ihmeellisintä oli, he rupesivat syömään ja söivät mielestäni niin hirmuisen kauan, että se minua oikein suutuksiin asti ikävystytti. Minulta itseltäni oli ruokahalu tykkänään kadonnut. Vaikka minua kehoitettiin syömään, en kuitenkaan ollut millänikään syömisistä, sillä mieleeni ei muuta mahtunut kuin kirkko, jota en vielä elämässäni ollut likeltä nähnyt; ainoastaan etäältä olin sen nähnyt, nimittäin äitini mökin katolta. Kirkosta ajattelin, että se olisi yhtä kaunis kuin Jerusalemin temppeli, jota muori äitini ja minun kuullen oli lukenut vanhasta suuresta kirjasta.

Olin jo seisonut tuntikauden ovipielessä lakki päässä, kun äkki-arvaamatta sain kovan käskyn tulla syömään ja vastoin tahtoani äiti minut talutti pöytään. Tässä tilaisuudessa olisin antanut vaikka mitä sen edestä, etten olisi tarvinnut syömisellä aikaani hukata eli syödä itseäni pois kirkosta. Rupesin kuitenkin käskyn mukaan syömään. Äitini toi leipää ja voita ja muori toi lohen nahkaa, joka oli jäännös siitä puolen naulan painavasta lohenpalasesta, jonka muori oli jouluksi kylästä tuonut ja josta itse liha oli jo joulupäivänä syöty. Minä levitin voin leipäni päälle ja muori pani lohen nahan voin päälle ja ateriani, maito siihen lisättynä, oli valmis. Tosin rakastin syödä lohta, vaan en olisi mielelläni syönyt sitkeätä nahkaa, jonka laidassa oli härskiytynyttä rasvaa. Rasva olisi mielestäni paremmin sopinut kengän voiteeksi, kun minun eineekseni, etenkin niin juhlallisella hetkellä. Huomaamatta käänsin nahan palan kasaan leipäpalasen toiselle laidalle ja söin vaan voita ja maitoa. Vähässä ajassa olikin kaikki voi syöty ja maito juotu, leipä ja lohen nahka vaan jäljillä. Kun ei kukaan näyttänyt tarkastelevan syöntiäni, pistin molemmat taskuuni, panin käteni ristiin ja kiitin, menin sitten äitini ja muorin luo kiittämään heitäkin ja sanoin olevani kyllin syönyt. Viimeinkin tuli lähtö.

Kauan oli ollut arveluita, jaksaisinko kävellä kirkolle vai pitäisikö minua vetää kelkassa. Lopuksi tultiin siihen päätökseen, että minä saisin istua kelkassa, jota äitini ja muori vuoroon vetäisivät. Siis minä istuin kelkkaan ja äitini peitti minun jollakin, en tarkalleen muista millä, ja minun oli erittäin hauska istua näissä ajopelissä. Oli niin ihmeen paljon katseltavaa ympärilläni, että muutamissa paikoissa tahtoivat silmäni jäädä perään. Niin esimerkiksi kun katselin virstan-patsasta, jota en ennen ollut nähnyt, jäin minä ihmettelemään hänen muotoansa ajatuksissani ja totta puhuen luulin hänen mieheksi, sellaiseksi, joka sopivan ajan tullessa pienennetään. Minä katselin pellon aitoja ja katselin etäällä olevia taloja ja riihiä, eikä sillä hyvä, että katselin, minä kuulin myös. Ensin minä kuulin, kuinka kovasti koirat kylässä haukkuivat, mutta vähän myöhemmin minä kuulin erittäin kovaa ääntä, joka melkein sai minun vapisemaan. En voinut olla huutamatta äitilleni mikä se, joka noin ääntää? -- Se on kirkon kello, jota tapulissa soitetaan, vastasi äiti. Eihän se ihme ollutkaan, että tuo kristillisen vapauden julkinen merkki teki minun pieneen viattomaan sydämeeni voimallisen vaikutuksen, kun ensi kerran lähestyin Herran pyhää huonetta.

Matka oli joutusasti kulunut ja minut nostettiin pois kelkasta seisomaan pellon aidan viereen, joka oli lähellä kirkkoa, ja hyvä, että muistan, kuinka minua nostettiin, sillä koko huomioni oli sillä hetkellä kiinnitetty kirkkoon ja tapuliin, jossa kellot paraikaa täydellä mahdilla pauhasi. Muistan myös nähneeni, kuinka ihmiset ajoivat uljailla hevosillansa kirkolle, että lumi lenteli uhkeain eläinten kavioista. Moni kova kokkare lensi minuunkin ja siitä jo sain ajatelleeksi, että olisi tarpeen hiukan pienentää niin mahtipontisia hevosia, ettei lumi tuiskaisi niin korkealle heidän jaloistansa.

Vihdoin lähdettiin minua taluttamaan kirkon rappusille. Korkeilla kiviportailla sain hetken seisoa ja katsella vilkasta liikettä, joka kirkon ympärillä vallitsi. Siinä kansaa kaikenlaista koolla, en koskaan ollut vielä niin paljon ihmisiä nähnyt. Tulipa viimein rappusille kaksi poikaa, joista toisen tunsin. Kaikeksi onneksi eivät he kumpikaan minua huomanneet, mutta minä katselin tarkasti heitä ja kuulin minulle tuntemattoman pojan sanovan sille, jonka tunsin: Tule, Jaakko, tapuliin katsomaan kun soitetaan! -- Ahaa, ajattelin minä, niinkuin jostakin koston mielestä, Jaakkoko sinun nimesi onkin, sinä veitikka, paras nauraja, joka suurimmasta sydämmesi halusta tulet pienennystäni katselemaan, sillä hän oli se sama, joka marjaillessani oli suurinta elämää pitänyt ja saattanut toisetkin minua pihkaamaan.