Part 52

"Niger, se hyvä jättiläinen, on kaikkein meidän isä siellä. Minä olin tuskin kahdeksan vuotias, kun minun vanhempani jättivät Senegalin epäviisaan rohkeuden ja mielettömän toivon vallassa; he olivat saaneet päähänsä matkustaa Sudaniin kuin sen valloittajat. Monta päivämatkaa on yli kallioitten, viidakkojen ja virtojen Saint-Louisin ja meidän nykyisen maatilamme välillä Diennén tuolla puolella. Minä en muista ensimäistä matkaani, minusta tuntuu, että olen syntynyt meidän hyvästä Nigeristä itsestä ja hänen vetensä ihmeellisestä hedelmällisyydestä. Hän on mittaamaton ja lempeä, hänellä on lukemattomia aaltoja, hän on meren kaltainen, hän on niin leveä, ett'ei yksikään silta ylety hänen ylitsensä, ja hän ulottuu toisesta taivaanrannasta toiseen. Hänessä on saaristoja, käsivarsia, jotka kasvavat ruohoa ja ovat laidunmaina, suuria syvyyksiä, joissa kokonaisia sotajoukkoja jättiläiskaloja uiskentelee. Hänellä on myrskynsä, tulikuumat päivänsä, jolloin hänen vetensä on auringon polttavassa syleilyssä, hänellä on ihanat, ruusunväriset, äärettömän hempeät tähtiyönsä. Ja hän on kantaisä, perustaja, hedelmöitsijä, hän on luonut Sudanin, lahjoittanut sille lukemattomia aarteita, hän on puolustanut sitä lähellä olevia erämaita vastaan ja muodostanut sen hedelmällisestä mudastaan. Joka vuosi, säännöllisesti palaavilla ajoilla, nousee hän äyräittensä ylitse, täyttää tulvallaan laakson kuin valtameri ja jättää sen sitten hedelmöitettynä äärettömän runsaskasvuiselle kasvillisuudelle. Niinkuin Niilikin on hänkin voittanut hiekan, hän on lukemattomien ihmispolvien isä, hän on se jumala, joka on luonut vielä tuntemattoman maailman, joka on tulevaisuudessa tekevä vanhan Europan rikkaaksi. Ja Nigerlaakso, hyvän jättiläisen suunnaton tytär, oi, mikä äärettömyys, mikä vapaa lentopaikka on sen rajattomuudessa! Tasanko leviää, muuttaa taivaanrannan taaksepäin kohtaamatta esteitä ja rajoja. Tasankoa ja yhä tasankoa, kenttiä, joitten jatkona on alituiseen toiset kentät, suoria vakoja niin kauvaksi kuin voi nähdä ja joitten päähän aura ei saavu moneen kuukauteen. Sieltä saadaan elatusta suurelle kansalle silloin, kun siellä harjoitetaan maanviljelystä voiman ja tiedon avulla, sillä tämä valtakunta on vielä koskematon ja sellainen, joksi virta on sen tehnyt tuhansia vuosia sitten. Huomenna kuuluu tämä valtakunta sille maanviljelijälle, joka on tohtinut valloittaa sen ja hankkia itselleen alueen niin suuren kuin hän voi uneksia ja työllään hallussaan pitää, jota ei enään laskettaisi hehtaarittain vaan penikulmittain ja jossa ikuiset laihot aaltoilisivat. Ja mikä ilo on hengittää yhdellä siemauksella koko tuota avaruutta, mikä terveellinen ja hyvä olo, kun ei enään olla toistensa päälle tungettuina, kun tuntee itsensä vapaaksi, mahtavaksi, niin suuren maa-alueen herraksi kuin on tahtonut omakseen saada sen auringon alla, joka loistaa kaikille!"

Benjamin ei väsynyt kuuntelemasta ja kysymästä.

"Mitenkä te olette olonne järjestäneet siellä? Miten te siellä elätte? Millaiset tavat ja työt teillä on?"

Dominique nauroi, sillä hän tiesi hyvin, että hän saisi kaikki nuo tuntemattomat sukulaisensa hämmästymään, nuo sukulaiset, jotka uteliaina piirittivät häntä ja seurasivat hänen huultensa liikkeitä. Vieläpä lapsetkin kerääntyivät hänen ympärilleen, aivankuin hän olisi kertonut kaunista satua.

"Oh, me elämme tasavallassa, me olemme yhteiskunta, jonka jokaisen jäsenen täytyy tehdä työtä yhteishyvän eteen. Perheessä on kaikkiin ammatteihin kuuluvia työmiehiä. Isä on erittäin taitava muurari, sillä hän rakensi talot, kun me saavuimme sinne. Hän on laittanut itse tiilensäkin, sillä Diennén luona on hyvää savea. Meidän tilamme on siis nyt kuin pieni kylä, jokainen nainut lapsi saa oman talonsa. Muuten emme me ole ainoastaan maanviljelijöitä, me olemme myös kalastajia ja metsästäjiä. Meillä on veneemme, Niger on äärettömän kalarikas, sieltä saadaan ihmeen hyviä saaliita. Metsästys voisi myös elättää perheen, sillä metsässä on riistaa, peltokanoja, helmikanoja puhumattakaan flamingoista, pelikaaneista ja haikaroista ja tuhansista muista eläimistä, jotka eivät kelpaa syötäväksi. Mustat leijonat käyvät väliin meitä tervehtimässä, kotkat lentävät hitaasti päittemme päällä, virtahevot kolmen ja neljän eläimen suuruisissa joukoissa leikkivät kömpelön viehättävinä hämärän aikana virrassa kuin kylpevät neekerilapset. Mutta me olemme etupäässä maanviljelijöitä, kenttien kuninkaita, kun Niger on vetäytynyt takaisin hedelmöittyään ne. Meidän alueellamme ei ole rajoja, se ulettuu niin kauvas kuin vaan voimme työskennellä. Näkisittepä vaan maata viljeleviä alkuasukkaita, he eivät edes kynnä, heidän alkuperäisinä työkaluinaan ovat kepit, joilla he raappivat maata ennenkuin kylvävät! Ei tarvita ajatusta, ei vaivannäköä, maa on lihavaa, aurinko polttaa, sato on aina hyvä. Ja kun me käytämme auraa, kun me vähän huolehdimme maasta, joka paisuu elämästä, niin ihmeen suuria satoja saamme me, liiankin paljon viljaa, joka särkisi teidän latonne! Kun me saamme maanviljelyskoneet, jotka olemme teiltä tilanneet, niin tarvitaan kokonaisia laivastoja kulettamaan sitä viljaa, jota me emme tarvitse. Kun virta on vetäytynyt äyräittensä sisään, viljellään riisiä, josta väliin saadaan kaksikin satoa. Sitten viljellään hirssiä ja pistasia, ja niistä saadaan viljaa, kun voimme ruveta suurviljelykseen. Meillä on äärettömän suuria puuvillaistutuksia. Me viljelemme myös maniokia ja indigoa, meillä on keittiöpuutarhoja, joissa kasvaa sipulia, ryytikasveja, kurbitseja ja kurkkuja. Minä en puhukaan villeistä kasveista, kummipuista, jota meillä on kokonaisia metsiä, voipuusta, jauhopuusta, silkkipuusta, jotka kaikki kasvavat meidän maallamme aivankuin orjantappurapensaat teidän maanteittenne vieressä. Sitäpaitsi me vielä harjoitamme karjanhoitoa, meillä on karjalaumoja, jotka yhä suurenevat ja joitten lukumäärää me emme edes tunne. Meillä on vuohia ja pitkävillaisia lampaita tuhansittain, meidän hevosemme laukkaavat vapaasti suurissa aitauksissa, jotka ovat kuin suuri kaupunki, meidän puhvelit valloittavat puolen penikulmaa rannasta, kun ne auringon laskiessa menevät juomaan Nigeristä. Mutta ennen kaikkea olemme me vapaita ihmisiä, iloisia ihmisiä, jotka teemme työtä siitä ilosta, että saamme elää ilman kahleita, ja meidän palkkanamme on se tieto, että tekomme on suurenmoinen, ihana ja hyvä, koska me olemme luoneet uuden Ranskan, tulevaisuuden kaikkivaltiaan Ranskan."

Hän oli nyt päässyt vauhtiin, häneltä ei enään tarvinnut kysellä, hän tyhjensi kaiken suuren ja kauniin, jota hänen sydämensä oli täynnä. Hän kertoi Diennéstä, vanhasta pääkaupungista muistomerkkeineen ja asukkaineen, jotka johtavat alkunsa Egyptistä. Hän puhui neljästä muusta keskipisteestä, Bammakusta, Niaminasta, Segusta ja Sansandingistä, suurista kylistä, joista joskus tulisi suuria kaupunkeja. Hän kuvaili varsinkin Timbuktua, tuota komeaa, niin kauvan tuntematonta, tarujen hämärässä ollutta kaupunkia kultineen, norsunluineen, kauniine naisineen, joka heijastaa saavuttamattomine nautintoineen erämaan ahnaasta hiekasta. Hän mainitsi Timbuktua Saharan ja Sudanin portiksi, rajakaupungiksi, jossa elämä loppuu, minne kameeli tulee lastattuna aseilla, tavaroilla ja välttämättömällä suolalla, jossa Nigerin alukset purkavat kalliin norsunluunsa, kultansa, jota keräillään maan pinnalta, kameelikurjensulkansa, kumminsa, viljansa, kaikki tämän hedelmällisen laakson rikkaudet. Hän kuvaili lopuksi Timbuktua meidän päivinämme, rappeutuneena ja köyhänä, tuota muinaisajan rikasta ja loistavaa kaupunkia, joka nyt tuntuu olevan raunioina ja kätkevän rappeutuneitten seinäinsä sisälle ne jäännökset aarteista, jotka sillä vielä on jälellä, mutta josta kerran vielä on tuleva kunniakas ja komea kaupunki kaiken runsauden lähteen Sudanin ja Saharan, Europaan johtavan tien välissä. Ja tämä tapahtuu silloin, kun Ranska on avannut tien, yhdistänyt tämän uuden valtakunnan maakunnat, perustanut tämän äärettömän suuren, uuden Ranskan, jonka rinnalla vanha emämaa on ainoastaan pieni pala aivoja, aivoja, jotka ohjaavat kaikki.

"Se on unelmani", huudahti hän, "se on jättiläistyö, jonka tulevaisuus on loppuun suorittava. Algeria yhdistettynä Timbuktun kanssa Saharan rautatiellä, sähkövetureilla, jotka vievät vanhan Europan yli äärettömäin hiekka-aavikkojen! Timbuktu yhdistettynä Senegaliin Nigerin höyrylaivoilla, toisilla rautateillä, jotka leikkelevät kaikkialla tätä mahtavaa valtakuntaa. Uusi, suunnaton Ranska kerran perustettuna on valmis elättämään ne sata miljoonaa asukasta, jotka siellä joskus asuvat! Kaikkea tätä ei luonnollisesti voi tehdä yhtenä päivänä. Saharan rautatietä ei ole vielä rakennettu, siellä on 2,500 kilometriä paljasta erämaata, jota ei mikään yhtiö juuri mielellään tahdo ottaa haltuunsa, ja siellä täytyy aluksi olla sivistystä, löydettävien kaivoksien yhä kasvavine tuotantoineen täytyy hankkia emämaalle tähän tarkoitukseen rahoja. Ja sitten asukkaat siellä ... ne ovat suurimmaksi osaksi hyvänluontoisia neekereitä, mutta muutamat heimot ovat verenhimoisia ja varastelevia, ja uskonnollinen fanatismi kiihoittaa vielä heidän villeyttään, mikä lisää meidän vaikeuksiamme ... tuo peloittava Islami-kysymys, joka saattaa meidät haaksirikkoon, ellei sitä ole saatu sitä ennen ratkaistuksi. Ainoastaan elämä, monien vuosien elämä, voi luoda uuden kansan, saada sen luonteen sopusointuun uuden maan kanssa, sulattaa yhteen sen eri ainekset, antaa sille normaaliset olot, sopusuhtaisen voiman. Mutta jo tänäkin päivänä on Ranska syntynyt tuolla kaukana, siellä on syntynyt rajaton valtakunta, ja se tarvitsee meidän vertamme, ja meidän täytyy uhrata se tämän Ranskan edestä, jotta se kansoittuisi, jotta se voisi saada esiin äärettömät rikkautensa maasta, jotta siitä tulisi koko maailman suurin, vahvin ja mahtavin valtakunta."

Benjamin hurmaantui, hän vavahteli, kun hän vihdoinkin näki tuon kaukaisen maan paljastuvan eteensä, ja hänen silmänsä peittyivät kyynelistä. Ah, sitä terveellistä, jaloa elämää, koko tuota työtä, tuota elämän päämäärää, jonka hän tähän asti oli nähnyt ainoastaan hajanaisissa unelmissaan! Hän kysyi:

"Onko siellä paljon ranskalaisia uudisasukasperheitä, samanlaisia kuin teidänkin?"

Dominique purskahti nauruun.

"Ei, meidän vanhoilla asuinpaikoillamme Senegalissa on tosin muutamia uudisasukasperheitä, mutta Nigerin laaksossa, Diennén tuolla puolla, olemme me luullakseni ainoat. Me olemme tienraivaajia, hurjapäinen etujoukko, sangviinisia hupsuja, jotka rohkenemme kaikkea. Ja se on jossakin määrin ansiokastakin, sillä tavallisista viisaista ihmisistä tuntuu meidän elämämme kuin uhmaukselta tervettä järkeä vastaan. Voitteko ajatella ranskalaista perhettä, joka asuu villien keskuudessa ja jolla ei ole muuta suojaa kuin pieni linnoitus lähiseudulla, ja siellä yksi valkoinen upseeri komentaa tusinaa mustaa sotilasta ja on väliin itsekin pakoitettu ampumaan laukauksia? Voitteko ajatella sellaista ranskalaista uudisasuntoa maassa, jonka jonkun heimopäällikön uskonvimma voi panna tuleen minä hetkenä tahansa? Se on taivaasen asti huutavaa hulluutta, mutta se juuri on meidän ihastuksemme, se juuri tekee meidät iloisiksi, terveiksi ja voitonylpeiksi. Me raivaamme tietä, me näytämme esimerkkiä. Me olemme vieneet mukanamme sinne vanhan, rakkaan Ranskamme, me olemme valloittaneet itsellemme tuosta viljelemättömästä maasta alueen, josta tulee maakunta, me olemme perustaneet kylän, joka sadan vuoden kuluttua on suuri kaupunki. Siirtomaissa ovat ranskalaiset kaikkein hedelmällisin rotu, vaikka he näyttävät tulleen hedelmättömiksi omassa maassaan. Ja me lisäännymme me, me täytämme maan! Tulkaa siis sinne kaikki, koska te täällä olette liian ahtaalle sullottuina, koska teillä ei ole tarpeeksi ilmaa ahtailla alueillanne ja teidän liian kuumissa, myrkytetyissä kaupungeissanne! Siellä on sijaa kaikille, uutta maata, raitista ilmaa, jota ei vielä kukaan ole hengittänyt, sellainen työ tehtävänä, joka tekee teidät kaikki sankareiksi, voimakkaiksi, elämänhaluisiksi ihmisiksi. Tulkaa minun kanssani, minä otan mukaani miehiä ja naisia, te saatte valloittaa itsellenne uusia maakuntia, te saatte perustaa uusia kaupunkeja suuren, suunnattoman Ranskan kaikkivaltaa varten!"

Hän oli niin reipas, niin kaunis, niin voimakas, että kaikki pöytävieraat tervehtivät häntä vielä kerran hyvä-huudoilla. He eivät luonnollisesti seuraisi häntä, sillä kaikki nämät puolisot olivat jo rakentaneet pesänsä, ja kaikki nämät nuoret olivat kaikilla juurillaan liian vahvasti kiinni vanhassa maassa. Mutta kaunis satu oli se kaikille suurille ja pienille lapsille, heissä tämä kertomus jo ehkä huomenna herättäisi halun kunniakkaisiin töihin kaukaisissa maissa. Siemenet olivat kylvetyt, niistä voisi kasvaa satumaisen suuri sato.

Ja Benjamin oli ainoa, joka keskellä innon purkauksia huudahti niin kovaan, että voitti muitten äänet:

"Minä, minä tahdon elää ... ota minut mukaasi, ota minut mukaasi!"

Mutta nyt sanoi Dominique lopuksi:

"Niin, isoisä, sitä minä en ole vielä sanonut, että isäni on antanut maatilamme nimeksi Chantebled. Hän on usein kertonut meille, miten te kaukonäköisellä rohkeudella perustitte tänne maatilanne, miten koko maailma teki teistä pilkkaa, kohotti olkapäitään ja sanoi, että te olitte hulluja. Minun isäni on saman pilkan esineenä, saman halveksivaisen säälin esineenä, sillä ihmiset odottavat, että Niger jonakin päivänä vie meidän kylämme, ell'ei joku kuleksiva neekeriheimo ole sitä ennen tappanut ja syönyt meitä. Mutta minä olen aivan rauhallinen, me tulemme voittamaan niinkuin tekin olette voittaneet, sillä hulluus, joka ilmenee työhalussa, onkin jumalallista viisautta. Siellä syntyy uusi Fromentein valtakunta, uusi, ääretön Chantebled, jossa te molemmat, isoisä ja isoäiti, olette patriarkkoja, joita kunnioitetaan kuin jumalia. Minä juon maljanne, isoisä, minä juon maljanne tulevan troopillisen kansanne puolesta!"

Mathieu oli noussut seisomaan ja hän sanoi kovalla äänellä, mutta suuresti liikutettuna:

"Maljasi, poikani! Poikani Nicolaksen malja, hänen vaimonsa Lisbethin ja kaikkein niitten malja, jotka ovat syntyneet heidän rakkaudestaan! Kaikkein jälkeläisten, nykyisten ja tulevaisten malja!"

* * * * *

Nyt vaati elämä Mathieultä ja Mariannelta viimeisen rohkeuden. Kuukausi tämän jälkeen, kun Dominique oli aikeissa palata Sudaniin, sanoi Benjamin eräänä iltana heille, kuinka suurta ja vastustamatonta kutsumusta hän tuntee noihin kaukaisiin maihin.

"Rakastettu isäni, jumaloittu äitini, antakaa minun matkustaa Dominiquen kanssa. Minä olen taistellut, minä inhoon itse itseäni siitä syystä, että voin jättää teidät teidän ijällänne. Mutta minä kärsin liian paljon, minun sydämeni pakahtuu odotuksesta, ja minä kuolen häpeällisestä työttömyydestä, ell'en saa matkustaa."

He kuuntelivat sydän murtuneena tätä puhetta. Nämät sanat eivät olleet odottamattomia, he olivat odottaneet niitä timanttihäistään asti. Ja he vapisivat, he tunsivat, ett'eivät voi kieltää, sillä he tiesivät menetelleensä väärin siinä, että olivat pitäneet viimeistä lastaan kotona pesässään, vaikka muut olivat saaneet lähteä lentoon. Oi, tuota ahnasta elämää, joka ei suonut heille tätä iloa, joka vaati heiltä heidän salatun aarteensakin, josta he mustasukkaisessa itsekkäisyydessään eivät olleet tahtoneet luopua ennenkuin haudan reunalla!

Syntyi pitkällöinen hiljaisuus; vihdoin vastasi Mathieu tukahutetulla äänellä:

"Poikani, minä en voi pidättää sinua täällä. Mene sitten sinne, minne elämä sinua kutsuu. Jos minä tietäisin, että kuolen illalla, pyytäisin sinua odottamaan huomiseen."

Ja Marianne sanoi lempeästi:

"Miksi emme voi kuolla heti? Silloin ei meillä olisi tätä viimeistä kärsimystä, ja sinä veisit vaan mukanasi meidän muistomme."

Vielä kerran olivat he näkevinään edessään Janvillen rauhallisen kirkkomaan, jossa heidän rakkaansa jo uinuivat ja jossa he itse pian saisivat yhtyä heihin. Ei ollut katkeruutta tässä ajatuksessa, ja he toivoivat tulevansa viedyiksi sinne samana päivänä, sillä he eivät voineet ajatella elämää ilman toisiaan. Ja muuten eivätköhän he jatkaneet elämää lastensa kautta, eivätköhän he olleet ijankaikkisesti yhdistetyt toisiinsa ja kuolemattomia jälkeläisissään?

"Rakas isäni, jumaloitu äitini", sanoi Benjamin vielä, "minä se kuolen huomenna, ell'en saa matkustaa. Teidän kuolemanne odottaminen, suuri Jumala, eikö se olisi samaa kuin sen toivominen? Teidän täytyy elää vielä kauvan, ja minä tahdon myös elää."

Taas syntyi hiljaisuus, sitten sanoivat Mathieu ja Marianne yhteen ääneen:

"Matkusta sitten, lapseni. Se on oikein, ihmisen täytyy elää."

Mutta suuri oli tuska viimeisenä päivänä, kun heidän täytyi eritä tästä viimeisestä lihasta, kaikesta, mikä heistä itsestä oli jälellä, antaakseen tämän viimeisen lahjansa elämälle! Nyt uudistui Nicolaksen hyvästijättö, taaskin lensi lapsi pesästä, meni avaruuteen hedelmöittääkseen tuntemattomia, kaukaisia maita.

"Ei koskaan enään!" huudahti Mathieu itkien.

Ja Marianne toisti nyyhkyttäen sydämensä syvyydestä asti:

"Ei koskaan enään, ei koskaan enään!"

Benjaminin lähdön jälkeen tunsivat Mathieu ja Marianne taaskin sen suuren ilon, sen pohjattoman rikkaan, tyynen vakaumuksen, että heidän elämänsä tehtävä oli täytetty. Heillä ei ollut enään mitään itseään varten, ainoastaan sen onnen tunto, että olivat antaneet kaikki elämälle. Lapsia rakastavina ja hymyillen riemuitsivat nämät pian satavuotiaat vanhukset heimonsa rehevästä kukoistuksesta. Yli merien oli maito virrannut, Ranskan vanhasta maasta neitseellisen Afrikan äärettömille kentille, tulevaisuuden nuoreen, jättiläissuureen Ranskaan. Chantebled oli valloitettu isänmaan halveksitusta kolkasta, toinen Chantebled loi itselleen kuningaskunnan kaukana, laajoissa erämaissa, jotka elämän oli vielä tehtävä hedelmällisiksi. Se oli ihmiskunnan vaellusta, sen levenemistä yli maailman, sen kulkua äärettömyyttä kohden.

(_Toisen osan loppu_.)