Part 51

Mutta se ei ollut helppo tehtävä. Kun he tekivät kaikista luettelon, huomasivat he, että Mathieustä ja Mariannesta polveutui sata viisikymmentäkahdeksan lasta, lastenlasta, lastenlastenlasta lukuun ottamatta muutamia pieniä neljännen polven äsken syntyneitä. Jos tähän vielä lisättiin kaikki miehet ja vaimot, jotka ulkopuolelta olivat naimisen kautta tulleet perheen jäseniksi, niin nousi lukumäärä kolmeen sataan. Mistä saataisiin sellainen huone, johon voitaisiin rakentaa se patriarkaallinen aamiainen, jota he uneksivat? Juhlapäivä oli kesäkuun toinen, ja kevät oli sinä vuonna verrattoman hempeä ja kaunis. He päättivät siis, että aamiainen syötäisiin ulkona, että pöytä asetettaisiin vanhan paviljongin edustalle, keskelle suurta nurmikkoa, jonka komeat jalavat ja pyökkipuut muodostivat äärettömäksi lehtimajaksi. Siellä saataisiin olla rauhassa, hyväntahtoisen maan helmassa, sen jättiläistammen suojassa, jonka molemmat vanhukset olivat istuttaneet ja joitten lukuisat jälkeläiset nyt juhlisivat heidän hedelmällisyytensä kunniaksi.

Juhlaa valmisteltiin mitä iloisimman ja rakastettavimman mielialan vallitessa. Kaikki tahtoivat olla mukana, kaikki valmistautuivat juhlaan, valkeahapsisesta ukosta sellaisiin pikku poikiin asti, jotka vielä imivät peukaloaan. Korkea, sinervä taivas ja sädehtivä aurinko otti osaa juhlaan, samoin koko maatila lirisevine lähteineen ja kukkivine kenttineen, jotka lupasivat runsasta satoa. Tuo mahdottoman suuri, hevosenkengän muotoon laitettu pöytä oli komea, ja se oli asetettu keskelle nurmea, sillä loistivat hopeat ja lumivalkeat pöytäliinat ja puitten lehtien välitse lähetti aurinko sille kultaansa. Kunnianarvoisan, vanhan parikunnan piti istuman keskellä, tammen alla. Oli päätetty olla eroittamatta muita parejakaan, sillä kaunista ja liikuttavaa olisi nähdä heidät istuvan vieretysten ikänsä mukaan järjestettyinä. Mitä nuoriin poikiin ja tyttöihin tuli, niin annettaisiin heidän sijoittua mielensä mukaan.

Aina aamusta asti oli vieraita virrannut, hajaantunut perhe kokoontui kaikista ilmansuunnista takaisin yhteiseen pesäänsä. Mutta kuolema oli valitettavasti jo niittänyt viljaansa, monet eivät enään voineet tulla. Vuosi vuodelta kasvoi niitten luku, jotka lepäsivät Janvillen pienessä, kukilla koristetussa hautausmaassa. Rosen ja Blaisen viereen, jotka olivat menneet ensiksi, olivat toiset asettuneet ikuiseen lepoonsa ja vieneet joka kerta mukanaan säikeen perheen sydämestä. Kaikkein ensin oli Charlotte, joka kauvan oli ollut sairaalloinen, mennyt pois; sen jälkeen oli Claire seurannut hänen esimerkkiään ja jättänyt miehensä Frédéricin hoitamaan taloa yhdessä Gervaisin kanssa, joka myöskin tuli leskeksi seuraavana vuonna. Sitten olivat vanhukset menettäneet poikansa Grégoiren, jonka leski Thérèse yhä hoiti myllyä lukuisain perillistensä kanssa. Sitten oli taas kuollut yksi heidän tyttäristään, hyvänluonteinen Marguerite, tohtori Chambonnetin vaimo, kuollut siitä syystä, että oli ottanut luokseen kaksi köyhää, kurkkumätää sairastavaa lasta. Muita tappioita voitiin tuskin laskeakaan, vaimoja ja miehiä, jotka naimisen kautta olivat tulleet perheen jäseniksi, ja varsinkin lapsia, kokonainen lauma lapsia, jotka kuolema oli korjannut ja jotka tekivät sureville vanhemmilleen sen turpeen, minkä alla lepäsivät, pyhäksi paikaksi.

Mutta vaikka rakastetut vainajat nukkuivat syvässä hiljaisuudessaan, oli kuitenkin tänään iloista elämää Chantebledin teillä. Useampia syntyi kuin kuoli, kokonainen kukkaislaiho olentoja näkyi nousseen idulle jokaisesta haudasta. He tulivat kaikilta tahoilta kuin joutsenet keväällä, he tulivat tervehtimään vanhaa pesäänsä ja täyttivät sinervän taivaan avaruuden jälleennäkemisen riemulla. Rautatienaseman edessä nousi ehtimiseen vaunuihin uusia parikuntia suurten lapsilaumainsa, ehtimiseen kasvavain vaaleahiuksisten päitten virran kanssa. Lumivalkeahiuksiset iso-isäin isät toivat sinne aivan pieniä lapsia, jotka tuskin osasivat kävellä. Joukossa oli vanhoja, kauniita akkoja, joita kukoistavat, nuoret tytöt auttoivat vaunuista. Kaikki nämät olivat sukulaisia, isiä, äitejä, veljiä, sisaria, appivanhempia, kälyjä, setiä, tätejä, serkkuja, oikea rykelmä sukulaisia aina neljänteen polveen. Yksi ainoa perhe, yksi ainoa pieni kansa kokoontuneena samassa iloisessa tarkoituksessa, viettämään kunnianarvoisten vanhusten timanttihäitä. Yksistään pariisilaiset, Denis ja Ambroise ynnä heidän jälkeläisensä täyttivät yksitoista vaunua. Tulo oli kestänyt kaksi tuntia, ja piha oli täynnä iloisia joukkoja, jotka puhelivat ja nauroivat kirkkaan kesäkuun auringon loistossa.

Mutta Mathieu ja Marianne eivät olleet vielä näyttäytyneet. Ambroise, joka oikeastaan oli juhlan järjestäjä, oli ottanut heiltä lupauksen, että he pysyvät huoneessaan kuin hallitsijat, eivätkä näyttäydy kansalleen, ennenkuin hän tulee noutamaan heitä. Hän tahtoi, että he tulisivat juhlallisesti näyttämölle. Kun hän vihdoinkin teki päätöksen koko kansan ollessa odottamassa, esti hänen veljensä Benjamin hänen kynnyksellä. Koko tämän joukon, koko tämän heimon keskuudessa, joka oli niin äärettömästi lisääntynyt, oli Benjamin ainoa hedelmätön. Vaikka hän oli neljänkymmenen kolmen, oli hän vielä ilman vaimoa ja lapsia, hän oli ei ainoastaan kodin iloa varten, hän oli isänsä toveri ja äitinsä innokas ihailija, sillä molemmat olivat siksi hellän itsekkäät, että olivat pitäneet hänet itseään varten. Ensin eivät he olleet tahtoneet estää häntä menemästä naimisiin, mutta kun he näkivät, että hän itse oli epätiedossa ja menetettyään sen ainoan naisen, jota hän rakasti, hylkäsi lopullisesti kaikki naimatarjoukset, oli tämä tuottanut vanhemmille suurta, salaista iloa. Mutta myöhemmin oli siitä tullut heille omantunnon vaivoja, vaikka he olivatkin onnellisia saadessaan nauttia hänen läsnäolostaan kuin maahan haudatusta aarteesta, josta he vanhuudessaan riemuitsivat. Eikö heidän Benjamininsa kärsinyt siitä, että hän oli noin vankeudessa heidän huvinsa vuoksi, neljän seinän välissä? Hän oli aina ollut haaveilija, hänen kauniit silmänsä näyttivät aina etsivän jotakin näköpiirin tuolta puolen, täydellisen onnen salaperäistä maata. Ja nyt kun hän ei enään ollut nuori, lisääntyi hänen levottomuutensa, oli kuin hän salaisuudessa olisi surrut sitä, ett'ei saa kokea tuntematonta, ennenkuin menee hautaan hyödyttömänä ja onnea vailla.

Mutta Benjamin väistyi syrjään ja Ambroise toimitti asiansa. Mathieu ja Marianne astuivat ulos kukkivalle nurmikolle päivänpaisteesen. He otettiin vastaan eläköön-huudoilla ja kättentaputuksilla, koko suurilukuinen joukko huusi yhteen ääneen:

"Eläköön isämme! Eläköön äitimme! Pitkää, pitkää ikää isälle ja äidille!"

Yhdeksänkymmenen vanhana oli Mathieu vielä hyvin suora ja sorea mustassa takissaan, hän oli kuin sulhanen, paljain päin, ja hänen päätään peittivät tiheät, valkeat hiukset, jotka hän oli antanut kasvaa; ne olivat kuin uusi kevät tuolle vanhalle, voimakkaalle puulle. Hänen kasvonsa olivat ehkä kuivettuneet, menneet ryppyihin, vanhuuden kuluttamat, mutta hänellä oli vielä jälellä nuoruutensa silmät, hymyilevät, suuret ja kirkkaat silmänsä, jotka vielä todistivat, että hän oli ajatuksen ja toimen mies, luonnollinen, iloinen ja hyvä ihminen. Ja kahdeksankymmenen seitsemän vuotias Marianne valkeassa morsiuspuvussaan oli myöskin vielä hyvin suora ja kaunis. Kasvot olivat tulleet lempeimmiksi ja niitä ympäröitsi sädekehän tavoin silkinhienot, valkeat hiukset; hän oli kuin yksi noita pyhiä marmorikuvia, joitten piirteet aika on kuluttanut voimatta kuitenkaan ryöstää niiltä tyyneen elämänvoiman leimaa, kuin joku hedelmällinen Cybele, joka oli löydetty voimakkaine piirteineen särkymättä ja joka taas eli päivänpaisteessa, suuret, mustat silmät hyväntahtoisen hellinä.

Käsi kädessä, rinnatusten kuin hyvät aviopuolisot, jotka olivat tulleet hyvin kaukaa, sillä seitsemänkymmentä vuotta olivat he koskaan erkanematta kulkeneet toistensa vieressä, hymyilivät Mathieu ja Marianne iloisesti, mutta silmät kosteina, kansalleen, tuolle lukuisalle perheelle, jonka heidän rakkautensa oli synnyttänyt ja joka yhä huusi heille:

"Eläköön isämme! Eläköön äitimme! Pitkää, pitkää ikää isälle, ja äidille!"

Nyt oli heille annettava kukkavihko. Pieni, viisivuotias, vaaleaverinen tyttö, Rose, oli saanut tämän tehtäväkseen. Hänet oli valittu sentähden, että hän oli vanhin neljännen polven lapsista. Hän oli Angelinen tytär, joka taas oli Berthen tytär ja tämä Charlotten ja Blaisen tytär. Ja kun vanhukset näkivät hänen astuvan esiin suurta kukkavihkoa kantaen, suureni heidän liikutuksensa, vanhat muistot tulivat heidän mieleensä ja kyyneltensä välitse hymyillen sanoivat he:

"Ah, meidän pikku Rosemme! Meidän Blaisemme, meidän Charlottemme!"

He elivät taas koko menneisyyden. Tämä tyttö oli saanut nimekseen Rose muistoksi siitä toisesta, niin syvästi surrusta Rosesta, ensimäisestä, joka oli kuollut. Blaise oli sitten vuorostaan viety kirkkomaahan, ja häntä oli sinne seurannut Charlotte. Berthe, heidän tyttärensä, oli mennyt naimisiin Philippe Havardin kanssa ja tullut Angelinen äidiksi, joka taas oli mennyt naimisiin Georges Delmasin kanssa ja tullut Rosen äidiksi. Lapsen takana seisoivat Berthe ja Philippe Havard, Angeline ja Georges Delmas. Näitä kaikkia ihmisiä edusti Rose, kuolleita ja eläviä, pitkää, kukoistavaa sukupolvea, paljon iloa ja paljon surua, kokonaista virtaa elämää, joka virtasi tuosta pienestä, vaaleanverisestä enkelistä, jonka silmät olivat vaaleansiniset ja joista tulevaisuus säteili.

"Ah, meidän Rosemme, meidän Rosemme!"

Mutta Rose oli astunut esiin kantaen molemmin käsin suurta kukkavihkoaan. Neljätoista päivää oli hän opetellut hyvin kaunista värssyä. Viimeksi oli hän aamulla lukenut sen sujuvasti äidilleen. Mutta kun hän nyt oli kaikkein näitten ihmisten keskellä, tuli hän niin haltioihinsa, ett'ei hän muistanut sanaakaan enään. Se ei häntä kuitenkaan häirinnyt. Hän oli pieni, rohkea, nuori nainen. Kainostelematta antoi hän kukkavihkonsa, heittäytyi Mathieun ja Mariannen syliin ja huusi kimakalla äänellään:

"Isoisä ja isoäiti, nyt on teidän hääpäivänne, ja minä toivotan teille paljon onnea!"

Se oli hyvin tehty. Toiset arvelivat, että se oli parempikin kuin värssy. Nyt syntyi uusi nauru, uusia kättentaputuksia, uusia eläköön-huutoja. Sitten istuttiin heti pöytään. Mathieu ja Marianne istuivat keskelle, suuren tammen alle. Heidän oikealla ja vasemmalla puolellaan istuivat heidän lapsensa puolisojensa kanssa ja sitten Benjamin yksinään. Sen jälkeen istuivat muut parikunnat ikänsä ja sukupolvensa mukaisessa järjestyksessä. Naimattomat ja lapset valitsivat paikkansa mielensä mukaan iloisen melun vallitessa.

Oi, mikä kunniakas hetki Mathieulle ja Mariannelle! He näkivät olevansa keskipisteenä apoteoksessa, jota he eivät olleet uneksineetkaan. Elämä oli aivankuin palkitakseen heitä siitä, että olivat siihen luottaneet, tahtonut jatkaa heidän elonpäiviään tavallisia rajoja ulommaksi, jotta he omin silmin saisivat nähdä työnsä ihmeellisen kukoistuksen. Ja heidän onnellinen ja kiitollinen sukunsa juhli heidän kunniakseen rakkaassa paikassa. Nämät ympärillä olevat jalavat ja pyökkipuut olivat he itse istuttaneet, he olivat nähneet niitten kasvavan päivästä päivään, ne olivat kuin rauhallisimmat ja väkevimmät heidän lapsistaan. Varsinkin tämä jättiläistammi oli heidän poikansa; samana päivänä, jolloin he olivat perustaneet Chantebledin, olivat he yhdessä istuttaneet sen, Mathieu oli kaivanut reijän, ja Marianne oli pidellyt nuorta taimea. Ja nyt kun tämä tammi varjosti heitä äärettömän laajalle leviävine lehtineen, oli se kuin koko perheen ylpeä tunnusmerkki. Niinkuin tammi oli perhekin levinnyt äärettömiin, niinkuin tammi oli perhekin nyt yksistään kokonainen metsä, joka oli syntynyt yhdestä ainoasta rungosta, eli samasta mahlasta, täynnä lauluja, päivänpaistetta ja raittiita tuulahduksia. Nojaten selkänsä tammen runkoon jakoivat Mathieu ja Marianne keskenään sen kunnian, heidän kuninkaallinen majesteetillisyytensä oli yhtä valtaava kuin tammenkin, he olivat synnyttäneet yhtä monta olentoa kuin tammessa oli haaroja. Nuo kolme sataa vierasta heidän oikealla ja vasemmalla puolellaan olivat ainoastaan heidän itsensä jatkoa, samaa elämänpuuta, joka oli syntynyt heidän rakkaudestaan ja oli vielä kaikilla säikeillään kiinni heissä, ja kaikkialla, heidän ympärillään, tuli hedelmällisyyden virta heitä vastaan, mihin tahansa he katsoivatkin, näkivät he kättensä työn, maan, joka oli laajentunut ja tullut hedelmälliseksi sitä mukaan kuin he itse olivat lisääntyneet.

Ja kauniinta Mathieussä ja Mariannessa oli se, että he olivat rakastaneet toisiaan seitsemänkymmentä vuotta ja rakastivat vielä tänäänkin toisiaan niinkuin ensimäisenäkin päivänä. Seitsemänkymmentä vuotta olivat he kulkeneet vieretysten ilman eripuraisuutta, ilman uskottomuutta. He voivat tosin muistaa suuria murheita, mutta ne olivat aina tulleet ulkoapäin. Jos he väliin olivat itkeneet, niin oli heitä lohduttanut se, että olivat saaneet itkeä yhdessä. Valkoisten hiustensa alla oli heillä vielä jälellä nuoruutensa usko, heidän sydämensä olivat toisissaan, kumpikin oli antanut omansa eikä ollut ottanut sitä enään takaisin. Heitä oli yhdistänyt katkeamaton rakkaudenside, oikea, todellinen avioliitto, sellainen, joka antaa koko elämälle vakavuuden, sillä mitään muuta onnea ei ole kuin ikuinen onni. Ja jokainen uusi lapsi, joka heille oli syntynyt, oli yhä enemmän lähentänyt heitä toisiinsa, se oli aina ollut uusi yhdysside heidän välillään, ja nyt olivat he yksi. Kyynelistä ja esteistä huolimatta olivat he aina voittaneet, ja kiitos siitä heidän pitkäaikaiselle sovulleen, heidän yhteiselle uskollisuudelleen, heidän ainaiselle keväänraittiille hellyydelleen, joka oli tehnyt heidät voittamattomiksi. Ja nyt päättivät he kuin sankarit, kuin onnen valloittajat, käsi kädessä, puhtaina kuin kristalli, valtaavina ja suurina, ja valtaavimmiksi ja suuremmiksi tulivat he vielä korkean vanhuutensa kautta, tämän pitkän elämän, joka oli täynnä yhtä ainoata rakkautta.

Nyt alkoi vihdoinkin tarjoilu. Kaikki talon palvelijat olivat auttamassa; ei oltu tahdottu nähdä ainoitakaan vieraita kasvoja. Melkein kaikki olivat kasvaneet Chantebledissä, he melkein kuuluivat perheesen. Sitten saisivat he oman pöytänsä ja saisivat vuorostaan viettää timanttihäitä. Ja iloisen puhelun kaikuessa kannettiin esiin ensimäiset vadit.

Äkkiä keskeytyi tarjoilu, vaikka se juuri vasta oli alkanutkin. Syvä hiljaisuus syntyi, jotakin odottamatonta oli tapahtunut. Keskelle nurmea, hevoskenkäpöydän molempain haarain välissä lähestyi nuori mies, jota kukaan ei tuntenut. Hän hymyili iloisesti, meni suoraan päämaaliaan kohden eikä pysähtynyt, ennenkuin Mathieun ja Mariannen edessä. Sitten sanoi hän voimakkaalla äänellä:

"Hyvää päivää, isoisä! Hyvää päivää, isoäiti! Teidän pitää tuoda lautanen lisää, sillä minäkin tulen juhlimaan teidän kunniaksenne."

Läsnäolijat istuivat hiljaan suuresti kummastellen. Kuka oli tämä nuori mies, jota ei kukaan ollut koskaan nähnyt? Hän ei luonnollisesti voi kuulua perheesen, sillä silloinhan tiedettäisiin hänen nimensä ja tunnettaisiin hänen kasvonsa. Mutta minkätähden hän sitten tervehti vanhuksia noilla kunnianarvoisilla nimillä isoisä ja isoäiti? Yhä kasvava kummastus kasvoi varsinkin hänen suuresta yhtäläisyydestään Mathieun kanssa. Hän oli aivan varmaan joku Froment; hänellä oli suvun kirkkaat silmät ja korkea, suora otsa. Hän oli uusi painos Mathieustä nuoruutensa päivinä, sellaisena kuin hän oli kuvattu perheen keskuudessa kunnioituksella säilytetyssä valokuvassa, jolloin Mathieu oli ollut seitsemänkolmatta vuotias ja alkanut valloittaa Chantebledia.

Mathieu nousi vapisten, mutta Marianne hymyili, sillä hän oli ymmärtänyt asian ennenkuin muut.

"Kuka olet sinä, poikani, joka kutsut minua isoisäksi ja olet näköiseni kuin veljeni?"

"Minä olen Dominique, teidän poikanne Nicolaksen vanhin poika. Isäni elää yhdessä äitini Lisbethin kanssa suuressa, vapaassa maassa, uudessa Ranskassa."

"Miten vanha sinä olet?"

"Minä tulen seitsemänkolmatta vanhaksi elokuussa, jolloin hyvän jättiläisen Nigerin vesi palaa takaisin ja kostuttaa äärettömät peltomme."

"Sano meille, oletko naimisissa, onko sinulla lapsia?"

"Minä olen ottanut vaimokseni erään ranskattaren, joka on syntynyt Senegalissa, ja meidän tiilitalossamme, jonka minä olen rakentanut, kasvaa jo neljä lasta Sudanin hehkuvan auringon alla."

"Sano meille vielä, onko sinulla veljiä, onko sinulla sisaria?"

"Isälläni Nicolaksella on äitini Lisbethin kanssa ollut kahdeksantoista lasta, joista kaksi on kuollut. Meitä on nyt kuusitoista, yhdeksän poikaa ja seitsemän tytärtä."

Mathieu nauroi tyytyväisenä, kun hän kuuli, että hänen poikansa Nicolas oli viidenkymmenen vanhana ankara työmies elämän palveluksessa ja että hän oli työskennellyt paremminkin kuin Mathieu itse. Hän katseli Mariannea, joka myöskin nauroi ihastuksesta.

"Siis, poikani, koska sinä olet poikani Nicolaksen poika, niin tule syleilemään meitä ja viettämään meidän timanttihäitämme. Me asetamme sinulle lautasen, sinä olet omassa kodissasi."

Dominique kulki pitkin askelin pitkin pöytää. Hän syleili ja suuteli molempia vanhuksia, jotka olivat heikot iloisesta liikutuksesta ja hämmästyksestä tämän uuden lapsen tähden, joka sellaisena päivänä oli kuin taivaasta tullut heidän luokseen ja joka toi heille tietoja toisesta perheestä, toisesta kansakunnasta, joka oli alkuaan heistä ja joka nyt lisääntyi kuumien maitten hehkussa.

Tästä hämmästyksestä saivat he kiittää Ambroisea, joka heti selitti sen teaatterinäytännön, jonka hän oli pannut toimeen. Kahdeksan päivää oli hän salannut Dominiquea talossaan. Sudanista oli Dominiquen lähettänyt isänsä sopimaan Ambroisen kanssa muutamista ulosvientikysymyksistä ja ennen kaikkea tilaamaan Denisin konetehtaasta joukon maanviljelyskoneita, jotka olisivat rakennettavat maan laadun vaatimusten mukaan siellä. Siis ainoastaan Denis tiesi salaisuuden. Ja kun kaikki vieraat näkivät Dominiquen vanhusten sylissä, kun he saivat kuulla jutun kokonaisuudessaan, niin silloin syntyi uusi meluavan ilon purkaus, ja he olivat vähällä tukahuttaa rakkailla syleilyillään sisarperheen lähettilään, Fromentein toisen hallitsijasuvun prinssin uuden Ranskan ihmeellisestä maasta.

Mathieu antoi määräyksen:

"Tuokaa hänelle lautanen meidän kahden eteen. Hän saa yksin istua meidän kahden eteen. Hän saa yksin istua meidän edessämme mahtavan valtakunnan lähettiläänä. Ajatelkaa, että hän paitsi isäänsä ja äitiänsä edustaa yhdeksää veljeä ja seitsemää sisarta ja sen lisäksi neljää omaa lastansa. Kas niin, poikani, istu ... ja nyt saa meille tarjota ruokaa!"

Koko hääaterian aikana vallitsi iloinen ja liikuttava mieliala suuren tammen siimeksessä. Suloinen viileys nousi ruohostosta, näytti siltä kuin luontokin olisi hyväilyillään tahtonut ottaa osaa juhlaan. Ehtimiseen naurettiin, ja vanhuksetkin olivat kuin leikkivät lapset. Valkeitten, mustain tai vaaleain hiusten alta loistivat kasvot. Ja mikä mainio ruokahalu! Millä iloisella hälinällä otettiin vastaan eri ruokalajit! Hyvä viini pääsi myöskin kunniaansa, ja siten tahdottiin osoittaa kiitollisuutta elämälle, joka oli suonut molemmille patriarkoille sen ilon, että olivat saaneet nähdä kaikki kokoontuneina ympärilleen näin juhlallisesta syystä. Jälkiruokain aikana pidettiin puheita ja kohotettiin uusia eläköönhuutoja. Mutta puhelun aikana tultiin ehtimiseen aterian alkuun. Lähettilään läsnäolo, kaikki, mitä hän ei vielä ollut sanonut, koko se satu, jonka hänen arveltiin voivan kertoa, se juuri jännitti pöytävieraitten uteliaisuutta. Ja niin pian kuin kahvia tarjoiltiin, risteili hänelle ehtimiseen kysymyksiä, ja hänen täytyi puhua.

"Niin, mitä minä sitten puhuisin?" vastasi hän nauraen Ambroisen kysymykseen, joka tahtoi tietää, mitä hän piti Chantebledistä, jonka peltoja Ambroise oli aamun kuluessa näytellyt hänelle. "Minä pelkään, ett'en voi olla kohtelias maata enkä teidän työtänne kohtaan, jos puhun suoraan. Maanviljelys täällä on taidetta, ihmeteltävää tahdonvoimaa, tiedon ja hyvän järjestyksen yhteisvaikutusta, jotta maasta voitaisiin saada ne sadot, joita se vielä voi antaa. Te teette paljon työtä, te teette ihmeitä. Mutta Herra Jumala, miten teidän valtakuntanne on pieni! Miten te voitte elää täällä tuuppimatta kyynäspäillänne naapurejanne? Te olette pakkautuneet tänne suuriin kerroksiin, niin että jokainen ei voi saada raitista ilmaa edes hengittääkseen. Ja teidän laveat peltonne, ne eivät ole muuta kuin pieniä maapalstoja, joilla teidän harvalukuiset elukkanne näyttävät kuin eksyneiltä muurahaisilta. Oh, näkisittepä vaan minun mittaamattoman Nigerini, ne äärettömät alangot, joita sen vesi kostuttaa, meidän äärettömät kenttämme siellä kaukana, joilla ei ole muuta rajaa kuin kaukainen taivaanranta!"

Benjamin oli kuunnellut häntä paikaltaan ja vavissut jännitetystä uteliaisuudesta. Aina siitä asti kuin tuo suurten vesien ja toisen auringon poika oli ollut heidän joukossansa, ei hän ollut kääntänyt silmiään hänestä, ja hänen haaveileviin silmiinsä syttyi innon hehku. Kun hän kuuli Dominiquen puhuvan, ei hän voinut vastustaa tuntematonta kutsumusta, hän jätti paikkansa, käveli ympäriinsä ja istui vihdoin Dominiquen viereen.

"Niger, mittaamattomat alueet ... kerro meille niitten äärettömyydestä."