Part 50

Nyt tunsi Mathieu hänen hyvin ja hän koetti salata hämmästystään siitä, että Célesten kohtalo oli ollut noin onnellinen. Hän oli luullut Célesten olevan jonkun likaviemärin pohjalla. Iloisena ja tyytyväisen näköisenä puhui Céleste onnestaan.

"Oh, minulla on hyvä elämä. Minä muutin kotiseudulleni Rougemontiin, ja siellä jouduin minä naimisiin erään entisen meriupseerin kanssa, jolla on hyvä eläke lukuun ottamatta sitä omaisuutta, jonka hän peri ensimäiseltä vaimoltaan. Ja kun hänellä on kaksi isoa poikaa, otin minä vapauden suositella nuorempaa herra Ambroiselle, jotta hän antaisi pojalle paikan konttoorissaan, ja hän oli niin hyvä, että teki sen. Ja nyt kun minä ensikertaa käyn Pariisissa, otin minä tilaisuudesta vaarin ja tulin kiittämään häntä."

Mutta Céleste ei kertonut siitä, miten hän oli päässyt naimisiin ent. meriupseerin kanssa. Hän oli ensin tullut hänen palvelijattarekseen, sitten hänen rakastajattarekseen ja vihdoin hänen lailliseksi vaimokseen, kun mies oli kadottanut ensimäisen vaimonsa, jonka loppua Céleste oli kiirehtinyt. Mutta hän teki miehensä yleensä hyvin onnelliseksi, toimittipa pois hänen rasittavat poikansakin, ja kiitos siitä niille hienoille tuttavuuksille, joita hänellä oli Pariisissa. Hän hymyili liikutettuna, kun ne muistot taas tulivat hänen mieleensä.

"Ette voi aavistaakaan, herra Froment, miten iloiseksi minä tulin nähdessäni teidän äsken menevän ohitseni. Ah, ei se ollut eilispäivänä kun minä sain nähdä teidät ensi kerran! Muistatteko te vielä Sophie Couteaun? Hän voi erittäin hyvin, hän myös, hän ja hänen miehensä ovat ostaneet oman talon, ja siinä elävät he nyt levossa ja rauhassa vanhoista säästöistään. Hän ei ole enään nuori, mutta hän on haudannut monta ja hän tulee vielä hautaamaan useampia. Rouva Menoux esimerkiksi, muistattehan te rouva Menouxin? Siinä oli yksi, jolla ei koskaan ollut onnea! Hän menetti ainoan lapsensa ja hän menetti pitkän miehensä, jota hän jumaloitsi, ja sen jälkeen ei hän itse elänyt kauempaa kuin puolen vuotta. Minä ajattelin kerran ottaa hänet mukaani Rougemontiin, jossa ilma on niin terveellinen. Siellä on meillä yhdeksänkymmenen vuotiaita! Sophie Couteau esimerkiksi, hän tulee elämään niin kauvan kuin hän tahtoo. Niin, se on suloinen paikka, oikea paratiisi!"

Mathieu oli näkevinään inhoittavan, verisen Rougemontin, jossa rauhallinen kirkkomaa oli keskellä tasaista kenttää ja se täynnä pieniä pariisilaislapsia.

"Eikö teillä ole lapsia avioliitossanne?" kysyi Mathieu, kun hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei oikein tiennyt, mitä sanoisi.

Céleste nauroi ja näytti hampaansa, jotka vielä olivat valkeat.

"Ei, herra Froment, nyt minä jo olen vanha. Ja muuten on sellaisia tekoja, joita ei toistamiseen tehdä. A propos, rouva Bourdieu, kätilö, jonka te tunsitte, hän kuoli meidän luonamme, talossa, jossa hän on asunut hyvin kauvan. Hänellä oli parempi onni kuin sillä toisella, rouva Rouchella, joka tosin oli erinomaisen hyvänluontoinen ja kiltti, mutta liiaksi palveluksiin taipuvainen. Te olette ehkä lukenut sanomalehdistä häntä vastaan nostetusta oikeusjutusta, hän tuomittiin vankeuteen, hän ja eräs lääkäri, joku Saraille, jostakin todellakin inhoittavasta teosta, jossa he yhdessä olivat olleet osallisina."

Rouva Rouche! Saraille! Niin, Mathieu oli lukenut oikeudenkäynnistä noita molempia villipetoja vastaan, jotka luonnollisesti olivat vihdoinkin tutustuneet toisiinsa. Minkä kaiun herättivät nämät nimet menneistä ajoista! Ne muistuttivat hänelle kahta muuta nimeä, Valérie Morangea ja Reine Morangea! Jo tehtaan pihalla oli hän ollut näkevinään Morangen haamun, tuon täsmällisen, vaatimattoman ja hellämielisen kassanhoitajan, jonka onnettomuus oli tehnyt hulluksi, aikansa hillitsemättömän nautinnonhimon uhrin, mitättömän raukan, joka oli saanut julmasti kärsiä toisten rikoksista. Ja Mathieu oli myöskin näkevinään Sérafinen haamun, kasvot tuskallisesti vääntyneinä hedelmättömästä himosta, jota hän ei voinut tyydyttää ja joka oli tullut hänen kuolemakseen.

"Niin, suokaa anteeksi, herra Froment, että minä olen viivyttänyt teitä. Oli niin äärettömän hauskaa tavata taas teitä."

Mathieu katseli häntä vielä kerran ja sanoi anteeksiantavana kuin oikea optimisti:

"Niin, hyvää jatkoa sitten, koska te nyt olette tyytyväinen. Onni tietää kyllä, mitä se tekee."

Mutta Mathieu tunsi ahdistusta ajatellessaan luonnon vääryyksiä. Hän ajatteli Marianneaan, jota oli kohdannut suuri suru poikainsa jumalattoman riidan tähden. Ja kun Ambroise nyt tuli kotiin ja suuteli iloisesti häntä, otettuaan ensin vastaan Célesten kiitokset, valtasi suuri tuska hänen mielensä tänä tärkeänä hetkenä, joka ratkaisisi koko perheen onnen.

Asiasta suoriuduttiin kuitenkin pian. Denis, joka ensin oli tarjoutunut isänsä kanssa aamiaiselle, ryhtyi heti empimättä suoraan asiaan.

"Me emme ole täällä ainoastaan sen huvin vuoksi, että saamme olla aamiaisella kanssasi. Mamma on sairas, tiedätkö siitä?"

"Sairasko?" sanoi Ambroise. "Eihän toki vaarallisesti?"

"On, hyvin vaarallisesti. Ja tiedätkö, että hän on sairas aina siitä päivästä asti, jolloin hän oli täällä puhumassa Grégoiren ja Gervaisin riidasta ja jolloin sinä lienet ollut melkein raaka häntä kohtaan."

"Minäkö raaka? Me puhuimme liikeasioista, minä vastasin hänelle ehkä kuin liikemies, jotenkin suoraan."

Hän kääntyi Mathieuhen päin, joka seisoi siinä odotellen ääneti ja kalpeana.

"Onko se totta, isä, että mamma on sairas ja sinä olet levoton?"

Kun isä vastasi myöntävästi nyökäyttämällä päätään, tuli Ambroise yhtä liikutetuksi kuin Deniskin.

"Tämä juttuhan tulee aivan hullumaiseksi lopulta! Minun mielestäni on Grégoire oikeassa. Mutta siitä minä en nyt välitä, heidän täytyy syleillä toisiaan, jos se voi säästää mamma paralta yhden ainoankin minuutin kärsimykset. Mutta miksi te olettekin sulkeutuneet huoneesenne, miksi ette ole ilmoittaneet suruanne? Silloin olisivat he ajatelleet asiaa ja tulleet järkiinsä."

Äkkiä syleili hän isäänsä sillä reippaalla päättäväisyydellä, joka oli hänen voimanaan liikemiehenä.

"Muuten olet sinä aina ymmärtävin, sinä tiedät ja näet jo edeltäpäin. Vaikka Grégoirella olisikin täysi oikeus alkaa oikeudenkäynnin Gervaisia vastaan, olisi hän tyhmä, jos hän sen tekisi, sillä paljon korkeammalla tätä yksityistä etua on kaikkein yhteinen etu, perheen etu, joka on siinä, että olemme sovinnossa, että vedämme yhtä köyttä, että meihin ei tohdita koskea, jos tahdomme olla voittamattomat. Tämä on siis hyvin yksinkertaista. Syödään nopeasti aamiainen ja lähdetään sitten junaan, Denis ja minä saatamme sinua Chanteblediin. Illaksi täytyy rauhan olla valmis. Minä otan sen huolekseni."

Mathieu oli iloisesti vastannut hänen syleilyynsä ihastuneena siitä, että hän vihdoinkin tunsi itsensä pojissaan. Ja sillä aikaa kuin pöytää katettiin, menivät he kaikki katsomaan talvipuutarhaa, jonka Ambroise oli antanut laajentaa talven juhlia varten. Häntä huvitti laittaa palatsinsa ruhtinaallisen komeaksi. Aamiaisen aikana pyysi hän anteeksi, että otti heidät vastaan poikamiehen tavalla, vaikka ruoka olikin herkullista; Andréen ja lasten poissa ollessa piti hän keittäjän kotonaan, sillä hän inhosi ulkona syömistä.

"Minulla taas", sanoi Denis, "on koko talo sulettuna; kun Berthe ja koko joukko on Dieppessä, syön minä ravintolassa."

"Niin, sinä olet ymmärtäväinen mies, sinä", vastasi Ambroise huolettoman suorasanaisesti; "minä sitä vastoin olen nautinnonhaluinen. Juokaa nyt kahvi yhtä menoa, niin sitten lähdemme matkaan."

He saapuivat kahden junalla Janvilleen. Heidän aikomuksensa oli ensin mennä Chanteblediin, jotta Ambroise ja Denis ennen kaikkea saisivat puhua Gervaisin kanssa, jolla oli taipuvaisempi tunne ja jonka he luulivat voivansa ensiksi taivuttaa sovintoon. Sitten piti heidän mennä Grégoiren luokse lukemaan hänelle lakia ja asettamaan hänelle ennen sovitut rauhanehdot. Mutta mitä enemmän he lähestyivät taloa, sitä vaikeammalta näytti heidän tehtävänsä. Asia ei suinkaan onnistuisi niin hyvin kuin he olivat luulleet. Ja he valmistautuivat ankaraan taisteluun.

"Jos me heti menisimme tervehtimään mammaa", ehdotti Denis. "Hänen syleilynsä antaisi meille rohkeutta."

Ambroisen mielestä oli tämä hyvä ajatus.

"Niin, menkäämme hänen luokseen. Mamma antaa aina hyviä neuvoja. Hänellä on ehkä joku suunnitelma valmiina."

He menivät toiseen kerrokseen, siihen suureen huoneesen, johon Marianne oli sulkeutunut. Mutta siellä kohtasi heitä hämmästys, Marianne istui leposohvallaan ikkunan ääressä, hänen edessään istui Grégoire pitäen kiinni hänen molemmista käsistään, ja Gervais ja Claire seisoivat toisella puolella hymyillen.

"Mitä tämä on?" huudahti Ambroise kummastuneena. "Asia on sovittu!"

"Ja me kun olimme epätoivossa sen suhteen!" sanoi Denis tehden hämmästystä osoittavan liikkeen.

Mathieu oli yhtä hämmästynyt kuin hekin, ja ihastuksissaan selitti hän nyt koko tuumansa nähdessään, mitenkä molempain veljien tulo herätti ihmettelyä.

"Minä lähdin aamulla noutamaan heitä, ja nyt tulin tänne heidän kanssaan sovittaaksemme kaikki yleisessä syleilyssä."

Nyt syntyi iloinen nauru. Suuret veljet tulivat liian myöhään! Heidän viisauttaan ja diplomatiaansa ei oltu tarvittu. Heillä oli itsellä tästä hyvin hauskaa, heistä tuntui helpoitukselta, kun olivat voittaneet ilman taistelua.

Mariannen silmät olivat kosteat, ja hän oli ylen onnellinen, niin onnellinen, että hän näytti aivan terveeltä, ja hän vastasi Mathieulle:

"Niinkuin näet, ystäväni, se on nyt tehty. Minä en vielä muuta tiedä. Grégoire tuli tänne, hän suuteli minua ja tahtoi, että minä heti lähettäisin kutsumaan Gervaisin ja Clairen. Sitten sanoi hän omasta alotteestaan heille, että he ovat hulluja kaikki kolme, kun saattoivat minun niin surulliseksi, ja että heidän pitäisi sopia. Sitten syleilivät he toisiaan. Se on nyt tehty ... siitä on nyt suoriuduttu."

Grégoire keskeytti iloisesti:

"Ei, odota hieman, minulla on aivan liian kaunis osa ollut näyteltäväni sinun kertomuksesi mukaan, minun täytyy itse sanoa totuuden. Se en ollut minä, joka alussa tahdoin sovintoa, se oli vaimoni, se oli Thérèse. Hänellä on niin hyvä sydän, ja samalla on hän itsepäinen kuin muuli, niin että kun hän on päättänyt jotakin, on minun lopuksi kuitenkin pakko suostua siihen. Eilen illalla riitelimme me, sillä hän oli saanut tietää, en tiedä millä tavalla, että mamma oli surusta sairaana, ja se suretti häntä, hän koetti minun saada uskomaan, että koko meidän riitamme oli tyhmyyttä ja että se vahingoitti meitä kaikkia. Aamulla alkoi hän luonnollisesti taaskin saman virren, ja hän sai nyt minun uskomaan sen, varsinkin kun en ollut voinut nukkua vaan olin maannut ja ajatellut mamma parkaa, joka oli sairaana meidän tähtemme. Mutta nyt oli vielä jälellä saada ukko Lepailleur suostumaan tuumaan. Tämän otti suorittaakseen Thérèse, ja hän on keksinyt jonkun keinon, josta oli seurauksena se, että ukko nyt luulee voittaneensa suuren voiton. Thérèse on saanut hänen vihdoinkin suostumaan tuon onnettoman nummimaan myymiseen teille, niin mielettömään hintaan, että hän voi toitottaa kaduilla ja kujilla voittoaan."

Grégoire kääntyi sisaruksiin ja sanoi leikillisellä äänellä:

"Ja nyt pyydän minä teitä, Gervais ja Claire, että te annatte rosvota itseänne. On kysymys koko perheen rauhasta. Tehkää apelleni se viimeinen ilo, että hän saa uskoa olleensa itse aina oikeassa ja että me emme koskaan ole olleet muuta kuin hölmöjä!"

"Mielellämme, hän saa rahaa niin paljon kuin tahtoo", vastasi Gervais nauraen. "Tuo maa-alue on muuten häpeäpilkkuna koko maatilalle, se on kuin kivinen ja ohdakkeinen mätähaava. Me olemme aina toivoneet saavamme nähdä Chantebledin ilman tuota häpeäpilkkua ja laihon siinä huojuvan päivänpaisteessa. Chantebledillä on varaa maksaa kunniastaan."

Kauppa tehtiin valmiiksi, mylly ottaisi taaskin kiviensä välissä jauhaakseen uudella pellolla lisääntyneen Chantebledin viljan. Ja mamma tulisi terveeksi, ja se oli elämän iloinen voima, rakkauden tarve, joka perheelle tarpeellinen yhteistunne, joka oli herättänyt veljesrakkauden pojissa, jotka olivat olleet siksi tuhmat, että olivat hetkeksi menettäneet valtansa raatelemalla toisiaan.

Ilo siitä, että kaikki nyt olivat koossa -- neljä, suurta veljeä ja vanhin sisar Claire -- sopineina ja voittamattomina, lisääntyi vielä enemmän, kun Charlotte tuli paikalle kolmen muun tyttären, Louisen, Madeleinen ja Margueriten kanssa, jotka miestensä kanssa asuivat paikkakunnalla. Louise oli saanut tietää, että äiti oli sairaana, ja hän oli ottanut molemmat sisarensa mukaansa, niin että he kaikki yhdessä sitten lähtisivät tiedustelemaan, miten äiti voi. Ja mikä iloinen nauru nyt syntyi, kun koko joukko tuli sisään!

"Koko pataljoona!" huudahti Ambroise iloisesti. "Perhe on täysilukuinen, oikea ministerein kokous! Nyt sinä näet, mamma, että sinun täytyy tulla terveeksi, koko hovisi on jalkaisi juuressa ja kieltää yksimielisesti sinun saamasta edes päänsärkyä!"

Mutta kun Benjaminkin nyt tuli sisään, tuli nauru kaksinkertaiseksi.

"Tule, poikani, tule sinäkin suutelemaan minua", sanoi Marianne hellästi. "Suuret laskevat leikkiä sinusta, koska olet pesäkunnan viimeinen. Jos minä sinua hemmoittelen, niin koskee se vaan meitä kahta, eikö niin? Sano sinä heille, että olet ollut koko aamupäivän minun luonani ja että minä tahdoin, että sinä lähtisit kävelemään."

Benjamin hymyili hiljaa ja hieman surullisen näköisenä.

"Minä olin tuolla alhaalla, mamma, minä näin heidän kaikkein tulevan ylös, enkä minä tahtonut tulla tänne, ennenkuin sovinto oli saatu aikaan."

Hän oli yhdenkolmatta, hänellä oli hienot, kauniit kasvot, suuret, ruskeat silmät, pitkät, kiharat hiukset ja hieman kihara parta. Vaikka hän ei koskaan ollut sairas, väitti äiti, että hän oli heikko, ja hemmoitteli häntä paljon. Muuten jumaloivat kaikki häntä hänen hellän, suloisen luonteensa tähden. Hän oli kasvanut jonkinlaisten unelmain vallassa, täynnä ikävöimistä, jota hän ei voinut selvittää, aina harrastaen jotakin tuntematonta, jotakin sellaista, jota hänellä ei ollut. Ja vaikka vanhemmat näkivät, että hän ei pitänyt mistään ammatista, eikä hänellä edes näyttänyt olevan halua mennä naimisiin, eivät he siitä pahastuneet, he päinvastoin tekivät sellaisen salaisen suunnitelman, että pitävät hänen itseään vasten, tämän kuopuksen, tämän elämän myöhäisen, hyvän ja kauniin lahjan. Olivathan he antaneet pois kaikki muut lapsensa. Eikö heille nyt annettaisi anteeksi tätä rakkauden itsekkäisyyttä, että he pitäisivät yhden itseään varten, yksinomaan itseään varten, tämän, joka ei menisi naimisiin, joka ei toimisi mitään, joka olisi tullut maailmaan ainoastaan sitä suloista tarkoitusta varten, että hän rakastaisi heitä ja olisi itse rakastettu? Se oli heidän vanhuutensa unelma, se palkinto, jota he pyysivät elämältä.

"Kuulepas Benjamin", sanoi Ambroise äkkiä, "sinä joka olet huvitettu meidän kunnon Nicolaksesta, tahdotko kuulla uutisia hänestä? Minä sain toissapäivänä häneltä kirjeen. On oikein, että minä vähän kerron hänestä, sillä hän on ainoa tästä pesäkunnasta, joka ei voi olla täällä läsnä."

Benjamin innostui heti.

"Vai niin, onko hän kirjoittanut? Mitä hän sanoo, mitä hän toimii nyt?"

Benjamin ei ollut koskaan voinut unohtaa Nicolaksen matkaa Senegaliin. Hän ei ollut silloin vielä edes kahdentoista vuotias, ja siitä oli nyt kulunut pian yhdeksän vuotta; mutta hän oli aina näkevinään nuo ikuisiksi ajoiksi otetut jäähyväiset, kun nuori lintupari oli lähtenyt lentoon pesästään äärettömään avaruuteen.

"Minulla on, niinkuin tiedätte", alkoi Ambroise, "liikeyhteyksiä Nicolaksen kanssa. Oh, jos meillä siirtomaissamme olisi muutamia sellaisia sivistyneitä ja kunnon miehiä kuin hän, niin saisimme me pian kaikki ne aarteet, jotka nyt ovat hajallaan ja hyödyttöminä noissa koskemattomissa maissa. Minä puolestani saan omaisuuteni kymmenkertaiseksi täyttämällä latoni niillä. Meidän Nicolas oli siis asettunut asumaan Senegaliin Lisbethinsä kanssa, juuri sellaisen vaimon kanssa, joka sopi hänelle. Muutamalla tuhannella frankilla, jotka heillä oli, ryhtyivät he harjoittamaan kauppaa, ja se menestyi hyvin. Mutta minä ymmärsin hyvin, että työala siellä oli liian ahdas, että nuori pari uneksi vapaampaa toiminta-alaa, vielä koskemattomain maitten viljelemistä. Ja nyt ilmoittaa Nicolas minulle aivan äkkiä, että hän lähtee Sudaniin, Nigervirran laaksoon, joka on aivan äsken avattu uutisasukkaille. Hän ottaa mukaansa vaimonsa ja neljä lastaan, he lähtevät onneensa luottaen liikkeelle kuin valloittajat, kuin rohkeat erämaan kävijät haluten perustaa uutta maailmaa. Ensin minä vähän hämmästyin, sillä se on oikein hulluutta. Mutta hän on jokatapauksessa reipas, tuo meidän Nicolas, ja minä ihailen kunnon veljemme tarmoa ja lujaa itseensä luottamusta, koska hän menee tuolla tavalla tuntemattomaan maahan sillä tyynellä varmuudella, että hän panee sen valtansa alle ja kansoittaa sen."

Syntyi hiljaisuus; tuntui siltä kuin ilmanvirtaus olisi puhaltanut heidän ohitsensa tuosta salaperäisestä, ihmisjalan astumattomasta kaukaisesta maasta. Ja koko perhe seurasi ajatuksissaan poikaa, yhtä heidän omaisistaan, joka vetäytyi erämaihin kansoittaakseen ne.

"Oh", mutisi Benjamin ja hänen kauniit silmänsä tuijottivat kankeasti kauvas etäisyyteen, "miten onnellinen hän on, kun saa nähdä toisia virtoja, toisia metsiä, toisia aurinkoja!"

Mutta Marianne tunsi väristystä.

"Ei, ei, poikani, ei ole muita virtoja kuin Yeuse, ei muita metsiä kuin meidän Lillebonnemetsät, ei muuta aurinkoa kuin meidän aurinkomme täällä Chantebledissä. Tule vielä kerran suutelemaan minua, suudelkaamme vielä kerran toisiamme, ja sitten tulen minä terveeksi, emmekä me koskaan, emme koskaan erkane toisistamme!"

Se oli suuri päivä, voiton päivä, sillä perhe oli saanut ratkaisevan voiton voittamalla eripuraisuuden. Nyt oli perhe voittamaton.

Hämärän hetkenä samana iltana istuivat Mathieu ja Marianne niinkuin edellisenäkin iltana käsi kädessä ikkunan ääressä, josta he näkivät alueittensa leviävän taivaanrantaan asti, missä Pariisin jättiläisahjo syöksi keltaisenpunervaa valoaan ilmaan. Mutta tämä ilta ei ollut edellisten kaltainen, nyt olivat he ylen onnelliset, täynnä ääretöntä toivoa!

"Tunnetko itsesi terveemmäksi nyt? Tunnetko voimain palaavan ja sydämen sykkivän rauhallisesti?"

"Ah, ystäväni, minä tunnen itseni aivan terveeksi, suru oli ainoa sairauteni. Huomenna minä olen voimakas taas!"

Mathieu vaipui syviin ajatuksiin katsellessaan valloituksiaan, kaikkea tätä maata, joka ulottui tuonne kauvas auringon laskuun. Ja taas johtuivat muistot mieleen, hän muisti aamun enemmän kuin neljäkymmentä vuotta sitten, jolloin hän oli jättänyt Mariannen ja lapset kolmellakymmenellä soulla vanhaan metsästyspaviljonkiin metsänlaidassa, jonne he säästäväisyydestä olivat muuttaneet asumaan. Heillä oli velkoja, he olivat jumalallisen iloiset ja suruttomat neljän aina nälkäisen lapsensa kanssa, tuon poika- ja tyttövirran kanssa, jonka he luottamuksessa elämään antoivat vapaasti pulputa esiin lähteestään. Sitten muisti hän kotiin tulonsa eräänä iltana kuukausipalkkansa kolmesataa frankia taskussaan, ne laskelmat, joita hän sitten oli tehnyt kehnossa levottomuudessaan ja kaiken sen itsekkäisyyden saastuttamana, jota hän oli hengittänyt Pariisissa. Beauchêne, jolla oli ollut konetehdas ja pieni Mauricensa, ainoa poika, jota kasvatettiin tulevaksi teollisuusruhtinaaksi, oli ennustanut, että hän kuolisi vaimonsa ja lapsijoukkonsa kanssa kurjuuteen. Ja Séguinit, heidän silloiset isäntänsä, olivat levitelleet miljoonansa hänen eteensä, kerskailleet komeasta palatsistaan, surkutelleet ja pilkanneet häntä, nuo ihmiset, jotka viisaudessaan olivat ymmärtäneet rajoittaa lastensa lukumäärän yhteen poikaan ja yhteen tyttöön. Vieläpä Morange parkakin oli puhellut, miten hän hankkii kuninkaalliset myötäjäiset tyttärelleen Reinelle, he olivat uneksineet kahdestatoista tuhannesta frankista ja halveksivat sydämensä pohjasta lapsirikkaita perheitä, jotka muka olivat itse syypäät köyhyyteensä. Niin, vieläpä Lepailleuritkin, myllyn isäntäväki, epäilivät tuota herrasmiestä, joka oli heille velkaa kaksitoista frankia munista ja maidosta, ja he ajattelivat, tokko hän voikaan maksaa velkaansa, koska hän on niin hullu, että hankkii itselleen noin paljon lapsia. Niin, se on totta, hän tunnusti rikollisuutensa, hän sanoi silloin, että hän ei koskaan saisi konetehdasta, ei taloa ei myllyä eikä edes sellaista paikkaa, josta olisi kaksitoista tuhatta tuloja. Toisilla oli kaikkea, hänellä ei mitään. Nuo toiset, rikkaat, olivat siksi viisaat, ett'eivät hankkineet lapsia rasituksekseen, ja hän, köyhä, hankki lapsia elätettäväkseen toisensa jälkeen lukumäärää laskematta. Se oli hulluutta. Ja vihdoin tuli hänen mieleensä suloinen muisto, rakkauden ja toivon kuuma virta, joka kaikkein näitten tyhmien ajatusten jälkeen oli ajanut hänet Mariannen syliin ja saanut hänen hankkimaan vieläkin yhden lapsen maailmaan.

Mutta neljänkymmenen vuoden kuluessa oli tämä hänen hulluutensa muuttunut viisaudeksi. Hän oli voittanut jumalallisen suruttomuutensa avulla, köyhä oli voittanut rikkaat; tarmokas kylväjä, joka täysin kourin oli kylvänyt kylvöään, oli saanut korjata runsaat sadot. Ja tänään oli hän saanut uuden vakuutuksen voitostaan. Beauchênen konetehtaan oli hän saanut poikansa Denisin kautta, hän oli näkevinään sen edessään kuin työn kaupungin, jossa on jyskiviä koneita ja jossa miljoonia taottiin. Séguinin talon oli hän myöskin saanut poikansa Ambroisen kautta ja vielä entistäänkin komeampana, koristettuna kaupan tuottamalla saaliilla kaikista maailman osista. Lepailleurin myllyn oli hän saanut poikansa Grégoiren kautta kymmenen kertaa kukoistavammassa kunnossa kuin ennen, ja onnen viimeinen lahja on se, että se itse kruunaa voittajan työn. Surullinen, verraton rangaistus oli vienyt pois Morangen säälittävän perheen, hulluuden ja veren hirmumyrsky oli vienyt sen muassaan. Ja muut yhteiskunnan loisolennot olivat kulkevinaan hänen ohitsensa ja tulivat lakaistuiksi lokaviemäriin: Sérafine, Moineaudit ... ja hän itse, Mathieu, oli ainoa, joka kykeni seisomaan paikallaan, hän ja Marianne, tässä Chantebledissä, jonka he olivat valloittaneet Séguineiltä ja jossa heidän lapsensa Gervais ja Claire nyt hallitsivat ja jatkoivat heidän hallitsijasukuaan. Se oli heidän valtakuntansa, pellot ulettuivat niin kauvaksi kuin voi nähdä illan auringon valossa, se oli heidän työnsä tulos tämä kaikki elämä, jonka he olivat luoneet tahdon lujuudellaan ja rakkauden ja toiminnan kyvyllään.

"Katsohan, katsohan", sanoi Mathieu tehden suuremmoisen liikkeen, "kaikki tämä on syntynyt meistä ja meidän täytyy rakastaa toisiamme ja olla yhä onnellisemmat, jotta kaikki tämä eläisi."

"Ah", vastasi Marianne iloisesti, "nyt se elää ikuisesti, koska me olemme sopineet ja voittaneet voiton."

Voiton! Lukuisan perheen luonnollisen ja välttämättömän voiton! Lukumääränsä tähden olivat he lopulta panneet kaikki valtansa alle, valloittaneet kaikki. Hedelmällisyys oli kaikkivaltias, voittamaton valloittaja. Ja tämä valloitus oli tapahtunut itsestään, he eivät olleet suunnitelleet eivätkä järjestelleet sitä, se oli ainoastaan seuraus heidän pitkän elämäntyönsä täytetyistä velvollisuuksista. Ja käsi kädessä seisoivat he työnsä edessä kuin ihailtavat sankarit, ylpeinä siitä, että olivat olleet hyvinä ja voimakkaina, synnyttäneet paljon lapsia, luoneet paljon, lahjoittaneet maailmalle paljon iloa, terveyttä ja toivoa sen ikuisten taistelujen ja ikuisten kyynelten keskessä.

V

Mathieu ja Marianne elivät vielä enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, ja Mathieu oli yhdeksänkymmenen ja Marianne kahdeksankymmenen seitsemän vuoden vanha, kun heidän kolme vanhinta poikaansa, Denis, Ambroise ja Gervais, jotka yhä olivat heidän rinnallaan, päättivät viettää heidän timanttihäitään, heidän seitsemättäkymmentä hääpäiväänsä, juhlalla, jolloin kaikki perheen jäsenet kokoontuisivat Chanteblediin.