Part 46

Hän pui nyrkkiään, hän joutui aivan mielettömäksi Mathieun läsnäolosta nyt juuri, kun koko hänen elämänsä meni raunioiksi. Se oli hirmuista, että tuo herrasmies, joka talonpojaksi muuttumalla oli hankkinut itselleen omaisuuden, oli nyt juuri hänen luonaan, kun hänen Antoninsa oli kuollut, se ainoa poika, jonka hän oli tahtonut tehdä herrasmieheksi, jonka hän oli opettanut vihaamaan maata ja lähettänyt Pariisiin turmeltumaan laiskuudessa ja paheissa. Hän oli vimmoissaan siitä, että oli ollut väärässä, että maa, jota hän oli kutsunut vanhaksi ja hedelmättömäksi rakastajattareksi, oli niin hellä, nuori ja hedelmällinen tuolle miehelle, joka ymmärsi sitä rakastaa. Lepailleur, joka oli tahtonut tyhmyydessään rajoittaa perheensä lukumäärää, oli nyt raunioitten keskessä, hänen poikansa oli kuollut häpeällisellä kuolemalla, hänen tyttärensä oli paennut hänen vastustajansa pojan kanssa, hän oli nyt yksin autiossa myllyssään, jota hän myöskin oli halveksinut ja joka vanhuudestaan luhistui kokoon.

"Kuulkaa, mitä minä sanon! Vaikka Thérèse matelisi maassa minun jalkaini juuressa, en minä sittenkään koskaan antaisi häntä teidän pojallenne, sille ryövärille! Silloin pilkkaisi koko paikkakunta minua, ja te söisitte puhtaaksi minunkin, niinkuin olette syönyt muutkin!"

Hänellä oli luultavasti hämärä aavistus siitä, mikä häntä uhkasi. Kun Antonin nyt oli kuollut, saisi siis Grégoire myllyn, jos hän menisi naimisiin Thérèsen kanssa. Ja hän saisi nummimaan myöskin, tuon pienen alueen, jonka Lepailleur niin ilkeällä vahingonilolla oli pidättänyt itselleen ja jonka Mathieu niin mielellään olisi tahtonut saada, ja Grégoire luovuttaisi sen varmaankin heti, kun hän pääsisi sen herraksi. Se ajatus, että Chantebled vieläkin voisi laajentaa aluettaan hänen omalla maallaan, sai hänen suunniltaan.

"Minä panetan teidän poikanne vankilaan, ja teidät itse heitän minä ulos, ell'ette itse lähde... Lähtekää pois, kuuletteko!"

Mathieu kalpeni, mutta vetäytyi hitaasti taaksepäin tuon hullun edestä. Hän meni matkaansa ja lausui tyynellä äänellä:

"Te olette onneton ihminen. Minä annan teille anteeksi sentähden, että teillä nyt on suuri suru. Muuten olen minä levollinen, se mikä on viisasta, se tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin."

Taaskin kului kuukausi. Eräänä sateisen lokakuun aamuna löydettiin rouva Lepailleur hirttäytyneenä myllyn tallista. Oli niitäkin ihmisiä Janvillessä, jotka sanoivat, että Lepailleur itse oli hirttänyt hänen. Tosiasia ainakin oli, että rouva Lepailleur aina Antoninin kuolemasta asti oli ollut synkkämielinen. Toiselta puolen oli heidän perhe-elämänsä sietämätöntä, mies ja vaimo syyttivät aina toisiaan pojan kuolemasta ja tyttären paosta ja raivosivat toisiaan vastaan kuin kaksi samaan häkkiin sulettua petoeläintä. Sitä vaan ihmeteltiin, että niin saita nainen oli tahtonut jättää tämän maailman voimatta ottaa omaisuuttaan mukaansa. Niin pian kuin Thérèse sai tietää, että äiti oli kuollut, palasi hän heti takaisin ja otti hänen paikkansa isänsä luona; hän ei tahtonut, että isänsä olisi yksinään kaksinkertaisessa surussaan. Ensi aika oli hänelle hirveä tuon raa'an ihmisen kanssa, jonka onnettomuudet olivat saattaneet äärimmäiseen kiihtymystilaan. Mutta Thérèse oli tarmokas ja päättäväinen tyttö. Muutamain viikkojen kuluttua oli hän jo saanut isänsä suostumaan hänen avioliittoonsa Grégoiren kanssa, ainoaan järkevään asian ratkaisuun, niinkuin Mathieu oli sanonut. Se oli suuri helpotus Chantebledin asukkaille, sillä tuo pahantapainen poika ei rohjennut näyttäytyä siellä. Oltiin tietävinään, että molemmat nuoret olivat asuneet jossakin Pariisin etäisessä kolkassa, epäiltiinpä sitäkin, että vapaamielinen Ambroise oli auttanut heitä rahoilla. Ja vaikka Lepailleur antoikin vihaisen näköisenä ja pelosta jäädä yksin kolkkoon kotiinsa suostumuksensa avioliittoon, olivat Mathieu ja Marianne ihastuneina tästä seikasta, joka teki lopun epävarmasta asemasta, joka heistä oli tuntunut niin kiusalliselta.

Mutta pian nähtiin, että Grégoire, joka häitten jälkeen oli Thérèsen toivomuksesta muuttanut myllylle, sopi paljon paremmin yhteen appensa kanssa kuin oli odotettu. Ja varsinkin oli asian laita niin erään riidan jälkeen, jolloin Lepailleur oli tahtonut saada hänen vannomaan, ett'ei hän koskaan appensa kuoleman jälkeen luovuttaisi Chantebledin väelle, veljilleen tai sisarilleen, nummimaata, jonka Lepailleur oli tähän asti itsepintaisesti pitänyt viljelemättä. Grégoire ei tehnyt tuota valaa, mutta hän sanoi iloisesti, ett'ei hän ole niin tyhmä, että antaisi pois parhaimman osan vaimonsa myötäjäisistä, sillä hän aikoi viljellä nuo nummet ja muuttaa ne kolmessa neljässä vuodessa paikkakunnan hedelmällisimmiksi pelloiksi. Mikä oli kerran hänen, se ei kuulunut muille, ja saataisiinpa nähdä, eikö hän voi puolustaa pientä kuningaskuntaansa. Samoin oli myllyn laita, jonka vanhaa koneistoa hän vaan aluksi paranteli, sillä hän ei tahtonut liian paljon loukata myllärin vanhoja ennakkoluuloja; höyrykoneen hankkimisen ja sivuradan rakentamisen Janvillen asemalle antoi hän olla toistaiseksi, mutta kaikki nämä Mathieun aatteet olivat itäneet hänen nuoressa ja tarmokkaassa mielessään. Grégoire oli nyt kuin uusi ihminen, ja nuoruutensa tavoista ei hänellä ollut jälellä muuta kuin se rohkeus, jolla hän ryhtyi uusiin yrityksiin. Ja hänellä oli voimakas liittolainen vaalean verevässä Thérèsessään, ja heidän rakkautensa kukoisti raittiina vanhassa, romantisessa, muurivihreän peittämässä myllyssä, jonka hajoittamisaikaa he vaan odottivat korvatakseen sen uudella, komealla höyrymyllyllä, jossa olisi jättiläismäiset kivet.

Tätä seuraavina vuosina saivat Mathieu ja Marianne sanoa jäähyväiset useimmille lapsilleen. Nyt tuli Louisen, Madeleinen ja Margueriten vuoro lentää pesästään. Kaikki kolme menivät naimisiin oman seudun miesten kanssa. Louise, joka oli ilomielinen, pitkähiuksinen, mustanverevä tyttö ja jolla oli suuret hymyilevät silmät meni naimisiin Janvillen notario Mazaudin, pienen, tyynimielisen, ajattelevan herran kanssa, joka ainoastaan silloin tällöin ilmaisi hiljaisella naurulla tyytyväisyytensä siitä, että oli joutunut naimisiin niin iloisen, nuoren naisen kanssa. Madeleine, hento nuori kaunotar, jolla oli suuret musikaalliset lahjat, meni rakkauden pakotuksesta naimisiin jo siihen aikaan tunnetun arkkitehdin Herbetten, kauniin, sorean nuoren miehen kanssa, jolla oli huvila lähellä Monvalia, jossa hän lepäili suurten Pariisissa suorittamainsa töitten jälkeen. Marguerite, vähimmin kaunis noista kolmesta, niin, hän oli oikeastaan ruma, mutta suuren hyvyytensä tähden rakastettava, tuli tohtori Chambouvetin vaimoksi. Tohtori oli leikillinen ja hyväsydäminen mies, hän asui Vieux-Bourgissa, jossa hän oli ottanut halttuunsa isänsä klinikan, suuren valkean talon, joka oli muutettu köyhäin sairaalaksi. Kun nämät kolme tytärtä olivat joutuneet naimisiin, oli ainoastaan jälellä pesässä, joka nyt kävi yhä tyhjemmäksi, molemmat nuorimmat pojat, Nicolas ja Benjamin.

Mutta sitä myöten kuin lapset olivat lentäneet pois, oli heistä syntynyt toisia pieniä lapsia maailmaan. Denis, joka nyt oli kaikkivaltiaana konetehtaassa, oli kahdeksana vuotena saanut kolme lasta, kaksi poikaa, Lucienin ja Paulin, ja yhden tyttären, Hortensen. Valloitusretkellään ylhäisemmässä liikemaailmassa oli Ambroisella ollut aikaa hankkia Léoncelle pienen veljen, Charlesin, ja kaksi pientä sisarta, Paulinen ja Sophien. Gervaisilla kotona Chantebledissä oli jo kaksi poikaa, Leon ja Henri, ja Claire oli ennättänyt saada kolme lasta, yhden pojan, Josephin, ja kaksi tyttöä, Lucien ja Angèlen. Grégoirellakin oli myllyllä tukeva poika, Robert. Viimeksi naineista oli Louisella kaksivuotias tyttö, Colette, ja Madeleinellä kuuden kuukauden vanha poika, Hilaire; Marguerite oli raskaana, ja hänen lapsensa nimeksi tulisi Sébastien, jos se olisi poika, mutta Christine, jos se olisi tyttö. Kaikkialle levitti perheonni haarojaan, runko haaraantui, haaroihin tuli uusia oksia joka vuodenaika, ja Mathieu ei ollut vielä kuudenkymmenen ja Marianne oli viidenkymmenen seitsemän ja molemmat olivat terveitä ja raittiita ja elivät ainaisessa ilossa siitä, että näkivät jälkeläistensä lisääntyvän loppumattomiin, valloittavan kaiken maan ympäriltään, niinkuin yhdestä ainoasta puusta voi kasvaa kokonainen metsä.

Mutta suuri ilojuhla oli Chantebledissä silloin, kun maailmaan tuli yhdeksän kuukautta pojantyttären Berthen häitten jälkeen pieni tyttö, Angeline, Mathieun ja Mariannen ensimäinen lastenlasten lapsi. Tämä pienokainen oli aina kaivatun Blaisen ilmielävä kuva, hän oli syntymästään asti siihen määrään isoisänsä näköinen, että Charlotte, joka jo neljänkymmenen kahden vanhana oli tullut isoäidiksi, ei voinut olla itkemättä. Rouva Desvignes oli kuollut puoli vuotta aikaisemmin, hän oli vaipunut ikuiseen uneensa hiljaa niinkuin oli elänytkin täytettyään tehtävänsä, kasvatettuaan ja naitettuaan molemmat lapsensa. Kuitenkin oli hän ennen kuolemaansa löytänyt tyttärensä tyttärelle odotetun aviopuolison, Philippe Havardin, nuoren insinöörin, joka äskettäin oli nimitetty alajohtajaksi erääsen valtion konetehtaasen lähellä Mareuilia. Ja Berthe synnytti lapsensa Chantebledissä, ja koko perhe kokoontui sinne ensimäisenä päivänä kuin hän oli ylhäällä, juhlimaan isoisän isän ja isoisän äidin kunniaksi.

"Niin", sanoi Marianne iloisesti seisoessaan siinä kehdon ääressä, "vaikka linnut lentävätkin pois, niin syntyy aina uusia, eikä koskaan tule tyhjyyttä!"

"Ei koskaan, ei koskaan!" sanoi Mathieu liikutettuna ja ylpeänä. "Me emme koskaan jää yksin!"

Mutta eräät jäähyväiset maksoivat heille paljon kyyneleitä. Nicolas, nuorinta lähin poika, oli lähes kahdenkymmenen vuoden vanha, hän oli elämänsä käännekohdassa eikä ollut vielä päättänyt, minkä alan hän valitseisi. Hän oli tummanverinen, vahvarakenteinen nuorukainen, jolla oli avonaiset ja hymyilevät kasvot. Lapsena oli hän pitänyt paljon kertomuksista seikkailuista vieraissa maissa, hän oli erinomaisen rohkea ja kestävä, hän tuli ihastuneena kotiin ainaisilta partioretkiltään, rakot jalassa, mutta ei koskaan valitellut. Sen lisäksi oli hänellä hyvin kehittynyt järjestämisaisti, ja kaikki hänen kapineensa olivat aina tarkassa järjestyksessä hänen laatikoissaan. Myöhemmin kun hän oli kasvanut suuremmaksi, tuli hän miettiväiseksi, aivankuin olisi hän turhaan koettanut etsiä tilaisuutta, mitenkä voisi käyttää hyväkseen haluansa uusien maanosien keksimiseen ja keksiä elämälleen vankka järjestys. Koska hän oli yksi runsaslukuisen perheen nuoremmista, niin ei hän löytänyt tahdonvoimalleen tarpeellista toimialaa. Hänen veljensä ja sisarensa olivat jo ottaneet haltuunsa kaiken lähellä olevan maan, eikä hän tiennyt, mistä hän löytäisi työmaansa, jota hän voisi viljellä ja saada siitä jokapäiväisen leipänsä. Hänen heleä naurunsa toi vielä iloa kotiin, eikä hän vaivannut isäänsä eikä äitiään murehtimalla kohtalostaan, sillä hän tunsi itsellään olevan voimia tekemään itse päätöksensä.

Nicolaksella ei ollut mitään sijaa Chantebledissä, sillä siellä oli kaikki Gervaisin ja Clairen hallussa. Tehtaassa hallitsi Denis, eikä mikään oikeuttanut nuorempaa veljeä saamaan siitä osaansa. Grégoire oli äsken asettunut myllyyn, ja hänen valtakuntansa oli vielä niin pieni, ett'ei hän voinut jakaa sitä. Ambroise tarjoutui ottamaan hänen luokseen muutamiksi kuukausiksi, jotta hän saisi yleissilmäyksen korkeammasta liike-elämästä. Ambroise oli tullut äärettömän rikkaaksi, kun setä Du Hordel oli kuollut ja jättänyt hänelle liikkeensä, jonka affääreitä sen uusi omistaja vuosi vuodelta laajensi, niin että ne ulottuivat kaikkiin maihin. Ja vaikka Nicolaksen oli vaikea hengittää Ambroisen suunnattomassa liikkeessä, johonka kaukaisten maitten rikkaudet kokoontuivat, tuli hän kuitenkin siellä selville kutsumuksestaan, sisäinen ääni kutsui häntä noihin äärettömiin, vielä hedelmättömiin maihin kyntämään, kansoittamaan ja kylvämään sinne tulevaisuuden satoja.

Kahteen kuukauteen ei Nicolas sanonut mitään siitä päätöksestä, joka oli hänessä kypsymäisillään. Hän oli vähäpuheinen niinkuin kaikki lujatahtoiset ihmiset, jotka ajattelevat ennenkuin toimivat. Hänen täytyi matkustaa, koska kotona ei ollut hänelle sijaa eikä päivänpaistetta, mutta yksinään matkustaminen, eikö se ollut matkustamista epätäydellisenä, hedelmättömänä tuohon sankarilliseen työhön, kansoittamaan ja viljelemään uutta maata? Hän tunsi Janvillessä erään yhdeksäntoista vuotiaan tytön, Lisbeth Moreaun, jonka kukkiva terveys ja toimeliaisuus oli viehättänyt häntä. Niinkuin Nicolas oli tyttökin tukehtumaisillaan siihen ahtaasen kolkkaan, jonne kohtalo oli hänen sulkenut, ja hän halusi päästä hengittämään ilmaa. Hän oli isätön ja äiditön, eräs täti, jolla oli pieni kauppa kylässä, oli ottanut hänen kasvatikseen, ja rakkaudesta kasvatusäitiinsä oli tyttö tähän asti elänyt pimeässä myymälässä. Mutta täti oli nyt kuollut ja jättänyt hänelle jälkeensä kymmenen tuhatta frankia perinnöksi. Hänen unelmansa oli myydä kaikki ja matkustaa sitten kauvaksi pois saadakseen vihdoinkin elää. Nicolas ja Lisbeth sanoivat toisilleen eräänä lokakuun iltana sellaista, jota he eivät tähän asti olleet sanoneet kellekään ihmiselle. Päättävästi puristivat he toistensa kättä, he solmivat koko elinajan kestävän liiton, päättivät alkaa ankaran elämän uudessa maailmassa, jossa he perustaisivat uuden perheen. Se oli kihlaus, joka oli täynnä innostavaa toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen.

Nyt vasta kun kaikki oli päätetty, puhui Nicolas, ilmoitti vanhemmilleen aikomastaan matkasta. Se tapahtui eräänä lauhkeana mutta talven ensi kylmästä värähtelevänä syysiltana. Mathieu ja Marianne tunsivat sydämessään suurta ahdistusta, kun he alkoivat ymmärtää häntä. Tällä kertaa ei linnunpoikanen lentänyt vanhempainsa pesästä rakentamaan omaa pesäänsä toiseen puuhun yhteisessä metsässä, hän lensi yli meren, ainaiseksi, eikä ollut toivoakaan, että hän joskus tulisi takaisin. Toiset lapsensa saisivat vanhemmat nähdä, mutta tämä jättäisi ikuiset jäähyväiset. Heidän suostumuksensa olisi siis katkera uhraus, se vero, jonka elämä heiltä vaati. Elämän voitto vaati tätä palasta heidän lihastaan, tämän liian lukuisan perheen ylijäämän, perheen, joka kuohui reunojensa ylitse, leveni, asutti maailman. Ja mitä he nyt vastaisivat, kuinka voisivat he kieltää? Se poika, joka ei ollut saanut mitään osaa, poistui, sehän oli täydellisesti loogillista ja viisasta. Isänmaan ulkopuolella on suuria, vielä asumattomia maita, ja ne siemenet, jotka kulkevat tuulen siivillä, eivät tiedä mistään rajoista. Perheen yläpuolella on koko ihmiskunta, yksi ainoa veljeskansa, kun aika on täytetty, kun koko maailma on yhtenä ainoana totuuden ja oikeuden kaupunkina. Mutta huolimatta näistä runoilijain ja ennustajain unelmista oli Nicolaksella toisia, puhtaasti käytännöllisiä syitä, joita hän rohkeasti ja innokkaasti selvitteli. Hän ei tahtonut olla mikään loinen, hän lähti valloittamaan toista maata, joka hänelle antaisi elatuksen, koska isänmaa oli tullut liian pieneksi eikä siinä ollut yhtään sarkaa häntä varten. Muuten vei hän isänmaan mukanaan, isänmaansa tahtoi hän suurentaa tuolla kaukana, enentää loppumattomiin asti sen rikkauksia ja voimia. Vanha, salaperäinen, mutta nyt uudestaan löydetty Afrika houkutteli häntä luokseen. Ensin matkustaisi hän Senegaliin, sitten lähtisi hän luultavasti Sudaniin, itse sen viljelemättömän maan sydämeen, jonne hän uneksi perustavansa uuden Ranskan, suuren siirtolaisvaltakunnan, joka nuorentaisi vanhentuneen rodun ja antaisi sille osansa maata. Siellä tahtoi hän laajaperäisten viljelysten kautta luoda itselleen valtakunnan, perustaa yhdessä Lisbethin kanssa uuden Fromentein hallitsijasuvun, uuden Chantebledin, jonka auringon hehku tekisi kymmenen kertaa hedelmällisemmäksi ja jonka hänen jälkeläisensä kansoittaisivat. Ja hän puhui tästä niin iloisen rohkeasti, että Mathieun ja Mariannen lopulta täytyi hymyillä kyyneltensä lomassa, vaikka heidän sydämensä vuoti verta.

"Mene, poikani, me emme voi pidättää sinua. Mene sinne, minne elämä sinua kutsuu ja siellä tulet sinä elämään mahdollisimman suuressa ilossa, terveydessä ja voimassa. Sillä sinä siität siellä vielä enemmän terveyttä, iloa ja voimaa, joka on alkuaan meistä ja josta me ylpeilemme. Olet oikeassa, me emme itke, sinun lähtösi tulee juhlahetkeksi, sillä perhe ei erkane eri osiin, se vaan leviää yli kaiken maailman."

Mutta Lisbethin ja Nicolaksen häitten jälkeen, sinä päivänä, jolloin heidän piti jättää jäähyväiset Chantebledin asukkaille, tulikin suuri suru. Perhe oli kokoontunut syömään viimeistä ateriaansa yhdessä, ja kun nuoren seikkailuhaluisen parin piti erkaneman vanhasta synnyinmaastaan, niin silloin itkettiin, vaikka olikin päätetty olla urhoollisia. He lähtivät pois vähillä matkakapineilla, mutta he olivat toiveita täynnä, paitsi myötäjäisiä, kymmentätuhatta frankia oli heillä vielä kymmenen tuhatta tullakseen niillä alussa toimeen. Rohkeudella ja työllä tulisivat he loppuun suorittamaan valloituksensa!

Benjaminiin, nuorimpaan poikaan, vaikutti eronhetki erittäin suuresti. Hän ei ollut vielä kahdentoista vuotias, mutta kaunis hienorakenteinen poika, jota vanhempansa liiaksi hemmoittelivat, sillä he luulivat hänen olevan sairaalloisen. Hänen tahtoivat he välttämättömästi pitää itseään varten, hän oli niin rakastettava lempeine, kirkkaine silmineen ja kauniine kiharoine hiuksineen. Hän kasvoi unelmoiden ja jumaloittuna äitinsä polvilla.

"Odota, että saan vielä kerran sinua suudella, Nicolas! Koska sinä tulet takaisin?"

"En koskaan, pikku Benjaminini."

"Etkö koskaan, etkö koskaan ... oh, sehän on liian pitkä aika! Tule, tule joskus takaisin, jotta saan sinua vielä kerran suudella!"

"En koskaan", lausui Nicolas toisen kerran ja hänkin kalpeni, "en koskaan!"

Ja hän nosti pojan syliinsä, ja heidän kyyneleensä virtasivat. Silloin oli kaikilla tuska, kirveenisku, ikuisen eron hirveä hetki.

"Jää hyvästi, pikku veli ... hyvästi, hyvästi kaikki!"

Sillä aikaa kuin Mathieu lausui valloittajalle viimeiset onnentoivotuksensa matkalle, pakeni Benjamin äitinsä helmaan kyynelistä sokeana. Ja Marianne syleili kiihkoisesti häntä aivankuin olisi pelännyt, että hänkin matkustaisi. Sillä nythän oli enään ainoastaan Benjamin jälellä pesässä.

III

Constance oli nyt kaksitoista vuotta vallinnut itsevaltiaana loisteliaassa kodissaan ja odottanut siellä kohtaloaan. Ja sillä välin musertui hänen elämänsä ja toimensa yhä enemmän.

Näinä kahtenatoista vuotena oli Beauchêne ehtimiseen vierinyt eteenpäin kaltevaa pintaansa. Hän oli nyt viimeisellä kehitysasteellaan. Hän oli tullut niin pitkälle, ett'ei hän enään asunut kotonaankaan, vaan niitten porttojen luona, jotka häntä kadulla metsästivät. Viimeiseksi piti hän näistä parhaimpana erästä tätiä ja tämän sisarentytärtä, hän muutti asumaan heidän luokseen, heidän sylissään kulutti hän viimeiset elinvoimansa ollen vielä kuudenkymmenen viiden vuotiaana hyvin ahnas, vaan samalla kuin viheliäinen riepu, joka odotti häpeällistä kuolemaansa. Ja hänen rikkautensa oli tuskin riittänytkään tekemään häntä tuoksi inhoittavaksi raunioksi, mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä runsaammin hän jakeli rahoja, epäilyttävät seikkailut nielivät äärettömiä summia, ja estääkseen niitten julkisuuteen tulemista tarvittiin taas rahaa. Hän oli köyhä, hän sai ainoastaan pienen osan liikkeen voitosta, mutta liike itse oli kukoistavassa tilassa.

Ja tästä kärsi enimmin Constancen parantumaton pöyhkeys. Kun Beauchêne oli menettänyt poikansa, oli hän samalla myös menettänyt kaiken harrastuksensa kotiaan kohtaan. Mitä hyödytti ponnisteleminen kodin hyväksi, kun kerran ei ollut perillistä, joka olisi voinut ottaa sen vastaan hänen kädestään ja parantaa liikkeen? Hän oli sentähden antanut liikkeensä pala palalta Denisille, jonka hän siten vähitellen antoi tulla yksin herraksi. Denisellä oli alussa ollut ainoastaan kuudes osa, ja Beauchêne oli pidättänyt itselleen oikeuden lunastaa tämän osan määrätyn ajan kuluessa. Mutta kaukana siitä, että olisi lunastanut määrättynä aikana osansa takaisin, oli hänen täytynyt luovuttaa tuolle nuorelle miehelle uuden osan voidakseen päästä veloista, joita hän ei voinut julkisesti tunnustaa. Se oli tullut kuin tavaksi, joka toinen vuosi luovutti hän aina kuudennen osan, niin että nyt hänellä ei enään ollut edes kokonaista osaa, vaan ainoastaan osa viimeisestä osakkeesta, joka tuskin oli sadan tuhannen frankin arvoinen. Ja tämäkin oli hänellä vaan paperilla, sillä Denis oli ainoastaan sentähden tunnustanut hänelle tämän osakkeen, että hän sillä tekosyyllä voi maksaa entiselle isännälleen korkoa, ja tämän summan hän itse joka kuukausi jakoi kahtia antaen siitä puolen Beauchênelle, ja toisen puolen Constancelle.

Viime mainittu tunsi perinpohjin olosuhteet. Hän tiesi, että konetehdas kuuluisi noitten inhoittavien Fromentein pojalle niin pian kuin hän vaan saisi päähänsä ajaa pois sen entinen omistaja, jota ei koskaan enään näkynyt tehtaassa. Välikirjassa oli kuitenkin pykälä, joka myönsi Beauchênelle oikeuden ostaa takaisin kaikki osakkeet niin kauvan kuin välikirjaa ei oltu rikottu. Oliko se tämä mieletön toivo, usko ihmetyöhön ja taivaasta tulevaan pelastajaan, joka antoi hänelle niin paljon voimia kohtalonsa odottamiseen? Näitten kahdentoista vuoden turha odotus ja alituisesti murskaantuneet toiveet eivät edes näyttäneet vähentäneen hänen varmaa uskoansa siihen, että hän vielä kerran pääsee voitolle. Chantebledissä, nähdessään Mathieun ja Mariannen voiton, oli hän tosin vuodattanut kyyneleitä, mutta hän oli rohkaissut itsensä, hän eli nyt jonkun odottamattoman tapauksen toivossa, joka vihdoinkin todistaisi hänen hedelmättömyytensä oikeutetuksi. Hän ei olisi osannut tarkalleen sanoa, mitä hän toivoi, hän tahtoi itsepintaisesti elää, kunnes onnettomuus olisi kohdannut tuota liian lukuisaa Fromentein perhettä ja antanut sitte hänelle itselle korvauksen menetetystä pojastaan, rappiolle joutuneesta miehestään, ja kaikesta siitä kammoittavasta, mitä hän oli saanut aikaan ja mitä hän nyt katkerasti suri. Hänen sydämensä vuoti verta, mutta hänen ylpeytensä nousi vimmattuun uhmailuun, hän ei tahtonut myöntää olleensa väärässä. Ja niin odotteli hän kohtalon kostoa ylellisessä talossaan, joka oli käynyt hänelle liian suureksi nyt, kun hän oli yksinään. Hänen oli täytynyt rajoittaa elintapojaan, hän asui ainoastaan toisen kerroksen huoneissa vanhan palvelijattarensa kanssa, ainoan, joka hänellä oli jälellä koko palvelijakunnastaan. Hän oli aina mustiin puettu, aivankuin olisi alituisesti surrut Mauriceaan, mutta kulki aina pää pystyssä ja oli ylpeän vähäpuheinen, ei koskaan valitellut, vaikka katkeruus kalvoi hänen terveyttään; hänellä oli sydänvika, niin että hän väliin ei tahtonut voida hengittääkään, mutta hän salasi sairautensa. Kun vanha palvelijatar kerran meni noutamaan tohtori Boutania, oli hän vähällä tulla pois ajetuksi talosta; Constance ei vastannut lääkärin kysymyksiin, hän ei sallinut tämän hoitaa itseään, hän oli varma kestävänsä niin kauvan kuin hänen toiveensa täyttyvät. Mutta mikä tuska hänellä oli, kun hänelle tuli tukehduskohtauksensa ollessaan aivan yksin tyhjässä talossaan, ilman poikaa, ilman miestä, eikä voinut huutaa avukseen ketään, sillä hän tiesi, ett'ei kukaan tulisi auttamaan! Ja kun kohtaus oli ohitse, oli hänellä lannistumaton voima tointua siitä, hän ajatteli itsekseen, että ainoastaan hänen läsnäolonsa esti Denistä tulemasta isännäksi ja hallitsemasta yksinään, ett'ei tuo Froment missään tapauksessa saisi taloa eikä pääsisi voittajaksi niin kauvan kuin hän eli, niin kauvan kuin katto ei ollut pudonnut hänen päähänsä.