Part 41

"Mutta ennenkuin minä tulin alas", jatkoi Morange epätoivon kiihkolla, "pyysin minä teidän odottamaan minua siellä, vartioitsemaan aukkoa, jotta kukaan ei putoisi siitä alas."

"Ei, te ette sanonut mitään, tai en ainakaan minä kuullut enkä ymmärtänyt mitään."

Morange katseli kauhistuksissaan Constancea suoraan silmiin. Tuo nainen valehteli aivan varmaan. Vaikka hän olikin tyyni, kuuli Morange hänen äänensä värähtelevän. Ja äkkiä muisti hän heidän keskustelunsa, ne kysymykset, joihin Constance oli pyytänyt vastausta, hänen vihansa sitä miestä kohtaan, joka nyt oli löydetty verissään syvyyden pohjalta. Jäädyttävässä kauhistuksessaan ei tuo mies parka voinut lausua kuin pari sanaa:

"No hyvä, rouvani, Blaise parka tuli, kun te olitte mennyt pois, ja musersi pääkallonsa."

Constance näytteli erinomaisen taitavasti osaansa, hän löi kätensä yhteen ja huusi kauhua ilmaisevalla äänellä:

"Jumalani! Mikä hirveä onnettomuus!"

Mutta nyt täyttyi talo melusta. Salongin ovi oli auki, ja kuului lähestyviä askeleita, suriseva kansanjoukko tuli yhä lähemmäksi. Portailta kuului käskyjen jakamista, rintain läähätystä, raskas, varovaisesti kannettu taakka lähestyi yhä.

"He kantavat hänen siis tänne!" sanoi Constance kalveten, ja tämä epähuomiosta lähtenyt huuto olisi ollut kylliksi saattamaan kassanhoitajan varmuuteen. "He kantavat hänen tänne!"

Mutta se ei ollut Morange, joka vastasi, hän oli aivankuin kivettynyt tästä kirveeniskusta. Beauchêne näyttäytyi ovessa kalpeana, kasvot vääristyneinä, sillä niin kauhistunut hän oli tästä kuoleman äkkinäisestä tervehdyksillä käynnistä.

"Rakas ystäväni, Morange on ehkä kertonut sinulle tästä hirveästä tapahtumasta, Denis oli onneksi saapuvilla. Ja juuri kuin me aijoimme kantaa onnettoman kotiinsa sivurakennukseen, vastusti Denis sitä ja sanoi, että me tappaisimme Charlotten, jos me veisimme sinne hänen kuolevan miehensä -- hänhän on raskaana. Silloin ei meillä ollut muutakaan tekemistä kuin kantaa hänet tänne ylös."

Hän meni taaskin eteiseen ja siellä kuultiin hänen vapisevalla äänellä antavan komentosanoja.

"Hiljaa, hiljaa ... varokaa käsipuita..." Tämä kamala kulkue tuli salonkiin. Ruhjoutunut Blaise lepäsi paareilla, matrassi allaan. Kalmankalpea Denis seurasi mukana ja kannatti tyynyä, jolla hänen veljensä pää lepäsi suletuin silmin ja verinaarmu otsassa; neljä miestä, tehtaan työmiehiä, kantoi paareja. Heidän karkeat jalkineensa turmelivat mattoa, hienoja huonekaluja sysättiin syrjään, jotta olisi saatu sijaa tälle surulliselle taakalle.

Beauchêne, joka yhä komensi liikkeitä, sai nyt päähänsä erään ajatuksen.

"Ei, ei, älkää laskeko häntä sinne. Viereisessä huoneessa on sänky, nostetaan hän varovasti matrassin kanssa ylös ja pannaan sitten kaikki sänkyyn."

Se oli Mauricen huone, se oli sama sänky, jossa Maurice oli kuollut ja jonka Constance äidillisestä kunnioituksesta poikansa muistoa kohtaan, oli säilyttänyt koskematta: hän oli pyhittänyt koko huoneen poikansa muistolle, ja se oli samassa kunnossa kuin Mauricen kuollessa. Mutta mitä hän nyt sanoisi? Mitenkä voisi hän estää tuon Blaisen kuolemasta samassa sängyssä hänen itsensä murhaamana?

Tämä pyhyyden saastutus, jota kostava kohtalo vaati, täytti Constancen ristiriitaisilla tunteilla, ne pieksivät häntä ja pakoittivat hänen olemaan ylhäällä, vaikka hän tunsi kaiken mustuvan silmissään ja lattian pakenevan jalkainsa alta. Ja hän osoitti nyt ihmeteltävää voimaa ja tahdonlujuutta. Kun haavoitettu vietiin hänen ohitsensa, suoristui hänen pieni, laiha ruumiinsa ja näytti kasvavan. Hän katseli Blaisea, hänen keltaiset kasvonsa olivat melkein liikkumattomat, ainoastaan vasen suupieli värähteli hieman. Mutta siinä olikin kaikki, sitten hillitsi hän taas ihmeteltävän hyvin itsensä, hän puhui ja teki ainoastaan mikä oli välttämättömintä, ei tehnyt liian paljon, ja hän näytti ainoastaan olevan säikähtynyt onnettomuuden äkkinäisyydestä.

Mutta sisällä huoneessa oli Blaise autettu Mauricen sänkyyn, ja kantajat poistuivat. Heti onnettomuuden tapahduttua oli sanottu ukko Moineaudille, että hän ottaisi ajurin ja menisi kiireesti noutamaan tohtori Boutania sekä jonkun haavurin, jos hän tapaisi sellaisen matkallaan.

"Minun mielestäni on hänen parempi maata täällä sängyssä kuin tuolla alhaalla", sanoi Beauchêne koneellisesti seisoessaan vuoteen ääressä. "Hän hengittää yhä vielä. Katsokaa, nyt esimerkiksi! Nyt se näkyi hyvin selvästi. Kuka tietää? Boutan voi ehkä pelastaa hänen."

Mutta Denis ei turhia haaveillut. Hän oli tarttunut veljensä kylmään käteen, ja hän tunsi sen tulevan yhä veltommaksi. Vielä seisoi hän silmänräpäyksen liikahtamatta ja kumartuneena sängyn ylitse, vielä oli hänessä se häipyvä toivo, että hänen syleilynsä veisi kuolevaan vähän hänen omasta sydänverestään. Eikö tämä veri ollut kaksoisveljeksillä yhteistä? Puoli hänestä itsestä oli nyt kuoleva. Tuolla alhaalla oli hän ainoastaan huudahtanut kauhusta, vaan sen jälkeen ei hän ollut puhunut mitään. Mutta nyt alkoi hän äkkiä puhua:

"Meidän täytyy mennä Ambroisen luokse ilmoittamaan asiasta minun vanhemmilleni. Koska hän hengittää vielä, niin ennättävät he ehkä tänne vielä jäähyväisille."

"Tahdotko sinä, että minä menen heitä noutamaan?" kysyi Beauchêne.

"Ei, kiitos, minä aijoin ensin pyytää teiltä sitä palvelusta, mutta sitten muutin mieltä, ei kukaan muu kuin minä voi puhua tästä hirveästä onnettomuudesta mammalle. Älkää puhuko myöskään mitään Charlottelle. Saammepa sitten nähdä, kun minä tulen takaisin. Ja odottakoon kuolema niin kauvan, että minä vielä kohtaisin veliparkani hengissä!"

Hän kumartui, hän suuteli liikkumatonta Blaisea, joka vielä hengitti keveästi. Sitten suuteli hän myös hehkuvalla kiihkolla hänen kättään ja lähti.

Constance hankki itselleen tointa, hän huusi kamarineitiään, hän tahtoi haaleaa vettä pestäkseen kuolevan verisen otsan. Takin ottamista hänen päältään ei voinut ajatella, tyydyttiin vaan lääkäriä odotellessa puhdistamaan häntä niin hyvin kuin voitiin. Ja näitten valmistusten aikana alkoi Beauchêne taaskin puhua onnettomuuden tapauksesta, hän ei voinut muuta ajatellakaan, hän oli aivan suunniltaan.

"Mitenkä tätä voi ymmärtää? Kohtalo on väliin hyvin oikullinen. Remmi liukuu paikaltaan tuolla alhaalla, kone ei voi nostaa hissiä, Bonnard suuttuu ylhäällä ja huutaa, ja vihaisena siitä, ett'ei kukaan vastaa, päättää hän mennä alas. Sitten tulee Morange, hän suuttuu myöskin vuorostaan siitä, että on saanut turhaan huutaa Bonnardia saamatta vastausta. Ja vihdoin tulee Blaise ... ja putoo. Bonnard parka! Hän itkee, hän tahtoi tappaa itsensä nähtyään, mitä hän on saanut aikaan."

Mutta sitten keskeytti hän äkkiä puheensa ja kysyi Constancelta:

"Mutta sano minulle, missä sinä olit? Morange sanoo, että hän oli jättänyt sinun hissin luokse."

Constance seisoi miehensä edessä ikkunan valossa. Hänen vasen suupielensä värähteli vaan hieman.

"Minäkö? Minähän lähdin heti tänne. Sen tietää Morange aivan hyvin."

Morangen oli täytynyt istua tuolille. Voimatta olla avuksikaan oli hän ääneti ja odotti loppua. Mutta kun hän kuuli Constancen noin kylmäverisesti valehtelevan, katseli hän häntä. Sillä tuo nainen oli murhaaja, sitä ei hän enään epäillytkään. Ja samassa hetkessä tunsi hän tarvetta sanoa sen, huutaa sen koko maailmalle.

"Mutta Morangehan sanoo, että hän oli pyytänyt sinun olemaan paikoillasi eikä menemään minnekään", jatkoi Beauchêne.

"Missään tapauksessa en minä ole kuullut sanaakaan siitä", vastasi Constance kylmästi. "Jos hän olisi pyytänyt minulta sellaista, niin kuinka minä silloin olisin voinut liikahtaakaan paikastani?"

Ja hän kääntyi kassanhoitajaan sekä katsoi häntä rohkeasti silmiin.

"Ajatelkaa asiaa, Morange. Te juoksitte alas kuin hullu, ette sanonut minulle mitään, ja minä jatkoin matkaani."

Morange pelästyi hänen teräksenkovaa katsettaan. Nyt palasi takaisin koko hänen heikkoutensa, hänen lempeän ja taipuvan sydämensä arkuus. Voiko hän syyttää Constancea näin hirveästä rikoksesta. Hän oli näkevinään syytöksensä sietämättömät seuraukset. Muuten hän tuskin itsekään tiesi, miten asian laita oli, hänen pehmeä pääparkansa oli aivan pyörällä. Hän änkkäsi:

"Se voi olla mahdollista, minä vaan luulin sanoneeni sen teille. Niinhän se sitten lienee, koska se ei muuten voi olla."

Hän tuli taas äänettömäksi ja hänen liikkeensä ilmaisi sanomatonta väsymystä. Hän alistui olemaan kanssarikoksellinen. Kerran tunsi hän halun nousta ylös ja mennä katsomaan, hengittikö Blaise vielä. Mutta hän ei tohtinut. Huoneessa oli syntynyt täydellinen hiljaisuus.

Oi, mikä epätoivo, mikä tuska seurasi mukana niissä vaunuissa, joissa Denis toi tänne Mathieun ja Mariannen! Aluksi oli Denis ainoastaan puhunut heille hyvin ankarasta onnettomuudentapauksesta. Mutta sitä mukaan kuin vaunut olivat vierineet eteenpäin oli hän menettänyt kylmäverisyytensä, hän itki ja tunnusti kaikki vastatessaan heidän epätoivoisiin kysymyksiinsä. Ja kun he vihdoin saapuivat tehtaasen, niin eivät he enään voineet epäilläkään, että heidän poikansa oli kuollut. Kaikki työt oli siellä keskeytetty, he muistivat käyntiään täällä Mauricen kuoleman jälkeen. Täällä vallitsi nyt sama äänettömyys, sama haudan hiljaisuus. Koko meluisa elämä oli äkkiä vaiennut, koneet olivat kylmät ja mykät, työpajat pimeät ja autiot. Ei ääntäkään kuulunut, ei yhtään sielua näkynyt, ei ainoatakaan höyryn puhkausta, joka oli kuin tämän talon hengitys. Kun päällikkö oli kuollut, oli tehdaskin kuollut. Heidän kauhunsa lisääntyi tullessaan asuinrakennukseen ja nähdessään sen hiljaisena ja autiona, kaikki ovet avoinna kuin talossa, jonka asukkaat olivat aikoja sitten hylänneet. Eteisessä ei ollut ainoatakaan palvelijaa. Sama kalman näytelmä kohtasi heidät, mutta tällä kertaa löytäisivät he oman poikansa samasta sängystä ja samasta huoneesta jääkylmänä, kalpeana ja hengettömänä.

Blaise oli juuri äsken kuollut. Boutan seisoi hänen päänaluksensa vieressä ja piti kiinni kuolleen kädestä, jonka viimeinen valtasuonen tykähdys kuoli. Ja kun hän näki Mathieun ja Mariannen tulevan sisään, voi hän ainoastaan kuiskata suuret kyyneleet silmissään:

"Ystäväparkani, suudelkaa häntä, te voitte ehkä tuntea vielä vähän hänen viimeistä hengähdystään."

Ja surun murtamat vanhemmat hyökkäsivät vuoteen ääreen, suutelivat noita huulia, joilta äsken oli lähtenyt elämän viimeinen värähtelevä leyhähdys, ja he itkivät, he nyyhkyttivät surunsa ilmoille. Heidän Blaisensa oli kuollut. Niinkuin Rose vuosi sitten, oli hänkin kuollut äkkiä juhlapäivänä. Heidän huonosti parantunut sydänhaavansa, revittiin taas auki. Heidän pitkällisessä onnessaan oli tämä toinen, hirveä muistutus ihmiskunnan kurjuudesta, toinen kirveenisku, joka kohtasi tätä järkevää ja onnellista perhettä keskellä sen kukoistusaikaa. Ja heidän pelkonsa lisääntyi, eivätkä he vieläkään olleet saaneet maksetuksi onnettomuudelle kertynyttä velkaansa? Aina siitä asti kuin heidän Rosensa peitettiin kukkiin, olivat he tunteneet pelkoa siitä, että saavat vielä nähdä onnen ja hedelmällisyyden loppuvan ja kuihtuvan, nyt kun aukko kerran oli murrettu. Ja tästä verisestä aukosta oli nyt heidän Blaisensa temmattu pois hirmuisella tavalla aivankuin kateellisen kohtalon vihan murskaamana. Ja huomenna tulisi ehkä jonkun muun lapsen vuoro.

Mathieu ja Marianne olivat kauvan polvillaan sängyn vieressä ja itkivät. Constance oli vähän etäämpänä äänetönnä, mutta osanottavaisen näköisenä. Aivankuin vastustaakseen kuolemanpelkoaan oli Beauchêne istahtanut Mauricen pienen kirjoituspöydän ääreen, jota pidettiin muistona salongissa, ja koetti kirjoittaa työväelle ilmoitusta, että tehtaat pidetään sulettuina hautajaisten jälkeiseen päivään asti. Hän koetti turhaan ajatella sanoja, mutta silloin äkkäsi hän Denisin, joka tuli ruumishuoneesta itkettyään kaikki kyyneleensä ja suudeltuaan kaikesta sydämestään veljensä otsaa.

"Istukaa ja jatkakaa!"

Constancekin kuuli nämät sanat. Samat sanat oli hänen miehensä lausunut silloin, kun Blaise istahti saman pöydän ääreen ja kun Maurice paran ruumis vielä oli tuolla viereisessä huoneessa. Ja kun hän näki Denisin istahtavan tämän pöydän ääreen ja kirjoittavan, hätkähti hän kauhusta. Eikö siinä nyt ollut kuolleista ylös noussut Blaise? Tänään viimeksi noilla iloisilla aamiaisilla oli hän erehtynyt kaksoisten suhteen, ja nyt tuli Blaise takaisin, otti entisen paikkansa, ottaa vielä tehtaankin, vaikka hän oli tappanut hänen. Constance oli pettynyt, siitä ei ollut apua, että hän oli kuollut, hän veisi sittenkin tehtaan. Hän oli tappanut yhden Fromenteista, mutta paikalla ilmaantui uusi. Kun yksi kuoli, täytti toinen aukon. Ja hänen rikoksensa näytti nyt niin hyödyttömältä, niin tyhmältä, että hän jäi suu ammollaan seisomaan, hiukset nousivat pystyyn hänen päässään, ja hän hikoili kauhusta sekä vetäytyi taaksepäin kuni kummituksen tieltä.

"Siinä on tiedonanto työväelle", sanoi Beauchêne. "Me naulaamme sen porttiin."

Constance tahtoi olla urhoollinen, hän meni miehensä luokse ja sanoi:

"Tee se itse. Minkätähden vaivaat Blaisea tällaisessa tilaisuudessa?"

Hän oli sanonut Blaisea, ja jäätävä kylmyys valtasi hänet taas. Hän oli kuulevinaan itsensä lausuvan siellä eteisessä: "Blaise, minne minä olen pannut boani?" Ja Denis oli sitten tuonut hänelle sen. Mitä hyötyä oli Blaisen tappamisesta, koska oli Denis? Kun kuoleman viikate niittää pois yhden elämän sotilaista, astuu aina toinen riviin syntyneeseen tyhjään paikkaan.

Mutta vielä odotti häntä viimeinen tappio. Morangen kävellessä tylsän näköisenä edestakaisin, tulivat Mathieu ja Marianne ulos.

"Minä menen alas", sanoi Marianne värähtelevällä äänellä ja koettaen kuivata kyyneliään ja seisoa pystyssä. "Minä tahdon puhutella Charlottea, valmistella häntä. Minä yksin keksin oikeat sanat, jotta hän ei kuolisi, hän ja se lapsi, joka hänellä on sydämensä alla."

Mutta täynnä levottomuutta pidätteli Mathieu häntä koettaen säästää häneltä tämän uuden koettelemuksen.

"Ei, minä pyydän. Denis saa mennä alas, tai menen minä itse."

Leppeän yksipäisenä meni Marianne yhä portaita kohden.

"Minä vakuutan sinulle, että ainoastaan minä voin sanoa sen. Minulla on kyllä voimia siihen."

Mutta äkkiä horjahti Marianne ja pyörtyi. Hänet täytyi panna salongin sohvalle. Kun hän taas virkosi, oli hän kalpea, kasvot vääristyneet, ja hänelle tuli ankara oksennuskohtaus.

Kun Mathieu näki, että Constance soitti kamarineitiään lähettääkseen tämän noutamaan pientä kotiapteekkiansa, tunnusti hän asian oikean laidan, josta puolisot eivät vielä olleet muille puhuneet.

"Hän on neljättä kuukautta raskaana, yhtä kauvan kuin Charlottekin. Tässä ijässään, kolmenviidettä vanhana, on hän siitä hieman häpeissään, emmekä me ole asiasta puhuneet kenellekään. Ah, rakas, kunnon vaimoni, hän tahtoi säästää poikansa vaimolta liian ankaran iskun, kun hän ei nyt vaan itse murtuisi sen alle!"

Suuri Jumala, raskaana! Se oli surmanisku Constancelle. Siis, jos hän nyt tappaisi Denisinkin, tulisi uusi Froment, joka astuisi kuolleen sijaan! Ja yhä uusi ja uusi, loppumattomiin! Se oli voiman ja ehtymättömän elämän myllerrystä, jota vastaan taistelu oli mahdotonta. Ja hämmästyksissään siitä, että äsken murrettu aukko tuolla tavalla tuli korjatuksi, tunsi hän oman hedelmällisyytensä viheliäisen voimattomuuden. Hän oli voitettu, taikauskoinen kauhu valtasi hänet, tuntui siltä kuin tämän rajattoman hedelmällisyyden voitollinen virta olisi lakaissut pois hänen itsensä.

V

Neljätoista kuukautta tämän jälkeen oli Chantebledissä juhla. Denis, joka konetehtaalla oli tullut Blaisen jälkeläiseksi, nai Marthe Desvignesin. Ja tämä oli ensimäinen hymy perheen katkerassa surussa, ja se oli kuin kirkas, lempeä kevään aurinko ankaran talven jälkeen. Mathieu ja Marianne tunsivat iloista ja hellää liikutusta elämän ainaisesta kukkaan puhkeamisesta. Siitä oli jo enemmän kuin kaksi vuotta kuin Rose oli uinunut Janvillen pienessä kirkkomaassa, ja enemmän kuin vuosi siitä kuin Blaisekin oli sinne viety. Ja rakkaitten vainajain muiston piti nyt myöskin olla läsnä juhlassa, tämän muiston piti tulla vainajille varatuille paikoille aivankuin he itse olisivat yhdessä päättäneet, että aika häitten pitoon oli tullut, niin että heidän kaipuunsa ei enään saisi himmentää kaikkein yhteistä onnea.

Denisin tulo konetehtaasen oli tapahtunut aivan yksinkertaisesti. Kun hän ei ollut tullut sinne heti suoritettuaan kolmivuotisen oppikurssin teknillisessä koulussa, niin oli se sentähden, että tämä paikka oli hänen veljellään. Mutta kaikki hänen opintonsa tekivät hänen veljensä jälkeläiseksi, hänen piti vaan muuttaa sivurakennukseen, josta Charlotte oli muuttanut pois kauhuissaan onnettomuudesta ja asettunut asumaan Chanteblediin. Denisin tulon kautta liikkeesen voitiin nyt helposti järjestää Beauchênen rahalaina, joka maksettaisiin kuudennella osalla tehtaasta. Koska Fromentin perhe oli antanut rahat, niin astui toinen veli vaan toisen sijalle, allekirjoitti sen välikirjan, jonka toisen piti allekirjoittaa. Sen lisäksi sitoutui hän itsestään maksamaan eläkettä Charlottelle, veljen leskelle. Kaikki tämä oli suoritettu kahdeksassa päivässä ilman riitoja; se oli loogillinen seuraus asiain kulusta. Constance ei edes ollut voinut keksiä mitään tekosyitä, sillä hänen miehensä sai hänen vaikenemaan sanomalla: "No mitä minun sitten pitäisi tekemän? Minulla täytyy olla joku apumies, ja se voi yhtä hyvin olla Denis kuin joku vieraskin, ja muuten ostan minä vuoden kuluessa hänen osansa takaisin, ja ajan hänen ulos portista, jos hän minua suututtaa!" Ja Constance vaikeni, jotta ei olisi tullut olleeksi hävytön miehelleen, ja hän oli epätoivossaan tuntiessaan talon seinien pala palalta kukistuvan.

Nyt katsoi Denis ajan tulleeksi, että hän voi mennä naimisiin Marthensa kanssa. Tämä Charlotten nuorempi sisar, Rosen eroittamaton ystävä, oli jo odottanut kolme vuotta ollen aina päivänpaisteisen hymyilevä ja hellän viisas. Yleistä kummastusta herätti se seikka, että niin hyvillä tulevaisuuden toiveilla varustettu nuori mies itsepintaisesti päätti mennä naimisiin tytön kanssa, jolla ei ollut soutakaan. Mutta Mathieu ja Marianne hymyilivät ja hyväksyivät tämän avioliiton, sillä he tunsivat poikansa hyvät periaatteet. Hän ei tahtonut rikasta tyttöä, joka olisi maksanut hänelle enemmän kuin myötäjäiset, hän oli iloinen siitä, että oli löytänyt kauniin, terveen, ymmärtäväisen ja käytännöllisen naisen, josta oli tuleva hänelle seuralainen ja apu, lohdutus kaikissa elämän vaiheissa. Hän ei valmistaisi miehelleen ikäviä hämmästyksiä, sillä Denis oli tutkinut häntä: hän oli rakastettava, viisas ja hyvänluontoinen, jotka luovat kodin pysyväisen onnen. Myöskin Denis oli hyvänluontoinen ja ymmärtäväinen, sanoivat ihmiset, ja Marthe tiesi sen, hän oli iloinen saadessaan kulkea läpi elämänsä tien tämän nuoren miehen rinnalla varmana siitä, että he vaeltaisivat yhdessä tässä elämässä, vakavin askelin maltillisen ja järjellisen rakkauden kirkkaassa päivänpaisteessa.

Päivää ennen häitä tehtiin Chantebledissä suuria valmistuksia. Surun vuoksi oli vieraiksi kutsuttu ainoastaan Séguinit ja Beauchênet, jotka olivat sukulaisia. Aamiainen valmistettaisiin ainoastaan kahdellekymmenelle henkilölle. Mutta jokainen tahtoi olla hellällä tavalla kohtelias aivankuin solmiakseen perhesiteet vielä lujemmiksi. Aamiaispöydästä puhuttiin paljon, mihin se pantaisiin ja miten se koristettaisiin. Nämät ensimäiset heinäkuun päivät olivat aurinkoiset ja niin lämpimät, että heti päätettiin kattaa pöytä ulos puitten siimekseen. Vanhan metsästyspaviljongin edustalle, jossa vanhemmat olivat ensin asuneet muuttaessaan Janvilleen, oli ihana paikka. Se oli kuin perheen pesäpaikka, se liesi jonka äärestä se sitten oli levinnyt yli koko seudun. Tämän paviljongin, joka jo oli ollut menemäisillään raunioiksi, oli Mathieu äsken antanut korjata ja laajentaa siinä mielessä, että hän vetäytyy sinne Mariannen kanssa ja pitää luonaan ainoastaan Charlotten ja hänen poikansa. Hän aikoi nimittäin pian antaa maanviljelyksen poikansa Gervaisin huostaan ja tunsi itsensä onnelliseksi, kun sai aikaiseen ruveta elämään patriarkana, kuninkaana, joka on luopunut kruunustaan, mutta jonka viisaita neuvoja vielä toteltaisiin. Vanhan, villiytyneen puutarhan asemasta oli siellä nyt tuores nurmi, joita ihanat puut ympäröivät, jalavat ja pyökkipuut, jotka olivat kuin soreavartaloisia ja hyväntahtoisia ystäviä. Mathieu oli itse istuttanut nämät puut, hän oli nähnyt niitten kasvavan, ne olivat kuin hänen omaa lihaansa ja vertansa. Mutta hänen rakkain lapsensa oli voimakas, pian kahdenkymmenen vuotias tammi keskellä nurmea, ja sen oli hän Mariannen avulla istuttanut silloin, kun hän laski perustuksen Chantebledin maatilalle. Heidän työnsä oli itänyt, yhdessä tammen oksain kanssa oli se levinnyt yhä laajemmalle aivankuin heidän vaivainsa hiki ja veri olisi joka kevät muodostunut kasvavaksi mahlavirraksi. Ja tämän tammen vieressä, joka siis kuului heidän voimakkaasen perheesensä, oli myöskin suihkulähde, johon kanavoittu ylänkömaa antoi vetensä ja jonka heikko, kristallinkirkas ääni sai mielet iloisiksi.

Siellä pidettiin siis neuvottelua häitten edellisenä päivänä. Mathieu ja Marianne olivat tulleet ensin katsomaan, millaisiin valmistuksiin olisi ryhdyttävä, ja he tapasivat siellä Charlotten, joka istui albumi polvella ja piirteli rivakasti tuota suurta tammea.

"Mitä siitä tulee, yllätyskö?"

Charlotte hymyili hieman hämillään.

"Niin, yllätys, saattepa nähdä."

Sitten tunnusti hän maalanneensa neljätoista päivää pieniä akvarelleja hääaamiaisten ruokalistoihin. Hänellä oli hieno ja kaunis ajatus: hän ei ollut maalannut muuta kuin leikkiviä lapsia, lasten kasvoja, kaikki perheen lapset, ja vanhain valokuvain avulla oli hän osannut maalata kunkin muotoisekseen. Tuo suuri tammi oli oleva pohjana kahden viimeksi syntyneen, pikku Benjaminin ja pikku Guillaumen kuvalle.

Iloisina ja liikutettuina katselivat Mathieu ja Marianne kaikkia noita ruusuisia kasvoja, jotka he aivan hyvästi tunsivat. Siinä olivat molemmat kaksoset kehdossa sylitysten, siinä Rose, tuo rakas vainaja pienessä yöpuvussaan, siinä Ambroise ja Gervais alastomina ja painimassa ruohostossa, siinä Grégoire, siinä Nicolas, joka kiipesi puuhun hakemaan harakanpesää, siinä Claire, siinä kolme muuta heidän tytärtään, Louise, Madeleine ja Marguerite taloustoimissa tai ajamassa kanoja tai ratsastamassa satulatta. Mutta enimmin liikutti Mariannen mieltä hänen kuopuksensa, Benjamin, jonka Charlotte oli piirustanut tammen alle makaamassa samassa pienessä vaunussa kuin hänen oma poikansakin, aivan yhdenikäinen Guillaume.

"Setä ja veljenpoika", sanoi Mathieu leikillisesti. "Mutta setä on joka tapauksessa arvokkaamman näköinen, hän on viikkoa vanhempi."

Marianne hymyili kyyneleet silmissä, ja akvarelli vapisi hieman hänen käsissään.

"Rakkaat lemmikkini! Rakas poikani, rakas pojanpoikani! Nuo rakkaat pikku olennot ovat taaskin tehneet minut äidiksi ja isoäidiksi! Ah, nuo kaksi ovat meidän lohdutuksemme, he ovat parantaneet haavat, heitä saamme me kiittää siitä, että meidän toivomme ja rohkeutemme on uudestaan herännyt."