Part 39

"Nythän me jo olemme läpimärät. Jos me pysähdymme, niin voimme vilustua. Eteenpäin vaan! Kolmessa minuutissa olemme kotona, ja silloin saamme me nauraa niille muille hidastelijoille, kun he saapuvat neljännestuntia myöhemmin..."

He olivat kulkeneet Yeusen sillan ylitse, he lensivät rinnatusten eteenpäin, vaikka tie oli jyrkkää viimeisen kilometrin matkalla poppelein välissä.

"Minä vakuutan sinulle, että me teemme tyhmästi", sanoi Frédéric. "Minä saan vielä nuhteita ja syystä kyllä."

"Niin, mutta minulla on hauskaa!" huudahti Rose. "Tämä kylpy polkupyörällä on hupaista! Sinä voit pysähtyä, ellet rakasta minua niin paljon, että seuraisit mukanani!"

Ja hän seurasi Rosea, ajoi aivan tyttönsä vieressä, koetti vähän suojata häntä vinosti lankeavaa sadetta vastaan. Ja vimmattua vauhtia kulkivat he, heidän kyynärpäänsä melkein koskivat toisiinsa, ja näytti siltä kuin taivaasta syöksyvä vinha sade olisi ajanut heitä eteenpäin. Oli kuin ukkosen siivet olisivat kannatelleet heitä. Juuri kuin he hyppäsivät kotinsa pihalle polkupyöriltään, taukosi sade äkkiä, ja taivas muuttui taas siniseksi.

Rose nauroi sydämellisesti, hän oli kasvoiltaan hyvin punastunut ja hengästynyt sekä siihen määrään märkä, että vesi valui virtana hänen vaatteistaan, hiuksistaan ja käsistään; hän näytti lähteenhaltijalta, joka on kaatanut päälleen vesiastiansa.

"Kas niin, nyt on juhla täydellinen! Mutta me saavuimme joka tapauksessa ensimmäisinä perille!"

Ja Rose juoksi huoneesensa kampaamaan hiuksiaan ja muuttamaan pukuaan. Mutta hän ei tahtonut muuttaa liinavaatteitaan, sillä hänellä oli niin kiire keittiöön saamaan vettä tulelle rapujen keittämistä varten. Hän tahtoi saada tämän tehdyksi, ennenkuin koko perhe saapuisi kotiin. Hän kulki edestakaisin, pani puita tuleen, täytti koko keittiön iloisella toimeliaisuudellaan ja oli iloinen siitä, että sai näyttää taitavuuttaan emäntänä. Hänen sulhasensakin oli tullut sinne ja seurasi hänen toimiaan ihailevin katsein.

Kun muut perheen jäsenet saapuivat, ne, jotka olivat olleet vaunuissa, ja ne, jotka jalan olivat kulkeneet, syntyi vielä enemmän vilkkautta, sillä vanhemmat olivat hyvin suutuksissaan siitä syystä, että olivat saaneet olla kovin levottomia tuosta kilpa-ajosta sateessa.

"Tuo oli hyvin järjetöntä, Rose", sanoi Marianne. "Olethan sinä ainakin muuttanut liinavaatteesi?"

"Olen kyllä ... missä ravut ovat?"

Mathieu puolestaan torui Frédériciä.

"Te olisitte voineet taittaa niskanne; eikä ole juuri hyödyllistä saada tuollaista kylmää kylpyä kun on läpimärkä. Sinun olisi pitänyt estää Rosea."

"Rose tahtoi välttämättömästi jatkaa matkaa, ja kun hän tahtoo jotakin, ei minulla ole voimaa vastustaa."

Mutta nyt teki Rose iloisesti lopun nuhdesaarnasta.

"Kas niin, nuhteita on jo tullut tarpeeksi, minä käyttäydyin tyhmästi. Eikö kukaan tahdo sanoa minulle yhtään kohteliaisuutta ruuan laittamisen suhteen? Onko kukaan ennen huomannut rapujen tulevan noin hyviltä, kun ne ovat tulella?"

Aamiainen oli erinomaisen hauska. Koska heitä oli kymmenen ja he tahtoivat pitää juhla-aterian pääharjoituksen, niin oli pöytä katettu suureen saliin, tavallisen ruokasalin viereen. Sen seinät olivat vielä aivan paljaat, mutta koko aterian aikana puhuttiin vaan siitä, mitenkä se olisi koristeltava kukilla ja köynnöksillä. Jälkiruokaa syödessä annettiin tuoda saliin tikapuutkin, jotta seinille voitaisiin piirtää koristussuunnitelma.

Rose, joka tähän asti oli ollut hyvin puhelias, oli äkkiä muuttunut aivan harvasanaiseksi. Hän oli kuitenkin syönyt hyvällä ruokahalulla. Mutta hänen kasvonsa olivat vahankalpeat ja hiukset vielä märät. Ja kun hän aikoi kiivetä tikapuita ylös, horjahti hän ja pyörtyi. Hän pantiin nojatuoliin, ja kaikki häärivät hänen ympärillään. Useita minuutteja oli hän tajuttomassa tilassa. Kun hän sitten tuli tajuntaansa, istui hän hetken äänetönnä eikä näyttänyt ymmärtävän, mitä oli tapahtunut. Mathieu ja Marianne olivat levottomia ja kyselivät häneltä paljon. Hän oli nähtävästi vilustunut, siinä oli kaunis seuraus järjettömästä kilpajuoksusta. Mutta tuo nuori tyttö tointui kuitenkin ja hymyili, ja hän sanoi, ett'ei hän mistään paikasta ole sairas, hän oli vaan äkkiä tuntenut ahdistusta rinnassaan, mutta nyt se oli ohitse ja hän hengitti helpommin. Hän jaksoi taas nousta, hän lausui mielipiteensä salin koristamisesta, kaikki rauhottuivat lopulta, ja iltapäivä kului piirustusten ja suunnitelmain tekemisessä. Kukaan ei syönyt paljon päivällistä, sillä siksi paljon oli rapuja syöty. Kello yhdeksän aikaan kun Céleste tuli noutamaan Andréeta, erosivat kaikki. Ambroise palasi samana iltana Pariisiin. Blaisen ja Denisen piti matkustaa seuraavana aamuna seitsemän junalla. Rose saattoi rouva Desvignesia ja hänen tyttäriään maantielle ja jätti iloisena heille hyvästit vielä pyörällä päästään ajatellessaan sitä iloista tapahtumaa, joka ensi kerralla kokoisi perheen.

Ei Mathieu eikä Marianne mennyt heti maata. He eivät puhuneet mitään, mutta heistä tuntui, että Rose oli niin omituinen ja hänen silmänsä kuumeesta loistavat. Hän oli taaskin ollut kaatumaisillaan tullessaan sisään ja vanhemmat saivat hänen käymään vuoteesensa, vaikka hän valitteli vähän ainoastaan sitä, että hänen oli vaikea hengittää. Kun hän oli mennyt huoneesensa, joka oli vanhempain huoneen vieressä, jäivät vanhemmat odottamaan ja äiti meni sisään katsomaan, että hän peittäisi itsensä kunnollisesti ja nukkuisi rauhallisesti; isä istui lampun ääressä ja odotteli levottoman näköisenä. Vihdoin nukkui Rose, ja vanhemmat jättivät hänen ovensa puoleksi auki ja puhelivat keskenään hiljaisella äänellä rauhoittaakseen toinen toistaan; eihän se lie ollut vaarallista, se kyllä menee ohitse, jos hän saa nukkua hyvin. Ja vanhemmatkin menivät nukkumaan, syntyi hiljaisuus, koko talo nukkui kukon ensi lauluun asti. Mutta kello neljän aikaan ennen päivän sarastusta heräsivät vanhemmat puoleksi tukahdettuun ääneen, joka huusi: "Mamma! Mamma!" He juoksivat vuoteestaan ja etsivät kynttilää. Rose oli saanut uuden, ankaran kohtauksen. Muutaman minuutin kuluttua näytti hän tulleen paremmaksi, ja levottomuudestaan huolimatta eivät vanhemmat tahtoneet herättää ketään, vaan päättivät odottaa päivään asti. Suurinta levottomuutta herätti se seikka, että Rosen kasvot olivat melkein tuntemattomat, turvonneet ja vääristyneet, aivankuin joku pimeyden voima olisi vaihtanut hänet, varastanut hänet yöllä vanhemmiltaan. Hän oli nukkunut väsyneen näköisenä, ja vanhemmat eivät olleet liikahtaneetkaan paikaltaan, jotta eivät häiritseisi hänen lepoaan, he valvoivat ja odottivat, kuuntelivat elämää, joka sitä mukaa heräsi heidän ympärillään mitä valoisammaksi aamu tuli. Kello löi viisi, kuusi. Kun Mathieu näki Denisen alhaalla pihalla, juoksi hänkin alas ja pyysi poikaansa menemään heti kun saapuu Pariisiin tohtori Boutanin luokse ja kehoittamaan Boutania hetkeäkään hukkaamatta tulemaan Chanteblediin. Ja kun poika oli mennyt, palasi hän Mariannen luokse, mutta ei vieläkään herättänyt muita. Silloin sai Rose kolmannen kohtauksen, ja se oli salaman isku.

Rose oli noussut istumaan, huitoi käsillään ja ähkyi:

"Mamma! Mamma!"

Elämä leimahti liekkiin viimeisen kerran, ja aivankuin uhotellakseen kuolemaa juoksi tyttö sängystään, tahtoi kävellä, pääsikin ikkunan ääreen, johon nouseva aurinko lähetti kultaisia säteitään. Hetken nojasi hän ikkunaan, jalat paljaina, hiukset hajallaan, ja hiukset peittivät hänen paljaat hartiansa kuin kuninkaallinen mantteli. Ei koskaan ennen ollut hän näyttänyt niin kauniilta, niin voimaa ja lempeä uhkuvalta.

"Ah, miten minä kärsin! Kaikki on mennyttä, minä kuolen!"

Isä syöksi esiin, äiti tuki häntä, kietoi molemmat kätensä hänen ympärilleen aivankuin suojellakseen häntä lävistämättömällä haarniskalla kaikista vaaroista.

"Ole vaiti, onneton lapsi! Ei se mitään ole, pian se on ohitse. Tule maata, minä pyydän! Vanha ystäväsi Boutan on matkalla tänne; huomenna olet sinä taaskin terve."

"En, en, minä kuolen, kaikki on mennyttä!"

Ja hän kaatui heidän syliinsä, he ennättivät ainoastaan panna hänet maata. Ja näytti siltä kuin salama olisi iskenyt alas, hän kuoli sanaakaan sanomatta, silmäystäkään heittämättä, muutamassa hetkessä veren tukkeutumisesta keuhkoissa.

Siinä oli se sokea viikate, joka yhdellä iskulla niittää pois koko kevään. Se oli raakamaista, se oli niin odottamatonta, että vanhempain hämmästys oli alussa suurempi kuin heidän epätoivonsa. Mariannen ja Mathieun huudoista säikähtyneinä hyökkäsivät kaikki sisään, melu täytti koko talon, ja sitten se vaipui kuoleman hiljaisuuteen, aivankuin kaikki työ ja elämä olisi loppunut. Kaikki olivat kauhistuksissaan, murtuneita. Ja äkkiä, kun kaikki olivat kuin kivettyneinä, kuului Frédéricin parkaisu. Hän oli mieletön, hän tahtoi ottaa hengen itseltään, hän sanoi, että hän oli murhannut Rosen, sillä hänen olisi pitänyt estää tytön tulemasta kotiin rankkasateessa. Häntä täytyi pidellä kiinni, viedä pois Chantebledistä, jotta ei uutta onnettomuutta tapahtuisi. Hänen äkkinäinen raivoutensa oli musertanut kaikkein sydämet, nyt virtasivat kyyneleet, vanhempain ja sisarusten sydäntäsärkevä valitus täytti koko Chantebledin, jossa nyt ensi kerran kuolema oli käynyt vieraana.

Suuri Jumala, Rose tuossa kuolinvuoteellaan, valkeana, kylmänä, kuolleena! Hän, tuo kauniin, iloisin, rakastettavin! Hän, jota kaikki muut ihailivat ja josta he ylpeilevät! Ja tämä kaikki pitkän elämän ja pysyväisen onnen toivojen keskellä, kymmenen päivää ennen häitä, suuren ja kauniin ilopäivän jälkeisenä yönä, sen päivän jälkeen, jolloin hän oli niin iloisesti laskenut leikkiä ja nauranut! Kaikki olivat vieläkin näkevinään hänen elämänhaluisena ja rakastettavana, lapsellisten temppujen keksijänä, keskellä ruhtinaallista juhlakulkuettaan! Pian pidettävät kaksoishäät olisivat olleet aivankuin perheen pitkällisen onnen ja ilon kukkaan puhkeaminen. Heillä oli tähänkin asti ollut surunsa ja väliin oli itkettykin, mutta silloin oli aina liitytty lähemmäksi toisiaan ja lohduteltu toinen toistaan; vielä ei ollut ketään puuttunut illalla niistä hellistä, viimeisistä syleilyistä, jotka parantavat kaikesta. Ja nyt oli paras mennyt pois, kuolema oli tullut heille sanomaan, että kenenkään onni ei ole täydellinen ett'eivät vahvimmat ja onnellisimmatkaan koskaan saa nähdä kaikkein toiveittensa toteutuvan. Elämä ei voi olla olemassa ilman kuolemaa. He saivat nyt osansa ihmiskunnan kurjuudesta, ja se oli sitä suurempi, mitä enemmän elämää he olivat varanneet itseään varten, he, jotka olivat luoneet niin paljon elääkseen samalla paljon. Kun kaikki nousee ihmisen ympärillä idulle ja kasvaa, kun hän on antanut hedelmällisyyden ilman esteitä virrata, niin silloin saa hän hirmuisen muistutuksen siitä ikuisesta, pimeästä kuilusta, johonka koko maailma on joutuva, ja tämän muistutuksen saa hän sinä päivänä jolloin onnettomuus iskee hänen kimppuunsa, kaivaa ensimäisen haudan ja vie mukanaan rakastetun olennon. Toiveet, jotka tuntuivat olevan äärettömän monet ja suuret, musertuvat pirstaleiksi, ja ihminen jää hämmästyneenä ajattelemaan sitä, minkätähden kukaan ei saa elää ja rakastaa ijankaikkisesti.

Oi, miten hirmuisilta tuntuivat ne kaksi päivää, jotka seurasivat tätä! Koko talo oli kuin kuollut, ei kuulunut muuta ääntä kuin elukkain hengitys; koko yhteen kokoontunut perhe oli menehtynyt itkusta ja tuskallisesta odotuksesta niin kauvan kuin vainajaparka lepäsi tuolla kukkain alla. Illalla ennen hautausta tuotiin ruumis saliin, jossa kerran oli niin iloisina nautittu aamiaista ja keskusteltu, mitenkä sama sali olisi koristettava kaksoishäitten suurta juhlaa varten. Nyt siellä viimeistä yötä valvottiin ruumiin ääressä, siellä ei ollut lehtiä, ei köynnöksiä, ainoastaan neljä palavaa vahakynttilää ja joukko valkeita ruusuja, jotka samana aamuna oli tuotu sinne. Ei isä eikä äiti tahtonut tänä viimeisenä yönä mennä levolle. He istuivat vieretysten lapsensa luona, jonka maa oli pian ottava takaisin. He olivat näkevinään Rosensa aivan pienenä, kuudentoista kuukauden vanhana, heidän ensi aikoja asuessaan Chantebledin metsästyspaviljongissa, kun hän äsken oli vieroitettu ja he nousivat öisin vuoteestaan peittelemään häntä. He olivat näkevinään hänen sitten Pariisissa, mutta vielä aivan pienenä, tulevan laahustaen aamusin heidän luokseen ja tahtovan kiivetä heidän vuoteesensa, valloittaakseen heidät väkirynnäköllä ja nauraen ihastuksesta. He olivat näkevinään hänen suurena ja täysikasvuisena, päivä päivältä kauniimpana, mitä enemmän Chantebled laajeni, aivankuin yhä hedelmällisemmäksi käynyt maa olisi antanut terveytensä ja mehunsa hänen kauneutensa lisäämiseksi. Ja nyt ei häntä enään ollut olemassa, ja kun he ajattelivat, ett'eivät koskaan enään saa nähdä häntä, etsivät heidän kätensä toisiaan, likistivät epätoivoisina toisiaan, ja heistä tuntui siltä kuin koko heidän elämänsä, kaikki heidän tulevat päivänsä olisivat vierähtäneet pimeyden kuiluun. Nyt oli aukko murrettu, seuraisiko heidän muu onnensa mukana? Heidän kymmenen muuta lastaan olivat tosin koossa, mustapukuisina ja kyyneleet silmissä nukkuvan siskonsa ympärillä, mutta ei isä eikä äiti nähnyt heitä eikä heidän lukuaan laskenut. Ja tähän suureen, paljaaseen, vahakynttiläin himmeästi valaisemaan huoneesen lähetti aamuaurinko säteensä, valaisi ruumiin ääressä valvovia, koko perheen viimeistä hyvästijättöä.

Ja päivällä sitten kulki hautaussaatto eteenpäin valkeata tietä poppelein varjossa, samaa tietä, jota Rose oli ajanut pyörällään myrskyn siivillä. Kaikki sukulaiset ja ystävät olivat tulleet saapuville, koko seudun väestö tahtoi näyttää osanottoaan tämän surullisen kuolemantapauksen johdosta. Kaikki lähimmät saattoivat vainajaa kirkkomaalle, vieläpä äiti ja sisaretkin olivat sanoneet, että he eivät tahdo erota rakkaasta vainajasta, ennenkuin haudan reunalla. Tällä kertaa oli saattue todellakin suuri, mutta Mathieu ja Marianne eivät tunteneet ketään. Seuraavana päivänä muistelivat he nähneensä Morangen, mutta eivät olleet aivan varmat siitä, että se todellakin oli Morange, tuo äänetön herra, joka oli likistänyt heidän käsiään ja itkenyt. Mathieu oli myöskin muistavinaan, että Constance oli kirkkomaalla tullut hänen luokseen ja sanonut muutamia sanoja riemuitsevan vahingonilon salama silmissään.

Mitä hän oli sanonut? Sitä hän ei tiennyt. Luonnollisesti muutamia hyvin sopivia sanoja, aivankuin murheellisen sukulaisensa suru olisi ollut hänen omansa. Mutta Mathieu muisti suureksi tuskakseen toisia sanoja, joita hän oli lausunut sinä päivänä, jona hän oli luvannut tulla kaksoishäihin ja jolloin hän katkeralla äänellä oli toivonut, että Chantebledin hyvä onni jatkuisi. Nyt he siis olivat muserretut, nuo onnelliset ja hedelmälliset Fromentit! Heidän hyvä onnensa oli ehkä ainaiseksi lopussa! Ja ankara väristys puistatti Mathieun ruumista, hänen luottamuksensa tulevaisuuteen oli alkanut horjua, häntä peloitti, että onni ja hedelmällisyys loppuvat ja virtaavat pois nyt avatusta aukosta.

IV

Vuosi tämän jälkeen antoivat Ambroise ja Andrée kastaa ensimäisen lapsensa, pojan, joka sai nimekseen Léonce. He olivat antaneet vihkiä itsensä kuusi viikkoa Rosen kuoleman jälkeen kaikessa hiljaisuudessa. Ja tämä lapsen kaste oli ensimäinen tilaisuus, jolloin Mathieu ja Marianne tulivat muitten ihmisten joukkoon; he olivat vielä surupuvussa ja olivat tuskin vieläkään tointuneet saamastaan hirveästä iskusta. Muuten oli sovittu siitä, että kasteen jälkeen syötäisiin yksinkertainen aamiainen nuoren parin luona ja jokainen menisi sitten kotiinsa. Koko perhe ei ollut voinut saapua tähän tilaisuuteen, ainoastaan isoisä ja isoäiti, molemmat vanhimmat lapset, Blaise ja Denis, jälkimmäinen vaimonsa kanssa. Beauchêne, mieskummi, oli valinnut rouva Séguinin naiskummiksi, sillä Constance parkaa värisytti Mauricen kuoleman jälkeen ajatuskin pieneen lapseen koskemisesta. Hän oli kuitenkin myöntynyt tulemaan aamiaiselle, joihin ei Séguin voinut ottaa osaa. Ja sillä tavalla tuli heitä olemaan kuitenkin kymmenen, juuri riittävä määrä täyttämään pienen ruokasalin siinä pienessä asunnossa, jonka nuoret olivat vuokranneet Boëtiekadun varrelta.

Silloin oli hyvin kaunis aamupäivä. Mathieu ja Marianne, jotka eivät olleet tahtoneet edes tässä iloisessa tilaisuudessa esiintyä ilman surupukua, tulivat vihdoinkin iloisemmiksi pienokaisen kehdon ääressä. Alkutalvesta oli uusi onnettomuus kohdannut perhettä. Blaisen pikku Christophe oli kuollut kurkkumätään. Mutta jonkinlaiseksi korvaukseksi tästä oli Charlotte taaskin raskaana jo neljättä kuukautta, ja ensi ajan suru oli vaihtunut vapisevaan odotukseen. Tämä pieni asumus oli kuin Andréen vaaleanverisen sulon parfymeeraama, kuin päivänpaisteinen Ambroisen voitoniloisesta rakastettavaisuudesta; siinä oli kaunis aviopari, he rakastivat toisiaan, ja käsi kädessä läksivät he valloittamaan maailmaa. Aamiaista elähytti sitäpaitsi Beauchênen vahva ruokahalu ja hänen raikuva naurunsa. Hän oli hyvin ihastunut naiskummiin Valentineen, hän laski leikkiä, oli hänelle ylenmäärin kohtelias ja Valentine oli tästä kovin mielissään. Vaikka Valentine oli neljänkymmenen viiden vuotias, näytti hän kuitenkin vielä nuorelta tytöltä. Ainoastaan Constance oli ja pysyi vakavana, hänen ohuet huulensa vetäytyivät vaan harvoin pakolliseen hymyyn, mutta silloin tällöin peitti hirveän kärsimyksen varjo hänen kuivettuneet kasvonsa hänen katsoessaan ympärilleen tässä iloisessa pöydässä, jossa uusi tulevaisuuden toivo vastustamattomalla voimalla tahtoi tunkeutua esiin viimeisestä surusta huolimatta. Kello kymmenen aikaan nousi Blaise ylös. Hän ei tahtonut antaa Beauchênen juoda enempää Chartreuseä.

"Hän on oikeassa, hyvät ystävät", sanoi Beauchêne vihdoin myöntyväisesti. "Täällä teidän luonanne on hyvin hauskaa, mutta meidän täytyy välttämättömästi mennä tehtaasen. Ja me otamme teiltä mukaamme Denisin, me tarvitsemme välttämättömästi hänen laveita tietojaan eräässä suunnittelussa. Niin, sellaisia me olemme. Velvollisuus ennen kaikkea muuta!"

Constancekin oli noussut.

"Vaunut ovat tuolla alhaalla; otatko sinä ne?"

"En, me kävelemme, se selvittää ajatuksia."

Oli pilvessä, ja Ambroise, joka oli mennyt ikkunan ääreen, sanoi:

"Te kastutte."

"Äh, sade on ollut tulemaisillaan aamusta asti; me ennätämme kyllä tehtaasen."

Päätettiin, että Constance ottaa Charlotten vaunuihinsa ja kyyditsee hänen pieneen sivurakennukseensa. Valentinellä ei ollut kiirettä; hänellä oli vaan pari askeletta Antinkadulle. Marianne ja Mathieu olivat taipuneet Andréen helliin pyyntöihin ja päättäneet syödä täällä päivällistäkin sekä palata vasta illalla viimeisellä junalla Chanteblediin. Se oli juhlan huippu, nuoret aviokumppanit olivat ihastuksissaan, tanssivat ja taputtivat käsiään.

Mutta toisten lähtiessä sattui pieni seikka, jolle paljon naurettiin, sillä niin iloisia oltiin vielä runsaan aamiaisen vaikutuksesta. Constance kääntyi Denisin puoleen ja sanoi aivan tyyneesti:

"Blaise, ystäväni, anna minulle boani, minä olen varmaankin jättänyt sen eteiseen."

Kaikki nauroivat hänen erehdystään, mutta hän ei itse ymmärtänyt naurun syytä. Ja samalla levollisella äänellä kiitti hän sitten Denistä saatuaan boan.

"Kiitos, Blaise, se oli kiltisti tehty."

Mutta nyt tapahtui kokonainen naururäjähdys, sillä niin hassulta näytti hänen varmuutensa. Mitä se on? Mitä he niin nauravat? Vihdoin alkoi hän aavistaa erehdystään ja katseli tarkemmin tuota nuorta miestä.

"Niin oikein, sehän ei ollutkaan Blaise vaan Denis. Minä erehdyn aina heidän suhteensa, varsinkin kun he pitävät samanlaista partaa."

Lieventääkseen naurussa mahdollisesti ilmaantunutta loukkaavaisuutta muistutti Marianne suvussa kerrottua kaskua, että kun pojat olivat pienet ja makasivat yhdessä, herätti hän heidät voidakseen silmien väristä eroittaa heidät. Sitten olivat Beauchêne ja Valentine vielä hänelle avullisena Constancen rauhoittamisessa, he kertoilivat, mitenkä uskomattoman monta kertaa noitten kaksosten suhteen oli erehdytty, sillä erityisinä päivinä ja erityisessä valaistuksessa olivat he aivan samannäköiset. Sitten erottiin mitä hauskimmalla mielellä, ja jäähyväisiksi vaihdettiin suuteloja ja kädenpuristuksia.

Vaunuissa ei Constance sanonut monta sanaa Charlottelle, hän valitteli ankaraa päänsärkyä, joka oli vielä pahentunut liian pitkän aamiaisen aikana. Ja hän istui väsyneen näköisenä, silmät puoleksi ummessa ja ajatteli. Heti Rosen kuoleman jälkeen, ja kun vielä Christophekin oli mennyt pois ja siten repinyt Fromentien sydänhaavan yhä suuremmaksi, oli hän tuntenut aivankuin uuden toivon heräävän. Hän oli kuumeinen, veri nousi usein hänen päähänsä; olikohan se ehkä hänen hedelmällisyytensä, hänen äiteytensä, joka palasi takaisin? Eikö usein tapahdu niin, että lehtensä varistaneet puut kauniina syksypäivinä peittyvät uusiin lehtiin ja kukkiin? Ja hurmaava ilo valtasi hänen mielensä. Gaude oli epäilemättä erehtynyt. Constance tunsi elämän sykkivän suonissaan, hän seurasi innokkaasti tätä veressään tapahtuvaa muutosta, tätä kuumuutta, tätä selittämätöntä levottomuutta, jota hän luuli uudeksi kevääksi. Mutta sitten tuli hänelle ankarat kärsimykset, täytyi noutaa Boutan, ja silloin tapahtui viimeinen onnettomuus, silloin sai hän viimeisen kirveeniskun: Boutan sanoi, että ennenaikainen vanhuus oli alkanut neljänkymmenen kuuden vuoden ijässä, ja vielä antoi hän ymmärtää, että avioliitossa käytetyt ehkäisykeinot olivat luultavasti jouduttaneet sitä. Nyt oli siis elämän puu täydellisesti kuollut, mitään ei enään kasvaisi kuihtuneesta oksasta.

Kaksi kuukautta oli Constance ollut salaisesti raivoissaan siitä, että hän ei enään ollut nainen. Aamupäivällä ristiäisissä ja nyt vaunuissa tämän raskaan, nuoren rouvan vieressä oli hänen vielä salassa pidetty vanhuutensa myrkyttänyt hänen naurunsa, tehnyt hänen katkeraksi ja ilkeäksi ja taipuvaiseksi millaisiin alentaviin tekoihin tahansa. Lapsi, jonka hän oli menettänyt, lapsi, jota hän ei enään voinut saada, kauvan levossa ja rauhassa tyydytetty, mutta nyt petetty ja turhaan riutuva äidinrakkaus, kaikki tämä sai hänessä aikaan sairalloisen taipumuksen pahuuteen, halun hirveään kostoon, jota hän ei tohtinut itsekään ajatella. Hän syytti koko maailmaa, onnea ja ihmisiä, jotka muka ovat liitossa musertaakseen hänet. Hänen oma miehensä oli kehnoin ja tyhmin kaikista pettureista, sillä hän petti vaimoansa antamalla joka päivä aina uuden osan liikkeestä Blaisen haltuun, jonka vaimo heti synnytti uuden lapsen, kun oli menettänyt poikansa. Häntä suututti nähdä miestään noin iloisena ja onnellisena saatuaan vapauden antautua raakojen huvitustensa valtaan kodin ulkopuolella. Sillä Beauchêne oli vielä voittajan näköinen ja sanoi itse, että hän oli entisensä kaltainen, ja se olikin totta, sillä vaikka entinen tarmokas isäntä oli muuttunut vanhaksi tyttöjen takaa ajajaksi, joka oli edistynyt hyvän matkaa tiellä aivojen pehmenemiseen, oli hän kuitenkin yhä sama itsekäs sielu, joka koetti nauttia elämästään niin paljon kuin suinkin. Hän vieri kaltevaa pintaa eteenpäin, hän otti Blaisen pojakseen ainoastaan siitä ihastuksesta, että oli tavannut ymmärtävän ja työnhaluisen nuoren miehen, joka säästi häneltä ne huolet, jotka olivat hänen väsyneelle ruumiilleen tulleet liian rasittaviksi, ja ansaitsi samalla tarpeeksi rahaa hänen huvejaan varten. Constance tiesi, että oli kysymyksessä ehdotus liikekumppanuudesta, hänen miehensä oli varmaankin jo saanut suuren summan tukkiakseen niitä salaisia aukkoja, jotka olivat syntyneet hänen tyhmäin yritystensä ja häpeällisten velkainsa tähden. Ja vaunujen vieriessä eteenpäin myrkytti hän silmät ummessa mieltään kaikilla näillä ajatuksilla. Hän olisi voinut karjua raivosta ja repiä silmät päästä tuolta naiselta, tuolta Charlottelta, rakastetulta vaimolta, hedelmälliseltä äidiltä, joka istui hänen rinnallaan.