Part 37

"No, sitten on vaunuintekijällä toinenkin oppipoika", sanoi Mathieu. "Minun tietoni ovat tarkat, ne ovat kotoisin virallisista lähteistä."

Couteauska antoi heti myöten.

"Mahdollista on, että Montoirilla on kaksi oppipoikaa. Hänellä on hyvä liike, ja kun en minä ole käynyt moneen vuoteen Saint-Pierressä, en voi mitään varmuudella sanoa. Mitä te tahdotte minun tekemään?"

Mathieu antoi hänelle toimeksi hankkia täydelliset tiedot pojasta, hänen terveydentilastaan, käytöksestään ja onko koulun opettaja ja hänen isäntänsä olleet aina tyytyväisiä häneen. Mutta ennen kaikkea piti Couteauskan tiedustella näitä asioita siten, ett'ei kukaan aavista mitään, ei poika eikä hänen tuttavansa.

"Se on hyvin helposti tehty, herrani. Minä ymmärrän varsin hyvin teitä, ja parasta on, että minä suullisesti ilmoitan teille tiedustelujeni tulokset, ja sen minä teen neljäntoista päivän kuluttua, jolloin taaskin käyn Pariisissa. Jos tahdotte, niin voitte neljäntoista päivän kuluttua tästä päivästä kello kaksi tavata minun Broquetten konttoorissa Roquépinekadun varrella. Siellä olen minä kuin lapsi talossa, eikä kukaan sivullinen voi meitä kuulla."

Muutaman päivän kuluttua kun Mathieu oli tervehtimässä poikaansa Blaisea, sai Constance nähdä hänen. Hän huusi Mathieun luokseen ja teki niin suoria kysymyksiä, että Mathieun täytyi kertoa hänelle, kuinka pitkälle hän oli tullut niissä tiedusteluissa, jotka Constance oli hänen toimekseen antanut. Kun hän sai tietää, että Mathieu oli päättänyt kohdata Sophie Couteaun seuraavan viikon keskiviikkona, sanoi hän päättävällä äänellä:

"Tulkaa noutamaan minua. Minä tahdon itse kysellä asiasta tuolta naiselta. Minun täytyy saada tietää totuus."

Broquetten liike Roquépinekadun varrella oli viidentoista vuoden kuluttua aivan entisensä näköinen ainoastaan sillä eroituksella, että rouva Broquette oli kuollut ja hänen tyttärensä Hermine oli tullut hänen sijalleen. Ensin tuntui se melkoiselta tappiolta, että liikettä koristava kilpi, tuo majesteetillinen, vaaleanverinen rouva oli poissa, mutta pian huomattiin, että pitkä, vähäverinen, romaaneja lukenut Hermine, joka raukean näköisenä ja äitelän neitseellisenä oli kasvanut noitten maitoa tihkuvien imettäjäin keskuudessa, oli kyllin arvokas edustamaan liikettä ja herätti luottamusta. Vaikka hän jo oli kolmenkymmenen vuotias, ei hän vieläkään ollut joutunut naimisiin; näytti siltä kuin hän itse olisi tuntenut vastenmielisyyttä avioliittoa kohtaan nähtyään niin paljon korkearintaisia naisia kirkuvat penikat sylissä. Isä, herra Broquette, oli huolimatta kuudestakymmenestä viidestä ikävuodestaan yhä vieläkin liikkeen sieluna; hän piti yllä sisällistä poliisitarkastusta, opetti uusia imettäjiä kuin rekryyttejä, pisti nenänsä ja sormensa kaikkialle, kulki ehtimiseen portaita ylös ja alas.

Couteauska odotti porttikäytävässä Mathieutä. Kun hän sai nähdä Constancen, jota hän ei tuntenut, näytti hän kummastuneelta. Kuka tuo nainen oli, mitä hänellä oli tekemistä tämän asian suhteen? Mutta hän sammutti kuitenkin heti sen pienen uteliaisuuden, joka oli loistanut hänen silmistään. Ja sillä aikaa kuin Hermine istui konttoorissa ja antoi välinpitämättömän arvokkaan näköisenä imettäjälaumansa kulkea kahden herran ohitse, vei Couteauska molemmat vieraat ruokasaliin, joka sattumalta oli vapaa.

"Anteeksi, herrasväkeni, täällä ei ole nurkkaakaan tyhjänä, koko talo on täpötäynnä väkeä."

Sitten silmäili hän tarkasti terävillä silmillään Mathieutä ja Constancea; hän katsoi edullisemmaksi odottaa, että häneltä kysyttäisiin, koska uusi henkilö oli otettu osalliseksi salaisuuteen.

"Voitte puhua vapaasti. Oletteko tiedustellut niitä seikkoja, joita minä pyysin teitä tiedustelemaan?"

"Olen, herrani. Olen tehnyt kaikki ja luullakseni hyvin."

"Sanokaa meille sitten tulos. Minä sanon teille vielä kerran, että te voitte puhua vapaasti tämän naisen läsnä ollessa."

"No, minulla ei ole paljon kertomista. Te olitte aivan oikeassa, vaunujentekijä Montoirilla Saint-Pierressä oli kaksi oppipoikaa, ja toinen niistä oli todellakin sen kauniin vaaleanverisen naisen poika. Hän on ollut kaksi kuukautta siellä opissa, hän oli ennen koetellut kolmea, neljää muuta ammattia, ja sentähden en minä tuntenut häntä. Mutta hän ei voi pysyä missään, ja nyt on hän kolme viikkoa sitten lähtenyt sieltäkin..."

Constance ei voinut olla levottomuudesta huudahtamatta.

"Onko hän lähtenyt sieltä?"

"On, hän on mennyt karkuun, ja hän on aivan varmasti jättänyt ainiaaksi sen paikkakunnan, sillä hän vei mukanaan kolme sataa frankia, jotka olivat hänen isäntänsä Montoirin rahoja."

Hän lausui tämän terävällä äänellä aivankuin olisi tahtonut antaa puukonpiston. Vaikka hän ei ymmärtänyt Constancen äkillistä kalpenemista ja ankaraa epätoivoa, näytti se kuitenkin tuottavan hänelle julmaa nautintoa.

"Oletteko varma, että nämät tietonne ovat tosia?" sanoi Constance. "Ne ovat ehkä kylän juoruja."

"Kylän juorujako? Ei, kun minä otan toimittaakseni jonkun asian, teen minä sen perusteellisesti. Minä olen puhutellut poliisia. Poliisit ovat nuuskineet koko paikkakunnan, ja aivan varmaa on, että Alexandre Honoré ei jättänyt osoitettaan, kun hän läksi pois nuo kolme sataa frankia taskussaan."

Se oli salaman isku Constancelle. Tämä poika, jonka hän luuli löytäneensä ja johonka hän perusti monet salaiset kostonsuunnitelmansa, hän irtaantui nyt hänestä ja katosi pimeyteen. Kohtalo vainosi häntä ankarasti; tämä oli auttamaton tappio.

"Oletteko te kääntynyt ainoastaan poliisin puoleen?" kysyi Constance taas. "Teidän tehtävänänne oli kysyä kaikilta ihmisiltä..."

"Sen minä olen tehnytkin. Minä olen puhutellut koulunopettajaa ja toista isäntää, jota hän myöskin on palvellut. Kaikki ovat he sanoneet minulle, että hän ei ollut hyvä poika; koulunopettaja muistelee häntä valehtelijana ja tappelupukarina. Ja nyt hän on myöskin varas; se vielä puuttui. Minä en voi sanoa mitään muuta, sillä totuuttahan te tahdoitte tietää."

Ja hän antoi kielensä luistaa nähdessään, miten tuo toinen nainen kärsi. Ja jokainen hänen syytöksensä oli kuin puukonpisto Constancen sydämeen; hänestä tuntui siltä kuin hänen miehensä lapsi olisi nyt, kun hän itse oli hedelmätön, tullut hänen omaksi lihakseen ja verekseen. Lopulta ei hän enään tahtonut kuulla enempää.

"Kiitos. Poika ei ole enään Rougemontissa, ja sitä minä juuri tahdoin tietää."

Couteauska kääntyi nyt Mathieun puoleen; hän tahtoi antaa Mathieulle tietoja niitten rahain edestä, joita hän oli saanut.

"Minä puhuttelin myös toista oppipoikaa, sen englannittaren pitkää, punatukkaista poikaa Richardia, josta minä olen teille puhunut. Hän on myöskin sellainen, että minä en tahtoisi antaa hänelle herranehtoollista ilman rippiä. Mutta hän ei tiedä, mihin toverinsa on mennyt. Poliisi luulee, että Alexandre on Pariisissa."

Mathieu kiitti ja antoi hänelle viidenkymmenen frankin setelin, joka teki hänen mykäksi ja alistuvaksi, "äänettömäksi kuin hauta", niinkuin hänellä oli aina tapa sanoa. Ja kun nyt tuli sisään kolme imettäjää, jotka alkoivat levitellä ruokavarojaan pöydälle, ja kun samalla keittiöstä kuului, kuinka vimmatusti herra Broquette hakkasi käsillään neljättä opettaakseen tätä pysymään erillään liasta, niin alkoi Constance kiirehtiä seuralaistaan lähtemään. Mutta ennenkuin hän nousi vaunuihinsa, seisahtui hän käytävälle ja näytti miettivän viimeksi kuulemiaan sanoja.

"Kuulittehan te, että se onneton poika on ehkä Pariisissa."

Hän vaikeni taaskin, näkyi miettivän, epäröivän, mutta lopulta teki hän päätöksensä ja lausui vavahtelevalla äänellä:

"Ja pojan äiti, te tiedätte, missä hän asuu. Ettekö te ole sanonut, ystäväni, että te olette pitänyt vähän huolta hänestä?"

"Olen."

"Kuulkaa nyt sitten ... ja ennen kaikkea älkää hämmästykö, älkää surkutelkokaan minua, sillä minä kärsin todellakin hirveästi. Minä ajattelen, että jos poika on Pariisissa, niin on hän ehkä äitinsä luona, tai tietää äiti, missä poika on. Ei, ei, älkää sanoko minulle, että se on mahdotonta. Kaikki on mahdollista."

Kummastuneena siitä, että näki Constancen tuolla tavalla olevan mielikuvitustensa ohjaamana, vaikka hän muuten oli niin tyyni, ei Mathieu tahtonut kiihoittaa häntä enempää, vaan lupasi tiedustella. Mutta ei Constance vieläkään noussut vaunuihinsa, vaan katseli katukäytävää. Ja kun hän vihdoin nosti silmänsä ylös, katseli hän Mathieutä alakuloisin ja rukoilevin katsein sekä lausui nöyrällä äänellä:

"Tiedättekö, mitä meidän pitäisi tehdä? Antakaa minulle anteeksi. Te voitte minulle tehdä palveluksen, jota minä en koskaan unohda. Jos minä saisin tietää sen heti, niin se rauhoittaisi minua vähän... Niin, mennään heti sen tytön luokse. Oi, minä en luonnollisesti tule sisään, te menette sisään yksin, ja minä istun sillä aikaa vaunuissani kadun kulmassa. Ehkä saatte te tietää jotakin."

Se oli hulluutta. Ensin tuumi Mathieu näyttää toteen, että se oli hulluutta. Mutta kun hän katseli Constancea, näki hän, että tällä oli hirmuiset tuskat, ja silloin suostui hän sanallakaan vastustamatta ja ilmaisten vaan hyväntahtoisella viittauksella suostumuksensa.

Se suuri huone, jossa Norine ja Cécile asuivat yhdessä, oli Grenellessä, Fédérationkadun päässä lähellä Marskenttää. He olivat asuneet siinä lähes kuusi vuotta ja alussa oli heillä siellä ollut paljon kurjuutta ja murheita. Mutta lapsi, joka oli heillä pelastettavana ja kasvatettavana, oli pelastanut heidät itse. Norinen uinuva äidinsydän oli hereillä siitä asti kuin hän oli alkanut itse imettää pienokaistaan, ja omituista oli nähdä, että Cécilekin, joka oli epätoivoissaan siitä, että hänen itse aina täytyi olla hedelmättömänä neitseenä, oli rakastunut poikaan ja piti tätä kuin omanaan. Lapsella oli kaksi äitiä, jotka eivät muuta ajatelleet kuin häntä. Vaikka Norine oli ensi kuukausina pitänyt sietämättömänä istumisen koko päivät pieniä kartonginpalasia liimaamassa ja usein ajatellut pakoakin, oli kuitenkin kaksi pientä käsivartta, jotka kietoutuivat hänen kaulansa ympäri, pidättäneet hänet kotona. Nyt oli hän tyyni, ymmärtäväinen, työnhaluinen, ja hän oli tullut hyvin taitavaksi tässä keveässä työssä, jota Cécile oli hänelle opettanut. Ja he elivät yhdessä mitä suurimmassa sovussa ja ilossa, ilman miehistä seuraa, aivankuin luostarissa, ja aamusta iltaan istuivat he vastapäätä toisiaan pienen pöydän ääressä, ja heidän välissään oli lapsi, heidän onnensa, heidän elämänsä.

Rouva Angelin oli tullut näitten sisarusten hyväksi ystäväksi. Yleisen köyhäinhoidon tarkastajana oli hän saanut osalleen erään korttelin Grenellessä, ja Norine oli niitten joukossa, joita hänen oli tarkastettava. Hän oli alkanut pitää noista "kahdesta äidistä", joiksi hän heitä kutsui, ja hän oli saanut toimeen, että lapsi sai kolme vuotta pitää kuukautiset apurahansa kolmekymmentä frankia. Sitten oli hän hankkinut pojalle kouluapua puhumattakaan ainaisista lahjoista, joita hänellä oli mukanaan nimittäin erilaisia esineitä, liinavaatteita ja vieläpä melkoisia summia rahaakin, joita kaikkia hän kokosi ihmisystävällisiltä ihmisiltä ja jakeli niille äideille, jotka parahiten ansaitsivat apua. Hän tuli vieläkin väliin tervehtimään heitä, istui mielellään hetken tässä rauhallisessa työhuoneessa, jonka aurinkona oli lapsen nauru ja leikit. Siellä tunsi hän olevansa kaukana maailmasta, siellä kärsi hän vähimmin omain toiveittensa raukenemisesta. Ja Norine suuteli hänen kättään ja sanoi, että ilman häntä ei kumpikaan äiti voisi elää.

Kun Mathieu tuli, otettiin hän ilohuudolla vastaan. Hänkin oli yksi ystävistä, pelastaja; sehän oli hän, joka oli vuokrannut ja kalustanut tämän suuren huoneen. Huone oli hyvin siisti ja kaunis, siinä oli valkeat uutimet molemmissa suurissa ikkunoissa, joista iltapäivän aurinko tulvi sisään. Norine ja Cécile istuivat pöytänsä ääressä työtä tekemässä; pienokainen, joka oli tullut kotiin koulusta, istui korkealla tuolilla heidän keskessänsä ja työskenteli vakavan näköisenä saksilla siinä luulossa, että hän oli avuksi.

"Ah, oletteko se te! Miten hauskaa oli, että tulitte meitä tervehtimään! Täällä ei viiteen päivään ole käynyt ainoatakaan ihmistä. Mutta me emme valita, me viihdymme niin hyvin yksinäisyydessä. Irma halveksii meitä päästyään naimisiin postivirkamiehensä kanssa. Euphrasie ei pääse portaistaankaan alas. Victor asuu kaukana kaikessa kunniassa ja rehellisyydessä vaimonsa kanssa. Ja mitä tuohon lurjukseen Alfrediin tulee, niin ei hän tule koskaan muulloin tänne paitsi katsomaan, voisiko täältä jotakin varastaa. Mamma oli muutamia päiviä sitten täällä ja kertoi, että pappa oli edellisenä iltana vähällä kuolla eräässä tehtaalla tapahtuneessa onnettomuudessa. Mamma parka, hän on niin loppuun kulunut, että hän tuskin jaksaa enään kävellä."

Sillä aikaa kuin tytöt puhuivat yhteen ääneen katseli Mathieu Norinea, joka säännöllisessä ja rauhallisessa elämässään oli alkanut uudestaan kukoistaa ja muistutti nyt kuudenneljättä vanhana auringon kultaamaa täysikypsää hedelmää. Cécilekin, joka yhä oli hento kuin pieni tyttö, näytti terveemmältä kuin ennen.

Cécile huudahti äkkiä kauhistuksesta.

"Hän on loukannut itsensä!"

Hän otti sakset pojalta, joka istui siinä veripisara sormessa ja naureskeli.

"Herra Jumala", huudahti Norine aivan kalpeana, "minä luulin jo, että hän oli leikannut poikki koko kätensä."

Mathieu ajatteli, maksoiko hänen ollenkaan vaivaa puhua asiastaan. Mutta sitten arveli hän, että olisi hyvä ainakin valmistella Norinea, ja hän menetteli varovasti eikä kertonut yhdellä kertaa koko totuutta. Kun hän oli ottanut puheeksi Alexandre Honorén, sanoi hän Norinelle, että poika eli.

Norine katseli häntä hämmästyneenä.

"Hän elää! Minkätähden te sitä minulle sanotte? Oli niin rauhallista, kun en tiennyt mitään siitä!"

"Niin kyllä, mutta parasta on, että saatte sen tietää. Väitetäänpä muuten, että hän on Pariisissakin, ja minä ajattelin, että hän mahdollisesti on käynyt täällä teitä tervehtimässä."

Norine menetti nyt tykkänään mielenmalttinsa.

"Ettäkö hän olisi käynyt tervehtimässä minua! Ei, ei ollenkaan... Ja luuletteko te, että hän tulee? Ei, sitä minä en tahdo, minä tulisin siitä aivan onnettomaksi. Viidentoista vuotias poika, joka tulee noin odottamattomasti, jota minä en tunne ja jota en rakasta! Ei, ei, estäkää hän tulemasta, minä en sitä salli, minä en sitä salli!"

Ja hän oli sulaa kyyneleihin, hän syleili pienokaistaan, joka istui hänen vieressään, ja painoi häntä rintaansa vasten, aivankuin olisi tahtonut puolustaa häntä toiselta, tuolta tuntemattomalta, vieraalta, jonka ylösnousemus uhkasi viedä osan hänen paikastaan.

"Ei, ei, minulla on vaan yksi lapsi, minä en pidä kenestäkään muusta niin paljon kuin hänestä, minä en tahdo nähdä sitä toiste, en koskaan, en koskaan!"

Cécile nousi ylös hyvin liikutettuna ja koetti saada häntä järkiinsä. Mutta jos hän kuitenkin tulisi, niin miten voisivat he ajaa hänen pois? Cécile itsekin itki jo heidän onnensa menoa, vaikka häntä säälittikin hylätty poika. Mathieun täytyi rauhoittaa heitä ja sanoa, että hän piti Alexandre Honorén tuloa hyvin epävarmana. Sanomatta koko totuutta kertoi hän pojan katoamisesta ja huomautti, että poika tuskin tietääkään äitinsä nimeä. Ja kun Mathieu poistui, olivat molemmat sisaret jo rauhoittuneet, he liimailivat taaskin kartonkejaan, hymyilivät pojalle ja olivat antaneet hänelle taaskin sakset ukkojen leikkelemistä varten.

Constance istui vaunuissaan kadunkulmassa ja katseli kärsimättömästi ulos ikkunasta.

"No?" kysyi hän vilkkaasti, kun Mathieu oli tullut hänen luokseen.

"Äiti ei tiedä mitään, hän ei ole nähnyt poikaa; sen minä tiesin jo edeltäpäin."

Constancen pää kohosi kuin viimeistä iskua vastaan ottamaan, ja hänen kasvonsa vääristyivät.

"Olette oikeassa, sen voi tietää jo edeltäpäin. Mutta ihminen toivoo aina."

Hän teki liikkeen aivankuin olisi ollut perin väsynyt.

"Nyt on kaikki mennyttä, kaikki toiveeni ovat murskana, viimeinen unelmani on rauennut."

Mathieu tarttui hänen käteensä ja odotti, että Constance mainitsisi jonkun osoitteen, jotta hän saisi ilmoittaa sen ajurille. Mutta Constance oli aivan pyörällä päästään eikä näyttänyt itsekään tietävän, minne hän käskisi ajaa. Kun hän sitten kysyi Mathieultä, tahtoiko tämä ajaa jonnekin, vastasi Mathieu aikovansa Séguinille. Ja luultavasti yksinäisyyden pelosta sai Constance päähänsä käydä myöskin tervehtimässä Valentineä, jota hän ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt.

"Tulkaa vaunuihin, niin ajamme yhdessä Antinkadulle."

Vaunut vierivät pois, ja nyt syntyi kolkko hiljaisuus, sillä kummallakaan ei ollut sanaakaan sanottavana toisilleen. Kun he olivat saapuneet perille, sanoi Constance katkeralla äänellä:

"Viekää tämä iloinen viesti minun miehelleni, sanokaa hänelle, että lapsi on kadonnut. Oi, kuinka suuri helpoitus se on hänelle!"

Mathieu toivoi tapaavansa koko Séguinin perheen koossa. Kahdeksan päivää sitten oli Séguin vihdoinkin tullut takaisin, mistä, sitä ei kukaan tietänyt. Virallinen kosinta oli voinut tapahtua, sillä Séguin oli ollut hyvin myöntyväinen, kun setä Du Hordel oli asiasta puhunut hänelle. Olipa heti määrätty hääpäiväkin, vaikka se oli lykätty toukokuuhun, koska Fromentit silloin naittivat vanhimman tyttärensäkin Rosen; noista Chantebledin kaksoishäistä oli tuleva hupaisa juhla. Sulhasmiehenä sai Ambroise nyt käydä tervehtimässä morsiantaan joka iltapäivä viiden aikaan. Juuri siitä syystä toivoi Mathieu koko perheen olevan koolla.

Mutta kun Constance kysyi Valentineä, ilmoitti palvelija, että rouva on poissa, ja kun Mathieu kysyi Séguiniä, sai hän sen vastauksen, että tämäkään ei ole kotona. Ketään muita ei ollut kotona kuin neiti Andrée ja hänen sulhasensa. Molemmat vieraat läksivät siitä syystä heti sisään.

"Mitenkä teidät jätetään aivan yksin?" huudahti Mathieu nähdessään nuorten istuvan vieretysten pienellä sohvalla suuressa salongissa toisessa kerroksessa.

"Niin, me olemme aivan yksin koko talossa", vastasi Andrée sydämellisesti hymyillen. "Eikä meillä mitään sitä vastaan olekaan."

He olivat ihastuttavat istuissaan siinä toisiinsa nojaten, Andrée lempeänä ja sirona, Ambroise miehekkään kauniina. He istuivat siinä käsikoukussa aivankuin olisivat aikoneet lähteä yhdessä pitkälle matkalle.

"Céleste lienee ainakin kotona?"

"Ei, ei Célestekään. Hän on kadonnut, me emme tiedä, missä hän on."

He nauroivat ja olivat iloisia kuin vapaat ja laulavat linnut metsän viileässä yksinäisyydessä.

"No mutta mitä te sitten teette täällä aivan yksinänne?"

"Oh, eihän meillä ikävä ole, meillä on niin paljon tekemistä. Ennen kaikkea puhelemme me. Ja sitten katselemme me toisiamme. Ja siihen kuluu aikaa, sillä koskaan ei saa tarpeekseen katselluksi!"

Constance ihaili noita nuoria, mutta hänen sydämensä vuoti verta. Ah, miten paljon suloa, terveyttä ja toivoa! Hänen kotonaan oli hedelmättömyyden erämaantuuli polttanut ja hävittänyt kaikki, mutta noitten Fromentien hedelmällinen suku näytti aina lisääntyvän ja laajenevan. Sitte siinä oli taas uusi valloitus, kun nuo molemmat nuoret saivat rakastaa toisiaan vapaasti ja olla kahdestaan tässä komeassa talossa, jossa he pian olisivat haltijoina.

"Ettekö te myös naita vanhinta tytärtänne?" kysyi Constance.

"Naitan", vastasi Mathieu iloisesti, "toukokuussa tulee Chantebledissä suuri juhla! Ja teidän täytyy kaikkein tulla silloin sinne."

Niin se on, monilukuiset ovat yhdessä vahvoja, elämä voittaa. Chantebled oli valloitettu Séguinilta, Ambroise oli pian tuleva heidän taloonsa, konetehdas oli puoleksi Blaisen käsissä.

"Me tulemme", vastasi Constance vapisten. "Ja seuratkoon hyvä onnenne teitä edeskinpäin, sitä minä toivon."

III

Iloissaan kaksoishäistä, joista oli tuleva kuin Chantebledin kunniakas vihkiäisjuhla, oli Rose saanut päähänsä koota sinne koko suvun kymmenen päivää ennen häitä. Aamulla tahtoi hän sulhasensa ja koko perheen seurassa mennä Janvillen rautatienasemalle noutamaan toista paria, Ambroisea ja Andréeta, jotka sitten riemusaatossa tuotaisiin kotiin, missä aamiainen odottaisi. Siitä tulisi pääharjoitus sanoi Rose suloisesti nauraen, silloin keskusteltaisiin ja laadittaisiin ohjelma suurta päivää varten. Ja hän oli niin ihastunut tuumaansa ja odotti siitä niin suurta iloa, että Mathieu ja Marianne suostuivat.

Rosen avioliitto oli kuin perheen onnen kruununa. Hän oli tyttäristä kauniin, hänellä oli tummat hiukset, kultainen hipiä, pyöreät ja kukoistavat kasvot, iloiset silmät ja suloinen suu. Hänen lempeytensä oli aina yhtä tasaista, hänen naurunsa aina yhtä heläjävä; hän oli tämän suuren, eloisan talon sielu, sen hyvä hengetär, sen voitonlaulu. Mutta hänen puolison valintansa oli ennen kaikkea todistanut, miten viisas ja hellä hän oli, hän, tuo aina iloluontoinen tyttö, joka lauloi aamusta iltaan. Kahdeksan vuotta sitten oli Mathieu ottanut palvelukseensa erään lähellä asuvan maanviljelijän pojan, Frédéric Berthaudin, joka oli kunnollinen nuori mies ja suuresti huvitettu Chantebledin uudisviljelyksistä, sai täältä oppia ja oli muuten toimelias ja ymmärtäväinen. Mutta hänellä ei ollut omaisuutta. Rose, joka oli kasvanut yhdessä hänen kanssaan, tiesi, että hän oli hänen isänsä paras apumies, ja kun hän sotapalveluksen suoritettuaan oli palannut takaisin Chanteblediin, oli Rose aivan yksinkertaisesti viekoitellut hänet kosimaan, sillä hän tunsi pojan rakkauden. Rose määräsi siis itse kohtalonsa, hän oli vakaasti päättänyt olla jättämättä vanhempiaan vaan jäädä tänne maaseudulle, jossa hänen onnensa juuret olivat. Ei Mathieu eikä Marianne hämmästyneet tätä päätöstä. Kyyneliin asti liikutettuina olivat he hyväksyneet tämän valinnan, joka suureksi osaksi oli viisas ja perustui rakkauteen heitä itseään kohtaan. Perhesiteet tulivat täten yhä vahvemmiksi, ilo kodissa kasvoi yhä suuremmaksi.

Kaikki oli siis päätetty. Oli sovittu siitä, että Ambroise lähtisi sunnuntaina kymmenen junalla Janvilleen yhdessä Andréen ja hänen äitinsä, rouva Séguinin kanssa. Kahdeksan aikaan aamulla oli Rosella pieni taistelu taisteltavana saadakseen koko perheen marssimaan rautatienasemalle kihlattuja vastaan ottamaan.

"Kas niin, lapseni, se on hullutusta", sanoi Marianne hiljaa. "Jonkunhan täytyy jäädä kotiin. Minä pidän Nicolaksen kotona, viiden vuoden vanhain lasten ei tarvitse juoksennella maanteillä. Ja Gervaisin ja Clairen pidän minä myöskin kotona. Toiset saat hyvin mielelläsi ottaa isäsi kanssa mukaan."

Mutta Rose piti puoliaan eikä tahtonut luopua aatteestaan, joka huvitti häntä niin paljon.

"Ei, ei, mamma, sinun täytyy tulla mukaan, kaikkein täytyy tulla. Etkö sinä ymmärrä, että Ambroise ja Andrée ovat kuin satujen ruhtinaallinen parikunta naapurivaltakunnasta? Veljeni Ambroise on kihloissa ulkomaalaisen prinsessan kanssa, ja hän tulee tänne näyttämään morsiantaan. Jotta _meidän_ valtakunta tulisi arvokkaalla tavalla edustetuksi lähden minä ja Frédéric heitä vastaan koko hovin kanssa. Te olette hoviväkeä, ja teidän täytyy tulla mukaan. Ajattele, kuinka komea kulkue siitä tulee, kun me kaikki sitten lähdemme asemalta kotiin!"

Marianne ei voinut muuta kuin nauraa ja suostua.

"Tässä on marssisuunnitelma", jatkoi Rose. "Minä olen järjestänyt kaikki. Frédéric ja minä menemme polkupyörällä, se on nykyaikaista. Meidän seurassamme kulkee myöskin polkupyörillä minun hovineitini, minun pikku siskoni, Louise, Madeleine ja Marguerite; siitä tulee vilkasta liikettä minun ympärilläni. Me voimme myöskin ottaa mukaamme Grégoiren, kolmentoista vuotiaan hovipojan, joka saa myöskin ajaa polkupyörällä ja päättää meidän ylhäisyyttemme kulkueen. Kaikki muu hoviväki pakataan suuriin perhevaunuihin, joihin mahtuu kahdeksan. Sinä, hänen majesteettinsa kuningatar, saat ottaa nuorimman pikku prinssisi Nicolaksen polvillesi. Papalla ei ole valtakunnan päämiehenä muuta kannettavana kuin kuninkaallinen arvonsa; Gervais, nuori seitsentoista vuotias atleetti saa ajaa, ja hänen vieressään ajopukilla istuu Claire, kukoistava, viidentoista vuotias kuninkaallinen neiti. Mitä molempiin vanhimpiin tulee, noihin kuuluisiin kaksosiin, prinssi Blaiseen ja prinssi Denisiin, niin me käymme heitä noutamassa Janvillessä rouva Desvignesin luota, jossa he odottavat meitä."

Ja hän tanssi ja nauroi ja taputti käsiään.