Part 35

Mathieu alkoi aavistaa jotakin, Constancen ei tarvinnut sanoa hänelle kaikkea. Sovinto puolisojen kesken oli jo kaikkein tiedossa, heti Mauricen kuoleman jälkeen oli Mathieu ymmärtänyt, että heidän harras toivomuksensa oli saada uusi poika. Vuosi oli kulunut ilman, että poikaa oli kuulunut. Mathieu oli voinut seurata heidän yhä kasvavaa pettymystään ja vihaansa ja hän ymmärsi, että nyt oli sopu loppu. Ja nyt sai Mathieu nähdä vanhentuneen vaimon mustasukkaisuuden, mitenkä tämä vaimo ei voinut olla ajattelematta lasta, jota hänen miehensä ei voinut nyt hankkia hänelle, vaan jonka hän on hankkinut tuolle tytölle. Constance tiesi, että Norine oli yhtä kaunis ja kukoistava kuin hän itse oli kuiva ja keltainen ja ennen aikaansa kuihtunut, mutta loukatusta naisellisesta turhamielisyydestä ei hän ollut lausunut sanaakaan, ainoastaan äiti kärsi hänessä, se oli lasta, jota hän niin katkerasti kadehti kilpailijaltaan. Hän ei voinut poistaa sitä muististaan, se tuli aina kuin pilkkana, kuin loukkauksena hänen mieleensä joka kerta kuin hän havaitsi odottaneensa turhaan omaa lasta ja toivonsa joutuneen häpeään. Kuukausi kuukaudelta alkoi hän yhä himokkaammin ajatella tuon toisen lasta, hän tahtoi sen, hän ajatteli, missä lapsi lienee, mikä hänestä on tullut, onko hän terve ja isänsä näköinen.

"Minä vakuutan teille, rakas Mathieu", sanoi hän, "että te teette minulle hyvän palveluksen, jos vastaatte kysymyksiini. Elääkö hän? Sanokaa minulle vaan, elääkö hän. Mutta älkää koettakokaan pettää minua. Jos hän olisi kuollut, luulisin minä tulevani levollisemmaksi. Ja kuitenkaan en minä toivo hänelle mitään pahaa, sen tietää Jumala."

Mathieu tuli vihdoin liikutetuksi ja kertoi todenmukaisesti koko asian.

"Koska te pyydätte minulta noita tietoja oman rauhanne tähden ja kaikki jää meidän keskemme, niin ett'ei se vaikuta pahaa teidän avioliittoonne, niin en minä luule siinä mitään pahaa olevan, vaikka puhunkin teille, mitä tiedän, ja siitä ei ole paljon puhumista. Minä olin itse läsnä, kun poika jätettiin löytölastenkotiin. Siitä asti ei lapsen äiti ole koskaan tiedustellut häntä eikä myöskään kuullut hänestä mitään. Minun ei tarvinne sanoakaan, että teidän miehennekään ei tiedä tuon lapsen kohtaloista mitään, eikä hän ole koskaan tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä. Elääkö poika vielä? Missä hän on? Niihin kysymyksiin en minä voi vastata. Siihen tarvitaan laajoja tiedusteluja. Mutta minun mielipiteeni mukaan on hyvin mahdollista, että hän on kuollut, sillä kuolevaisuus on suuri sellaisten pikkulasten joukossa."

Constance katseli terävästi Mathieutä.

"Puhuttehan te totta, ettehän vaan salaa mitään?"

Kun Mathieu oli puolustanut itseään tuollaista epäluuloa vastaan, jatkoi Constance:

"Niin, minä uskon teitä. Te luulette siis, että hän on kuollut? Ah, kaikki nuo lapset kuolevat, vaikka on tuhansittain naisia, jotka olisivat onnellisia voidessaan pelastaa yhdenkin ja saada yhdenkin heistä? Mutta jos asian laita ei olekaan siten, on se kuitenkin selvitystä. Kiitos."

Seuraavina kuukausina tapasi Mathieu useat kerrat Constancen yksinään, mutta hän ei koskaan palannut tähän asiaan. Hän näytti koettavan unohtaa kaikki. Mutta Mathieu aavisti kuitenkin, että sama ajatus yhä vaivasi häntä, eikä ollut vaikea arvata, että puolisojen väliset suhteet olivat tulleet sitä huonommiksi mitä enemmän toivo lapsen saamisesta katosi, ainoa seikka, joka oli lähentänyt heitä toisiinsa. Maailman silmissä olivat he vieläkin olevinaan hyviä ystäviä, mutta tosiasiat todistivat, että eripuraisuus tuli joka viikko yhä suuremmaksi. Beauchêne oli melkein tykkänään alkanut seurata taaskin vanhoja tapojaan. Constance taisteli kaikesta huolimatta niitä vastaan, koetti pidätellä häntä kotona, eikä tahtonut antaa perään. Voisiko se olla mahdollista, että he olivat hedelmättömät niinkuin Angelinitkin? Täyttyisivätkö kaikki Constancen aavistukset? Tulisiko hänen kotinsa olemaan yhtä hirmuisen tyhjä kuin hänen ystävättärensäkin. Ajatus heidän voimattomuudestaan saattoi Constancen vimmoihinsa. Itse ei hänessä ollut muka vikaa, mutta hänen miehensä oli elänyt niin kuluttavaa elämää ... ja nyt alkoivat alkooviriidat uudestaan, he syyttelivät toisiaan tästä hedelmättömyydestä, joka sai heidät epätoivoon.

Beauchêne sanoi, että sellainen vika voidaan auttaa. Mutta keltä kysyä neuvoa? Kun hän mainitsi Boutanin nimen, vastusti Constance tätä ensin, sillä hän pelkäsi Boutanin riemuitsevan voitostaan, hänen, jolla oli omat mielipiteensä ja joita hän oli niin kauvan puolustanut. Sitten hän kuitenkin antoi myöten häveliäisyydestä, koska hän ei muka tahtonut antaa muitten lääkärien tarkastaa itseään kuin sen, joka hänet jo tunsi.

Boutan oli sitä mieltä, että vika oli Constancessa. Hän oli usein nähnyt samanlaisia tapauksia. Ne olivat avioliitossa käytetyt ehkäisykeinot, jotka turmelivat elimet ja saivat aikaan kroonillisia, sisällisiä häiriöitä. Tohtori epäili jotakin tällaista varsinkin sitten, kun hän oli hoitanut Constancea vatsanpohjatulehduksessa. Ja hedelmättömyyden täytyi olla parantamattomana seurauksena tästä.

Kun Boutan taaskin oli tarkastanut Constancen, vakaantui hän mielipiteessään, vaikkakaan hän ei voinut selvittää vakaumustaan muuten kuin hyvin mahdollisena hypoteesina, sillä nämät elämän lähteet ovat niin hämärät, että niitä on mahdotonta selvästi nähdä. Constancen täytyi nyt antautua erityisen käsittelyn alaiseksi kaksi kertaa viikossa, ja tuskallisessa jännityksessä odotti hän, mutta pettyi aina.

Vihdoin muutti Constance luottamuksensa tähän lääkäriin, jonka tiede ei voinut tehdä häntä äidiksi. Hänen mielestään Boutan oli liiaksi varovainen ja käytti liian lieviä keinoja. Ja hän päätti koettaa toista keinoa, hän antautui rouva Bourdieun käsiin, joka oli luvannut varmasti parantaa hänet. Nyt alkoi uusi lääkitsemistapa, uusi odotus. Constance kävi useita kuukausia Miromesnilkadun varrella ja antautui tuskia tuottavan käsittelyn alaiseksi. Mutta tuloksia ei kuulunut, niin kauvan narrattu luonto kieltäytyi tekemästä häntä uudestaan hedelmälliseksi, hän vaipui taaskin epätoivoonsa ja kärsi helvetintuskia ollen aina toivon ja toivottomuuden välillä. Hän oli menettämäisillään järkensä, hän juoksi puoskaroitsijain luona, haki sanomalehdistä ilmoituksia jos jonkinlaisista keinoista, osoitteita huijareista, jotka saivat hyviä tuloja hedelmättömistä äideistä, kun toiset heistä taas pettivät liian hedelmällisiä. Eräänä iltana meni hän rouva Rouchen luokse, joka paitsi erikoisalaansa -- kuolleina syntyneitä -- ylvästeli myöskin pettämättömästä lääkkeestään kroonillista hedelmättömyyttä vastaan ja joka siis hankki ja tappoi lapsia aina kauppatuttavansa toivomuksen mukaan. Tämä häveliäs rouva, joka ei tahtonut antaa edes lääkärinsä tarkastaa itseään, kävi nyt puoskarien klinikoissa, pyysi ehtimiseen tarkastamaan itseään, ja olisi riisuutunut alastomaksi vaikka keskellä toria, jos hän olisi ollut varma siitä, että hän jollakin merkillisellä tavalla voi tulla raskaaksi. Ja kun hän oli koettanut kaikkea, kylpypaikkoja ja hartaudenharjoituksia ja lahjoittanut vahakynttilöitä pyhälle neitsyeelle, ei hän vieläkään tahtonut tunnustaa itseään voitetuksi, vaan odotti yhä itsepintaisesti ihmeen tapahtuvaksi.

Kaksi vuotta oli Constance sillä tavalla taistellut; silloin syttyi taaskin hänessä toivo. Hän oli saanut luottamusta Sérafineltä, joka oli lähennellyt sukulaisiaan ja oli nyt usein niin sairas, niin väsynyt ja vanhentunut, että hän mielukkaimmin jäi toisten luokse kuin istui yksinään kotonaan. Kun Constance oli kuullut hänen purevalla katkeruudella kertoilevan tuon kuuluisan kirurgin Gauden leikkauksista, oli hän tullut ajatelleeksi, että mies, joka voi tehdä sellaisia ihmetöitä, kun on kysymyksessä lapsen syntymisen estäminen, voi myöskin taikasormillaan saada lapset syntymään. Miksi ei hän voisi kysyä Gauden neuvoa? Mutta kun hän pyysi Sérafineä mukaansa tuon suuren leikkelijän luokse, kieltäytyi tämä vihaisesti ja sanoi, että hän repisi silmät tuolta naisten turmelijalta, jos hän vaan vielä kerrankin näkisi hänen. Constance näytti luopuvan ajatuksestaan, mutta hän odotti ainoastaan, että saisi rohkeutta panna omin voimin tuumansa täytäntöön.

Eräänä päivänä, kun Sérafine tuli Beauchênelta, kohtasi hän Mathieun ja pyysi tätä tulemaan kanssaan kotiinsa. Hän tunsi tarvetta ripittää itsensä Mathieulle, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli ollut hänen ystävänsä.

"Ah, ystäväni, minä en enään kuulu eläväin ihmisten joukkoon, suokaa anteeksi, että minä olen näin menehtynyt", sanoi hän viedessään Mathieun asuntoonsa Marignankadun varrella, jossa muinoin oli vallinnut niin ylellinen loisteliaisuus.

Mathieu hämmästyi. Sérafine ei nähtävästi ottanut täällä enään vastaan salaperäisiä vieraitaan, joita varten koko asunto näytti olleen sisustettu. Kaikkialla oli pölyä ja kylmää; se oli kuin kuoleman asuinsija.

"Istukaa, mihin teitä haluttaa", jatkoi Sérafine. "Minulla ei ole enään kotia, minun elämäni kuluu täällä taistelussa katumusta ja katkeruutta vastaan."

Hän riisui hattunsa, käsineensä ja huntunsa. Mathieu ihan kauhistui katsellessaan häntä läheltä. Hän muisti Sérafinen muutamia vuosia sitten, viidenneljättä vuotiaana, punatukkaisena, ylpeänä kaunottarena, jolla oli korkea vartalo, hiukset kuin päivänpaiste, kaula ja rinta loistavan valkeat. Mitenkä oli mahdollista, että hän oli voinut vanheta noin nopeasti, hänhän oli pelkkä luuranko siitä kauniista naisesta, jonka Mathieu oli tuntenut. Hän oli nyt satavuotias.

"Niin, te katselette minua, te ette voi uskoa tätä. Minä itsekin pelkään itseäni, kun katson kuvaani peilistä. Sentähden olenkin minä peittänyt kaikki peilit täällä, minua pöyristyttää ajatellessanikin näkeväni oman haamuni."

Mathieu oli istunut matalalle tuolille, ja Sérafine tuli istumaan hänen viereensä sekä otti ystävällisesti Mathieun kädet laihain sormiensa väliin.

"Nythän te ette pelänne, että minä aikoisin vietellä teitä? Minä olen liiaksi vanha, ja nyt voin minä kertoa teille kaikki. Niin, tehän tunnette minun elämäkertani. Minä en ollut syntynyt äidiksi enkä vaimoksi. Minä en koskaan surrut miestäni, hän oli hullu ja vaarallinen ihminen. Tultuani leskeksi oli minulla oikeus elää, miten minua halutti, eikö niin? Minua ei voida syyttää mistään julkisen pahennuksen aikaan saamisesta, minä olen säilyttänyt arvoni, minä olen tehnyt, mitä minua on haluttanut, sulettujen ovien takana. Kaunis nainen, joka nauttii täysin siemauksin rakkautta, sellainen minä olen tahtonut olla, siihen päämäärään pyrin kaikin voimin ja siihen tähtäsivät kaikki polttavat himoni. Ja minä valehtelin teille silloin kuin sanoin olevani sairas voidakseni jollakin tavalla selittää syyn leikkaukseen, jota minä olin alistuvaisesti odottavinani. Muuten ette te antanut minun pettää itseänne, se näkyi selvästi. Niin, minä tunnustan, että minä tyydytin hullun haluni saada itse määrätä huvitukseni, rakastaa milloin ja kuinka paljon hyvänsä tahdoin ilman että tyhmä pelko lapsen synnyttämisestä olisi minua estänyt. Ja minä annoin leikata itseni tullakseni erillaiseksi kuin muut ihmiset, sellaiseksi, joka ei ole luonnon laeista riippuvainen, yläpuolella muita olevaksi, jumalattareksi, joka on lakien ulkopuolella. Ja vaikka minä olen tullut turmelluksi, tekisin saman tempun vielä huomennakin, minä en voisi vastustaa himoani saada vielä kerran esteettömästi nauttia täysin siemauksin."

Tämän yliluonnollisen huudahduksen päästettyään ojentautui hän ylpeästi tuolillaan. Hän kertoi nyt riemuhetkistään leikkauksen jälkeen, jolloin kaikki hänen intohimonsa olivat kiihtyneet, tulleet kymmenkertaisiksi. Luonto oli voitettu, hän voi vaaratta käyttää kuinka monta rakastajaa tahansa. Sitten oli rappeutuminen alkanut hitaasti, ennenaikainen vanhuus, jonka oireet tulivat näkyviin yksi kerrallaan. Hän ei enään ollut nainen, ja näytti siltä, että samalla kertaa kuin hän oli menettänyt sukupuolensa, oli hän myöskin menettänyt suloutensa naisena. Koska hän ei enään voinut olla puolisona eikä äitinä, ei hän tarvinnut puolisojen ja äitien valloittavaa kauneuttakaan. Hänen hiuksensa putoilivat pois, hänen hampaansa tulivat keltasiksi ja irtaantuivat. Hän tuli myös yhä likinäköisemmäksi ja tunsi sietämätöntä, melkein alituista suhinaa korvissaan. Mutta ennen kaikkea kauhistutti häntä tuo ennen kuulumaton laihtuminen: hän kuihtui, muuttui luuksi ja nahaksi, hänen keltainen, ryppyinen ihonsa oli kova ja karkea kuin perkamentti.

"Ah, tässä, mikä näkyy, ei ole kaikki, ystäväni ... katsokaa tänne!"

Ja molemmilla käsillään aukasi hän leninkinsä. Kaula ja rinta tulivat paljaiksi, siinä oli rauniot hänen turmeltuneesta kauneudestaan, joka muinoin oli ollut niin huikaiseva, niin tuoksuava ja lämmin, ja nyt kurttuinen, kuiva kuin liiaksi kypsynyt hedelmä, joka putoaa puusta ja turmeltuu. Hän oli ainaiseksi mahdoton rakkauteen. Ja hänen molemmat kätensä vapisivat häpeästä ja kiukusta, kun hän taas pani kiinni leninkiään peittääkseen ennenaikuisen vanhuutensa kuin häpeällisen mätähaavan.

"Niin, ystäväni, mitä minä nyt teen? Minä en edes voi käyttää käsiäni, enkä tiedä mitä tekisin. Minulla on vaan yksi halu, halu saada nukkua aina, ilman unennäköjä. Mutta heti kun nukun, näen mitä kauheimpia unia. Minä kulutan päiväni niinkuin yönikin muuttelemalla tuolilta tuolille, ainaisessa vihan vimmassa, joka tekee elämäni sietämättömäksi. Eikä tässä vielä ole kaikki. Vanhuuteni, ruumiini raukenemisen, sen minä kyllä voisin kestää. Jos tuo Gaude olisi ainoastaan edistänyt ryppyjen saantia, voisin minä antaa hänelle anteeksi ja lohduttaa itseäni sillä, että kaikesta täytyy maksaa. Mutta se tekee minun hulluksi, että hän on tappanut himoni, ainoan, mikä antoi elämälleni jotakin arvoa. Siinä on tapahtunut rikos, ja se on hirmuisempaa kuin kaikki kidutukset."

Sérafine oli noussut ylös ja käveli Mathieun edessä puhuen yhä rohkeammin, sellaisen kärsimyksen raatelemana, että hänen hävytön rippinsä tuntui melkein villiltä suuruudelta. Kaikessa tässä piilevä julma pilkka, pilkatun luonnon kosto, ajatus että hän oli murhannut nautinnon antaessaan leikellä naista, täytti hänen silmittömällä raivolla. Hän, hillitsemätön rakkauden bacchantinna, jolla ei ollut omaatuntoa eikä siveyttä, tällainenkö olisi hänen loppunsa? Hän oli kuulevinaan äänen, joka huusi hänelle: "Ei lapsia, mutta ei myöskään aistillista nautintoa!" Ja tätä menetettyä autuutta rukoilee hän nyt ikuisiksi ajoiksi laihtuneena olentona, joka kävelee tyytymättömänä edestakaisin tässä pienessä salongissa, jossa hän ennen on tyhjentänyt pohjaan kuohuvia nautinnon maljoja.

Hän pysähtyi äkkiä Mathieun eteen.

"Minä menetän lopulta järkeni. Väitetään, että meitä on Pariisissa enemmän kuin kaksikymmentä tuhatta leikattua naista. Kaunis joukko! Minä toivoisin tuntevani heidät kaikki, niin silloin ottasin minä heidät mukaani Gauden luokse, ja siitä syntyisi hauska keskustelu!"

Sitten vaipui hän taaskin sohvaan Mathieun viereen.

"Oh, sitä Gaudea! Olenko minä kertonut teille, että Constance on pyytänyt minua tulemaan mukanaan hänen luokseen siinä toivossa, että Gaude saisi hänen synnyttämään lapsen? Constance parka, hän on varmaankin yhtä hullu kuin minäkin, sillä niin hurjasti pitää hän kiinni siitä ajatuksesta, että hänen pitää saada toinen poika Mauricen sijaan. Hän on puhunut salaisuuksiaan minulle, hän kertoo minulle ennen kuulumattomia asioita, minä en koskaan ole ollut hurjemmissa seikkailuissa Pariisissa kuin hän, en edes hulluimpana aikanani. Äidiksi tulemisen himon täytyy todellakin olla yhtä voimakas ja kuluttava kuin tuo toinenkin himo, minun himoni. Mutta joka tapauksessa minä kärsin enemmän. Lapsi! Se voidaan aina korvata, otettakoon pieni koira. Mutta ilman ruumiin tarpeitten tyydyttämistä ei voi elää. Se olen minä, joka kärsin pahimpia tuskia, minun kärsimykseni ovat ainoat, jotka todellakin _ovat_ jotakin!"

Hän purskahti itkuun. Mathieu tarttui hänen käsiinsä ja koetti lohduttaa häntä. Mutta hän oli itse liikutettu, sillä hän ei ollut koskaan ennen kuullut hätähuutoa, joka olisi tullut niin sydämen syvyydestä. Häntä pöyristytti katsellessaan tätä epätoivoista olentoa, joka oli tahtonut tulla hedelmättömäksi ja jonka elämä oli sen kautta turmeltunut.

He olivat vielä syventyneinä keskusteluunsa, kun saapui odottamaton vieras. Se oli Constance, joka tuli suoraan Gauden luota. Hänellä ei koskaan ollut tapana näyttäytyä Marignankadun varrella tähän aikaan päivästä. Mutta kirurgin sanat olivat sattuneet hänen sydämeensä, ja kun hän tuli ulos hänen luotaan tunsi hän sellaista tarvetta sydämensä keventämiseen, että hän oli melkein mieletönnä kiirehtinyt tänne.

Jo oven suussa huudahti hän Mathieun läsnä oloa ihmettelemättä:

"Ah, rakas ystäväni, minä pelkäsin ett'en tapaa sinua. Tiedätkö, mitä hän sanoi minulle tuo sinun Gaudesi? 'Minulla ei ole varastossa lapsia.' Ja sitten se viheliäinen vielä nauroi!"

"Senhän minä sanoin sinulle jo edeltäpäin", keskeytti Sérafine. "Hän on tehnyt sinusta pilkkaa, siitä minä olen varma. Lapsia varastossa ... no eipä todellakaan ... hänen toimenaanhan on niitten tappaminen!"

Constance oli vaipunut sohvaan samalle paikalle, jonka hänen kälynsä oli jättänyt. Hän kertoi nyt koko käyntinsä Gauden luona, sanoi, että hän lopulta oli kuitenkin saanut Gauden tarkastamaan itseään. Ja hänen epätoivonsa oli tullut äärettömän suureksi, kun Gaude oli hyvin raa'asti sanonut, ett'ei hän koskaan voi saada lasta. Hän oli siis tuomittu. Puoskarit voivat siis ainoastaan viekotella häneltä rahaa ja ajaa hänen päänsä täyteen valheita.

"Kun minä tulin ulos hänen luotansa", jatkoi Constance, "luulin minä pyörtyväni. Mutta hän teki joka tapauksessa oikein sanomalla minulle puhtaan totuuden. Nyt minä tiedän, mitä minun pitää tekemän; kaikki on mennyttä, ainaiseksi mennyttä!"

Ja nyt oli hänen vuoronsa itkeä. Hän itki menetettyä äidiniloaan samassa paikassa, jossa Sérafine oli itkenyt menetettyä nautintoaan, ja Mathieu näki heidän lepäävän toistensa sylissä, häveliään porvarinaisen ja porton, äidin ja rakastajattaren, saman epätoivon valtaamina.

Kun Constance jätti kälynsä pyysi hän saada nojata Mathieun käsivarteen. Hän oli lähettänyt vaununsa kotiin, hänen oli vaikea hengittää, ja hän tahtoi mieluimmin kävellä. Mathieu ymmärsi heti, missä salaisessa tarkoituksessa Constance oli pyytänyt hänen seuraansa.

"Rakas Mathieuni", sanoi hän äkkiä, kun he olivat tulleet autiolle sivukadulle, "antakaa anteeksi, että minä palaan takaisin erääseen ikävään asiaan, mutta minä kärsin liian paljon, tämä viimeinen isku oli minulle kuin surmanisku. Minun mieheni lasta, sitä lasta, joka hänellä oli tuon tytön kanssa, en minä voi olla ajattelematta. Tahdotteko te tehdä minulle suuren palveluksen? Ruvetkaa tiedustelemaan häntä, hankkikaa tieto, elääkö lapsi, vai onko hän kuollut. Kun minä saan sen tietää, luulen rauhoittuvani."

Mathieu aikoi vastata, että vaikka tämä lapsi löytyisikin, ei se kuitenkaan voisi korvata sitä lasta, jota Constance ei voinut synnyttää ja joka seikka saattoi hänet epätoivoon. Mathieu ymmärsi, mitenkä Constance kärsi siitä, että Blaise oli ottanut Mauricen paikan liikkeessä, ja varsinkin nyt, kun Beauchêne taaskin oli alkanut elää siveetöntä elämäänsä ja antoi päivä päivältä yhä suuremman vallan Blaiselle. Ja tämä nuori aviopari oli vielä hedelmällinen, Charlotte oli äsken saanut toisen lapsen, pojan, ja tässä oli siis valloittavan hedelmällisyyden uusi pesäpaikka, ja se uhkasi nyt sitäkin enemmän, kun Constance itse oli hedelmätön, kun hän ei koskaan voinut saada perillistä, kruununprinssiä, joka sulkisi tien vierailta valloittajilta! Käsittämättä tarkalleen Constancen tunteita arveli Mathieu, että tämä tahtoo tutkia häntä, nähdä, oliko Mathieu poikansa Blaisen selän takana johtamassa salaliittoa. Jos niin olisi ollut laita, olisi Mathieu ehkä tullut levottomaksi ja kieltäytynyt tiedusteluista. Tämä seikka sai hänen tekemään päätöksensä.

"Minä olen teidän palveluksessanne, jos te toivotte voivanne saada hieman rauhaa näistä tiedusteluista. Ja jos poika elää, niin tuonko minä hänen teidän luoksenne?"

"Ei, ei, sitä minä en tahdo!"

Sitten lisäsi hän avuttomalla äänellä:

"Minä en itsekään tiedä, mitä tahdon ... minä kärsin niin, että tahtoisin kuolla."

Constancella ei todellakaan ollut mitään määrättyä suunnitelmaa. Ajatteliko hän poikaa mahdollisesti perijäksi? Menisikö hän vihassaan vierasta valloittajaa vastaan niin pitkälle, että hän ottaisi äpärän siipiensä suojaan? Jos lapsi ei ollutkaan hänen oma poikansa, niin olihan hän hänen miehensä poika. Ajatus, että valtakunta on pelastettava, tehdas annettava oikeutetulle perilliselle, antoi hänelle ehkä voimia asettua ennakkoluulojen ja taikauskon yläpuolelle. Mutta vielä oli kaikki hänen mietteensä hajanaisia, hänessä asui sellaisen äidin halu, jolta on viety oma lapsi ja joka tahtoo anastaa sen sijaan vieraan lapsen.

"Kerronko minä Beauchênelle tiedusteluistani?" kysyi Mathieu.

"Tehkää miten tahdotte. Mutta kyllä se sittenkin olisi parasta."

Samana iltana rikkoi Constance välinsä miehensä kanssa. Hän ajoi miehensä makuuhuoneesta. Koska hän näki miehensä kykenemättömäksi johtamaan liikettä eikä enään odottanut saavansa lasta hänen kanssaan, olisi hän voinut sylkeä hänelle vasten kasvoja kaiken sen halveksumisen, kaiken sen inhon, jota hän vuosikaudet oli tuntenut hänen hyväilyistään. Ajatus päästä vapaaksi tuosta miehestä, ajatus, että tuo mies ei koskaan enään saisi koskea häneen, oli niin voimakas, että Constance soi itselleen hetken kostonhimoista nautintoa sanomalla miehelleen, mitenkä inhoittavalta tämä aina oli tuntunut hurjasteluista tuomine hajuineen. Ja Beauchêne pelästyi, hän vietti yönsä poissa kotoa, sillä niin pelottavalta tuntui hänestä Constance, tuo hento, mustaihoinen olento huutaissaan, että hän ei enään huoli miehestään, että tämä sai mielellään palata takaisin likaansa, pysyä siellä niin kauvan kuin halutti, hukuttaa itsensä tuohon likaisuuteen. Siinä oli taas välttämätön, loogillinen seuraus heidän avioliitossa käyttämistään ehkäisykeinoista: mies koettaa tyydyttää himojaan kodin ulkopuolella, hänen järkensä ja työkykynsä heikkonee vähitellen, ja hän vaipuu raakoihin nautintoihin; ainoan pojan kuoleman jälkeen katkeavat kaikki kotielämän siteet, äiti on hedelmätön, hän ajaa pois miehensä, jonka loppu on henkinen ja ruumiillinen rappeutuminen. Mutta elämä kulkee säännöllistä uraansa.

II

Kun Mathieu tahtoi alkaa salaiset tiedustelunsa, oli hänen ensimäinen ajatuksensa -- ennenkuin hän kysyi Beauchênenkaan mieltä -- mennä heti tiedustelemaan löytölasten kodista. Jos lapsi oli kuollut, niinkuin hän luuli, niin asia päättyisi siihen. Onneksi muisti hän pienimmätkin yksityisseikat, lapsen nimen Alexandre Honoré, päivän, jolloin poika vietiin löytölastenkotiin, ja kaikki muut pikkuseikat sinä päivänä, jolloin hän oli kuletellut Couteauskaa vaunuissaan. Kun laitoksen johtaja oli ottanut hänen vastaan ja hän oli maininnut tiedustelujensa tarkoituksen, sai hän ihmeekseen heti selvän ja varman vastauksen: Alexandre Honoré, joka oli annettu hoidettavaksi vaimo Loiseaun luokse Rougemontiin, oli ollut samassa paikassa, kunnes täytti kaksitoista vuotta, ja oli kolme vuotta sitten annettu oppiin vaunujentekijä Montoirin luokse Saint-Pierressä, eräässä läheisessä kylässä. Poika siis eli, hän oli nyt viidentoista vuotias; siinä kaikki, Mathieu ei voinut saada lähempiä tietoja hänen terveydestään eikä luonteestaan.

Kun Mathieu tuli kadulle, muisti hän Couteauskan sanoneen kuulleensa eräältä hoitajattarelta, että lapsi lähetetään Rougemontiin. Mathieu oli aina ajatellut ottaneensa osaa niin monen äskensyntyneen kohtaloihin ja luuli olevansa pienten pariisilaislasten hautausmaalla. Sentähden hämmästyikin hän suuresti kuulleensa Alexandre Honorén pelastuneen murhaajain käsistä, ja sentähden tuli hän samalla levottomaksi peläten jotakin pahempaa onnettomuutta. Mutta koska lapsi eli ja hän tiesi, missä se oli, alkoi hän epäröidä ja piti tarpeellisena ilmoittaa Beauchênelle asiasta, ennenkuin menee tiedusteluissaan pitemmälle. Tämä olikin arka asia, hänen mielestään ei ollut sopivata toimia lapsen isän tietämättä.