Part 34

Lyhyillä askelilla, aivankuin olisi johtanut lasta, talutti rouva Angelin miehensä Mariannen luokse ja pani hänen istumaan nojatuoliin Mariannen viereen. Angelinilla oli vielä jälellä reipas musketöörin käytös, mutta hänen kasvoillaan asui levottomuus, ja neljänkymmenen neljän vuotiaana oli hän jo harmaahapsinen. Ja minkälainen muisto oli tämä niille, jotka muistivat tuon nuoren, kauniin avioparin, joka surutonna retkeili Janvillen metsäpoluilla vapaine rakkauksineen!

Pitäessään Mariannen käsiä omissaan ei rouva Angelinkaan löytänyt muita sanoja kuin nuo synkät:

"Mikä kauhea onnettomuus ... ainoa lapsi!"

Ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä eikä hän voinut istua, ennenkuin oli ollut hetken sisällä vainajan ruumiin luona. Kun hän tuli takaisin, tukahutti hän nenäliinalla itkuaan ja vaipui sitten nojatuoliin Mariannen ja miehensä väliin, joka istui siinä liikkumatta silmäparat jäykkinä. Ja sitten syntyi taas tässä kuolleessa talossa hiljaisuus, eikä sinne kuulunut enään hälinää sammuneesta, autiosta ja jääkylmästä tehtaastakaan.

Vihdoin tuli Beauchêne Blaisen seurassa sisään. Hän näytti kymmentä vuotta vanhemmalta sen iskun johdosta, joka häntä oli kohdannut. Näytti siltä kuin taivas olisi äkkiä sortunut hänen päälleen. Ylpeässä itsekkäisyydessään ja huviensa pyörteessä ei hän ollut hetkeäkään ajatellut sellaisen sortumisen mahdollisuutta. Hän ei ollut koskaan tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että Maurice oli sairaalloinen, sellainen ajatus oli kuin murhayritys hänen omaa terveyttään vastaan, hänen omaa varmaa vakaumustaan vastaan siitä, että hän voi olla ainoastaan voimakkaan lapsen isä. Hän luuli, ett'ei onnettomuus voi häntä voittaa. Ja ensi isku oli näyttänyt kuitenkin hänen olevan heikon kuin nainen, säännötön elämä ja sielunvoimain vähitellen tapahtunut tylsistyminen oli heikontanut hänen ja vienyt häneltä kaiken vastustusvoiman. Hän oli poikansa ruumiin ääressä itkenyt kuin lapsi kaikkein kunnianhimoisten unelmainsa ja tyhjiin rauenneitten suunnitelmainsa perikatoa. Salama oli iskenyt alas, ja nyt oli kaikki mennyttä. Yksi ainoa hetki oli riistänyt häneltä elämän, koko maailma tuli mustaksi ja autioksi. Ja nyt oli hän kuin pelon lamauttama, hänen paksut kasvonsa olivat turvonneet itkusta ja hänen silmälautansa raskaat ja punaiset.

Kun hän huomasi Fromentit, meni hän horjuen heitä vastaan, kädet syleilyyn valmiina, ja itku oli tukahduttamaisillaan hänen äänensä.

"Ah, ystäväni, mikä kauhea onnettomuus! Enkä minä ollut edes paikallakaan! Kun minä tulin kotiin, oli hän tajuttomassa tilassa, hän ei enään tuntenut minua. Mitenkä tämä on mahdollista? Niin terve ja voimakas poika! Minä luulen uneksivani ja luulen, että hän vielä nousee ylös ja lähtee tehtaasen minun kanssani."

Mathieu ja Marianne syleilivät häntä ja surkuttelivat hänen suurta onnettomuuttaan. Äsken kotiutuneena hurjasteluistaan, ehkä vielä juopuneena, oli häntä vastassa tämä kauhea suru. Hänen kyynelten kostuttama partansa haisi vielä tupakansavulta ja myskiltä.

Sitten syleili hän Angelineja, joita hän tuskin tunsikaan.

"Ah, ystäväni, tällainen kauhea isku, tällainen kauhea isku!"

Blaisekin tuli esiin tervehtimään vanhempiaan. Vaikka hän oli valvonut koko yön, olivat hänen silmänsä kirkkaat ja hänen kasvonsa nuoruuden kukkeat. Mutta kyyneleitä vieri hänen poskilleen, sillä yhteinen, jokapäiväinen työ oli liittänyt hänet Mauriceen.

Ja taaskin syntyi hiljaisuus. Morange käveli yhä edestakaisin kuin unissakulkija, eikä hänellä näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Beauchêne katosi ja tuli pian takaisin kirjoitettu lista kädessä. Hän käveli ensin vähän aikaa edestakaisin, mutta istahti sitten kirjoituspöydän ääreen, joka oli tuotu pois Mauricen huoneesta. Hän oli niin vähän tottunut suruun, että hän vaistomaisesti tunsi tarvetta päästä muihin ajatuksiin; sentähden alkoi hän selailla osoitekalenteria kirjoittaakseen kutsumuskortteja. Mutta hänen silmänsä hämärtyivät, ja hän kutsui luokseen Blaisen, joka nyt tuli salonkiin käytyään katsomassa vaimonsa piirustamista. Nuori mies asettui kirjoituspöydän viereen ja saneli nimiä matalalla äänellä, ja sitten kuului tässä syvässä hiljaisuudessa ainoastaan tuota säännöllistä, yksitoikkoista nimien lausuntaa.

Minuutit kuluivat vitkaan. Vieraat odottivat yhä Constancea. Ruumishuoneesen aukesi tapeettiovi, ja äänettömästi tuli Constance sinne sisään kenenkään tietämättä, että hän oli tullutkaan sinne. Hän oli kuin aave, joka tuli pimeydestä vahakynttiläin keveään valoon. Hän ei ollut vielä voinut itkeä, hänen kasvonsa olivat kalpeat, vääristyneet, jäykistyneet kylmästä raivosta. Hän ei alistunut kohtalon iskun alle, päinvastoin tuntui siltä kuin hän olisi uhmaillut, hänen pieni vartalonsa näytti kasvaneen. Mutta häntä ei ollut suru yllättänyt valmistautumattomana: hän oli heti tuntenut odottaneensa sitä, vaikka hän vielä minuuttia ennen kuolemantapausta ei ollut tahtonut uskoa sitä. Se oli ollut kuukausmäärät salassa hänen sydämensä syvyydessä, ja nyt oli tuo salaperäinen aavistus äkkiä muuttunut hirveäksi todellisuudeksi. Hän ymmärsi noita kuiskailevia sisällisiä ääniä, tuon jääkylmän puistutuksen, tuon synkän ja levottoman kaipuun sen johdosta, että hänellä ei enään ollut lasta. Uhkaus oli toteutunut, järkähtämätön kohtalo oli tahtonut, että tämä ainoa poika, tämä uhatun liikkeen pelastaja, tuleva raharuhtinas, jonka vallan äidin ylpeys olisi jakanut hänen kanssaan, lakaistiin pois kuin kuihtunut lehti. Maa aukeni äidin jalkain alla, ja hän syöksyi syvyyteen. Pahinta oli se, ett'ei hän voinut itkeä, raivo oli polttanut hänen kyyneleensä, hänen hellä äidinsydämensä oli kuin myrkytetty siitä asti kuin hän oli menettänyt lapsensa.

Hän lähestyi Charlottea, asettui hänen taakseen ja katseli kuolleen poikansa profiilia kukkien keskellä. Mutta vielä ei hän itkenyt. Hän katseli kuolinvuodetta, täytti silmänsä tällä surullisella näyllä, siirsi sitten silmänsä takaisin paperille aivankuin katsoakseen, paljoko hänellä vielä oli jälellä rakastamastaan pojasta, muutamia liituviivoja sittenkuin maa huomenna ottaa hänet ainiaaksi helmaansa. Charlotte tunsi Constancen selkänsä takana, hän säpsähti ja käänsi päätään. Charlotte oli pelästynyt eikä lausunut sanaakaan. Yhden ainoan silmäyksen he vaan vaihtoivat. Mitenkä sydäntäsärkevää lieneekään ollut äidistä nähdä näitten hautajaisvalmistelujen keskellä, tämän vainajan kasvojen edessä, nuo hellät, terveet, kukoistavat kasvot, jotka näyttivät nuorelta, säteilevältä tulevaisuuden tähdeltä kultaisten suortuvain keskellä.

Nyt kuuli Constance muutamia sanoja, jotka kuiskattiin salongissa aivan oven vieressä ja jotka selvästi kuuluivat tänne. Hän seisoi yhä liikkumattomana Charlotten selän takana, ja Charlotte oli taaskin alkanut jatkaa työtään. Constance kuunteli jännitettynä, mutta ei näyttäytynyt vielä, vaikka hän jo oli nähnyt Mariannen ja rouva Angelinin, jotka istuivat oven suussa, melkein oviverhojen poimuissa.

"Ah", sanoi rouva Angelin, "sillä äitiparalla oli kuin joku aavistus. Minä näin, että hän oli hyvin levoton, kun minä uskoin hänelle surulliset salaisuuteni. Minun toivoni on rauennut. Ja kun kuolema nyt on täyttänyt tehtävänsä tässä talossa, ovat hänenkin toiveensa rauenneet."

Syntyi hiljaisuus. Sitten sai uusi ajatusten yhteys rouva Angelinin kysymään:

"Ja teille tulee taas perheen lisäys ensi kuussa? Se on siis yhdestoista, ja molempain keskosten kanssa olisi se kolmastoista. Yksitoista lasta; tuo luku ei ole tasainen, te saatte kyllä täyden tusinan."

Hän unohti olevansa surutalossa, ja vieno hymyily väreili hänen huulillaan, aivankuin tuollainen hedelmällisyys olisi riistänyt aseet hänen salaiselta kateudeltaan.

Mutta Marianne ei ollut samaa mieltä.

"Ei, kahdettatoista ei enään tule. Ajatelkaa sitäkin, että minä olen neljänkymmenen yhden vuotias. Minun aikani on jo laata, minä olen näytelmäni näytellyt. Nyt on minun poikaini ja tyttärieni vuoro saada lapsia."

Constance tunsi uuden raivon puuskauksen, joka poltti hänen kyyneleensä. Jos hän katsoi hieman sivullensa, voi hän nähdä tämän kymmenen elossa olevan lapsen äidin, joka pian synnyttäisi yhdennentoista ja esiintyi tässä kuolon majassa syli tulvillaan vielä syntymätöntä elämää. Hän oli yhä vaan nuori ja hänessä kukoisti ilo, terveys ja ääretön toivo. Ja nyt kun Constance itse oli menettänyt ainoan poikansa, istui tuo toinen aivan kuolinvuoteen läheisyydessä, tuo loppumattomain satojen jumalatar, ijankaikkisesta hedelmällisyydestä tulvillaan.

"Muuten unohdatte te", sanoi Marianne hymyillen, "että minä jo olen isoäiti. Katsokaa tuonne! Se on perääntymismerkki minulle..."

Hän viittasi Charlotten palvelijattareen, joka käskyn mukaan toi tänne pikku Berthen, jotta rouvan ei tarvitsisi tulla alas antamaan hänelle rintaa. Tyttö ei uskaltanut mennä kaikkein noitten surevain joukkoon, vaan jäi salongin ovelle. Mutta lapsi huitoili pienillä pulleilla käsillään ja nauroi. Ja Charlotte, joka kuuli hänen tulleen, nousi nopeasti, kulki keveillä askelilla läpi salongin viedäkseen pienokaisen mukanaan saliin saamaan rintaa.

"Miten kaunis tuo lapsi on!" sanoi rouva Angelin. "Tuollaiset pikku olennot ovat kuin kukkia, he levittävät ympärilleen valoa ja terveyttä, missä ikinä he näyttäytyvätkään."

Constance oli kuin salaman iskun musertama. Puolipimeässä, jossa vahakynttiläin valot loistivat kuin tähdet, kuoleman ja raskaan ruusujen tuoksun turmelemassa ilmassa, oli lapsi kuin raikas tuulahdus keväästä ja elämästä. Siinä oli uusi lisä hedelmällisten äitien voitoille: lapsen lapsi, Marianne hedelmällisenä lapsensa kautta. Marianne oli hymyillen sanonut olevansa isoäiti. Mutta hän tuli kaksi kertaa kauniimmaksi, kaksi kertaa majesteetillisemmaksi sen virran kautta, joka oli tulvinut hänestä ja joka leviäisi loppumattomiin asti. Ja kirveen isku kajahti vieläkin kolkommalta Constancen sydämessä; puu oli juuresta hakattu poikki, ainoa vesa leikattu, hänestä ei enään mitään nousisi idulle.

Vielä hetken seisoi hän yksinään tässä hävityksessä, tässä huoneessa, jossa olivat hänen poikansa jäännökset. Sitten päätti hän mennä salonkiin. Kaikki nousivat ylös tuon jääkylmän haamun edessä, he suutelivat häntä ja heitä puistatti kosketus hänen jääkylmiin poskiinsa, joita ei mikään veri lämmittänyt. Kaikkein mielet valtasi syvä sääli, niin kauhistuttava oli Constancen tyyneys. He tavoittelivat lohduttelevia sanoja, mutta Constance esti heidät siitä pienellä, jyrkällä huomautuksella.

"Kaikki on mennyttä", sanoi hän. "Entä sitten? Mikä on mennyttä, se on mennyttä."

Rouva Angelin itki, ja Angelinkin kuivaili kankeita, sumuisia silmäparkojaan. Marianne ja Mathieu pitivät Constancen käsiä omissaan ja itkivät. Mutta Constance oli kivettynyt niinkuin ennenkin, hän ei voinut itkeä, hän ei huolinut lohdutuksesta ja puheli vaan yksitoikkoisesti:

"Se on mennyttä, ei kukaan voi antaa häntä minulle takaisin, eikö niin? Minun elämälläni ei enään ole mitään arvoa, kaikki on mennyttä, mennyttä!"

Mutta hänen täytyi pysyä maltillisena, sillä vielä oli odotettavissa paljon vieraita. Mutta vielä oli hän saapa pistoksen sydämeensä. Beauchêne, joka Constancen sisään tullessa oli ruvennut uudestaan itkemään, ei nähnyt nyt itse kirjoittaa. Hänen kätensä vapisi, hänen täytyi nousta ylös kirjoituspöydän äärestä, heittäytyi nojatuoliin ja sanoi Blaiselle:

"Istu tuohon ja jatka!"

Ja Constance näki Blaisen istahtavan poikansa kirjoituspöydän ääreen, ottavan hänen poikansa paikan, kastavan kynänsä mustepulloon ja kirjoittavan samoin kuin hän oli niin usein nähnyt Mauricenkin kirjoittavan, aivan kuin Maurice itse. Tämä Blaise, Fromentin vanhin poika. Vainaja parka ei ollut vielä haudattu, ja jo tuli yksi Fromenteista hänen paikalleen aivankuin mehukas kasvillisuus valloittaa lähellään olevan aution kentän. Ja Constance tunsi tämän elämän virran vieläkin uhkaavammaksi, sillä se lainehti hänen ympärillään ja tahtoi valtaansa kaiken: isoäidit olivat vielä raskaina, miniät jo imettivät, pojat valloittelivat hallitsijattomia kuningaskuntia. Ja hän oli yksinään, hänellä ei ollut muuta kuin kelvoton, turmeltunut miehensä, ja tuo puolihupsu Morange, joka tuolla käveli edestakaisin, oli täydellinen kuva hänen viheliäisyydestään, sillä Morangekin oli eroitettu ainoasta tyttärestään. Ei ääntäkään kuulunut tyhjästä, kylmästä tehtaasta; tehdaskin oli kuollut.

Kahden päivän perästä oli suuret hautajaiset. Tehtaan viisisataa työmiestä oli mukana saattamassa vainajaa viimeiseen leposijaansa, ja kaikenlaista ylhäisöä oli muodostamassa surusaaton. Suurta huomiota herätti se, että eräs vanha työmies, Moineaud, tehtaan vanhin, kantoi paarivaatetta; sitä pidettiin hyvin liikuttavana, vaikka tuo kunnon mies laahasi jalkoja perässään ja näytti tylsältä ja menehtyneeltä mustissa vaatteissaan. Kun tultiin haudalle, puhutteli Mathieutä eräs vanha nainen, joka oli tullut ulos eräästä surusaattueen vaunuista.

"Minä näen, ystäväni, että te ette tunne minua."

Mathieu teki liikkeen aivankuin olisi anteeksi pyytänyt. Se oli Sérafine, yhä pitkä ja hoikka, mutta niin kuihtunut ja vanhentunut, että hän näytti satavuotiaalta, satujen vanhalta vallastaan eroitetulta kuningattarelta. Mathieu ei olisi koskaan voinut odottaakaan niin nopeaa rappeutumista; Sérafinen ylpeä, punahiuksinen kauneus oli näyttänyt voivan uhoitella aikaa.

"Ah, ystäväni", sanoi Sérafine, "minä olen kuolleempi kuin tuo vainaja, joka nyt haudataan. Tulkaa jonakin päivänä minun luokseni kotiin pakisemaan hieman. Te olette ainoa mies, ainoa uskottu, jolle voin kertoa kaikki."

Arkku laskettiin alas, nuorat kitisivät, ja sitten kuului kumea, pieni sysähdys, viimeinen. Beauchêne, joka nojautui erääsen sukulaiseensa, katseli tätä sammunein katsein. Constance, jolla oli ollut kolkkoa rohkeutta seurata mukana, oli nyt aivan itkettynyt ja pyörtyi. Hän kannettiin pois, vietiin tyhjään kotiinsa, ikuisesti tyhjään kotiin, joka muistutti sellaisia loihdittuja maita, joissa ei mitään kasva. Maa oli ottanut omansa takaisin.

Mutta Chantebledissä Mathieu ja Marianne yhä rakensivat, loivat ja synnyttivät lapsia. Ja niinä kahtena vuotena, jotka nyt olivat kuluneet, olivat he voitokkaita elämän ikuisessa taistelussa kuolemaa vastaan, ja nyt oli heidän voittonsa täydellinen. Séguin oli pala palalta luovuttanut koko maatilan, ja Mathieu oli sen kuningas, kiitos siitä viisaille keinoille, joita hän oli sen valloituksessa käyttänyt. Se rikkaus, jota laiskuri oli halveksinut ja tuhlannut, joutui ahkeran työmiehen käteen. Ainoastaan Lepailleurin pieni, viljelemätön osa oli siellä todistamassa tästä ihmetyöstä, inhimillisestä työstä, joka oli saanut nämä hiekkaiset ja saviset erämaat hedelmällisiksi ja joitten sadot tästälähin elättivät kokonaisen pienen, onnellisen kansan.

Ja Mathieun lopettaessa valloitustaan oli Mariannella onni näiden kahden vuoden kuluessa nähdä poikansa Blaisen tyttären syntyvän, ja hän itse oli vielä raskaana, synnyttämässä vielä yhden lapsen maailmaan. Mahtavan puun oksat alkoivat jakautua tullakseen sitten loppumattomiin asti monilukuisiksi, aivankuin kuninkaallinen tammi, joka varjollaan peittää suuren alan maata. Lastenlapset, lastenlasten lapset, koko tuo polvesta polveen yhä laajeneva perhe alkoi pitkän jononsa. Ja varovaisella ja hellällä kädellään kokosi Marianne vielä ympärilleen nuo yksitoista ensimäisestä pesäkunnasta, molemmista vanhemmista, kaksosista Blaisesta ja Denisestä, jotka jo olivat yhdenkolmatta vuotiaita, viimeksi syntyneesen, hentoon, tuskin vielä elävään olentoon asti, jonka ahnaat huulet imivät hänestä melkein verenkin. He näyttivät pihamaalla valloilleen päästetyiltä varsoilta, jotka eri tavalla laukkasivat toistensa perässä. Marianne tiesi kyllä, että hän ei voi heitä aina pitää ympärillään, mutta hän oli onnellinen, jos kaksi tai kolmekin jäisi kotiin, ja hänen täytyi ehkä tyytyä siihen, että nuorimmat, jotka eivät voineet saada paikkaa kotona, lähtisivät valloittamaan maata lähiseudulta. Maa-alueen laajentaminen oli välttämätöntä, vaikkakin Blaise oli asunut jo pari vuotta kaupungissa, konetehtaan luona, ja hänen veljensä olivat jo valloittamassa muita aloja. Koska heitä oli monta, niin tulisivat he voimakkaiksi; maailma kuului heille. Heidän vanhempansakin olivat tunteneet itsensä jokaisen uuden lapsen syntyessä voimakkaammiksi. Kukin lapsi oli lähentänyt heitä toisiinsa. Se, että he suurista murheista huolimatta olivat aina voittaneet, se oli seuraus heidän rakkaudestaan, heidän työstään, heidän sydämensä ja tahtonsa ainaisesta kehityksestä. Hedelmällisyys on suuri valloittaja, se synnyttää rauhallisia sankareita, jotka panevat maan valtansa alle ja kansoittavat sen. Ja kun Marianne näitten kahden vuoden kuluttua oli synnyttänyt yhdennentoista lapsensa, pojan, joka sai nimekseen Nicolas, suuteli Mathieu vaimoaan kiihkeämmin kuin tavallista iloiten kaikkien surujen ja murheitten voitosta. Taaskin lapsi, taaskin enemmän rikkautta ja valtaa, uutta voimaa maailmaan, uusi sarka kylvetty huomispäivää varten.

Ja yhä vaan sama suuri ja hyvä työ, hedelmällisyyden työ, laajeni maan ja naisen kautta, voittaen kuoleman, luoden uusia elinehtoja jokaiselle uudelle lapselle, rakastaen, tahtoen, taistellen, tehden kärsimyksissäänkin työtä, synnyttäen alituiseen yhä enemmän elämää ja yhä enemmän toivoa.

VIIDES KIRJA

I

Suuresta surusta huolimatta palasi elämä taas säännölliseen uraansa konetehtaalle. Häntä kohdanneen hirmuisen iskun musertamana Beauchêne pysytteli ensimäiset viikot kotonaan, hän oli kuin mennyttä miestä, ilman intohimoja. Hän näytti parantaneen itsensä, hän ei enään valehdellut, hän ei enään ollut ehtimiseen olevinaan matkoilla saadakseen sammuttaa vuosi vuodelta yhä enemmän kasvavaa haluaan törkeihin rakkausseikkailuihin. Hän oli uudestaan ryhtynyt töihin, hän hoiti yksityisasioitaan, meni joka aamu työpajoihin Blaisen kanssa, joka oli hänen ahkerana ja tarmokkaana sijaisenaan ja joka yhä useammin sai vaikeimmat työt tehdäkseen. Mutta perheen ystäviä kummastutti ennen kaikkea se, että puolisot olivat lähestyneet toisiaan. Constance hoiteli hellästi miestään, ja Beauchêne oli alituisesti vaimonsa seurassa; he elivät mitä suurimmassa sovussa maailmalta suletussa, aivankuin mustiin verhotussa talossaan, jossa ainoastaan sukulaisia otettiin vastaan.

Mauricen kuoleman jälkeen oli Constance mielestään kuin verta vuotava ja hänestä tuntui siltä kuin joku ruumiin osa olisi leikattu pois. Hän tunsi jonkunlaista häpyä siitä, että häneltä muka oli sahattu joku jäsen pois. Hänen suruunsa oli myöskin sekoittunut loukattua ylpeyttä siitä, että hän ei enään ollut äiti, ett'ei hänen rinnallaan enään ollut kruununprinssiä, joka perisi valtakunnan. Ja hän oli itse yksipintaisesti tahtonut synnyttää ainoastaan tämän yhden pojan, jotta poika yksin saisi periä koko omaisuuden ja tulisi kaikkivaltiaaksi hallitsijaksi! Mutta häpeemätön kuolema oli varastanut häneltä pojan, talo ja tehtaat tuntuivat kuuluvan Constancelle vähemmän kuin ennen ja varsinkin nyt, kun Blaise oli muuttanut sinne vaimoineen ja lapsineen, valloittavien Fromentien koko hedelmällisyyden kera. Constance ei voinut antaa itselleen anteeksi sitä, että hän oli ottanut heidät vastaan; hänessä paloi halu varjella itseään, herättää kuolleista poikansa, synnyttää uuden pojan, joka valloittaisi takaisin omaisuutensa, paikkansa, kuninkaallisuutensa. Hän oli petetty ja ryöstetty äiti, eikä hän voisi tyydyttää hehkuvaa rakkauden janoaan, ell'ei hän uudestaan tule äidiksi. Sydämensä, ylpeytensä, kunnianhimonsa tähden täytyi hänellä olla lapsi. Se oli juuri sentähden kuin hän melkein tietämättään oli lähestynyt miestään.

Ja uusi kuherruskuukausi alkoi tässä hiljaisessa talossa, jossa kaikki olivat mustiin puettuina. Constance oli ainoastaan vähän yli neljänkymmenen. Beauchêne, joka oli kuusi vuotta vanhempi, piti itseään pohjaltaan oikein terveenä miehenä, joka muka kyllä voisi hankkia itselleen lukuisasti perillisiä. He nähtiin aina yhdessä. Kuusi kuukautta elivät he säännöllistä ja yksimielistä kotielämää. Mutta toivottua lasta ei tullut. Vielä kului puolen vuotta, mutta nyt näytti siltä kuin vanha sopu olisi rikkoutunut; kotirauhaa häiritsivät torat, vihanpurkaukset, ja Beauchêne alkoi taaskin käydä ulkona tuuleutumassa, niinkuin hän sanoi, ja Constance istui yksin kotona hermostuneena ja itketyin silmin.

Eräänä päivänä kun Mathieu oli käynyt tervehtimässä miniäänsä Charlottea ja jäi puutarhaan leikkimään pikku Berthen kanssa, joka oli kiivennyt hänen polvilleen, näki hän hämmästyksekseen Constancen tulevan alas; hän oli luultavasti nähnyt ikkunasta Mathieun. Hän vei Mathieun mukaansa jollakin tekosyyllä ja piti häntä neljännestunnin luonaan voimatta puhua mitään. Äkkiä sanoi hän sitten:

"Rakas Mathieuni, antakaa anteeksi, että puhun asiasta, joka ei voi olla muuta kuin kiusallista teille. Mieheni sai viisitoista vuotta sitten lapsen erään tehtaassa olleen työläisnaisen kanssa. Minä tiedän myös, että te siihen aikaan teitte miehelleni palveluksen ja otitte tytön ja hänen lapsensa hoitoonne ... pojan, eikö niin?"

Hän jäi odottamaan vastausta. Mutta Mathieu, joka oli hämmästyksissään nähdessään hänen niin hyvin tietävän kaikki eikä ymmärtänyt, miksi Constance näin monen vuoden kuluttua tiedustelee häneltä tuota ikävää juttua, teki ainoastaan hämmästystä osoittavan liikkeen.

"Oh", sanoi Constance, "minä en nuhtele teitä, minä olen vakuutettu siitä, että te toimitte ainoastaan hyvässä tarkoituksessa ja ystävällisistä syistä, että te pelkäsitte jonkinlaista häväistystä, joka olisi kohdannut minuakin. Muuten enhän minä tahdo luonnollisesti soimata niin vanhasta uskottomuudesta. Minä toivoisin vaan saavani selityksiä. Minä olen kauvan ollut käyttämättä hyväkseni niitä ilmiantoja, jotka ovat vieneet minun asian jälille. Mutta nyt en enään voi olla ajattelematta tätä, ja luonnollista on sentähden, että käännyn teidän puoleenne, sillä minä en siitä ole koskaan puhunut sanaakaan miehelleni, en tahdo häiritä kotirauhaa koettamalla saada häntä tunnustukseen. Mutta minä päätin ryhtyä asiaan sinä päivänä, jolloin kävin rouva Angelinin kanssa kätilön luona Miromesnilkadun varrella ja näin teidän yhdessä tuon tytön kanssa, jolla taaskin oli lapsi käsivarrella. Te olette siis tavannut tytön, te luultavasti tiedätte, minkälaiseksi hän on tullut, elääkö hänen ensimäinen lapsensa, ja jos elää, niin missä hän on ja mitä hän toimii."

Mathieu ei vastannut vielä. Constancen kuumeinen into teki hänen varovaiseksi, sai hänen ajattelemaan syytä tähän merkilliseen avomielisyyteen, jota tuolla ylpeällä ja harvapuheisella naisella harvoin oli. Mitähän lienee tapahtunut? Minkätähden koetti hän saada Mathieultä selvityksiä, joitten tuloksista hän ei ollut varma. Ja kun Constance yhä katseli Mathieutä läpitunkevin silmäyksin, koetti tämä etsiä joitakuita ystävällisiä asiasta pois johtavia sanoja.

"Te saatte minun hämmästymään. Muuten en minä tiedä mitään, mikä teitä huvittaisi. Mitähän hyötyä olisi noitten vanhain asiain uusimisesta? Unohtakaa, mitä olette kuullut, te, joka aina olette niin viisas ja ymmärtäväinen..."

Mutta Constance keskeytti hänen puheensa, tarttui hänen käsiinsä, piti niitä omissaan ja pusersi lujasti.

"Minä vakuutan, ett'ei kenelläkään ole mitään peljättävää minun puoleltani, ei miehelläni, ei tuolla tytöllä eikä lapsella. Asia kiusaa minua muuten kauheasti, minä kärsin siitä, ett'en saa tietää mitään, ja minä luulen että rauhottuisin, jos saisin tietää kaikki. Minä kysyn tätä itse tähteni, oman rauhani tähden. Oh, jos minä kertoisin teille...!"