Part 32

Norine laski leikkiä nyt, hän oli iloinen ja onnellinen, sillä suuri paino oli pudonnut hänen sydämeltään. Ja hän tahtoi välttämättömästi tulla alas lapsi sylissä, saattaa sisartaan ja heidän yhteistä ystäväänsä edes portaita alas. --

Puolen tuntia olivat Constance ja rouva Angelin olleet huoneesen sulkeutuneina rouva Bourdieun kanssa ja heillä oli hänen kanssaan vakava keskustelu. Edellinen oli välttänyt esittelemistä, hän näytteli ainoastaan apuaan tarjoovan ystävättären osaa, joka lähtee mukaan, kun arkaluontoiset asiat ovat kysymyksessä. Mutta tavallisella tarkalla aistillaan vainusi kätilö tulevaa potilasta tuossa uteliaassa naisessa, joka teki niin useita merkillisiä kysymyksiä. Siellä oli äsken ollut kiusallinen kahakka, kun kätilö väsyneenä rouva Angelinin itsepäisyyteen ja nähden, ett'ei hän voi kauvemmin pitää tätä rouvaa petollisissa toiveissa, oli päättänyt sanoa, että minkäänlainen käsittely ei enään häntä auta. Tuo naisparka oli sitten hedelmättömyytensä tähden ollut sulaa kyyneliksi, jotavastoin Constance teki muistutuksia ja pyysi selityksiä hämmästyneenä siitä, että sellaista voi tapahtua heidän ijällään. Silloin oli rouva Bourdieu alkanut ylistellä taitoaan ja kertonut merkillisiä tapauksia, maininnut nimeltään kaksi naista, jotka, vaikka olivatkin täyttäneet viisikymmentä vuotta, olivat hänen käsittelynsä kautta tulleet raskaiksi. Jumalan kiitos, useimmissa tapauksissa oli mahdollisuus auttaa, hän onnistui tavallisesti kahdeksassa tapauksessa kymmenestä, ja ainoastaan erinomaisen harvinaisissa tapauksissa voi hän katsoa itsensä voitetuksi. Rouva Angelin itki vieläkin katkerammin ajatellessaan, että hän kuului tuohon kirottujen pieneen laumaan. Constance koetti turhaan lohdutella häntä ja tunsi itse sydämensä hyvin keventyneeksi tästä keskustelusta. Lapsia voi siis saada vielä viidenkymmenen vanhana, hänellä oli siis vielä kymmenen vuotta jälellä sen tapauksen varalta, että hän muuttaisi mielipiteitään. Ja hän koetti antaa salaa kätilölle viittauksia, jotta tämä armeliaisuudesta yhä pitäisi hänen ystävättäressään toivoa vireillä.

Kun naiset nousivat ylös ja rouva Bourdieu läksi heitä saattamaan ulos, tahtoi hän Constancen toivomuksesta sivellä rouva Angelinia hieman jäniksenkäpälällä ja sanoi:

"Te olette vahvarakenteinen, rouvani, teidän olisi pitänyt voida saada vaikka tusinoittain lapsia. Te olette tosiaankin saanut odottaa liian kauvan, mutta minä olin väärässä äsken, ei koskaan pidä heittää toivoa. Minä olen nyt tullut ajatelleeksi, että sähkö ehkä vaikuttaisi teissä hyvää. Tulkaa pian takaisin taas!"

Mathieu ja Cécile seisoivat vielä portailla vilkkaassa keskustelussa Norinen kanssa, jonka pieni poika oli nukkunut kuin Jeesuslapsi äitinsä rinnoille. He puhuivat juuri huoneen vuokraamisesta, ja silloin tulivat Constance ja rouva Angelin esiin. He hämmästyivät siihen määrään tavatessaan Mathieun tuossa kahden tytön seurassa, että he eivät edes olleet näkevinään häntä. Mutta äkkiä tunsi Constance Norinen; hän tiesi, että Mathieu oli kymmenen vuotta sitten hänen miehensä asiain kanssa tekemisissä. Koko hänen sisällinen ihmisensä kuohahteli vastenmielisyydestä ja hupsumaisia ajatuksia tuli hänen mieleensä. Mitä oli Mathieun tekemistä tässä talossa? Kenenkä oli lapsi, jota tuo tyttö piti sylissään? Toinen lapsi tuli esiin menneisyydestä, hän oli näkevinään sen kapalossa niinkuin tämänkin, hän sekoitti ne keskenään, eikä enään lopulta tiennyt, oliko tämä, jonka hän nyt näki edessään, sama menneisyyden lapsi. Ja koko hänen ilonsa rouva Bourdieun toivehikkaista sanoista oli poissa, hän meni vihasta raivokkaana ulos, häpeissään, aivankuin kaikkein niitten ikävyyksien saastuttamana ja uhkaamana, jotka hän viime aikoina oli tuntenut ympärillään, voimatta itsekään saada selville, mistä tuo jääkylmä tuuli puhalsi.

Mathieu, joka huomasi, ett'ei Norine eikä Cécile ollut tuntenut hunnutettua rouva Beauchênea, puheli yhä tyyneesti edelliselle, että hän hankkii hänelle kehdon, liinavaatteita ja vakinaisen apurahan löytölastenkodista, koska hän tahtoo pitää lapsen luonaan ja imettää itse sitä. Sitten hankkisi hän vielä Norinelle kasvatusapua kolmekymmentä frankia kuukaudessa, ainakin yhden vuoden aikana. Siitä olisi sisaruksille hyvä apu varsinkin alussa. Kun hän vielä sanoi itse ostavansa huonekalut siihen huoneesen, jonka he nyt olivat päättäneet vuokrata, tahtoi Norine suudella häntä.

"Se suutelo ainakin tulee sydämestä. Oh, se on melkein kuin pesisi itsensä puhtaaksi noista muista, kun on tekemisissä sellaisen miehen kanssa kuin te olette. Suutele häntä sinäkin, pikku poika parkani, se tuottaa hänelle onnea!"

Mathieun piti nyt mennä Beauchênen tehtaasen. Boëtiekadulla tuli hän ajatelleeksi ottaa vaunut ja viedä Cécile kotiinsa vanhempainsa luokse, koska hänen muutenkin piti mennä sinnepäin. Mutta Cécile sanoi, että hänen ensin pitäisi mennä sisarensa Euphrasien luokse Carolinekadun varrella. Ja koska tämä katu oli läheisyydessä, antoi Mathieu hänen kuitenkin nousta vaunuihin ja sanoi jättävänsä hänen sisarensa portille.

Vaunuissa oli Cécile niin haltioissaan, niin onnellinen nähdessään unelmansa vihdoinkin toteutuvan, että hän ei tiennyt miten kiittää Mathieutä. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, hän nauroi ja itki samalla kertaa.

"Mutta älkää te uskoko, herra Froment, että minä olen paha tyttö, vaikka minä näytänkin näin iloiselta, kun pääsen pois vanhempaini luota. Pappa tekee vielä tehtaassa työtä niin paljon kuin hän voi, vaikka hän ei juuri paljokaan siitä ansaitse. Mamma työskentelee myös kotona niin paljon kuin hän jaksaa, vaikka ei hänelläkään paljoa voimia ole. Sitten kuin Victor tuli kotiin sotapalveluksesta, meni hän naimisiin ja hänellä on lapsia; niin, minä luulen, että hänellä on niitä useampia kuin hän voi elättää, sillä rykmentissä näkyy hän menettäneen halun työhön. Vikkelin kaikista meistä on tuo laiska Irma, minun nuorin sisareni, joka näyttää niin hienolta, ehkä sentähden että hän on aina sairas. Te muistatte ehkä, että mamma pelkäsi hänen joutuvan harhateille niinkuin Norinekin. Mutta sellaisesta ei koskaan ole ollut puhettakaan, hän yksin on löytänyt onnensa, hän on kihloissa erään postivirkamiehen kanssa, jonka pään hän on pannut aivan pyörälle ja joka ei ole saanut edes suudella hänen sormen päitäänkään. Minä ja Alfred olemme siis ainoastaan kotona. Hän ... niin, hän on oikea rosvo. Minä sanon suoraan, mitä ajattelen. Näinä päivinä varastikin hän, ja meillä oli täysi syy saada hänet pois poliisin kynsistä. Ja mamma pitää niin paljon hänestä, että antaa hänen ottaa kaikki, mitä minä ansaitsen. Ei, minä olen saanut kaikesta tästä tarpeekseni, varsinkin kun minä pelkään Alfredia, sillä hän uhkaa lyödä minua ja tappaa; hän tietää sen hyvin, että minä olen leikkauksen jälkeen vähällä pyörtyä pienimmästäkin metelistä. Ja koska ei isä eikä äiti tarvitse minua, niin onhan anteeksi annettavaa, että tahdon elää itsekseni rauhassa. Eikö totta, herra Froment, onhan se minun oikeuteni?"

Sitten puhui hän sisarestaan Euphrasiesta.

"Ja rakas sisareni, jos te tietäisitte, millaiseksi hän on tullut leikkauksen jälkeen! Minulla puolestani ei ole mitään valittamisen syytä paitsi se hirmuinen asia, ett'en voi koskaan saada lasta. Minähän voin kävellä ja seisoa ja olen hyvin voimakas, eikä vatsassakaan ole enään mitään kipua, mutta kyllä minä tunnen vieläkin tuon naulan niskassani ja solmun kurkussani, joka uhkaa tukehuttaa minut. Sellaista voi kuitenkin sietää, ja se on koko paratiisi sen viheliäisyyden rinnalla, johon Euphrasie parka on joutunut. Ette voi aavistaakaan, millaisena rauniona hän nyt on, koko hänen perhe-elämänsä on turmeltu, hänen miehensä asuu samassa huoneessa kuin hänkin, yhdessä erään toisen naisen kanssa, joka laittaa ruuan ja hoitaa lapset. Euphrasie itse on tullut kaksikymmentä vuotta vanhemmaksi, hän on vetelä kuin riepu, ei jaksa edes lakaista lattiata. Oh, se on oikein kauheata!"

Kun vaunut pysähtyivät Carolinekadulla, sanoi hän:

"Ettekö tahdo tulla ylös tervehtimään häntä? Voisitte sanoa hänelle jonkun ystävällisen sanan. Se olisi niin hupaista minuunkin nähden, sillä minulla on hänelle ikävää asiaa. Minä luulin että hän voisi tehdä muutamia pieniä kartonkeja niinkuin minäkin, niin että hän saisi ansaituksi edes muutaman soun, mutta nyt hänellä on ollut työ enemmän kuin kuukauden, ja kun hän ei voi saada sitä valmiiksi, niin täytyyhän minun ottaa se pois häneltä."

Mathieu suostui. Tuolla kamarissa kohtasi häntä sitten sydäntä särkevin näytelmä kuin hän koskaan ennen oli nähnyt.

Keskellä tuota ainoata huonetta, jossa perhe sekä söi että nukkui, istui Euphrasie olkituolissa, ja hän näytti pieneltä viidenkymmenen vuotiaalta akalta, vaikka hän vasta oli tuskin kolmenkymmenen vanha; hän oli niin laihtunut ja kuihtunut, että hän näytti hedelmältä, josta äkkiä on puserrettu pois mehu ja joka on jäänyt puuhun kuivamaan. Hänen hampaansa olivat pudonneet pois, ja hänen vielä jälellä olevat haituvansa olivat harmaat. Mutta tuossa ennenaikaisessa vanhuksessa veti erittäinkin huomiota puoleensa uskomaton voimain puute ja se, että häneltä puuttui melkein tykkänään tahto ja työhalu. Hän taisi istua tylsänä ja toimetonna koko päivät voimatta nostaa sormeaankaan.

Kun Cécile oli sanonut hänelle, että tänne oli tullut herra Froment, entinen ensimäinen piirustaja tehtaassa, niin ei hän edes näyttänyt tuntevan Mathieutä. Kun sisar oli sitten lausunut asiansa ja pyytänyt takaisin työtä, jonka hän oli antanut Euphrasielle, vastasi tämä ääretöntä väsymystä todistavalla liikkeellä:

"Niin, herra Jumala, kaikkein noitten pienten pahvipalasten yhteen liisteröimisessä on hirmuinen työ. Minä en jaksa, minä tulen siitä työstä läpimäräksi."

Paksu nainen, joka seisoi siinä tekemässä voileipää lapsille, yhtyi nyt puheeseen sanoen arvonsa tuntevalla äänellä:

"Ottakaa vaan pois työ, neiti Cécile. Hän ei voi saada sitä valmiiksi. Pahvipalat tulevat lopulta likaisiksi, ja silloin ei niitä ehkä enään oteta takaisin."

Hän oli rouva Joseph, neljänkymmenen vuotias leski, joka oli apuihmisenä tässä korttelissa ja jonka Auguste Bénard, Euphrasien mies, oli pyytänyt tulemaan luokseen, ensin pariksi tunniksi aamupäivällä hoitamaan kotia, koska ei hänen oma vaimonsa enään jaksanut vetää edes sukkia lasten jalkaan, laittamaan ruokaa ja lakaisemaan lattiata. Ensi päivinä oli Euphrasie vimmatusti vastustanut sitä, että vieras nainen tulee hänen kotiinsa, hän taisteli, tuli raivoihinsa, melkein sairaaksi siitä, ett'ei itse kyennyt tyydyttämään puhdistushaluaan. Mutta sitä myöten kuin hänen ruumiinsa veltostui, oli hänen täytynyt tyytyä siihen, että vieras vähitellen otti hänen paikkansa. Ja niinkuin usein tapahtuu köyhissä perheissä, joissa on pakko tyydyttää tarpeet suorinta tietä, niin oli rouva Joseph tässäkin perheessä saanut ensin Euphrasien paikan lasten suhteen ja sitten miehen. Sairas oli satunnaisen kiihoituksen kautta tullut sellaiseksi, että hän ei enään voinut olla vaimona miehellensä, ei sittenkään, vaikka hirmuinen mustasukkaisuus antoi hänelle hieman voimia. Ensin oli ollut suuria meteleitä, mutta vähitellen oli tuo silvottu naisparka muuttunut änkyttäväksi, vapisevaksi ja alistuvaksi pieneksi akaksi, joka oli melkein kuin lakaistu pois maailmasta. Silloin oli hän vapaaehtoisesti luopunut aviovuoteesta ja paennut pieneen, pimeään seimeesen pelokkaana ja toivossa saada hautautua sinne kuin haavoitettu eläin. Ett'ei Bénard eikä rouva Joseph olleet pahanluontoisia, sitä todistaa parahiten se, että he pitivät luonaan Euphrasien, tuon hyödyttömän, tiellä olevan olennon, jonka moni muu olisi jo heittänyt kadulle.

"Istutteko te nyt taas keskellä lattiata?" sanoi paksu nainen, joka ketterästi liikkui edestakaisin ja oli joka kerta pakoitettu väistämään tuolia. "Omituista on, ett'ette te voi istua johonkin nurkkaan! Auguste tulee kotiin kello neljä saamaan välipalaa, eikä hän ole tyytyväinen, ell'ei hänen juustonsa ja viinilasinsa ole silloin pöydällä."

Levotonna ja vastaamatta sanaakaan nousi Euphrasie horjuen ylös, ja hänestä oli suurin vaiva maailmassa siirtää tuolinsa vähän tuonnemmaksi. Sitten istui hän taas ja painui kuolemaan asti väsyneenä tuoliinsa.

Juuri kuin rouva Joseph oli saanut juuston pöydälle, tuli sisään Bénard, jonka työpaikka oli aivan läheisyydessä. Hän oli yhä vaan sama iloinen sielu, hän alkoi laskea leikkiä kälynsä kanssa ja oli hyvin kohtelias Mathieulle, jota hän kiitti siitä, että tämä otti osaa hänen vaimoparkansa kohtaloon.

"Herra Jumala, eihän se hänen oma vikansa ole, sen sanon minä hänelle usein. Vika on niitten, jotka leikkasivat hänet sanomatta siitä mitään minulle. Vuoden ajan me melkein uskoimme, että hän oli parantunut, ja nyt te näette, mikä hänestä on tullut. Pitäisi kieltää turmelemasta naista tuolla tavalla, varsinkin kun hänellä on mies ja lapsia eikä hän voi elää koroillaan. Tiedättehän te, mitä he ovat Cécilelle tehneet. Ja sitten vielä yksi, jonka he ovat tehneet kauniiksi, eräs paroonitar, jonka te kyllä tunnette. Hän oli äsken katsomassa täällä. Minä en tahtonut häntä tunteakaan, ajatelkaahan, niin kaunis nainen, ja nyt hän näyttää aivan hirveältä, hän näyttää jo sadan vuoden vanhalta! Ne miehet pitäisi tuomita linnaan kaikesta pahasta, minkä he ovat tehneet meille, sen sanon minä."

Kun hän aikoi istua pöydän ääreen, sattui hän tyrkkäämään Euphrasien tuolia.

"Oletko sinä siinä taas? Minkätähden sinä aina olet tiellä? Kas niin, väistypäs nyt hieman."

Bénard ei ollut niinkään pelättävän näköinen. Mutta Euphrasie rupesi kuitenkin vapisemaan lapsellisesta pelosta, aivankuin häntä olisi uhattu kurittaa. Nyt sai hän voimia laahata tuolinsa aina siihen pimeään nurkkaan asti, jossa hän tavallisesti makasi. Ovi tähän seimeen oli auki, hän pakeni sinne sisään, istui sinne pimeyteen, ja sieltä näytti hän ainoastaan pieneltä, epäselvältä haamulta, vanhalta isoäidiltä, joka vielä saisi monta, monta vuotta odottaa kuolemaansa.

Mathieu tunsi sydämensä kutistuvan, kun hän näki tuon vanhuksille omituisen pelon, tuon vapisevan tottelevaisuuden naisessa, jonka hän muisti ilkeäsisuisena, ankarana ja kovana, aina riidassa vanhemman sisarensa ja sitten miehensä kanssa. Miestään oli hän kauvan pitänyt kurissa. Ja nyt hän itse vapisi, kun miehensä hiemankin oli huonolla päällä. Hän ei ollut enään nainen, vaan pelkkä riepu. Ja tämä leikattu nainen oli vieläkin lääketieteellisissä aikakauskirjoissa mainittuna yhtenä Gauden mestarinäytteen esineenä, tohtori kerskaili yhä vieläkin tästä kunniallisesta työmiehen vaimosta, jonka hän muka oli pelastanut varmasta kuolemasta ja lahjoittanut entistään terveempänä ja voimallisempana takaisin miehelleen ja lapsilleen! Boutan oli oikeassa, hän oli ensin tahtonut odottaa tuollaisten kuuluisain leikkauksien todellista tulosta, ennenkuin hän niistä lausuu mielipiteensä!

Cécile oli liikuttavalla hellyydellä suudellut noita kolmea lasta, jotka kasvoivat Jumalan huostaan heitettyinä tässä onnettomassa kodissa. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, ja kun rouva Joseph oli antanut hänelle työn takaisin, pakeni hän pois vieden Mathieun mukanaan. Kun he olivat tulleet kadulle, sanoi Cécile:

"Kiitos, herra Froment, nyt minä menen kotiin! Minähän sanoin jo teille, että meidän elämämme tulee paratiisilliseksi siinä rauhallisessa kamarissa, josta minä olen puhunut." --

Mathieu meni suoraan tehtaasen, mutta ei saanut siellä tarkkoja tietoja puimakoneesta, jonka hän oli tilannut useita kuukausia sitten. Hänelle sanottiin, että isännän poika, herra Maurice oli mennyt ulos liikeasioissa eikä kukaan voi antaa pyydettyjä vastauksia, varsinkin kun itse Beauchêneta ei ole näkynyt koko viikkoon. Vihdoin sai hän tietää, että jälkimäinen, joka oli äsken tullut kotiin eräältä matkalta, oli luultavasti rouvansa luona. Hän päätti sentähden mennä Beauchênen kotiin, ei niin paljon puimakoneen tähden, vaan toisen asian tähden, joka oli lähempänä hänen sydäntään: oli nimittäin puheltu siitä, että toinen hänen kaksosistaan, Blaise, saisi paikan tässä liikkeessä. Tämä yhdeksäntoista vuotias nuori mies, joka juuri oli lopettanut lukunsa, aikoi mennä naimisiin erään nuoren varattoman tytön, Marthe Desvignesin kanssa, johon hän oli lapsuudestaan asti ollut rakastunut. Pojan vanhemmat eivät olleet tahtoneet vastustaa tätä rakkautta, sillä he löysivät hänessä oman, entisen suruttomuutensa. Mutta jotta poika voisi mennä naimisiin, täytyi hänelle ensin saada paikka. Ja Denisen, toisen kaksosen jatkaessa opinnoitaan erikoiskoulussa, oli Beauchêne tarjonnut paikkaa Blaiselle iloisena siitä, että voi täten antaa "kitsaille sukulaisilleen", joiksi hän heitä kutsui, todistuksen kunnioituksestaan.

Kun Mathieu vietiin Constancen keltaiseen salonkiin, oli tämä siellä juomassa teetä rouva Angelinin kanssa. He olivat juuri äsken palanneet kätilön luota. Beauchênen odottamaton palaaminen oli varmaankin vaikuttanut häiritsevästi heidän keskusteluihinsa. Beauchêne oli ollut tekevinään pienen matkan ja tuli nyt kotiin käytyään yöllisillä tervehdyksillä satunnaisten ystävättäriensä luona, ja hän väsytti molemmat naiset kovalla äänellä puhutuilla valheillaan sekä oli vielä hieman hutikassa, sopersi puhuessaan, ja hänen silmälautansa olivat punaiset.

"Hyvää päivää, rakas ystäväni", huudahti hän, "minä kerron juuri näille naisille olostani Amiensissa. Sieltä saa erinomaista ankkapasteijia."

Kun Mathieu puhui hänen kanssaan Blaisesta, alkoi Beauchêne vakuutella ystävyyttään; asia oli päätetty, tuo nuori mies voi tulla koska tahansa, hän voisi ensin työskennellä Morangen johdolla, niin että hän saisi yleissilmäyksen liikkeen käynnistä. Beauchêne puhkuili, syljeskeli, haisi tupakalta, väkijuomilta ja myskiltä, joita hajuja hän aina toi mukanaan kotiin porttojensa luota. Vaimo hymyili hänelle kuten tavallista vieraiden läsnä ollessa, mutta kun rouva Angelin käänsi pois päänsä, oli Constancen katse täynnä inhoa.

Beauchênen puhellessa liian paljon ja tunnustaessa, että hän ei tiedä, miten puimakoneen laita on, näki Mathieu, että Constance kuunteli levotonna. Se, että Blaise tulisi liikkeesen, oli jo saanut hänen vakaviin ajatuksiin; nyt vaivasi häntä miehensä tietämättömyys töitten kulusta, ja sitten sukelsi taas esiin Norinen kuva, Constance pelkäsi, että herrat taaskin olivat jonkinlaisessa salaliitossa. Mathieu huomasi hänen ajatuksensa ja rupesi nyt puhumaan Gauden leikkauksien kauniista tuloksista, hän kertoi kohtauksestaan Cécilen kanssa sekä käynnistään Euphrasien luona. Naiset kauhistuivat, mutta Beauchêne näkyi suuresti nauttivan noista arkaluontoisista yksityisseikoista, joista hän pakoitti rakkaan sukulaisensa kertomaan. Äkkiä huudahti Constance helpotuksesta:

"Oh, tuolla on Maurice!"

Siellä tuli sisään hänen poikansa, jumala, hänen kaiken hellyytensä ja ylpeytensä esine, kruununprinssi, josta huomenna tulisi kuningas, joka pelastaisi uhatun kuningaskunnan ja antaisi hänen istua sivullaan kimaltelevassa sädekehässä. Hänen mielestään oli poika kaunis, iso, vahva, voittamaton kuin satujen ritari. Kun Maurice kertoi, että hän oli edullisella tavalla sopinut eräästä ikävästä kaupasta, johon hänen isänsä oli taitamattomasti sekaantunut, oli Constance jo näkevinään hänen korvaavan tappiot ja voittavan voittoja. Ja hänen riemunsa tuli täydelliseksi kun hän kuuli Mauricen lupaavan, että puimakone on valmis lopulla viikkoa.

"Sinun pitäisi juoda kuppi teetä, rakkaani. Sinä väsytät liiaksi aivojasi, ja tee tekisi sinulle hyvää."

Maurice suostui ja lisäsi sitten iloisesti:

"Tiedätkö, eräs omnibus oli äsken ajaa minun päälleni Rivolikadulla."

Constance tuli kalman kalpeaksi ja hänen täytyi panna kuppi kädestään. Suuri Jumala, voisiko satunnainen tapaus murskata hänen onnensa? Taaskin tunsi hän luissaan ja ytimissään saman jääkylmän, salaperäisen pöyristyksen...

"Hupsu", sanoi Beauchêne, "sehän oli poika, joka näytti omnibukselle pitkän nenän, koska hän nyt on tässä kertomassa asiasta. Maurice parka, sinulla on kovin omituinen äiti. Mutta minä tiedän, kuinka vankaksi olen tehnyt sinut, ja minä olen levollinen sinun puolestasi, kuten näet."

Rouva Angelin ja Mathieu istuivat samassa vaunussa kotimatkallaan Janvilleen; he olivat kahdestaan. Rouva Angelin purskahti ilman mitään näkyvää syytä itkuun, pyysi sitten anteeksi ja sanoi uneksivalla äänellä:

"Kun ihmisellä kerran on lapsi ja hän menettää sen, niin senhän täytyy olla hirmuisen surullista. Mutta hänellä on kuitenkin ollut lapsi, joka on kasvanut, joka on vuosikaudet tuottanut verratonta, sanomatonta onnea. Mutta kun lasta ei ole koskaan ... oi, sellaista kärsimystä, sellaista surua! Ennen mitä tahansa kuin tällaista tyhjyyttä!"

Chantebledissa Mathieu ja Marianne yhä rakensivat, loivat ja synnyttivät lapsia. Ja niinä kahtena vuotena, jotka nyt taas olivat kuluneet, voittivat he elämän taistelussa kuolemaa vastaan perheen alituisen lisääntymisen ja viljavan maan avulla, joka oli koko heidän elämänsä, heidän ilonsa ja voimansa. Intohimo puhalteli kuin kuuma tuuli, tämä jumalallinen intohimo teki heidät hedelmällisiksi, sillä he osasivat rakastaa, he osasivat olla hyviä ja terveitä, ja heidän tarmonsa sai aikaan muun, heidän toimeliaisuutensa, heidän tyyni kestäväisyytensä siinä välttämättömässä työssä, joka luo ja järjestää maailman. Mutta näinäkään kahtena vuotena eivät he ilman ainaista taistelua voittoa voittaneet. Mutta voitto tuli yhä suuremmaksi ja varmemmaksi aina sen mukaan kuin valloitettu alue laajeni. Ensi ajan pienet murheet olivat kadonneet, nyt oli vaan ohjattava kaikkea ymmärryksellä ja oikealla tavalla. Pohjoisessa, ylämaalla, Mareuilin ja Lillebonnen talonpoikaistalojen välillä oli kaikki maa ostettu, siellä ei ollut kantoakaan, joka ei olisi kuulunut heille; siellä oli noin kahden sadan hehtaarin suuruinen metsä, joka muodosti aaltoilevain viljapeltojen lisäksi satavuotisia puita kasvavan puiston. Mathieun mielestä ei sitä ole jätettävä käyttämättä hyödyksi ja pidettävä ainoastaan koristuksena; hän yhdisti sentähden aukinaiset kentät toisiinsa teillä ja päästi sinne karjansa, ja karjanhoito menestyi erinomaisesti. Elämän arkki siellä kohisi, se lisääntyi sadoilla elukoilla, jotka pian etsivät majansa mahtavain puitten siimeksessä. Nyt sai syntyä kuinka monta lasta tahansa, maito kohisi koskina, lukemattomat elukat vaatettaisivat ja elättäisivät heidät. Kypsien viljapeltojen vieressä suhisivat synkät metsät vavahdellen siitä ikuisesta kylvöstä, joka nousi idulle sen siimeksessä sädehtivän auringon alla. Ja ostamatta oli ainoastaan yksi maakappale, viimeiset nummet itäpuolella, ja silloin olisi kuningaskunta täydellinen. Siinä oli palkka entisistä kyynelistä, ensimäisen vaikean ajan hivuttavista murheista.