Part 30

Syntyi hiljaisuus, ja sitten alkoi Séguin taas pitkäveteisellä äänellä:

"Onko tänään tapahtunut useampia onnettomuuksia?"

"Ei. Eivät savupiiputkaan ole vielä kaatuneet ja pudonneet päähäni. Mutta kyllä sekin pian tapahtuu."

"Toivokaamme sitä. Ja tuo vanha lutka maa, jossa kihisee inhoittavan paljon olentoja, pyörii yhä vaan. Sirius sairas ... siinä onnettomuuksien huippu!"

Mathieu oli perin ikävystynyt ja nousi lähteäkseen. Silloin toi eräs palvelija terveisiä rouvalta, että herra tulisi heti neiti Lucien luokse; tyttö tahtoi yhä itsepintaisesti maata vuoteessaan. Ja Séguin laski yhä hidasta pilaansa ja pyysi molempia herroja tulemaan mukaan auttamaan häntä koettaessaan saada tuota pientä naista aikanaan vakuutetuksi miesten kaikkivallasta.

Lucien huoneessa tapahtui omituista. Tuo pieni tyttö makasi selällään ja piti suonenvedontapaisesti peitettä leukansa kohdalla aivankuin tehdäkseen siten vastarintaa, estääkseen kenenkään nostamasta häntä tuosta sängystä, jossa hän välttämättömästi tahtoi maata. Hänen pienet, kalpeat kasvonsa olivat ainoastaan näkyvissä, ja niitä ympäröitsivät vaaleahkot hiukset; hänen vaaleansiniset silmänsä tuijottivat itsepintaisesti kattoon todistaen hurjaa päättäväisyyttä. Kun hän näki äitinsä ja tohtori Boutanin tulevan sisään, ilmaisi hänen synkkä katseensa kiduttavaa kärsimystä, mutta hän ei liikahtanutkaan, hänen keveä hengityksensä ei kohottanut peitettäkään, ja useita minuutteja makasi hän siinä jäykistynein kasvoin eikä vastannut mitään.

"Te olette siis sairas, rakas lapseni? Äitinne on sanonut, ett'ette te tahtonut nousta ylös aamulla. Mikä paikka teillä on kipeänä?"

Mutta hän makasi kuin kuollut liikahtamatta ja lausumatta sanaakaan.

"Kas niin, te teette hyvin pahasti siinä, että teette vanhempanne levottomiksi ettekä anna minun auttaa itseänne. Olkaa nyt hyvä ja sanokaa, mikä teidän on. Onko tauti vatsassa?"

Hän makasi kuin kuollut liikuttamatta huuliaan tai sormiaan.

"Minä luulin todellakin, että te olette järkevämpi kuin olette. Te pahoitatte meidän kaikkein mielen. Minunhan täytyy tietää, mikä teidän on, voidakseni parantaa teidät."

Kun tohtori nyt oli tarttuvinaan Lucien toiseen käteen irroittaakseen sen peitteestä, vapisi tyttö ja piti niin lujasti peitettä kaulansa ympärillä, että tohtorin täytyi luopua yrityksestään koetella hänen valtimoaan, sillä väkivaltaa ei hän tahtonut käyttää.

Valentine, joka oli seisonut vieressä hiljaa odotellen, suuttui nyt.

"Sinä käytät väärin meidän kärsivällisyyttämme, tämä on mielettömyyttä, minun täytyy kutsua tänne isäsi, niin että hän saa rangaista sinua. Aina aamusta asti olet sinä virunut vuoteessasi, etkä edes tahdo sanoa meille, mitä on tapahtunut. Puhu nyt ainakin, kerro, mikä sinun on, niin että tietäisimme, mitä meidän on tehtävä. Onko sinulla jotakin valittamisen syytä? Mitä sinulle on sanottu tai tehty?"

Kun Lucie taas muuttui kuolon kankeaksi, lähetti äiti tohtorin kehoituksesta noutamaan Noraa, kotiopettajatarta, jotta häntä voitaisiin kuulustella. Kun tuo pitkäkasvuinen, vaaleaverinen tyttö tuli sisään, oli tohtori huomaavinaan lapsessa saman vapistuksen kuin silloinkin, kun hän itse oli tahtonut koskettaa häneen, ja samaa ikävöimistä saada hautautua, kadota pois ainaiseksi.

Nora asettui vuoteen jalkapäähän ja vastaili tyyneesti, itsekin tietämättään julkeasti hymyillen tohtorin kysymyksiin.

"Minä en tiedä mitään, herrani. Minä en luonnollisesti vie lapsia vuoteeseen. Neiti Lucie näytti aivan terveeltä illalla. Hän meni luultavasti nukkumaan tavalliseen aikaan sanottuaan pienessä salongissa hyvää yötä äidilleen, jolla oli vieraita. Minä menin sitten, kuten tavallista, hetkeksi hänen huoneesensa sanomaan hänelle hyvää yötä. Mihin kysymykseen minun pitäisi nyt vastata? Minä en tiedä."

Puhuessaan katseli hän yhä tyttöä ja hymyili tahtomattaan, aivankuin olisi muistanut jonkun hauskan asian. Mutta se oli liiaksi, lapsi purskahti katkeraan itkuun, kun hän lakkasi tuijottamasta kattoon ja huomasi nuo terävät, pilkalliset silmät, joitten katse oli häneen kiinnitettynä.

"Antakaa minun olla, älkää puhutelko minua, älkää katselko minua! Minä tahdon mennä luostariin! Minä tahdon mennä luostariin!"

Se oli sama huudahdus, jonka tuo liiaksi aikaiseen kehittynyt tyttö oli aamulla inhosta huudahtanut. Hän kertasi sen nyt ehtimiseen yhä kasvavalla kiihkolla. Ja hänen itsepäisyytensä olla enään ylös nousematta, olla kenellekään näyttämättä edes kättensä ihoa, sisälsi sen lujan päätöksen, että hän menee hautaan, kuolee koko maailmalta. Hän toivoi, että vuodeverhot vedettäisiin eteen, jotta ei päivänvalo koskaan enään näkisi häntä, hän olisi tahtonut olla yksinään, ikuisesti unohdetussa haudassa, päästäkseen erilleen kauhustaan kaikkeen aistillisuuteen, inhostaan elämään ja kaikkeen elolliseen.

"Minä tahdon mennä luostariin! Minä tahdon mennä luostariin!"

Valentine, joka luuli hänen menettäneen järkensä, lähetti nyt kutsumaan Séguinia. Ja odotellessaan miestään alkoi hän taas puhella lapselleen äidillisellä ja arvokkaalla äänellä:

"Sinä saatat minun todellakin epätoivoon. Sinun ijälläsi ei puhuta luostariin menosta, aivankuin ei perhe-elämässä olisi saanut kokea muuta kuin suruja ja kärsimyksiä. Minä olen mielestäni tehnyt aina velvollisuuteni, minä en onneksi voi syyttää itseäni mistään. Sinä tunnet tarpeeksi minun syvän uskonnollisuuteni, minä olen kasvattanut sinun sellaisessa kunnioituksessa uskontoon, että voin täydestä syystä sanoa sinulle, että sinä teet syntiä Jumalaa vastaan sekoittamalla hänet sairaan lapsen oikkuihin. Joka ei ole tottelevainen, se ei mene luostariin, eikä Jumala tahdo tietää tytöstä, joka tekee syntiä äitiään vastaan, vaikka hän ei äidiltään ole koskaan saanut muita kuin hyviä esimerkkejä."

Lucien silmät kääntyivät nyt äitiin ja sitä mukaa kuin tämä puhui, laajenivat lapsiparan viattomat silmät kauhusta, ne ilmaisivat mitä katkerinta kipua, sellaista lapsen sielun tuskaa, jota tuntee, kun kunnioitus ja hellyys äitiä kohtaan on saanut surman iskun.

Nyt tuli Séguin sisään Santerren ja Mathieun kanssa. Kun Valentine teki selvää asioista ja vetosi Séguinin isälliseen arvokkaisuuteen, hymyili tämä vaan, aivankuin olisi tahtonut sanoa: "Entä sitten? Sinä, rakas ystäväni, olet kasvattanut heidät niin huonosti, että heillä nyt on noin tyhmiä oikkuja." Kun äiti oli lopettanut, kääntyi Séguin lääkäriin, joka liikkeellä ilmaisi olevansa voimaton, sillä tyttö ei tahtonut antaa tutkia itseään. Silloin teki Santerre yrityksen lyödä asia leikiksi, jotta päästäisiin tästä pulasta.

"Onko kaikki totta, mitä mammasi on kertonut, rakas Lucieni? Ei, ei, hän erehtyy, eikö totta? Sinä olet hyvin, hyvin kiltti ja tottelevainen. Kas niin, nyt annan minä sinulle suutelon, ja sitten on kaikki hyvin taas. Minä puhun sinun puolestasi papallesi ja mammallesi, he kyllä antavat sinulle anteeksi."

Hän läheni nauraen tyttöä kasvot eteenpäin kumarrettuina. Mutta kun Lucie näki nuo miehen kasvot, nuo suuret loistavat silmät ja partaan puoleksi peittyneen lihavan suun, tuli hän ihan mielettömäksi kauhusta.

"Älkää tulko tänne, minä en tahdo ... ei, älkää suudelko minua ... _te_ ette saa suudella minua!"

Santerre ei ollut häntä kuulevinaankaan, hän oli vaan leikillisesti kietovinaan kätensä tytön ympärille.

"Miksi en minä saisi suudella sinua, Lucette? Minähän suutelen sinua joka päivä."

"Ei, minä en tahdo ... päästäkää minut, olkaa armelias! Ei, ei, te ette saa, ei koskaan enään!"

Ja kun Santerre tahtoi kuitenkin saada tahtonsa perille Lucien vastalauseista huolimatta, nousi tyttö istualleen vuoteessansa, heittäytyi sitten takaperin ja vältti siten Santerren suuta, aivankuin se olisi ollut tulikuumasta raudasta tehty.

Ja kun hän tunsi, että Santerre kuitenkin tulisi suutelemaan häntä, alkoi hän kertoella siitä häpeällisestä salaisuudesta, joka aamusta alkaen oli jäätänyt häntä, ryöstänyt häneltä puhelahjan ja vienyt kaiken halun elämään.

"Älkää suudelko minua! Ei koskaan, ei koskaan enään! Minä näin teidän eilen illalla pienessä salongissa yhdessä mamman kanssa... Saastaisuutta! Saastaisuutta!"

Santerre kalpeni ja vetäytyi taaksepäin. Tuntui siltä kuin nyt syntynyt hiljaisuus olisi levittänyt kuoleman kylmyyttä huoneesen. Kaikki olivat hämmästyksissään ja odottivat, ei kukaan yrittänytkään estää tyttöä lausumasta noita välttämättömiä ja musertavia sanoja.

Lucie jatkoi epätoivoisena ja mieletönnä:

"Nono tuli noutamaan minua juuri kuin minä olin nukkumaisillani, ja sanoi näyttävänsä minulle jotakin hauskaa. Hän on lävistänyt suuren reijän oveen, ja siitä hän huvikseen katselee iltasin. Minä luulin, että Gaston tekee jotakin tyhmyyksiä Andréelle, ja minä seurasin häntä varpaillani ja olin vaan paitasillani. Mutta mitä minä näin, mitä minä näin ... oi, minä olen niin onneton, viekää minut luostariin, viekää minut luostariin!"

Hän heittäytyi taas pitkälleen vuoteessaan, veti peitteen kasvojensakin eteen, aivankuin olisi tahtonut hautautua sen sisään, kääntyi seinään päin eikä tahtonut kuulla eikä nähdä mitään enään. Ja kun ne pitkät vavahdukset, jotka vielä liikuttivat hänen ruumistaan, loppuivat, näytti hän kuolleelta.

Kuultuaan tämän julkisen paljastuksen sellaisesta suusta, oli veri noussut Séguinin päähän, ja hänet valtasi taas sama raaka mustasukkaisuus, joka sai hänen väliin ajattelemaan murhaa. Hän oli jo kääntynyt Valentineä kohden niin uhkaavan näköisenä, että Mathieu valmistautui käymään heidän väliinsä. Mutta hän sai sitten itsensä heti hillityksi, ja hän hymyili pilkallisesti nähdessään Noran seisovan vuoteen jalkapuolessa hieman kalpeana ja kummastuneena siitä, että lapsi oli tohtinut kertoa tapahtumasta, mutta yhä vaan itseensä luottavana ja julkeana. Ainoastaan Valentine tohti ilmaista suuttumuksensa ja inhonsa, ja hänen äänessään kajahteli vielä hieman vanhan Vaugeladen suvun ylpeys.

Hän meni kotiopettajattaren luo ja sanoi tälle vasten kasvoja:

"Teidän käytöksenne on inhoittavaa. Pahin portto saastaisimmassa bordellissa ei olisi voinut saada päähänsä niin häpeällistä ajatusta, niin tyhmää ja niin halpamaista, että hän saastuttaisi lapsen mielen, hävittäisi kaiken kunnioituksen, kaiken hellyyden äidin ja tyttären väliltä. Te olette joko hullu tai viheliäisin olento maailmassa. Menkää matkaanne, minä ajan teidät pois talosta."

Séguin, joka ei vielä ollut avannut suutaan, suvaitsi nyt vasta ryhtyä asiaan ja esiintyä isäntänä.

"Ei, anteeksi, rakas ystäväni, minä en tahdo, että Nora jättää meidät. Älkäämme me kääntäkö taloa ylösalaisin ja muuttako tapojamme, joihin olemme tottuneet, joka kerta kuin hupsumainen Lucie näkee yöllä mielettömiä unia. Antakaa hänelle lakseeraavaa lääkettä, tohtori, ja sitten hyvä vesisuihku päälle. Mutta ennen kaikkea, ei enään mitään näkyjä, ei mitään hulluja juttuja, taikka minä suutun."

Kun Mathieu taas tuli kadulle tohtorin kanssa, joka oli Lucielle määrännyt jotakin hermoja viihdyttävää lääkettä, kättelivät he pitkään ja sanaakaan sanomatta toisiaan. Astuissaan vaunuihinsa sanoi Boutan:

"Onko kaikki valmista nyt? Siinä on nyt se onnettomuus, jota minä olen odottanut! Yhteiskunta kuolee vihasta säännölliseen ja terveelliseen elämään. Mitä inhoittavimmat kauheudet jouduttavat sen lopullista perikatoa, kaksitoista vuotiaat tytöt tulevat hysteerisiksi, ja ennen aikaansa valtaa heidät inho kaikkea hedelmällisyyttä vastaan ja he ikävöivät lihansa kuolettamista varten luostariin! Niin, kyllä tämä on kaunista ... nuo viheliäiset ihmiset tahtovat välttämättömästi tehdä lopun maailmasta!" --

Mutta Chantebledissä Mathieu ja Marianne yhä loivat, laskivat perustusta ja synnyttivät. Niinä kahtena vuotena, jotka nyt olivat kuluneet, olivat he taaskin voittaneet elämän ikuisessa taistelussa kuolemaa vastaan, ja kiitos siitä perheen lisääntymiselle ja hedelmälliselle maalle, joka oli koko heidän elämänsä, heidän ilonsa ja heidän voimansa. Jumalallinen intohimo puhalsi heihin kuin hehkuva tuuli ja teki heidät hedelmällisiksi, antoi heille voimaa rakastamaan, olemaan hyviä ja terveitä, ja heidän tarmonsa sai aikaan muun, heidän työvoimansa, tuo tyyni kestävyys välttämättömyyksissä, maailmaa luovassa ja maailmaa järjestävässä työssä. Mutta näinä kahtena vuotena eivät he saaneet voittoa ilman taisteluja. Mitä enemmän maatila kasvoi, sitä suuremman pääoman vaati se. Ne velat, joita heidän alussa oli tekeminen, olivat nyt kuitenkin maksetut. Kaiken puuhan etupäässä oli patriarka, jonka tarkoitus oli panna perheensä tulevaisuus maaomaisuuden perustukselle, niin ett'ei hänellä olisi muita apulaisia tai yhtiömiehiä kuin omat lapsensa. Jokaiselle heistä hankki hän oman maakappaleen; hän antoi pienelle kansalleen isänmaan. Vastaisuudessa tuli kaikkein juuret -- kaikki, mitkä kiinnittävät ja ottavat ravintoa -- olemaan siellä, vaikka useat hajaantuisivatkin, menisivät maailmaan, eri yhteiskunnallisiin asemiin. Ja kuinka suuri laajennus olikaan tuo viimeinen alue suomaata, joka teki mahdolliseksi koko ylängön viljelemisen, enemmän kuin sata hehtaaria! Jos vieläkin lapsi syntyisi, olisi hänelläkin osansa, viljaa kasvaisi heidän jokapäiväiseksi leiväkseen. Ja kun työt oli loppuun suoritettu, viimeiset vesistöt kanavoidut, maa kesytetty ja kynnetty, näytti kaikki seuraavana keväänä ihmeelliseltä, koko tuo laaja maa-alue oli vihreä ja lupasi hyvän sadon. Siinä oli korvaus kaikista ensimäisen vaivalloisen ajan kyynelistä ja murheista.

Marianne ei ollut ainoastaan kunnon emäntä, joka hoiti kirjanpitoa ja sisällisiä asioita. Hän oli yhä vielä rakastettu ja rakastettava puoliso, äiti, joka synnytettyään lapsen maailmaan ja imetettyään sen täydellisesti valmiiksi tuli sen opettajattareksi ja kasvattajaksi, antoi sille intelligensinsä ja sydämensä. Marianne, joka oli niin viisas ja ilomielinen, piti kunnian asianaan saada lapsensa tottelemaan oman lempeytensä ja rakastettavaisuutensa avulla. Siihen vaadittiin ainoastaan, että lapset pitivät hänestä, ja häntä toteltiin ja kunnioitettiin, koska hän oli kaunis, hyvä ja rakastettu. Eikä hänen tehtävänsä ollutkaan helppo. Samoin kuin muissakin asioissa menetteli hän tässäkin hyvin järjellisesti, käytti vanhempia nuorempain kaitsijoina, antoi jokaiselle määrätyn osansa lempeästä vallasta, suoriutui voittaen pahimmistakin vaikeuksista antamalla totuuden ja oikeuden vallita kaikkialla. Vanhimmat lapset, Blaise ja Denis, jotka jo olivat kuudentoista vuotiaita, ja lähes neljäntoista vuotias Ambroise olivat hieman eronneet hänestä, he olivat nyt enimmäkseen isän kanssa. Mutta nuo viisi muuta lasta muodostivat yhä vielä lauman hänen ympärilleen, uusi lapsi korvasi aina sen, joka oli lentänyt pois, kun siivet olivat kasvaneet.

Ja kun Marianne näitten kahden vuoden kuluttua synnytti yhdeksännen lapsensa, oli tämä taaskin tyttö, Madeleine. Synnytys tapahtui helposti, mutta kymmenen kuukautta sitä ennen oli hän liikanaisen työn tähden saanut keskosen. Ja kun Mathieu näki hänen siinä hymyilevänä, pieni, rakas Madeleine sylissään, suuteli hän kiihkeästi vaimoaan; taaskin oli heillä riemun hetki kaikkien surujen jälkeen.

Ja yhä vaan laajeni tuo suuri ja hyvä työ, hedelmällisyyden työ, maan ja naisen avulla, voittaen kuoleman, luoden elinehtoja jokaiselle uudelle lapselle, synnyttäen alituiseen yhä enemmän elämää, enemmän toivoa.

IV

Kului kaksi vuotta. Ja näitten kahden vuoden kuluessa saivat Mathieu ja Marianne vielä lapsen, tyttären. Samalla kertaa kuin perhe lisääntyi, kasvoi myöskin Chantebled, tällä kertaa kaikilla tähän asti ostetuilla metsäpalstoilla ylämaan itäpuolella, aina kaukaiseen Mareuiliin ja Lillebonneen asti. Nyt oli koko pohjoinen osa tästä maatilasta ostettu, verkko teitä yhdisti lähes kaksi sataa hehtaaria metsää, jonka sisässä oli aukeita, avaroita alueita. Nämät puitten aitaamat, luonnolliset laidunmaat, joille tuli vettä läheisistä lähteistä, tekivät mahdolliseksi karjan lisäämisen kolminkertaiseksi ja ryhtymisen suurempaan karjanhoitoon. Se oli elämän vastustamatonta valloitusretkeä, hedelmällisyys leveni päivänpaisteessa, työ loi ehtimiseen uutta vastuksista ja suruista huolimatta, korvasi vahingot, vuodatti alituisesti maailman suoniin enemmän voimaa, terveyttä ja iloa.

Aina siitä asti kuin Fromentit olivat muuttuneet valloittajiksi, perustelivat pientä kuningaskuntaansa ja loivat itselleen vakavinta kaikista rikkauksista, maaomaisuutta, eivät Beauchênet enään tehneet pilaa heidän hullumaisesta aatteestaan muuttaa maaseudulle ja ruveta maanviljelyksen harrastajiksi, vaan he kohtelivat heitä nyt kuin rikkaita sukulaisia ja kävivät väliin heitä tervehtimässä; he näyttivät silloin ihailevan tätä suurta toimeliasta talonpoikaistaloa meluavine hyvinvointineen.

Eräänä kertana taas täällä käydessään tapasi Constance vanhan koulukumppaninsa, rouva Angelinin, joka muuten ei ollut koskaan oikein poistunut hänen näköpiiristään. Tämä nuori pari, joka kymmenen vuotta sitten oli rakkauksineen kuljeskellut kaikilla Janvillen yksinäisillä poluilla ja vaihtanut ahnaita suuteloita jokaisen pensaan takana, oli vihdoin ostanut itselleen pienen talon kylän ulkopuolelta, ja siellä viettivät he joka vuosi vuoden kauniimman ajan. Mutta he eivät enään olleet yhtä lempeän suruttomia kuin ennen; rouva Angelin oli lähes kolmenkymmenen kuuden, he olivat pysyneet kiinni vanhassa lupauksessaan, että kun rouva tulee kolmenkymmenen vuotiaaksi, lakkaavat he käyttämästä ehkäisykeinojaan ja niinä kuutena vuotena, joina he nyt olivat odotelleet lasta, ei tämä lapsi tahtonutkaan syntyä. Vaikka he kuinkakin sydämellisesti sitä toivoivat, olivat heidän syleilynsä kuitenkin hedelmättömiä; näytti siltä kuin hedelmättömyys olisi ollut seurauksena heidän pitkällisestä, itsekkäästä nautinnonhimostaan. Yhä kasvava surumielisyys sai talossa vallan: mies, tuo kaunis musketööri, oli jo harmahtava, ja hänen näkönsä oli heikontunut niin, että hän tuskin näki maalata viuhkojaan; vaimo, joka ennen oli nauranut niin iloisesti, oli nyt kauhuissaan tuon uhkaavan sokeuden tähden, ja se hiljaisuus ja synkkä varjo, joka vähitellen levisi taloon, jääti häntä.

Nyt kun tuttavuus oli uusittu, meni rouva Angelin väliin käydessään asioilla Pariisissa kello neljän aikaan juomaan kupin teetä Constancen luokse, ja siellä odotti hän Janvilleen menevän junan lähtöä. Kun he eräänä päivänä olivat kahdestaan, purskahti rouva Angelin itkemään ja uskoi Constancelle kaikki heidän surunsa.

"Ah, rakas ystäväni, te ette voi aavistaakaan, miten me kärsimme. Se, jolla on lapsi, ei voi ymmärtääkään millaisessa tuskassa ovat lapsettomat puolisot siitä syystä, että he niin sydämestään haluaisivat lasta. Minun miesparkani pitää vielä minusta, mutta minä näen sen kyllä, että hän on vakuutettuna siitä, että se on minun vikani, ja se koskee niin minun sydämeeni, että minä voin tuntikaudet istua ja itkeä. Minunko vikani! Kukahan tohtii koskaan sanoa, kenen vika se on, miehen vaiko naisen? Mutta sitä minä en koskaan sano hänelle, sillä silloin tulisi hän aivan hurjaksi. Näkisittepä vaan, miten yksinäisinä me molemmat olemme autiossa kodissamme, varsinkin siitä asti kuin hänen näkönsä heikontuminen on alkanut vaikuttaa hänen luonteesensa. Oh, me antaisimme kaiken veremme, jos meillä vaan olisi lapsi, joka meluaisi ja pitäisi sydämemme lämpimänä nyt, kun elämä meissä ja meidän ympäristössämme on jäykistynyt."

Constance katseli häntä kummastuneena.

"Mitä minä kuulen, rakas ystäväni, ettekö te voi saada lasta, te, joka tuskin olette vielä kolmenkymmenen kuuden vanha? Minä olen aina luullut, että lapsen voi saada milloin tahansa, kun vaan on terve ja voimakas niinkuin te. Muuten, onhan tuollaista vastaan keinoja, niitähän on aina ilmoituksia sanomalehdissä..."

Rouva Angelin alkoi taaskin katkerasti itkeä.

"Tehän pakoitatte minun puhumaan kaikki. Minä olen, sen pahempi, ollut kolme vuotta erityisen käsittelyn alaisena; puolen vuotta olen minä luottanut erääseen kätilöön Miromesnilkadun varrella, ja se, että te saatte niin usein tavata minua näin kesällä, se on siitä syystä, että minä käyn tuon kätilön luona. Hänellä on aina lupauksia, mutta niistä ei sen valmiimpaa tule. Tänään oli hän avomielisempi ja näkyi menettäneen toivonsa, ja sentähden minä en voinut pidättää kyyneleitäni. Antakaa minulle anteeksi!"

Ja sitten jatkoi hän kiihkoissaan kädet ristissä:

"Jumalani, ajatelkaa että on olemassa onnellisiakin naisia, naisia, joilla on niin monta lasta kuin he vaan itse haluavat ... teidän sukulaisellanne rouva Fromentilla esimerkiksi! Ja kuinka hänestä on tehty pilaa ja häntä moitittu, minä itse en suinkaan vähimmin! Mutta nyt pyydän minä häneltä sitä anteeksi, se on lopultakin kaunista ja suurenmoista tuo ainainen lasten synnyttäminen maailmaan, tyynesti ja ylpeästi. Minä kadehdin häntä siihen määrään, että tahtoisin mennä varastamaan yhden hänen lapsistaan, jotka nousevat idulle hänestä yhtä luonnollisesti kuin hedelmä voimakkaasta puusta. Jumalani, onko tämä sentähden, että me olemme odottaneet liian kauvan? Onko se meidän molempain vika, että me olemme antaneet oksan kuivettua estämällä sen kantamasta hedelmää vuoden mahla-aikana?"

Constance muuttui vakavaksi ja pudisti päätään kuullessaan Mariannen nimen. Hän ei vieläkään hyväksynyt Mariannea hänen monien, häpeällisten raskauksiensa tähden, joita vielä varmaankin seuraisi katumus.

"Ei, ei, rakas ystäväni, älkää menkö päinvastaiseen liiallisuuteen. Lapsi, niin, varmaankaan ei ole ainoatakaan naista, joka ei toivoisi lasta. Mutta tuollainen lauma ... ei, ei, se on häpeällistä, se on hullutusta. Nyt, kun Marianne on rikas, voi hän luonnollisesti vastata, että hänellä on oikeus olla siitä välittämättä. Minä myönnän, että se on jonkunlainen puolustus. Mutta minä pidän kuitenkin joka tapauksessa kiinni mielipiteestäni, ja saattepa nähdä, että Marianne jonakin päivänä saa hirmuisen rangaistuksen."