Part 26

"Joka tapauksessa", keskeytti Bénard, "olisi heidän pitänyt ilmoittaa sinun miehellesi, mitä he aikoivat sinulle tehdä. Etkä sinä tiennyt siitä itsekään, sinähän aivan hämmästyit, kun sait tietää, kuinka paljon he olivat leikanneet pois..."

Euphrasie suuttui ja viittasi miehelleen, että tämä vaikenisi.

"Tietysti olivat he puhuneet siitä minulle! Niin, tietysti ei kuitenkaan aivan selvästi. Mutta minähän kuulin, miten toisten laita oli, ja minä käsitin hyvin, että..."

"Mutta joka tapauksessa olisi heidän pitänyt sanoa sinulle, ett'et sinä enään koskaan voisi synnyttää lapsia."

"Vaiti! Sinähän teet minun uudestaan sairaaksi. Eikö kolmessa lapsessa ole tarpeeksi? Luuletko sinä, että meillä pitäisi niitä olla kokonainen liuta niinkuin mammaparalla? Kolme lasta, eikö siinä ole tarpeeksi köyhille ihmisille?"

"On kyllä", huudahti Sérafine iloisesti, "kolmessakin on jo liikaa. No, tuottaako leikkaus paljon tuskaa?"

"Sitä ei tunnekaan, kun on nukutettu. Kun herää, niin silloin ei ole juuri hauska olla, mutta kyllä sen sentään voi kestää."

"Ja oletteko te nyt terve?"

"Olen, niin he ainakin sanovat. Ennen oli minulla alituisesti tuskia, niin että minun täytyi huutaa. Nyt tunnen minä niitä ainoastaan vähän silloin tällöin, mutta he ovat sanoneet, että minä en tule tuntemaan niitä sitten enään, kun olen täydellisesti parantunut."

Ikävintä oli se, ett'ei Euphrasie voinut saada takaisin voimiaan. Koko päivä meni siivoukseen, aina oli hänellä luuta kädessä; hänen puhtaudenharrastuksensa oli tullut ainaiseksi kiusaksi hänen miehelleen, joka ei saanut koskaan sylkeäkään ja jonka täytyi riisua jalkineensa jo oven suussa. Ja sitten pesi Euphrasie vielä kolme lastansa, niin pian kuin he olivat vähänkin lianneet itsensä. Mutta palattuaan kotiin sairashuoneesta, väsyi hän aina pian ja hänen oli pakko istua tuolille; hän oli suruissaan ja kiukuissaan siitä, ett'ei hän koskaan enään kelvannut mihinkään.

"Kymmenen minuutin työskentelyn jälkeen olen minä aivan väsynyt", jatkoi hän. "Mutta tässä täytyy vaan koettaa kärsiä, koska he ovat luvanneet, että minä tulen vielä voimakkaammaksi kuin ennen."

Nämät sivuasiat eivät juuri huvittaneet Sérafineä, joka ainoastaan ajatteli yhtä asiaa, vaikka hän ei vielä ollut voinut saada kysymystään sopivaan muotoon. Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja katsoen julkeasti Bénardin silmiin sanoi hän:

"Aviomiehet ovat kylläkin taipuvaisia, kun on kysymyksessä se, ett'ei enään saada lapsia, mutta niin pian kuin vaimot eivät enään tahdo ottaa vastaan heidän hyväilyjään, tulevat he tyytymättömiksi ja etsivät korvausta kodin ulkopuolelta."

Muurari ymmärsi hänen ja vastasi nauraa hohottaen:

"Niin, mitä siihen tulee, niin ei ainakaan minulla ole valittamisen syytä."

Sérafine ihastui tästä selityksestä, hän tiesi nyt, mitä tahtoikin tietää, ja aikoi lähteä. Nyt alkoi akka Moineaud, joka tähän asti oli istunut hiljaa ja puoliunisena seuraamatta ollenkaan keskustelua, purkaa itsestään tulvanaan sanoja.

"Niin, se on totta, sinun äitiparallasi on ollut kokonainen liuta lapsia. Mutta niistä ei meille ole ollut paljoakaan onnea, ei minulle eikä miehellenikään. Hän yhä vaan raataa ja tekee työtä yksinään tehtaassa nyt, kun Victorista tuli sotamies -- ja hänkin kuolee ehkä jossakin kaukana niinkuin Eugènekin. Kolmesta pojastamme on ainoastaan nuorin kotona, tuo Alfred veitikka, joka on poissa koulusta niin usein kuin hän voi, lurjustelee kaduilla aamusta iltaan ja on jo seitsemän vuoden vanhana turmeltuneempi kuin ennen oltiin viidentoista vuotiaina. Ja neljästä tytöstämme on ainoastaan Irma jälellä, ja hän on vielä liian nuori mennäkseen naimisiin, ja minä pelkään, että hän saa huonon lopun, sillä hänellä ei ole halua työhön. Sinä olet ollut kuoleman kynsissä. Nyt on Cécilen vuoro tulla sairashuoneesen. Ja mitä onnettomaan Norineen tulee..."

Hän ravisti surullisena päätään ja jatkoi valitusvirsiään. Hänen miehensä oli nyt viisikolmatta vuotta seisonut ja polkenut maata samalla paikalla kuin sirkushevonen, ja lapsistaan ei hänellä ole ollut mitään iloa. Ja lapsiparat, jotka olivat lentäneet pesästään, heille ei todellakaan ollut sattunut parempaa onnea kuin isälle ja äidillekään; hekin olivat nyt alkaneet hankkia lapsia maailmaan, he myös, eikä näistäkään lapsista tulisi onnellisia. Kun hän nyt taaskin mainitsi liikutetulla äänenpainolla Norinen, keskeytti Euphrasie hänen äkkiä.

"Minähän olen kieltänyt sinun, mamma, mainitsemasta hänen nimeään minun läsnä ollessani! Se on häpeällistä, ja jos minä tapaan hänen, saa hän korvapuustin. Hän lienee taaskin saanut lapsen, ja minä ihmettelen, mihin hän on sen pannut. Jos sinun laiska Irmasi tulee jonakin päivänä vikuriksi, niin se on Norinen esimerkki, joka hänen on vietellyt."

Koko hänen hehkuva vihansa vanhempaa sisartaan, tuota täyteläistä, kaunista, huvinhaluista tyttöä kohtaan heräsi tuossa laihassa, kuivassa talousihmisessä, joka musersi koko ympäristönsä hyveillään. Ei äiti eikä mies tohtinut sanoa enään sanaakaan peläten saavansa aikaan taudin pahennuksen suututtamalla häntä.

"Ettekö te sanonut, että teidän tyttärenne Cécilekin on viety sairashuoneesen?" kysyi Sérafine taaskin uteliaana.

"On, sen pahempi. Herra Froment oli niin hyvä, että otti hänen palvelukseensa maalle. Mutta sitten tuli hän sairaaksi, ja hän sanoo, että hänellä on kuin tulppa kurkussa, joka tahtoo hänen tukahuttaa, ja hänestä tuntuu kuin hänellä vielä olisi terävä naula päässä. Ja sitten meni tauti vyötäisiin ja reisiin, ja nyt hän huutaa, kun liikuttaa jäsentäänkin, ja kysymyksessä on nyt tehdä hänessä sama leikkaus kuin Euphrasiessäkin."

"Seitsentoista vuotias tyttö, se on joka tapauksessa synti", sanoi Bénard, joka nyt oli laannut syömästä ja nousi ylös.

"Ei hän ole hienommasta aineesta tehty kuin minäkään", huudahti sisar yrmeästi, "ja miksi ei hän sitten saisi alistua siihen, mikä on välttämätöntä? Tahtoisiko hän sitten mieluimmin kuolla?"

"Ei, kaksi minun tytöistäni, se on liian paljon", sopersi akka Moineaud ja vaipui sitten taas tylsään mietiskelyyn.

Sérafine kiitti tiedonannoista, heitti hyvästit ja antoi joka lapselle frankin torttujen ostamiseen, josta teosta hän sai koko perheen siunauksen.

Seuraavana päivänä antoi hän Mainfroyn toimeksi tiedustella Cécilen tilaa; hän ei tahtonut päättää mitään, ennenkuin oli saanut tietää tulokset tästä uudesta leikkauksesta. Kun Mainfroy oli hankkinut varmuuden siitä, että Cécile todellakin oli Gauden klinikassa, odotti Sérafine, kunnes hän oli leikattu, ja antoi sitten lääkärinsä toimeksi hankkia itselleen pääsy tervehtimään Cécileä parannushuoneessa. Tämä oli kaikki jännittävää kuin sensatsiooninäytelmä.

Sairashuoneessa oli Gaude kaikkivaltias hallitsija. Hän oli ensi luokan kirurgi, ihmeen hyvälahjainen, ilomielinen ja häikäilemätön, ja hän oli verrattoman ripeä ja päättävä toimissaan. Hän oli ylpeä taidostaan, jota hän käytti epäröimättä hyväkseen, mutta taipumaton alhaisiin, rikoksellisiin suunnitelmiin, ja vaikka hän käytti asiamiehiä ja nylki rikkaita potilaitaan, halusi hän kuitenkin enemmän kunniaa ja mainetta kuin rahoja. Hän toimi julkisesti, ja hän olisi voinut kutsua vaikka koko Pariisin leikkauspöytänsä ääreen. Maalattujen ja painettujen muotokuvain kautta oli hän tullut yleisesti tunnetuksi, ja niissä esitettiin hän aina työpuvussaan, hihat ylös kierrettyinä, valkea esiliina edessä, ja ylpeänä kuin jumala, joka on herrana elämän ja kuoleman ylitse. Ei kukaan voinut niin taitavasti kuin hän leikata auki vatsaa, tutkia sitä ja ommella taas kiinni. Väliin leikkasi hän sen auki toistamiseen nähdäkseen paremmin. Hänen käyttämänsä antiseptisen menettelytavan tähden muuttui leikkaus lastenleikiksi, mitättömäksi asiaksi, johon hän voi ryhtyä pelkästään huvinkin vuoksi. Kaikki naiset, jotka tulivat hänen klinikkaansa, leikkasi hän. Vaikka hän olisikin tullut tutkimuksessaan väärään tulokseen, leikkasi hän kuitenkin heistä jotakin. Koko Pariisissa puhuttiin hänen mestaritöistään, siitä ihmeellisestä taitavuudesta, jonka hän oli saavuttanut kokeillessaan tuhansilla köyhillä naisilla ja joka teki hänen nyt kaikkein miljoonanaisten epäjumalaksi.

Kun Sérafine astui Mainfroyn kanssa suureen valkeaan saliin, jossa oli valkeita sänkyjä ja niissä valkeita naisia, näki hän hämmästyksekseen Mathieun Cécilen luona, jossa oli tehty leikkaus useita päiviä sitten. Mathieu oli tullut tervehtimään Cécileä osanotosta hänen surulliseen kohtaloonsa. Ja hiljaa seisoi hän tuon itkevän tytön vuoteen ääressä. Hän oli seitsemäntoista vuotias, hentorakenteinen, ja hänen piirteensä olivat vielä kehittymättömät. Hänen laihat, kalpeat, kärsimyksistä ja suruista laihtuneet kasvonsa lepäsivät tyynyllä vaaleain hajalla olevain hiusten ympäröiminä. Hän itki, itki katkerasti, aivankuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan.

"Mikä hänen on?" kysyi Sérafine. "Eikö leikkaus ole onnistunut? Onko hänellä tuskia?"

"Leikkaus on onnistunut hyvin", vastasi Mathieu. "Se kuuluu olleen oikea mestarityö, jolle ympärillä olevat olisivat voineet taputtaa käsiään. Ja hän sanoi äsken, ett'ei hänellä ole ollenkaan tuskaa."

"Mutta miksi hän sitten itkee noin katkerasti?"

Mathieu oli hetken vaiti. Sitten lausui hän surkuttelevalla äänellä:

"Hänelle ilmoitettiin äsken, että jos hän menee naimisiin, ei hän voi koskaan saada lasta."

Sérafine katseli hämmästyneenä Cécileä.

"Senkötähden? Onko hänen mielensä siitä syystä niin paha?"

Mutta Mathieu kääntyi vakavana Sérafinen puoleen nähdessään, että tämä koetti pidätellä hymyään.

"Niin, näkyy löytyvän sairaita ja köyhiä tyttöparkoja, jotka surevat ajatellessaan, ett'eivät koskaan voi saada lasta."

Sérafine meni vuoteen ääreen ja tahtoi lievittää hänen suruaan, estää hänen kyyneleensä virtaamasta voidakseen itse tehdä muutamia kysymyksiä. Tuo nuori tyttö vastasikin lopulta koettaen tukahuttaa nyyhkytyksiään.

"Ettekö tunne enää mitään tuskia, pikku ystäväni?"

"En."

"No tuntuiko kipeältä leikkauksen aikana?"

"Ei, sitä en voi sanoa, minä en tiedä..."

Ja hän purskahti taas itkuun vielä valtavampaan kuin ennen. Sana leikkaus muistutti häntä taaskin siitä, ett'ei hän koskaan voisi saada lasta, ei koskaan, ei koskaan! Hän tiesi kaikki rakkaudesta ja äiteydestä, hän, tämä katutyttö, joka oli säilyttänyt puhtautensa, vaikka hän oli ollut niin paljon lian kanssa tekemisissä. Ja se oli äiteyden suru, joka valitteli tuossa neitseessä, äärettömän epätoivon parkaisu, joka puhkaisi melkein tiedottomasti itselleen tien kyynelvirran kautta, mikä ei kuitenkaan voinut sitä vaimentaa.

Nyt syntyi salissa iloista hälinää. Gaude näyttäytyi säännöllisten kiertokulkujensa väliaikana, ja hän teki väliin siten todistaakseen totteleville uhreilleen isällistä huolenpitoaan. Hänen mukanaan oli ainoastaan yksi alilääkäri nimeltä Sarraille, vahvajäseninen nuorimies, jolla oli viekkaat silmät ja yksinkertaiset kasvot. Gaude itse sitävastoin oli pitkä, kaunis, vaaleanverinen mies, joka säteili intelligenssia ja voimaa, hyvin juhlallisen näköinen ja ystävällinen kuin kansanmieleinen ruhtinas. Kun hän näki, että yksi hänen naisistaan, se, jota hän kutsui "pieneksi helmekseen", itki noin katkerasti, tuli hän esiin kysymään syytä. Kun hän oli saanut tietää sen, hymyili hän rakastettavasti ja anteeksiantavasti.

"Te kyllä tulette lohdutetuksi, pikku helmeni. Tämä on sellaista, johon hyvin helposti tyytyy, sen saatte tulevaisuudessa nähdä."

Hän oli itse naimaton ja eli ihmiskuntaa halveksuvassa aviottomuudessa. Mitä vähemmän ihmisiä hankitaan maailmaan, sitä parempi. Aina oli sittenkin tarpeeksi tyhmeliinejä ja lurjuksia. Ja paljon puhuttiin hänen lempiseikkailuistaan leikkaamiensa naisten kanssa, hänellä oli kokonainen haaremi hedelmättömiä naisia, jotka antautuivat tekemisiin hänen kanssaan varmana siitä, että se ei ollut heille vaarallista.

Mainfroy vei hänen hetkeksi syrjään ja esitteli sitten paroonitar de Lowiczin. He alkoivat vaihtaa hymyilyjä ja kohteliaita lauseparsia, jo ensi näkemällä ymmärsi kumpikin toisensa, ja käynti tämän kuuluisan kirurgin luona määrättiin joksikin päiväksi ensi viikolla. Kun Gaude lähti, likisti hän vaatimattoman virkaveljensä Mainfroyn kättä erityisen lujasti, ja kauppa oli valmis. Cécile yhä itki kasvot tyynyyn painettuina. Hän ei vastannut, hän ei kuullut, kun häntä puhuteltiin.

"Minä näen, että te olette tehnyt päätöksenne" sanoi Mathieu Sérafinelle, kun hän saattoi häntä ulos. "Se on vakava asia."

"En voi auttaa sitä, minulla on liian vaikeat tuskat", vastasi Sérafine tyyneesti. "Muuten en minä voi päästä tuosta omituisesta mielipiteestäni, ja siitä täytyy tulla loppu."

Neljätoista päivää tämän jälkeen tehtiin Sérafinessä leikkaus eräässä pensionaatissa, jota nunnat pitivät de Lillen kadun varrella. Se oli eräänlainen puutarhain ympäröimä luostari, ja siellä Gaude liljanvalkeassa luostarielämässä käsitteli "ylhäisiä naisiaan". Hänellä ei ollut muuta apumiestä kuin Sarraille, joka häränkorvineen, lyhyine kauloineen, liehupartoineen ja sileine hiuksineen ei juuri ollut naisten mieleinen, mutta Gaude tiesi, että hänellä Sarraillessa on uskollinen koira, innokas kätyri, joka alistuu mihin tekoihin tahansa, kun hän vaan pääsee eteenpäin. Ja leikkaus oli luonnollisesti ihmeteltävä, näppäryyden mestarinäyte, joka tuntui melkein ylenluonnolliselta. Sérafine, joka oli terve ja vahva, kesti leikkauksen sangen helposti, parani nopeasti ja näyttäytyi taaskin seuraelämässä riemuitsevana, terveyttä uhkuvana, aivan kuin vuoristomatkan tai kylpykauden jälkeen. Mathieu, joka nyt tapasi hänen kerran, näki hänen hehkuvan ja sädehtivän julkeaa iloa ja voitonriemua siitä, että hän vihdoinkin oli hedelmätön, että hän pelotta voi antautua kelle tahansa.

Eräänä aamupäivänä kun Mathieu oli aamiaisella Boutanin luona, puhelivat he tästä asiasta. Tohtori tunsi tarkalleen kaikki nämä jutut ja lausuili alussa surullisella mutta sitten yhä vihaisemmalla äänellä:

"Gaude on ensi luokan kirurgi, ja minä uskon mielelläni, että hän toimii ainoastaan suuresta harrastuksesta taitoonsa. Mutta jos te tietäisitte, millaisiin väärinkäytöksiin muut ryhtyvät, nuo muut, jotka vetoovat hänen esimerkkiinsä, ja tekevät hirveitä vahinkoja isänmaalle ja ihmiskunnalle! Sellainen naisten silpominen on aivan yksinkertaisesti rikoksellista, jos se nimittäin ei ole ehdottomasti välttämätöntä hengen pelastamiseksi. Kahdestakymmenestä naisesta, jotka meidän päivinämme leikataan, voisi vähintään viisitoista parantaa huolellisella hoidolla. Katsokaa esimerkiksi molempia Moineaudin tyttäriä: minä olen käynyt Euphrasien luona, häntä vaivasi epäilemättä ainoastaan kroonillinen tulehdus, tosin hyvin kipuja tuottava, mutta jonka olisi voinut parantaa ankaran tarkalla hoidolla, ja mitä tulee Cécileen, jota minä myöskin olen hoidellut, niin hän on hermosairas, hän kärsi nähtävästi vaikeata neuralgiaa. Kalvetustautisten ja hermoheikkoisten leikkeleminen on hulluutta, sellainen teko ansaitsisi kuritushuonevankeutta! Kaikkialla, kaikkien yhteiskuntaluokkien keskuudessa ansaitaan rahaa tuolla kauhealla teollisuudella, hedelmättömyyden luomisella. Mitäkö se merkitsee, jos on yksi nainen vähemmän, yksi puoliso tai äiti? Mutta tiedättekö, kuinka pitkälle jo on menty? Sairashuoneissa kuohitaan kaksi tai kolme tuhatta joka vuosi. Tämä luku on vähintäin kaksinkertainen yksityisissä klinikoissa, joissa ei ole pelättäviä todistajia eikä minkäänlaista tarkastusta. Yksistään Pariisissa on leikkausten lukumäärä viitenätoista vuotena noussut kolmeenkymmeneen tai neljäänkymmeneen tuhanteen. Koko Ranskassa lasketaan sen nousevan viiteen sataan tuhanteen, siis puoli miljoonaa naista, joitten äiteyden kukka on kitketty pois kuin rikkaruoho. Puoli miljoonaa ... suuri Jumala ... puoli miljoonaa hyödyttömiä, kummituksen tapaisia olentoja!"

Hän lausui nuo sanat vihaisella äänellä ja hän lopetti puheensa tuskaa tuottavan halveksumisen tunteilla:

"Pahinta on, että tuo kaikki on ainoastaan valhetta, petosta ja varkautta. Heidän virallinen, kopeileva tilastotieteensä valhettelee. He pettävät tulevia potilaitaan, he varastavat heiltä, sillä he eivät melkein koskaan voi täyttää niitä toiveita, joita ovat herättäneet. Koko tämä kuohitsemismuoti perustuu suureen petokseen, sillä ei siinä ole kylliksi, että itse leikkaus onnistuu, vaan pitäisi myöskin pitää silmällä leikattuja, tiedustella, mitä heistä tulee, millaiset ovat lopulliset tulokset yksilölliseltä ja yhteiskunnalliselta näkökannalta katsottuina. Ja mitkä kauheat pettymykset, mihinkä surun, viheliäisyyden ja turmeluksen kuiluun uhrit syöksyvät! Lopputuloksena on ainoastaan se, että menetetään äärettömän paljon ihmiselämää. Naisten silpoojain veitsi on kymmenenä vuotena tehnyt keskuudessamme suurempia tuhoja kuin preussilaisten luodit onnettomuusvuonna." -- -- --

Chantebledissä Mathieu ja Marianne yhä viljelivät, loivat ja hankkivat lapsia. Niinä neljänä vuotena, jotka taas olivat kuluneet, olivat he suoriutuneet voittajina elämän ikuisessa taistelussa kuolemaa vastaan, ja kiitos siitä perheen ainaiselle kasvamiselle ja hedelmälliselle maalle, joka heitä elätti ja antoi heille iloa ja voimaa. Jumalallinen intohimo puhalteli heihin kuin kuuma tuuli teki heidät hedelmällisiksi, antoi heille voimaa rakastaa, kykyä olemaan hyvinä ja terveinä, ja muun teki heidän tahdonlujuutensa, heidän tyyni kestävyytensä välttämättömässä, luovassa ja maailmaa järjestävässä työskentelyssään. Mutta kahtena ensi vuonna eivät he saaneet voittoa ilman alituista taistelua. Tuli kaksi ankaraa talvea lumineen ja pakkasineen; kun maaliskuun tuulet puhaltelivat, satoi rakeita ja rankka sade löi viljan lakoon. Tapahtui niin kuin Lepailleur oli kateellisesti nauraen ennustanut: näytti siltä kuin maa olisi ollut äitipuoli, kiittämätön heidän työstään ja välinpitämätön heidän tappioistaan. Nämä kaksi vuotta voivat he tulla toimeen ainoastaan niitten kahdenkymmenen hehtaarin avulla, jotka he äskettäin olivat ostaneet Séguinilta ylämäen itäpuolelta, uuden suomaasta valloitetun peltomaan avulla, jonka ensimäinen sato hallasta huolimatta tuli äärettömän runsaaksi. Heidän maatilansa kasvoi nopeasti, ja kun se nyt oli laajentunut, voi se kestää onnettomuudetkin. Heillä oli myöskin perheensä keskuudessa ollut suuria suruja, nuo viisi lasta tuottivat yhä enemmän huolta ja paljon vaivaa. Samoin kuin maan oli lastenkin tähden joka päivä taistelua, huolia, pelkoja ja jokapäiväistä pelastustyötä. Gervais, nuorin poika, oli vähällä kuolla tulirokkoon. Myöskin Rose sai heidät pahanpäiväisesti pelästymään, hän kun putosi puusta; onneksi oli tästä seurauksena ainoastaan pieni nyrjähdys. Mutta kolme muuta, Blaise, Denis ja Ambroise olivat terveitä kuin nuoret tammet. Ja kun Marianne synnytti kuudennen lapsensa, tytön, joka sai tuon iloisen nimen Claire, otti Mathieukin ilolla vastaan tämän heidän rakkautensa uuden lahjan ihastuneena tästä vallan ja rikkauden uudesta lisäyksestä.

Kahden seuraavan vuoden kuluessa jatkuivat alituiset taistelut vaihdellen ilon ja surun välillä, ja samaan voittoon johtivat ne. Marianne sai vieläkin lapsen, Mathieu valloitti uutta maata. Aina paljon työtä ja suuria voittoja elämälle. Nyt täytyi laajentaa peltoja nummeen päin, noille hiekkasille ja kivisille viertomaille, joilla vuosisatoihin ei ollut mitään kasvanut. Ylämaan vesi, joka johdettiin näille viljelemättömille alueille, teki ne vähitellen hedelmällisiksi ja peitti ne yhä lisääntyvällä kasvullisuudella. Alussa he toiveissaan pettyivät ja he melkein pelkäsivät jo tappiota, niin että heidän kärsivällisyytensä ja tahdonlujuutensa tuli kovaan koettelemukseen. Mutta näittenkin alueitten sadot tulivat runsaiksi, ja ostetuissa metsäpalstoissa ryhdyttiin viisaihin, voittoa tuottaviin hakkauksiin, niin että he alkoivat ajatella vastaisuudessa viljellä avarat, aukeat paikat niitten sisällä, joilla tähän asti oli kasvanut ainoastaan ohdaketta. Lapset kasvoivat sen mukaan kuin maatila laajeni. Kolme vanhinta poikaa oli täytynyt lähettää Pariisiin alkeiskouluun; he lähtivät aina ensimäisellä junalla ja palasivat illalla. Kolme muuta lasta, Gervais, Rose ja Claire, kasvoivat vielä täydellisessä vapaudessaan. Heistä oli ainoastaan pikkuhuolia: he voivat pahoin, joka tauti parannettiin hyväilyllä, he itkivät, mutta auringon säde kuivasi heidän kyyneleensä. Mutta kun seitsemäs lapsi syntyi, silloin oli Mariannella ankara taistelu, niin että Mathieu hetken aikaa pelkäsi kadottavansa hänen. Ainoastaan hänen vahva ruumiinrakennuksensa pelasti hänen. Kun hän taas oli terve ja Mathieu näki hänen istuvan hymyilevänä urhea, pieni Grégoire sylissään, niin suuteli hän innokkaasti puolisoaan; hän oli taaskin saanut voiton kaikista suruista ja kärsimyksistä. Taaskin lapsi, taaskin enemmän rikkautta ja valtaa, uutta voimaa, jota oli lahjoitettu maailmalle, uusi sarka, joka oli kylvetty tulevaisuutta varten.

Heillä oli yhä vaan sama suuri ja jalo elämäntehtävä; hedelmällisyys laajeni naisen ja maan kautta, se voitti kuoleman, toi uusia elinehtoja jokaiselle uudelle lapselle, loi alituisesti yhä enemmän elämää ja yhä enemmän toivoa.

II

Taaskin kului kaksi vuotta. Näinä kahtena vuotena saivat Mathieu ja Marianne vielä yhden lapsen, tytön, ja tällä kertaa lisääntyi yhdessä perheen kanssa myöskin Chantebledin alue kolmellakymmenellä hehtaarilla uutta metsää, ja kolmekymmentä hehtaaria uutta nummea viertomaalla sai maatilan rajat ulottumaan aina Monvalin kylän luokse, rautatien varteen. Kun tuo vanha metsästyspaviljonki ei nyt enään ollut riittävä, täytyi rakentaa lisää, tehdä asuntohuoneita, latoja, talleja ja navetoita palvelusväkeä ja karjaa varten, joitten lukumäärä lisääntyi joka kerta, kun uutta maata hankittiin. Se oli vastustamatonta elämän valloitusta, hedelmällisyys leveni päivänpaisteessa, työ loi ehtimiseen esteistä ja suruista huolimatta, korvasi tappiot, vuodatti joka hetki maailman suoniin enemmän voimaa, terveyttä ja iloa.

Mathieun täytyi matkustaa Pariisiin useammin kuin hän olisi tahtonut Séguinin kanssa tehtyjen kauppojen tähden tai myymään ja ostamaan kaikenlaista tavaraa. Eräänä polttavan kuumana elokuun aamupäivänä tuli hän konepajaan katsomaan uudenaikaista leikkuukonetta. Hän ei tavannut Constancea eikä Mauricea, he olivat matkustaneet pois yhdessä Beauchênen kanssa, jonka piti jätettyään heidät johonkin merikylpypaikkaan Houlgaten seuduilla palata takaisin maanantaina. Kun hän oli nähnyt koneen, jonka suunnittelu ei häntä miellyttänyt, meni hän tervehtimään Morangea, joka yhä vaan oli kesät ja talvet sulkeutuneena konttooriinsa.

"Se on hyvin rakastettavaa, että aina käytte tervehtimässä minua, kun tulette tänne ylös. Meidän ystävyytemmehän ei ole eilispäivän lapsia."

"Ei, ja te tiedätte, että minä suuresti pidän teistä."

Morange oli rauhoittunut, palannut elämään, hän hymyilikin nyt aivankuin vanhaan, hyvään aikaan. Vaimonsa hirveä kuolema oli tehnyt hänen ainoastaan yhä heikommaksi, tunteellisemmaksi ja hellämielisemmäksi. Ainoastaan Reine oli voinut saada aikaan tämän ihmetyön, hän oli nyt isänsä koko onni, ja hänessä löysi isä joka päivä yhä enemmän rakastamansa vainajan luonnetta ja piirteitä. Kaksikymmenvuotias Reine oli ilmielävä Valérie sellaisena kuin tämä oli ollut mennessään naimisiin Morangen kanssa. Tuo kauhea näky -- verinen ruumis lavitsalla -- oli kadonnut, ja sen sijaan oli tullut tämä päivänpaisteinen, uudestaan syntynyt ilo, joka täytti koko talon. Morange ei enään säpsähtänyt pienimmästäkin äänestä, hänen omantunnon vaivoistaan oli jälellä ainoastaan raskaus sydämessä, nukkuva suru, jota kauhu ei enään herättänyt. Hän rakasti Reineä hulluuteen asti menevällä kiihkolla ja kaikilla rakkauden eri lajeilla. Hän tuli uudestaan nuoreksi, hänestä tuntui kuin hän olisi ollut vasta eilen sulhasena, hän eli uudestaan rakastamansa naisen kanssa, joka oli lahjoitettu hänelle nuorena neitseenä. Ja kaiken tämän kiihkonsa tuhlasi hän pyhälle olennolle, saavuttamattomalle jumaluudelle, jota hän polvillaan voi rukoilla.

"Tulkaa aamiaiselle minun kanssani, niin olette hyvin kiltti", sanoi hän. "Te ette tiedäkään, että minä olen eilisestä alkaen leski."

"Leskikö?"